Part 42

Mainittu Denny ei kumminkaan ollut Whartonin vihamies alihuoneessa, vaan hänen poikansa -- nuori mies, joka alotettuaan elämänsä mitä jäykkäniskaisimman ja virkavaltaisimman kapitalistin perijänä oli aikaa myöten omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen, kieltäytynyt vastaanottamasta avustusta isältään ja oli nyt niin sanotun "henkisen köyhälistön" jäseniä ja kollektivistisen liikkeen johtaja. Hän oli hiljakkoin liittynyt venturisteihin. Anthony oli häneen hyvin mieltynyt. Louis sitävastoin ei tuntenut häntä paljon yhtään.

"Niinkö", vastasi hän veljen huomautukseen. "En tiedä. Minä luulen, että _Sotahuuto_ voi saada jotain aikaan. Sanomalehdistön vaikutusvalta käy nykyisin yhä painavammaksi."

Ja hän toisti mitä Wharton hänelle oli ilmoittanut -- sitä samaa Wharton aina teki _Sotahuudosta_ puhuessaan -- että lehden menestys oli kasvamassa ja sen vaikutusvalta työväen riitaisuuksiin nähden karttumassa.

"Tyhjää puhetta", intti Anthony kuivasti vastaan, "pelkkiä juttuja! Minun uskoni on, että Sotahuuto on huojuvalla kannalla ja että hän sen tietääkin."

Nyt täytyi Marcellan ja Louisin nauraa täyttä kurkkua. Kun liioitteleminen kohoaa yli erään rajan, käy se hullunkuriseksi. Tällainen väite ei pystynyt heissä vihastusta nostattamaan, ja seuraavan kymmenen minuutin kuluessa oli Anthonyn tyydyttävä näyttelemään riidanhaluista ihmistä, jonka kustannuksella pidetään hauskaa, mutta jonka kanssa ei huolita väitellä. Hän alistui vaieten kohtaloonsa ja tarkasteli palavilla, vihamielisillä katseilla milloin kutakin vastustajaansa.

Mutta kun sisarukset viimein nousivat hyvästelemään, pudisti Marcella hyvin ystävällisesti hänen kättänsä. Hän ei koskaan unohtanut, että Anthony oli sairas ja yksinäinen, ja tytön sääli ja kunnioitus häntä kohtaan olivat aikaa sitten myöntäneet raajarikolle oikeuden olla epäkohtelias.

"Mitä teille nykyisin kuuluu?" kysyi Anthony äkisti päästäen Marcellan käden.

"Oh, hyvää vain! yli-intendentti jättää minut melkein tykkänään rauhaan, ja se merkitsee, että hän on tyytyväinen. Eräs piirilääkäri sanoo minua? 'hyväksi hoitajattarekseen', ja muuan terveyshoitokunnan tarkastaja tarjoutuu alinomaa minua avustamaan neuvoillansa, milloin olen tarpeessa. Muuta valittamista ei ole."

"Ja köyhät ovat teille yhtä rakkaat kuin ennenkin?"

Ivallinen äänensävy herätti Marcellan vastustushenkeä, ja hän vastasi:

"Olen tavannut heidän parissaan paljon enemmän onnea kuin odotin."

Anthony nauroi.

"Kuinka naismaista! Jotkut kurjissa asunnoissa elävät maalaiset tekivät teistä demokraatin. Jotkut hyväpalkkaiset Lontoon käsityöläiset vievät teidät turvallisesti takaisin oman säätyluokkanne helmaan. Omaisenne tekivät viisaasti, kun sallivat teidän ryhtyä tähän työhön."

"Luuletteko, että minun sairaani ovat kaikki hyvin palkattuja käsityöläisiä?" vastasi Marcella pilkallisesti. "Enkä minä puhunut 'rahasta' tai 'mukavasta elämästä', vaan onnesta, eikö niin? Ja mitä tulee kansanvaltaisuuteeni, niin te ette kenties pysty sitä arvostelemaan."

Hän nojasi molemmin käsin takana olevaan pöytään ja loi Craveniin uhmaavan katseen suurista, palavista silmistään.

"Minkävuoksi olette vielä venturisti?" kysyi Anthony äkisti.

"Koska minulla on oikeus olla! Minä liityin yhdistykseen, jonka päämääränä on työskennellä 'paremman tulevaisuuden' hyväksi. Ja mikäli heikot voimani sallivat, pyrin minäkin kantamaan korteni saman asian hyväksi."

"Te ette ole sosialisti. Puolet siitä, mitä sanotte ja teette, todistaa sen. Mutta _me olemme_ sosialisteja."

Marcella epäröi ja tarkasti kiinteästi sairasta miestä.

"En olekaan! -- jos sosialismilla tarkoitatte poliittista järjestelmää -- kaiken yksityisen yritteliäisyyden ja kilpailun polkemista ja muuta semmoista -- niin myönnän, että etenen siitä yhä kauemmas. Ei! siitä alkaen kun aloin liikkua näiden päiväpalkkalaisten joukossa, olen tahtomattanikin huomannut, ettei menestys riipu niin paljon tuloista kuin luonteenominaisuuksista. Minä käyn kahdessa erilaisessa kodissa samassa rakennuksessa. Toinen on helvetti -- toinen taivas. Miksikä? Molemmat kuuluvat hyväpalkkaisille käsityöläisille, joilla on yhtäläiset elämänehdot, jotka voisivat mukavasti ja huolettomasti elää. Mutta toinen on kunnon mies, toinen joutuu ennen pitkää perheineen päivineen keppikerjäläiseksi. Se ei merkitse paljon, kyllä minä tiedän -- oh! älkää huoliko ruveta todistelemaan! -- Mutta se on kumminkin toisin kuin olin kuvaillut. Minun työpiirissäni työskenteleviä sosialisteja kohtaan -- teitä lukuunottamatta -- en tunne niinkään suurta myötätuntoa kuin esimerkiksi Hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäseniä kohtaan, jotka hiljaisuudessa raatavat ja saavat vain moitetta ja kiittämättömyyttä palkakseen joka taholta."

Anthony naurahti pilkallisesti.

"Sehän on kaikkien naisten tapa", sanoi hän; "kattilanpaikkuri on aina parempi kuin uudistaja."

"Ja mitä sosialismiinne tulee", lasketteli Marcella edelleen hyvillä mielin, kun sai puhua suunsa puhtaaksi asiasta, jota jo kauan oli mielessään hautonut, -- "niin näyttää se minusta -- kuten moni muukin mieltäkiinnittävä ja jännittävä seikka -- olevan määrätty tienraivaajaksi jollekin muulle! Kristikunta alkoi köyhäin holhoomisella ja tavarain jaolla -- siitä kehittyi omaisuuden ja läänityslaitoksen suuri etuvarustus. Entä ristiretket -- Herran hautaa ne lähtivät etsimään! -- mutta niiden varsinainen merkitys oli siinä, että ne elähyttivät kauppaa ja tieteitä. Niin on laita sosialisminkin. Se puhuu uudesta valtiojärjestyksestä, mutta sen tehtävänä on saattaa vanha järjestys terveeksi."

Anthony taputteli ivallisesti käsiään.

"Mainiota! Toivon, että pyydätte minua kuulemaan, kun julkisesti puhutte Vapauden ja Omaisuuden puolustukseksi."

Sillä välin seisoi Louis heidän takanaan kädet taskuissa ja kujeellinen pilke silmissään. Kauniin, kolmenkolmatta-vuotiaan, pintapuolisen kasvatuksen saaneen tytön mielipiteitä hän täydellä todella ylenkatsoi. Mutta Anthony vain teeskenteli ylenkatsetta.

Siitä huolimatta Louis, hyvästellessään emäntäänsä, kiitti häntä vilpittömästi ja hänelle harvinaisella tunnelämmöllä. Kaksi vuotta sitten hän oli parin kuukauden ajan ollut Marcellaan rakastunut. Hän tiesi, ettei hän Marcellan puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin hyvän toverin ystävyyttä; ja nyt oli hänen Annansa tykkänään anastanut hänen sydämensä. Mutta miehen karkean sosialismin pohjalla oli kätkössä synnynnäinen ja lempeä ritarillisuus, ja se tyttö, joka oli voittanut hänen kiihkeän nuoruudenlempensä, ei voinut koskaan kokonaan kadottaa viehätystänsä hänen silmissänsä. Ja kuinka ystävällisesti, kuinka avuliaasti Marcella nyt oli auttanut häntä saamaan Annan!

Heidän lähdettyään Marcella heittäytyi hetkeksi tuolille miettimään. Hänen suuttumuksensa Anthonyyn oli pian haihtunut. Mutta Louisin kiitokset olivat synnyttäneet hänessä suloista mielihyvää. Silmät säteilivät ja posket rusottivat lämpiminä. Hänen vanha intohimonsa saada hallita ja johtaa toisten kohtaloa oli uudelleen vironnut.

"Minä toimitan, että kaikki käy hyvin", puheli hän itsekseen, "minä pidän heistä huolta."

Hän tarkoitti: "Minä toimitan, että herra Wharton pitää heistä huolta!" ja tätä tietä kiitivät ajatukset takaisin siihen puolen tunnin yhdessä-oloon, jonka hän ennen Cravenien tuloa oli viettänyt Whartonin seurassa.

Kuinka muuttunut hän oli ja samassa kuitenkin niin entisellään! Tuskin kymmentä minuuttia hän oli istunut Marcellan vieressä, ennenkuin jo molemmat alkoivat tuntea vilkasta tunteiden vuorovaikutusta välillään. Siinä oli tuo entinen eloisuus ja pelottomuus, vanhat, jyrkät vaatimukset päästä Marcellan uskotuksi, tuttavallisiin väleihin -- ja samassa ympäröi häntä uusi ilmapiiri, uusi arvokkuus, jota suo ihmiselle kasvava edesvastuuntunne, vallan huolet ja korkea asema -- kaikki omiansa panemaan liikkeeseen Marcellan laisen tytön mielikuvitusta. Vaaleanruskeiden kiharain ympäröimällä otsalla näkyi uurteita, jotka häntä miellyttivät -- uurteita, jotka nainen panee merkille, koska hän arvelee niiden tietävän elämänkokemusta ja etevämmyyttä.

Marcella oli mielissään, että oli saanut tavata häntä. Nuorta sosialisti-edustajaa jo ajatellessaankin hän oli hyvillään, ja hyvillään hän oli siitäkin, että pian saisi kuulla hänen puhuvan parlamentissa; ilahutti häntä sekin, että Wharton oli uudistanut tuttavuutta hänen vanhain ystäväinsä kanssa. Ja tämä mielihyvä ei häirinnyt omanarvontunnetta, se oli tunne, jonka hän rehellisesti ja peittelemättä saattoi omaksua. Kun muistelmat lähenivät tuota rumaa kohtaa menneissä tapahtumissa, niin hän rypisteli otsaansa, mutta ravisti sen samassa kiihkeästi mielestään. Jospa _hän_ vain muistuttaa siitä tai viittaa siihen, niin lopussa on silloin heidän ystävyytensä. Muussa tapauksessa he pysyvät ystävinä ja Marcellan personalliset harrastukset Whartonin julkiseen toimintaan nähden ikäänkuin vapauttavat sitä painostusta, jonka alituinen köyhyyden ja kärsimysten näkeminen jättää mieleen. Miksi se ei kävisi laatuun? Tämänlaatuiset ystävyydensuhteet miesten ja naisten välillä käyvät päivä päivältä ymmärrettävämmiksi. Hallinin epäluottamukseen ja Anthony Cravenin kateelliseen vihamielisyyteen hän ei aikonut kiinnittää minkäänlaista huomiota. Saattoiko kukaan vaatia, että temperamenttia sellaista kuin Whartonin katsoisi suopein silmin Hallin, Craven -- tai -- muuan kolmas henkilö, jota hänen ei tehnyt mielensä ajatella? Eihän häntä sitäpaitsi kukaan pitänyt virheettömänä. Tuo monimutkaisuus ja ongelmallisuus hänen luonteessaan, se se juuri tekikin miehen niin kiehtovaksi.

* * * * *

Hetken aikaa hän punoittavin poskin istui näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneena tuntien saaneensa uutta sisällystä elämäänsä, ja vasta kun Minta astui sisään teevehkeitä pöydältä korjaamaan, hän havahtui unelmistaan.

"Kas, joko kello alkaa olla puoli viisi!" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä ovat tarpeeni?"

Hän silmäili läpi sairasluettelonsa, tutki vielä kerran, että laukussa oli kaikki mitä tarvittiin, ja puki sitten kiireesti yllensä viittansa ja päähineensä.

Äkkiä -- huone oli tyhjä, sillä Minta oli lähtenyt teetarjottimineen -- ajatusten eriskummainen kiertokulku loihti hänen sielunsa eteen Hallinin kirjoituspöydällä olleen kuvan, -- kärsivän katseen -- harmaantuneen pään! Hänen kätensä, jotka kiinnittivät viittaa, soluivat vastustamattoman tuskan painostuksesta alas, ja hän väänteli niitä rajusti -- liike, joka ilmaisi äänetöntä katuvaisuutta ja masennusta.

Hän! -- hän puhuu sosiaalisista parannuksista ja "luonteista"; hän lausuu mielipiteitään eetillisistä kysymyksistä; hän, jonka tähänastisista suurtöistä on ollut huomattavin se, että hän on saanut hyvän miehen kärsimään. Äskeinen ylvästely ja tyydytetty itserakkaus lyyhistyivät siinä samassa kokoon. Hiljakseen, pää painuksissa, hän poistui huoneesta.

VII LUKU.

Marcellan ensimäinen sairas asui samassa talossa kuin hän itsekin. Se oli nainen, joka kitui sydäntautia ja henkitorventulehdusta ja jolla sen lisäksi oli jalassa mätähaava, jota Marcella nyt oli hoidellut parin viikon aikana. Hän asui kahden tyttärensä ja kahdeksantoista-vuotiaan poikansa kanssa itäisen kylkirakennuksen yläkerrassa.

Viileä kukkien tuoksu tulvi Marcellaa vastaan hänen astuessaan pieneen huoneeseen, joka tavallisuuden mukaan oli moitteettoman puhdas. Akkunat oli avattu, ja pöydän ääressä keskellä huonetta seisoi nuori nainen paitoja silittämässä. Hän ja hänen äitinsä tervehtivät kumpikin hymyillen Marcellaa ja esittivät hänet sitten juhlallisesti eräälle sairaan vieressä istuvalle, pitkänaamaiselle, huokailevalle naiselle, joka huomattavan taitavasti ja sirosti pisteli kirjaimia nenäliinoihin.

Marcella polvistui sairaan viereen avatakseen jalkakääreen. Nainen, kalvakka, läpikuultava, olento, voihki tuskasta, kun vaatetta poistettiin; mutta puoleksi tukahdettujen ähkinäin lomassa hän keksi jotain ystävällistä ja kiitollista sanottavaa hoitajattarelleen.

"Minulla ei ole milloinkaan ollut ketään hoitajatarta, joka tekisi sen niin hellävaroen --" tai -- "kuinka kiltti olette, kun teette sen niin _hitaasti_ -- oh! ennen teitä kävi täällä eräs nuori hoitajatar --" tai "eikö hänellä ole somat kädet, rouva Burton? niitä ei ole tarvis pelätä."

"Jalka rukka! mutta nyt se minusta jo näyttää paremmalta", sanoi Marcella ja nousi viimein pystyyn puhdistettuaan ja sidottuaan jalan ja asetettuaan sen takaisin puuarkulle, joka oli sen nojana -- sillä sen omistaja ei ollut makuulla, vaan istui tyynyjen välissä vanhassa nojatuolissa. "Ja miten on yskänne laita, rouva Jervis?"

"Oh! öisin se on aika paha", sanoi rouva Jervis lempeästi -- "Emily raukka ei saa yhtään rauhaa. Mutta joka ilta, kun hän nostaa minut vuoteeseen, rukoilen Jumalaa korjaaman minut ennen aamua, ja kyllä hän sen kohta tekeekin."

"Äiti!" huusi Emily lakaten silittämästä. "Sinä et saa sellaista puhua."

Rouva Jervis loi häneen rohkaisevan kasteen. Hänen kuulakat kasvonsa olivat käärettä muutettaessa käyneet vieläkin kalpeammiksi, mutta tässä hauraassa kuoressa hehkui _elämä_, iloinen luottamus ja lannistumattomuus, jotka useasti olivat panneet Marcellan ihmettelemään.

"Älähän tuota niin kovin laske sydämellesi, Emily. Se tapahtuu, kun se tapahtuu -- sillä Herran tahto on, että rukoilemme, mutta itse Hän sentään aikansa määrää. -- On sillä tyttö paralla kantamista omista suuruistaankin, neiti. Oletteko huomannut, ettei hän enää kanna sormusta?"

Marcella katsahti Emilyn vasempaan käteen tytön lentäessä tulipunaiseksi ja liikutellessa rautaansa entistä rajummin. "Olen kahtena viimeisenä päivänä kuullut hänestä semmoisia juttuja", virkkoi hän hiljaa, vaikka suuttuneena, -- "etten koskaan enää pane sitä _sormeeni_. Se polttaisi kättäni."

Emily oli alun kolmannellakymmenellä. Siitä oli noin puolitoista vuotta aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin erään nuoren maalarin kanssa. Hänen elettyään vuoden verran miehensä kanssa mitä suurimmassa kurjuudessa syntyi hänelle lapsi. Se kuoli, ja henkensä oli äitikin menettää miehensä raa'an kohtelun takia. Niin pian kuin hän kykeni jaloillaan pysymään, hän ruumiillisesti ja sielullisesti murtuneena ja täynnä inhoa rääkkääjätänsä kohtaan hoiperteli äitinsä luo, joka oli leski. Mies ei yrittänytkään saada häntä takaisin luokseen, ja Emilyn omaiset tekivät kaikkensa hyvittääkseen poloisen kärsimyksiä. Nuorempi, neljäntoista-vuotias sisar ansaitsi seitsemän shillingiä viikossa tekemällä paperikoteloita, veljeä, kahdeksantoista-vuotiasta nuorukaista oli äiti sankarimaisten ponnistusten avulla pitänyt kuusi vuotta nahkanmuokkausopissa hyvin etevässä liikkeessä, ja hän ansaitsi nykyisin kahdeksantoista shillingiä viikossa ja toivoi ennen pitkää saavansa paljon suuremmat tulot. Emilyn palattua kotiin alkoi veli tuloistaan panna säästöön sen verran, että hän pääsisi oppimaan "kiiltosilitystä", kieltäytyen itse kaikesta huvittelusta niin kauan kuin oppiaikaa kesti.

Ja heidän huolensa palkittiin. Emilyn voimat ja mielen joustavuus palasivat, hän ansaitsi työllään niin paljon, että nyt elettiin huolettomasti, ja pienen siskonsa kanssa hän piti puhtaana ja siistinä heidän kolmea pientä huonettansa ja vaali sen ohessa sairasta äitiä.

Marcella astui silityspöydän ääreen ja seisoi tuokion sen ääressä.

"Emily raukka!" sanoi hän vienosti laskien kätensä nuoren naisen sormuksettomalle kädelle, joka piteli paitaa laudalla.

Emily katsahti häneen mitään puhumatta. Mutta silmissä hehkui kaikki se kätketty tuska, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.

"Raakaluontoinen mies se Emilyn mies olikin", sanoi rouva Jervis raukealla, pitkäveteisellä äänellään -- "hän oli hyvin sivistymätön mies".

Marcella kääntyi häntä katsomaan hämmästyneenä ja huvitettuna. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan mitään ihmettelemisen aihetta viimeisessä lauseessa.

"Kasvatuksen puute on hyvin paha asia", jatkoi rouva Jervis samaan tapaan; "tämä rouva tässä" -- hän viittasi kädellään rouva Burtoniin -- "ei osaa lukea, nähkääs, ja minua hän niin säälittää! Mutta minä luin juuri hänelle ja Emilylle -- yskäni kun on heittänyt minut hiukan rauhaan -- erästä vanhaa traktaattia."

Hän veti näkyviin pienen, paljosta lukemisesta kuluneen kirjoituksen. Sillä oli nimenä: "Palanen Armoa vai Leiviskä hyviä Töitä?" Marcella katseli sitä kunnioittaen ja ääneti heittäessään viittaa yllensä. Sellaiset asiat eivät kuuluneet hänen alaansa.

"Traktaatit ovat minulle niin rakkaat!" sanoi rouva Jervis miettiväisenä. "Siksipä ei tämä asunto olekaan minulle niin mieluinen kuin entinen, Emily. Täällä ei koskaan saa mitään traktaattia, ja siellä niitä tuli melkein joka viikko milloin mistäkin. Mutta" -- ääni aleni, ja hän katsahti arasti ensin ystäväänsä ja sitten Marcellaan -- "hän ei ole kristitty. Eikö se ole surkeata?"

Rouva Burton katsahti tyynesti työstään ylös.

"Totta se on, en minä mikään kristitty ole", sanoi hän levollisesti henkilön tavalla, joka esiintuo epämieluisan tosiasian, josta hän ei itse ole mitenkään vastuunalainen. "Veljeni kyllä on -- ja sisareni -- oikein kelpo kristittyjä he ovatkin. Eräs sisaristani on Walesissa naimisissa erään herrasmiehen kanssa. Hänellä on kaksi palvelijaa, ja joka aamu ja ilta pidetään siellä kotihartautta. Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään 'kutsumusta' ja minä olen heille sanonut, etten voi teeskennellä. Rouva Jerviskin tässä on koettanut minulle puhua, mutta toisille ajatuksille ei hänkään minua saa."

Rouva Jervis silmäili häntä haikean näköisenä. Mutta Emilyn poskille sävähti vahva puna. Emily oli kirkollinen.

"Tietysti te olette kristitty, rouva Burton", sanoi hän suuttuneena, "Hän tarkoittaa nähkääs", hän kääntyi Marcellan puoleen, "ettei hän kuulu mihinkään lahkoon, kuten äiti. Mutta hän on kastettu ja Herran ehtoollisella käynyt, sen hän on itse minulle sanonut. Ja kristitty hän niinmuodoin on."

"Emily", huudahti rouva Jervis kuohuksissaan.

Emily kääntyi vavisten äitiinsä. Sairas istui suorana pää pystyssä ja kipinöitsevin silmin, punaiset täplät kuoppaisilla poskillaan. Molempain naisten silmäykset sattuivat yhteen; heidän välillään oli sanaton kamppailu. Sitten Emily laski rautansa pöydälle, kiirehti äitinsä luo ja heitti käsivartensa hänen ympärilleen.

"Sano mitä sanot, äiti", änkytti hän; "en minä aikonut sinua vastustaa".

Rouva Jervis nojasi vahamaisen poskensa tyttärensä ruskeaan hivusvyyhteen ja hymyili heikosti. Hänen hengityksensä, joka oli käynyt nopeaksi ja läähättäväksi, tyyntyi jälleen. Emily katsahti Marcellaan silmissä kauhunsekainen itsesyytös. He tiesivät kaikki, että äkkinäinen mielenliikutus saattoi minä hetkenä tahansa puhaltaa sammuksiin räpyttelevän elämänliekin.

"Nyt teidän täytyy vähän levätä, rouva Jervis" sanoi Marcella lempeän päättävästi. "Kääreen vaihtaminen uuvuttaa teitä aika lailla, vaikk'ette sitä myönnä. Sallikaa minun sovittaa teidät mukavaan asentoon. Kas niin; nyt tyynyt ovat varmaankin paremmin? Levätkää nyt -- ja voikaa hyvin."

Mutta rouva Jervis ei vielä hellittänyt hänestä. Emily puikahti työnsä luo.

"Pian minä saan levätä", kuiskasi hän merkitsevästi. "Kovasti minuun koskee, kun Emily semmoista puhuu. Ei meillä muuta riitaisuutta koskaan olekaan. Hän pitää kiinni ulkonaisista muodoista, minä taas _Jumalan armosta_."

Vanhuksen kirkkaat, eloisat silmät katselivat myötätuntoa anoen Marcellan kasvoihin. Mutta Marcella seisoi siinä arkana ja ihmeissään; tällaiset sanat ja tunteet olivat hänelle oudot.

Brown Buildingsista tultuaan Marcella vastahakoisesti käänsi askeleensa kappaleen matkan päässä olevalle kadulle, jossa asui hänen seuraava sairaansa. Vastenmielisyys ja hänelle harvinainen avuttomuuden tunne valtasi hänen mielensä. Muuan pappi, joka usein turvautui St. Martinin sairaanhoitajattariin, oli pyytänyt yli-intendenttiä auttamaan häntä eräässä vaikeassa tapauksessa. Kysymys oli eräästä nuoresta naisesta, joka äkkiä oli ruvennut juomaan ja nyt oli luisumassa hyvää vauhtia kohti perikatoansa. Jonkun hoitajattaren pitäisi joka päivä säännöllisesti käydä talossa muka hoitamassa pientä, viisivuotiasta, vast'ikään sairaalasta kotiin tuotua poikaa, mutta itse asiassa pitääksensä silmällä äitiä.

Marcella sattui olemaan toimistossa, kun kirje saapui. Hän otti toimen vastaan jotenkin haluttomasti ja oli nyt kaksi tai kolme kertaa käynyt vaihtamassa kääreitä sairaan lapsen sääreen ja yrittänyt tehdä äidin tuttavuutta. Mutta siinä hän ei ollut menestynyt. Rouva Vincent oli nuori ja sievä, hänen käytöksensä levoton ja huikentelevainen. Marcellalle hän oli aina hyvin kohtelias ja silminnähtävästi kiitollinen hänen huolenpidostaan poikaa kohtaan. Mutta tuttavallisuutta Marcella ei saanut syntymään heidän välillään. Heidän asuntonsa todisti heidän olevan hyvissä varoissa, huoneet olivat tähän asti olleet siistit ja puhtaat, ja vaikka sanottiin, että pahe, jota hänen tuli pitää silmällä, oli jo julkinen, ei hän omasta puolestaan ollut vielä mitään siitä huomannut. Hän tuumaili itsekseen, että joko hän oli typerä tai mahtoi hänessä olla jotakin, joka saattoi rouva Vincentin hänen suhteensa niin salakähmäiseksi. Eikä kumpikaan mahdollisuus häntä miellyttänyt.

Mutta pysähtyessään tänään rouva Vincentin ovella hän huomasi, että tavallisesti niin hohtavan puhdas oviporras oli likainen ja siivoton. Hän koputti ja soitti yhä uudelleen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Viimein muuan naapuri, joka omasta akkunastaan oli pitänyt silmällä vierasta sairaanhoitajatarta, tuli kadulle häntä puhuttelemaan.

"Parasta lienee", sanoi hän salaperäisen näköisenä, "että neiti vaan astuu sisään. Rouva Vincent ei ole ollut oikein hyvissä voimissa näinä päivinä."

Marcella käänsi kahvaa, se antoi myöten, ja hän meni sisään. Kello kävi seitsemättä, ja talon takapuolella olevasta lasiovesta paistoi ilta-aurinko etehiseen. Mutta kadunpuoleisessa huoneessa olivat kaikki akuttimet alas lasketut, eikä talossa kuulunut muuta ääntä kuin pienen lapsen valittelemista. Marcella avasi arasti arkihuoneen oven.

Huone oli ensi näkemältä pimeä. Sitten hän huomasi rouva Vincentin istuvan tuolilla takan luona molemmat lapset lattialla vieressään. Vanhempi, Marcellan pikku potilas, tuijotti äitiin äänettömällä kauhulla, nuorempi, kolmivuotias pienokainen viskelihe rauhatonna edestakaisin milloin nykäisten naista hameista, milloin täyttä kurkkua itkien, milloin vikisten nälkäisellä äänellä: "Äiti! syödä! äiti! syödä!"

Rouva Vincent ei liikahtanut eikä puhunut, ei Marcellan sisään tullessakaan. Kädet hervottomasti helmassa riippuvina hän istui siinä mykkä epätoivo kasvoillaan. Hän oli pesemätön, ja tukka roikkui vanukkeisena hänen kasvoillaan, huone oli rojua täynnänsä, aamiaisvehkeet olivat vielä pöydällä, ja lapset olivat nähtävästi hyvin nälissään.

Marcella arvasi, mitä oli tapahtunut. Säälin valtaamana hän koetti saada poloista jähmetyksestään virkoamaan ja lohduttaa häntä. Mutta hän ei saanut vastausta. Sitten hän pyysi tulitikkuja. Rouva Vincent liikahteli koneellisesti ikäänkuin aikoen nousta niitä etsimään, mutta lyyhistyi samassa taas avuttomana kokoon ja ravisti päätänsä. Viimein Marcella itse löysi niitä; hän sytytti tulen astiakaapista löytämäinsä lastujen avulla ja pani kattilan tulelle. Sitten hän leikkasi kummallekin lapselle leipäviipaleen ja palasen silavaa -- muuta syötävää ei ollut näkösällä -- ja vaihdettuaan käärettä Bertien säärelle hän alkoi siivota huonetta jotenkin neuvottomana, vaikka kaiken aikaa toivoen, että rouva Vincent alkaisi puhutella häntä.

Kesken näitä hommia hän näki oven aukenevan ja vanhanpuoleisen naisen varovasti pistävän päänsä ovesta sisään ja viittailevan häntä luokseen.

Marcella läksi etehiseen.