Part 41

Hallinin hämmästys pyyhkäisi melkein pois hänen väsymyksensä.

"Mistä Herran nimessä hän on kaiken tuon onkinut?" ajatteli hän. "Seisooko hän päällään vai seisonko minä?"

Vilkkaan, pienen väittelyn jälkeen, johon Bennett ja molemmat työmiehet yhtyivät, Wilkinsin vaipuessa juroon, ylenkatseelliseen äänettömyyteen ja Marcellan, kerran alkuun päästyään, lopettaessa puolustuksensa lämmöllä ja tuolla naisille niin ominaisella mieltymyksellä paradokseihin, kaikki nousivat yhtä haavaa hyvästelemään.

"Teidän pitäisi kerran tulla johtamaan väittelyä meidän klubissamme", sanoi Bennett hymyillen Marcellalle puristaessaan hänen kättänsä. "Teitä ei hevin saisi nolatuksi."

"Mutta tiedättekö, että olen venturisti", sanoi Marcella naurahtaen; "_olen_ niinkin."

Bennett ravisti päätänsä, naurahti niinikään ja läksi.

Kun vieraat olivat poistuneet, kääntyi Marcella Hallinin puoleen.

"Onko työväenpuolueessa montakin _tuollaista_ jäsentä?" Äänessä oli yhä pilkallinen värähdys.

"Nehemiah ystävästämme ei ole juuri seuramieheksi", hymähti Hallin; "mutta puhujana hän osaa tenhota suuria kansanjoukkoja kuin harva. Mies on tavattoman rehellinen ja luotettava, mutta hänen kiukkuisa luonteensa ja kateellisuutensa ovat hänelle monesti haitaksi. Te hämmästytitte häntä, mutta kylläpä hämmästytitte Frankia ja minuakin."

Hänen vaipuessaan takaisin tuoliinsa äkkäsi Marcella hänen silmissään ilmeen, joka siinä tuokiossa pani hänet puolustusasemaan.

"Enhän minä voinut kuulla tuollaista väärää arvostelua antamatta ääneni kuulua. Politiikka ei ole samaa kuin hävytön panettelu!" sanoi hän viskellen päätänsä liikkeellä, joka paikalla muistutti Hallinille sitä iltaa Mellorin vierashuoneessa, jolloin Marcella oli ahdistanut metsästyslakeja ja Wharton oli saavuttanut ensimäisen ennätyksensä.

Hallin oli ääneti harmitellen mielessään naisten huikentelevaisuutta.

"Hän teki sen vain kiusatakseen meitä", huudahti Frank Leven. "_Me_ kyllä tiedämme mitä hän meistä ajattelee. Mutta mistä te kaikki ne tiedot saitte, neiti Boyce? Olisi hauska tietää. Eräs toverini on kiihkoisa radikaali, ja minä olen alinomaa kahakassa hänen kanssaan -- mutta totta tosiaan, enpä tiennyt, että meidän puolustukseksemme on niin paljon sanottavaa!"

Marcella punehtui.

"Se ei kuulu tähän, mistä ne olen saanut!" sanoi hän.

Hänen tietonsa olivat nimittäin peräisin Maanviljelysraporteista, joita hän edellisenä vuonna Whartonin ohjaamana, oli niin suurella innolla tutkinut, vaikka perin erilaista tarkoitusta varten.

* * * * *

Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja Frank Levenin jälkeen, jonka oli määrä saattaa hänet kotiin, astui Hallin ripeästi pöydän luo ja seisoi hetken aikaa Raeburnin valokuvan ääressä katkeriin unelmiin vaipuneena.

Hänen sisarensa seurasi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Menehän maata, Edward! Pelkään, että tämä keskustelu on aivan näännyttänyt sinut."

"En voi kumminkaan nyt saada unta", vastasi hän huoaten. "Minä luen vielä vähän aikaa, ehkäpä se vaikuttaa unettavasti. Mutta mene sinä, Susy -- hyvää yötä."

Yksin jäätyään hän heittäytyi uudelleen tuolilleen ja ajatteli: --

"Hänen täytyy niskoitella vastaan nyt, niinkuin hän silloinkin niskoitteli! _Hän_ ja oikeus! Jospa hän viime vuonna olisi kohdellut oikeudenmukaisesti erästä tilanomistajaa yhden tunnin ajan."

Loppumattomana jonona kiitivät muistelmat hänen ohitseen karkoittaen yhä etäämmälle ilmankin vastahakoisesti lähestyvän unen. Aldousista ja Marcellasta ajatukset tuskaisina palasivat hänen omiin huoliinsa. Keskustelu noiden neljän miehen kanssa oli niin järkyttänyt hänen kulunutta hermostoansa, että yön aavemaisessa hiljaisuudessa elämä äkkiä tuntui raskaalta taakalta ja kauhistukselta. Lepo näytti olevan niin kaukana, ettei hän koskaan voisi sitä saavuttaa.

Hänet oli saavuttanut traagillinen käännekohta sillä työalalla, jolla hän horjuvasta terveydestään ja liikanaisista ponnistuksista huolimatta oli työskennellyt harvinaisella mieltymyksellä ja menestyksellä. Aina siitä päivin kun hänelle selvisi, että hän omasi kansanpuhujan lahjat, oli hän tyytynyt kohtaloonsa ja ilomielin, nurkumatta alistunut elämänsä moninaisiin kieltäymyksiin.

Taloudellisten ja historiallisten kysymysten tutkiminen, nuo silminnähtävät ja alati uudistuvat todisteet siitä, että hän kykeni voittamaan rakkautta, kykeni johtamaan noita raatavan luokan miehiä, joihin kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät -- nämä seikat olivat olleet hänen onnensa ja olivat saattaneet hänet tarkasti vaarinottamaan jokaisen terveyden hetken ja käyttämään sitä aatteiden palvelukseen.

Ja nyt hän oli kohdannut vastustusta, kylmäkiskoisuutta, epäluottamusta ystäväin puolelta -- ensimäisen kerran.

Vuoden alussa oli Lontoossa ilmestynyt _Tulevaisuus ja Maa_ niminen kirja. Sen oli kirjoittanut lahjakas nuori kansantaloustieteillä ja se käsitteli kysymystä maan jakamisesta. Kysymykseen sinänsä se ei kohdistanut paljonkaan huomiota, mutta selvitteli sitä, mikäli se koski Englannin ja varsinkin Lontoon oloja. Vakuuttavasti siinä yksityiskohtia myöten kuvailtiin sitä ennenaavistamatonta kukoistusta, mikä odotti Englannin maalais- ja kaupunkilaisväestöä, jos kaikki maa yhdistetään yhteiseksi kansallisomaisuudeksi, jos siitä lähtevät tulot siirretään kansalle, joka vapautetaan verojen maksamisesta ja joka niinmuodoin kohoaa rajattomaan vaurastukseen. Henry Georgen kirjasta "_Edistys ja köyhyys_", joka aikoinaan niinikään oli voimakkaasti ja herättävästi vaikuttanut Englannin työväenpiireihin, erosi tämä kirja tuntuvasti siinä suhteessa, että se näennäisesti hyvin yksinkertaisella ja terävästi harkitulla rahasuunnitelmalla esitti, mitenkä tilanomistajille oli korvausta, suoritettava. Lisäksi se oli lyhyempi, helppotajuisempi ja kirjoitettu pontevaan, kiehtovaan, mehevän sukkelaan tyyliin.

Kirjalla oli suunnaton menestys -- kerrassaan "repäisevä". Hallin huomasi ennen pitkää, että kaikki merkittävämmät ja henkisesti etevämmät jäsenet, jotka kuuluivat niihin työväenpiireihin, missä hän esitelmänpitäjänä oli tunnettu, olivat kirjan vaikutuksen tai oikeammin lumouksen vallassa. Kaikki enemmän tai vähemmän sosialistiseen henkeen toimitetut sanomalehdet ylistelivät sitä kilvan, työväenklubeissa ei muusta puhuttu. Hänestä se oli sulaa hullutusta -- tartuntaa, ja se levisikin samalla vauhdilla kuin se. Kirjalla oli tavaton menekki, ja se nähtiin joka miehen kourassa.

Hallinin tapaiselle kansanopettajalle, jonka pääharrastukset kohdistuivat eetillisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, oli tällainen tapaus luonnollisesti perin suuriarvoinen. Mutta hänen sisäinen vakaumuksensa -- niin siveellinen kuin henkinen -- ei voinut hyväksyä kirjaa eikä sen loppupäätelmiä. Mitä enemmän menestystä kirja saavutti, sitä hartaammaksi, kiihkeämmäksi kasvoi hänen halunsa taistella sitä vastaan. Puhujalava oli aina avoinna hänelle, ja hänellä oli monta tilaisuutta saada äänensä kuuluviin. Yli koko Englannin sadat ja tuhannet odottivat jännittyneinä saadakseen kuulla hänen ajatustansa tästä uudesta ilmiöstä.

Ja hän puhui suunsa puhtaaksi -- puhui kaikella tarmollaan, kaikella väellään. Sillä seurauksella, että hän tunsi asemansa työväenliikkeessä huojuvan, tunsi vaikutusvaltansa hupenevan -- ensimäisen kerran yhdentoista vuoden kuluessa. Kylmyyttä entisen ihailun sijasta, arvostelevaa tylyyttä rakkauden sijasta! Niissäkin pienissä, suljetuissa piireissä, missä hänen arvostelunsa oli tähän asti ollut määräävänä, oltiin nyt kärkkäät unohtamaan ja syrjäyttämään hänet. Pimeyttä ja kylmää tulvi nyt hänen aatteellisten pyrkimystensä maailmaan, ja kadonnut oli luomisen ilo. Hän ei voinut antaa myöten, ja jo oli hän marttyyrin sitkeydellä heittäytynyt tämän epätasaisen taistelun tuoksinaan, jo kajasti hänen sielussaan aavistus marttyyrin kohtalosta.

Yksin Bennettkin! Hänen istuessaan yksinään pää painuksissa, kädet hervottomina kupeilla, ajatukset viivähtivät haikealla mielikarvaudella tämän vanhan ystävän luopumisessa -- ystävän, joka niin monessa kamppailussa oli seisonut häntä tukemassa. Bennett ei voinut uskoa, että tämän kirjan suunnitelmat olivat toteutettavissa, se oli _mahdotonta_. Ja kuitenkin hän oli ihmisistä rehellisin ja tavallaan myös erittäin selvänäköinen. Toiset taas olivat kaikki olleet häntä vastaan. Henkisesti heidän mielipiteensä eivät paljonkaan häntä liikuttaneet, mutta moraalisesti hänestä oli raskasta esiintyä epäilijänä ja toisin ajattelevana kaikkien puolueystäväin puhuessa kieltä, joka oli melkein kuin uuden uskon kieltä.

Hän oli sitoutunut pitämään useita esitelmiä tästä riitakysymyksestä, joka nykyhetkellä järkytteli Lontoon työkansaa. Ilomielin hän oli vastaanottanut ne, mutta nyt, äänettömän yön masentavina hetkinä, hän ajatteli niitä kammoksuen, kuvitellen näkevänsä edessään tuhansia vihamielisiä kasvoja. Oh, miten hartaasti hän ikävöi unta -- lepoa -- päästä turvaan näiltä kalvavilta ajatuksilta, jotka eivät kumminkaan voineet mitään muuttaa tai parantaa!

"_Elämän traagillisuus on siinä, että ihmistahto ja maailman salattu viisaus ovat ristiriidassa keskenään!_" Nämät sanat oli kirjoittanut mies, jonka ajatussuuntaan hän oli syvälle tunkeutunut, ja ne kaikuivat tällä hetkellä hänen korvissaan. Ei salattu kohtalo, ei salattu paha, vaan salattu _viisaus_. Vieläkö hän kuolemassakin kykenee pitämään kiinni siitä uskosta? Mutta -- mikä sitten on uskon tehtävä, ellei juuri se?

VI LUKU.

"No niin, minun on siis viipymättä lähdettävä matkaan?" sanoi Louis Craven. "Nyt on perjantai -- sanokaamme maanantaina." Wharton nyökähytti päätänsä. Hän ja Craven istuivat kahden Marcellan pienessä arkihuoneessa. Heidän emäntänsä oli Edith Cravenin kanssa vetäytynyt kyökkiin, jotta miehet voisivat häiritsemättä puhella keskenään. Keskustelu oli sujunut kummankin tyytyväisyydeksi, ja Louis Craven oli heti suostunut rupeamaan _Työväen Sotahuudon_ kirjeenvaihtajaksi Keski-Englannissa, missä parhaillaan suunniteltiin tärkeätä lakkoa. Haluten esiintyä edullisessa valossa Wharton oli aina liikeasioissaan taipuvainen menemään pitemmälle, kuin hän alkujaan oli tarkoittanut, ja niinpä hän nytkin oli Louisille puhunut kahden vuoden kestävästä sopimuksesta ja oli tarjonnut hänelle kaksisataa puntaa vuodessa. Ja näihin ehtoihin Craven oli ylen tyytyväinen.

"Ja te olette niinmuodoin päättänyt _kannattaa_ lakkoa ja loppuun asti pysyä sen puolella?" sanoi hän.

Hän kiinnitti läpitunkevat, vihertävät silmänsä seuralaiseensa. Louis Craven oli nyt pitkä, kapeahartiainen mies, pää hänellä oli kaunis ja soikea, piirteet hienot, katse likinäköinen ja hermostunut, käytös tuota kohteliasta, sulavaa laatua, joka äkkiarvaamatta saattaa siirtyä ivalliseksi. Wharton puolestaan oli aina ollut hiukan vaivaantunut hänen seurassaan -- niinhyvin venturistien väittelykokouksissa kuin nytkin.

"Tietysti me sitä kannatamme loppuun asti", vastasi Wharton painokkaasti. -- "Tässä saatte sihteerin kertomuksen, olen käynyt läpi sen, ja asia on selvä kuin päivä. Niitä vaivaisia on liian kauan nyljetty, kyllä on jo aika toistenkin puuttua asiaan. Työnantajista on kaksi alihuoneessa. Denny on epäilemättä aikamme kehnoimpia tehtaanisäntiä."

Äänessä oli myrkyllinen sävy, ja puhuessaan hän napitti takkinsa kiireellisen näköisenä, kuten ainakin mies, joka monilta julkisilta toimiltaan ei kerkeä kauan viivähtää yhdessä toimessa.

"Oh, Denny", tuumi Craven; "niin, kyllä Denny on kova mies, mutta samassa oikeamielinen oman käsityksensä mukaan. Pahempia kuin hän on viljalti."

Nämät sanat muistuttivat epämieluisasti Whartonia tuosta venturistien tavasta olla hyväksymättä toisen arvostelua sitä tutkimatta. Hänestä hänen oma käsityksensä Dennystä olisi saanut kelvata Cravenillekin.

"Vielä yksi seikka", sanoi Craven äkkiä Whartonin tarttuessa keppiinsä -- "puhutaan sovinto-oikeuden asettamisesta."

"Niin, kyllä tiedän!" sanoi Wharton kärsimättömästi. "Pelkkää petkutusta kaikki tyynni. Työmiehiä on kahdesti ennen sillä puijattu. Asia siirretään jonkun naapurituomarin ratkaistavaksi, joka muka on puolueeton -- ja päätös langetetaan luonnollisesti työmiesten vahingoksi."

"_Sotahuuto_ ei niinmuodoin asetu sovinto-oikeutta puoltamaan?"

Craven veti esiin muistikirjansa.

"Ei! -- Tyytymättömyys on kaikin puolin aiheutettu. Korkealle eivät työmiesten vaatimukset tähtää, ja niihin on suostuttava, jos mieli poloisten elää. Sama on laita kaikissa muissakin kotiteollisuudenhaaroissa -- palkat poljetut. Tukea heitä täytyy! Aikomukseni on kannattaa heidän vaatimuksiaan hyvällä tai pahalla. Niitä vaivaisia! Luitteko mennä vuonna eräästä sinikirjasta selostuksen näistä oloista? Sovinto-oikeutta muka! ei maar! ensin niiden on pysyttävä hengissä!"

Craven katsahti ylös hajamielisen näköisenä.

"Annoittehan minulle herra Thorpen osoitteen?" Herra Thorpe oli ennenmainittu sihteeri.

Uudelleen Wharton masensi kiukkunsa. Jos hän suvaitsi laveammin asiasta lausua mielipiteensä, ei Cravenin sopinut olla tarkkaamaton.

Craven taas, jolle työmiehen kärsimykset todella olivat läheinen sydämen asia, puhui niistä aina kuivakiskoisesti, vaikka hän kylläkin kirjoituksissaan käytti aika kiihkoisaa kieltä. Hän halveksui syvästi kaikkea tuollaista halpahintaista tunteiden näyttelemistä. Mutta juuri tämä ominaisuus samoin kuin hänen hämmästyttävä epäitsekkyytensä oli tähän saakka esteellisesti vaikuttanut miehen menestykseen.

Wharton toisti osoitteen ja antoi vielä joitakin hätäisiä ohjeita kirjoitusten pituuteen ja laajuuteen nähden, joita Craven tarkkaavana kuunteli.

"Saako tulla sisään?" kysyi Marcellan ääni.

"Totta kai", sanoi Wharton aivan muuttuneella äänellä. "Asiat on loppuun puhuttu, ja minä olen pois menossa!"

Puhuessaan hän otti hattunsa.

"Ei ensinkään. Tässä tuodaan teetä, ja ilman sitä ei lähde talosta kukaan vieras", sanoi Marcella, ottaen pienen tarjottimen punakutrisen Daisyn käsistä, joka häntä seurasi.

Wharton katseli häntä päättämättömän näköisenä. Ennen Louis Cravenin tuloa hän oli jo puolen tunnin ajan jutellut Marcellan kanssa kahdenkesken, ja nyt oli jo aika hänen kiirehtiä parlamenttiin. Mutta eipä ollutkaan niin helppo lähteä tiehensä nyt, kun Marcella jälleen näyttäytyi. Kuinka ihmeteltävän kaunis hän oli yksinpä tuossa valepuvussakin! Hän oli sairaanhoitajattaren pukineessa, sillä hänen toinen päivävuoronsa alkoi kello puoli viideltä, ja tuolille hänen viereensä oli asetettu valmiiksi viitta, päähine ja laukku. Hoitajapuku oli sileätä, ruskeata Hollannin palttinaa, kaulus ja kalvosimet valkeata liinaa, mutta Whartonin mielestä ei tuo tumma italialainen pää ja notkea, solakka vartalo olleet koskaan näyttäneet kauniimmilta. Hän epäröi ja jäi.

"Kaikki sovittu?" sanoi Marcella puoleksi kuiskaamalla kulkiessaan Louis Cravenin sivu kakkua noutamaan kyökistä.

Craven nyökähytti hymyillen päätänsä, ja ilosta hehkuvana, tyytyväisenä itseensä ja kaikkiin muihin Marcella palasi takaisin teepöydän luo.

Seuraava neljännestunti kului hyvin hupaisesti. Wharton istui tuon pienen piirin keskellä, ollen siksi viisas, ettei ruvennut venturistille suojelijan osaa näyttelemään, mutta yhtäkaikki hän tunsi hallitsevansa asemaa, vaikka esiintyikin toisten vertaisena. Craven ei puhunut paljon mitään, venyi vaan Marcellan korituolilla käsivarret pään taa heitettyinä, mutta hänen tyyni, iloinen katseensa todisti, kuinka mielissään hän oli, ja Marcella jutteli ja nauroi hilpeästi kuten ihminen, jonka maailmanparannus-puuhat ainakin tällä haavaa ovat ottaneet luonnistuakseen. Vai ilmaisikohan hänen käytöksensä naisen salattua tietoisuutta siitä, että lähellä oli henkilö, joka häiritsevämmin ja magneettisemmin vaikutti hänen tunteisiinsa kuin kukaan muu.

"No niin, perjantaina siis", sanoi Wharton viimein, kun ei hän enää uskaltanut viipyä. "Teidän täytyy saapua hyvissä ajoin, sillä siellä tulee olemaan aika väenrynnäkkö. Tuleehan neiti Craven mukaan? Mainiota! Pyydän ovenvartiaa pitämään varalla, milloin tulette. Hyvästi! -- hyvästi!"

Hän kätteli kiireellisesti sisaruksia, loi vielä viimeisen tutkistelevan katseen ensin Marcellaan ja sitten hänen pieneen, vaatimattomaan arkihuoneeseensa ja poistui.

Hän oli parahiksi kadonnut näkyvistä, kun jo Anthony Craven, rampa vanhempi veli, astui sisään.

"No -- kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän Marcellan työntäessä tuolia hänelle.

"Kaikki reilassa!" sanoi Louis, jonka käytös oli aivan muuttunut Whartonin lähdettyä. "Maanantaina minä lähden matkaan ryhtyäkseni _Sotahuudon_ kirjeenvaihtajaksi. Damesleyn lakko vaatii nyt heti miestä sinne. Kuukausi koeaikaa ja sitten palkkaa -- kaksisataa puntaa vuodessa. Oh, se vetelee."

Hän vääntelihe levottomana tuolillaan ikäänkuin koettaakseen peitellä veljeltä mielihyväänsä. Mutta se ei onnistunut, sillä se oli kerrassaan muuttanut hänen huolten uurtamat kasvonsa.

"Ja ensi viikolla kai Anna ja sinä lähdette papinkansliaan?" sanoi Anthony nyreänä ottaessaan Marcellalta teekuppia.

"Ei vielä ensi viikolla", pisti väliin Edith Cravenin tyven ääni. "Annan täytyy ensin päättää oppiaikansa paitatehtaassa. Vasta kymmenen päivää sitten hän jätti puku-ompelun ja ryhtyi tähän työhön. Ja hänen oli määrä koetella kuukauden aika kumpaakin ompeluhaaraa."

Marcellan kohotetut silmäkulmat pyysivät selitystä. Hän ei ollut vielä nähnyt Louisin kihlattua, mutta sisarukset olivat häntä kuvailleet hyvin tarmokkaaksi ja lujaluontoiseksi nuoreksi naiseksi, ja moneen työväenkysymykseen sanottiin hänen olevan paljon paremmin perehtynyt kuin Louis.

Louis selitteli, että Anna erästä työväenlehteä varten tutki oloja erinäisissä ammattikunnissa, missä kiristysjärjestelmä oli vallalla. Viime viikolla hän oli ansainnut neljätoista shillingiä puku-ompelussa, mutta tämä suurtyö oli niin uuvuttanut hänen voimansa, että Louis oli vaatinut häntä lepäämään kaksi tai kolme päivää, ennenkuin hän siirtyi paitoihin. Paidoilla oli tällä haavaa luja menekki, ja työnteko helteessä oli kahta väsyttävämpää.

"Paidoistahan heidän tuttavuutensakin sai alkunsa", sanoi Edith miettiväisenä. "Louis asui piharakennuksen toisessa kerroksessa, Anna kolmannessa ja he kohtasivat usein toisiansa portaissa. Eräänä päivänä Anna kuuli Louisin pyytävän pientä siivojatartansa ompelemaan pari nappia hänen paitaansa. Tyttönen keikahutti päätänsä ja arveli, että kylläpä käskis! Kun Louis oli lähtenyt tiehensä, meni Anna alakertaan, pyysi tyynesti saada hänen paitansa ja lähti sitten omalle puolelleen niitä paikkaamaan. Kotiin palatessaan Louis äkkäsi pöydällään aimo kasan korjattuja paitoja. Tietysti hän vuodatti muutamia liikutuksen kyyneliä -- väitelköön vaikka kuinka sitä vastaan. Mutta seuraavana aamuna Anna neiti löysi kenkänsä ovensa ulkopuolella paremmin kiilloitettuna kuin koskaan ennen ja niiden sisässä pienen kirjelippusen. Olihan se liikuttavaa? Siitä lähtien, niin kauan kuin he asuivat siinä talossa Anna paikkaili ja Louis kiillotti. Anthony ja minä tietenkin oivalsimme, mikä oli tulossa."

Marcella nauroi.

"Teidän täytyy tuoda hänet tänne, että saan tutustua häneen", sanoi hän Louisille.

"Kyllä tuon", vastasi Louis ja näytti olevan hiukan ymmällä, "jos vaan voin saada hänet käsiini. Mutta milloin hän ei ompele, hän kirjoittaa tai puuhaa ammattiyhdistyksiä. Hän työskentelee kuuden verosta. Hän on ansaitseva melkein yhtä paljon kuin minä, kun me olemme naimisissa. Oh! kelpaa meidän elää!"

Anthonyn katse sumeni ja hän näytti kiukustuneelta kuullessaan tällaista tunteidenpurkausta muuten niin hillityn ja ivallisen Louisin suusta.

"Kaksisataa puntaa vuodessa?" toisti hän verkalleen; "suunnilleen yhtä paljon kuin herra Harry Wharton vuosittain tuhlaa vaatetukseensa. Sanotaan, että siinä suhteessa hän on vallan suurellinen. Ja sillä summalla, minkä hän uhraa vaatteisiinsa, hän saa _sinut_ ostetuksi ruumiinesi, sieluinesi, ja sinä, Louis, näyt päälle päätteeksi olevan siitä kiitollinen hänelle."

"Yhdentekevä", vastasi Louis huolettomasti. "Olen hyvilläni siitä, ettei hän ostanut ketään muuta -- ja kiitollinen olen kuin olenkin!"

"Ei tuhat tulimmaista, sitä et saa olla!" huudahti Anthony kiukkuisesti. "Sinäkö olisit riippuvainen mokomastakin kerskurista! Sitä en totta totisesti voi sietää. Sinä tiedät aivan hyvin, mitä minä siitä miehestä ajattelen ja kuinka minua kiusaa se tieto, että sinä ryhdyt hänen palvelukseensa."

Marcella nousi suuttuneena pystyyn. Louis intti vastaan.

"Joutavia!" murahti Anthony; "sinun on suvaittava, että puhun suuni puhtaaksi -- minulla ei ole Annaa, joka odottaa."

"Mutta en käsitä, miksi _minun_ pitäisi sitä suvaita", sanoi Marcella kääntyen hänen puoleensa. "Luullakseni te tiedätte, että olen herra Whartonille kiitollisuuden velassa. Olkaa hyvä ja muistakaa se!"

Anthony silmäili häntä tuokion mitään virkkaamatta. Kysymys väreili hänen huulillaan. Sitten hän teki hieman kömpelön kumarruksen.

"Olen mykkä", sanoi hän, "käytökseni ei ole entisiltä ajoilta parantunut, kuten huomaatte."

"Mitä te sellaisella huomautuksella tarkoitatte?" huusi Marcella tulistuen. "Kuinka saatatte pelkillä solvauksilla viedä kunnian ja maineen mieheltä, joka niin vähässä ajassa on saavuttanut sellaisen aseman kuin hän -- niin monella eri alalla? Se ei ole yksin kohtuutonta -- se on typerää! Ja mitä te sitäpaitsi tiedätte hänestä?"

"Te unohdatte", sanoi Anthony levittäen rauhallisena voita leivälleen, "että siitä on runsaasti kolme vuotta aikaa kun nuori herra Harry Wharton yhtyi venturisti-liikkeeseen ja alkoi herättää huomiota. Minä olen pitänyt häntä silmällä alun pitäen, ja joskohta en itse tunne häntä hyvin, niin tuntevat ainakin minun ja Louisin ystävät hänet. Ja enimmät heistä -- sen Louiskin tietää! -- arvostelevat häntä nykyisin melko ankarasti."

"Älähän huoli, Anthony!" rauhoitteli Louis. "Eihän kukaan otaksu, että tämäntyyppinen mies olisi puhdasverinen isänmaanystävä. Mutta sinä et voi kieltää sen paremmin kuin minäkään, että hän on sentään tehnyt puolueelle monta kunnon palvelusta. Vaaditaanko minua avaamaan sylini hänelle. Tietysti ei! Hän tarjoo minulle työtä ja lupaa maksaa siitä. Minua tämä miellyttää, aikomukseni on hänen ja hänen lehtensä kustannuksella ansaita hieman rahaa, jota tarvitsen, ja sen ohessa hyödyttää yhteistä asiaamme."

"_Sinäkö_ -- Harry Whartonin kustannuksella!" naurahti raajarikko niin purevan pilkallisesti, että Louisin ohuet posket sävähtivät punaisiksi ja Marcellan suuttumus yhä yltyi. Anthony Cravenin hyökkäykset Whartonia kohtaan olivat hänestä pelkkää mieskohtaista ennakkoluuloa ja pahansuopaisuutta. Olihan perin luonnollista, että tuollainen mies kuin hän -- köyhä, epäonnistunut ja katkeroitunut -- katsoo karsain silmin voitollista ja yleisessä suosiossa olevaa ilmiötä.

"Mitä jos nyt jättäisimme herra Whartonin rauhaan?" virkkoi hän päättävästi, ja Anthony, tehden pienen ylpeän alistumisen liikkeen, vaikeni ja nojautui jälleen tuolinsa selkänojaa vasten.

Uudistettuaan tuttavuutensa Cravenien kanssa Marcellalle oli piankin selvinnyt, että Anthonyn tyytymättömyys ihmisiä kohtaan, varsinkin sosiaalisia uudistajia ja politikoitsijoita kohtaan, oli kehittynyt voimattomaksi katkeruudeksi. Louis oli ripustanut taiteensa naulaan ja antautunut sanomalehtityöhön, politiikkaan ja nälkäpalvelukseen, mutta Anthony oli yhä pysynyt taiteilijana, elättäen itseään pääasiallisesti mallien piirustamisella. Hän se veljeksistä kumminkin oli kiihkoisampi venturisti ja antikapitalisti. Mutta nämä harrastukset, jotka Louisissa liittyivät huumaaviin toiveisiin paremmasta tulevaisuudesta, synnyttivät Anthonyssä epätoivoista mielialaa. Hän inhosi varallisuutta intohimoisemmin kuin milloinkaan ennen, mutta hänen luottamuksensa työläiseen, heimolaiseensa, oli järkkynyt. Rikkaiden täytyi poistua, mutta yhtäkaikki oli maailma vielä sittenkin oleva surujen tyyssija.

Tarkattuaan hetken aikaa toisia hän keskeytti äkkiä heidän puheensa kysymällä:

"Mitä työtä se sitten on, Louis?"

"Sanoinhan jo. Minun on otettava selvää Damsleyn työoloista ja tehtävä selkoa lakosta ja kannatettava sitä, kun se ensi viikolla puhkeaa."

"Turhaa työtä!" sanoi Anthony lyhyesti; "työnantajat ovat liian vahvat. Puhelin eilen Dennyn kanssa asiasta."