Part 4

Se oli vaatimaton maalaiskirkko, ympärillään yksinkertaisia, uutterain ja unohdettujen sukupolvien hautakumpuja ja sisäpuolella koristettu tahi ainakin kirjavoitu erityylisillä ja eriaikuisilla hautapatsailla, joihin jokaiseen tavalla tai toisella oli Boycen nimi piirrettynä. Silmäänpistävänä niiden joukossa oli muuan uhkea, yläpäässään kerubilla koristettu patsas lähellä saarnastuolia. Siinä lepäsi se parlamentin jäsen Boyce, joka oli taistellut rinnakkain Hampdenin, lapsuudenystävänsä kanssa Chalgroven kentällä, saanut sittemmin senkin kokea, että eversti Pryde karkoitti hänet Westminsteristä, ja viettänyt loput ikäänsä Mellorissa, jouduttuaan epäsuosioon ensin protektorin ja sittemmin restauratsionin aikana. Yksin jo näistä muistopatsaistakin olisi voinut saada kokoon välttävän tarkan käsityksen Boycen suvusta. Mitään erityisiä kuuluisuuden ja maineen vaatimuksia ei ollut näillä, enimmäkseen vähävaraisilla, vilpittömillä, melkein poikkeuksetta vapaamieliseen whig-puolueeseen kuuluvilla maalaisherroilla. He olivat lähettäneet poikiansa kaatumaan Quebecin, Plassyn ja Trafalgarin taisteluihin Englannin maailmanvallan rakentamiseksi. He olisivat pitäneet Foxin ja Burken puolta, mutta viimeksimainitun ankaruutta peljäten olivat kannattaneet Pittiä siinä epämääräisessä tiedossa, että siitä on sittenkin hyötyä maalle. Kotonansa he olivat olleet oikeamielistä ja ihmisystävällistä väkeä, ja kun heiltä puoliso kuoli, silloin he hänen hautapatsaaseensa piirrättivät kirjoituksia, joiden oli määrä osoittaa Boycein klassillista sivistystä ja heidän aviopuolisollista rakkauttaan. Sanalla sanoen, se oli ollut ehkäpä pitkäveteistä, jääräpäistä rotua, välistä tyrannillistakin, mutta yleensä kelpo englantilaista ainesta, sitä ainetta, joka aina on ollut ja yhä edelleen, uusissakin muodoissaan, on suuren valtion pohjana ja pontena.

Kerran vain oli hautakivien siihenastinen yhtäläinen asu muuttunut. Se oli tapahtunut silloin, kun Boycein suku oli ponnahtanut korkeimmilleen, niinä aikoina, jolloin perheen arvokas hiljaisuus oli äkkiä kohonnut loistavuuteen ja kautta sukupolvien kulkeva proosa pukeutunut muutamiksi vuosiksi runolliseen asuun. Viime vuosisadalla oli kerran muuan entinen Richard Boyce lähtenyt pitkälle ulkomaanmatkalle. Hän oli lahjakas mies, Horace Walpolen ja Grayn ystävä. Hän vei mukanansa suosituskirjeitä, jotka avasivat hänelle kaikki ovet, mistä vain halusi sisään käydä, siihen aikaan, jolloin Europassa johtavain kansain yläluokat olivat paljon lähempiä ja lämpimämpiä tuttavia keskenänsä kuin nykyjään. Hän meni Roomassa naimisiin erään korkeasäätyisen ja rikkaan neitosen kanssa ja toi nuoren rouvansa jonkun ajan kuluttua Melloriin.

Heti rakennettiin puutarhanpuolinen liite kaikkine eriskummaisine ja somine koristuksineen. Edelleen tehtiin suuri lehtokuja, tauluja alkoi tulvia taloon, soitannollinen kirjasto hankittiin, jonka lukemattomat, haalistuneet nidokset, itsekussakin toisiinsa kietoutuneina Richard ja Marcella Boycen nimet, olivat näinä viime viikkoina olleet nykyisen Marcellan monen ilon ja utelemisen aiheena.

Italiatar lahjoitti miehelleen kaksi poikaa ja kuoli parhaimmassa iässään -- hellästi rakastettuna ja katkerasti kaivattuna. Ei hänen hautapatsaaseensa laveita laverruksia pantu. Nimi vain, sukuperä ja synnyinpaikka -- sillä italiatar hän oli ollut viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja siitä syystä mies oli vielä palavammin häntä rakastanut -- synnyin- ja kuolinpäivä sekä kaksi säettä Danten _Vita Nuovasta_.

Tuon entisen Marcellan muotokuva riippui yhä vieläkin samassa huoneessa, missä silloisen emännän nuotitkin säilytettiin. Se oli mustunut, virttynyt, taiteellisesti jotenkin ala-arvoinen teos, mutta nykyinen Marcella oli jo aikaa sitten tullut siihen päätökseen, että hänen sekä isän ulkomuoto on perintöä tuon kuvan originaalista ja siitä ne ovat epäilemättä alkujaan nykyisen perillisen taitelijataipumuksetkin, joita ei tätä ennen heidän arvoisassa suvussaan ollut ilmennyt.

Itse asiassa hän kumminkin rakasti jok'ainoata noita Jaakko ja Yrjö kuninkaitten aikuisia tilanomistajia, joiden hautakivissä oli niin loppumattomat kirjoitukset. Ja nyt, seisoessaan kirkossa ja katsellessaan ympärilleen, kukat suurena kasana vieressään kuorin portailla, nyt hän tunsi, kuinka nuoruudenaikainen hilpeys, iloisuus, jopa ylvästely ja riemahtelukin elähyttävänä aaltona häneen hulvahtelee. Äskeinen mielipaha isän masennusten ja huolten tähden oli haihtunut. Täällä esi-isäin suojassa tuntui niin kodikkaalta; oli kuin hänet jälleen olisi otettu heidän kunnianarvoisan seuransa jäseneksi.

Vaikeuksia hänen tielleen kyllä ilmaantunee, epäilemättä, mutta onhan hänellä nyt edullinen asema, ja sitä hän aikoo käyttää sekä omaksi että muidenkin hyödyksi. Hän puolestaan ei ole tehnyt mitään moitittavaa, ja nykyisinä personallisen kehittymisen aikoina saattaa perheen solidaarisuus antaa aihetta väärälle, epäoikeutetulle arvostelulle. Kiihkein mielin hän muisteli, kuinka hän näiden kahden viimeisen vuoden kuluessa oli luontaisella voimallaan osannut vallita ihmisiä ja asioita. Hän tiesi varsin hyvin saattaneensa ja uskaltaneensa tehdä semmoista, mitä tytöt siinä iässä eivät ikinä rohkene tehdä. Hän tiesi, että hänessä on suloa, kykyä, älyä.

Jo näinä moniaina viikkoinakin -- --. Hymy leijaili hänen huulillaan, kun hän ajatteli sitä tyyntä, vakavaa, noin kolmenkymmenen iässä olevaa miestä, jonka hän oli kohdannut Hardenien luona. Kirjoittakoon tuon herran isoisä mitä hyvänsä. Se ei lainkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että herra Aldous Raeburn, paikkakunnan huomatuimpia miehiä ja toivotuimpia "partioita", oli tuntenut ja osoittanut ilmeistä mielenkiintoa herra Boycen tytärtä kohtaan, sitä ilmeisempää, kun sillä oli vastassaan jäykänlainen esiintyminen.

Ei! Käyköön kuinka käyneekin, oman tien hän aikoo raivata itselleen ja vanhemmilleenkin. Yhdenkolmatta iässä ei näytä mikään mahdottomalta. Naisen sulo, naisen tarmo -- ne ne saavat aikaan vaikka mitä.

Ja vielä enemmänkin. Hänen muistellessaan lontoolaisten ystäväinsä kohtuutonta ja loukkaavaa epäluuloa kuohui hänen mielensä harmista. Hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut niin selvästi kuin juuri täällä, että hän oli kutsuttu tekemään työtä ihmiskunnan hyväksi.

Tuossa hänen edessään oli Boycen perheen pehmoinen, leikkauksilla koristettu kirkonpenkki, mutta sen takana levisivät yksikertaisten tammipenkkien rivit, missä kyläläiset kuuntelivat jumalanpalvelusta. Täällä Marcella ensimäisen kerran oli joutunut läheiseen yhteyteen maalaisväestön kanssa, joka kurjuudessaan ja avuttomuudessaan ei suurestikaan ollut niiden maalaisten kaltainen, joita hän oli nähnyt näyttämöllä. Siellä oli miehiä kuusissakymmenissä ja vanhempiakin, yhtä harmaantuneita ja uurteisia kuin se kalkkipohjainen maa, jota he kaiken ikänsä olivat kuokkineet, oli ennen aikojaan vanhentuneita ja miltei työhön kykenemättömiä miehiä, joille maksettiin vain niukka päiväpalkka. Vaivaistalo oli heidän vanhuudenturvansa, ellei hauta sitä ennen tarjonnut heille leposijaa. Rauhallisina, välinpitämättöminä ja alistuvaisina he siinä istuivat, milloin ratketen lapsellisiin ilonpurkauksiin, nähdessään jonkun koulupojan vallattoman kepposen tai koiran, joka oli eksynyt kirkkoon, milloin tylsällä hartaudella yhtyen mahtavan virren nuottiin. Vaimot olivat ärtyisiä, nääntyneitä ja toivottomia; tytöt ja pojat ja pikkulapset kalpeampia ja surkastuneempia kuin itse Lontoon lapset. Ja siihen oli syynä epäterveelliset asunnot, huono vesi ja niukka ravinto. Kaikki nämä kasvot ja olennot olivat Marcellalle paljastaneet uuden ja kammottavan maailman. Lontoossa oli niin paljon keskusteltu maamiehen asemasta, mutta Marcella ei ollut koskaan saanut oikeata kuvaa hänestä. Nyt hän näki tämän maamiehen omassa ympäristössään, hän ei enää vain puhuisi hänestä, nyt hän alkaisi elää hänen kanssaan. Ja herra Boycen tyttärenä hän oli jonkinlaisessa vastuunalaisessa asemassa. Sillä kieltämättä riippuu Mellorin työntekijäin menestys nyt, kuten aina ennenkin, maatilan omistajasta.

Siitä saakka kun Marcella palasi kotiinsa, oli hän koettanut ottaa osaa heidän elämäänsä ja hän kävi usein heidän hökkeleissään. Häntä hämmästytti ja kauhistutti heidän elämänsä ja heidän ympäristönsä. Heidän ryömivä kohteliaisuutensa milloin suututti, milloin huvitti häntä. Usein hän naisen syntyperäisellä ylimyksellisellä vaistolla nautti ylhäisestä asemastaan, usein hän puri hammasta raivostuneena isänsä ja setänsä käytöksestä ja siitä, että hän saattoi tehdä niin vähän hyötyä uusille alustalaisilleen.

Heidän ystävänsä ja uranaukaisijansa hän tahtoi olla ja lopuksi myös heidän vapauttajansa. Niin, miksikä ei? Suurempiakin ovat hennot naiset saaneet aikaan maailmassa. Seisoessaan kuorin portailla ja tehdessään itselleen pyhän lupauksen taistella tämän asian puolesta, hän tunsi hetken jännittäväksi -- eikä arvatenkaan olisi pannut pahakseen, jos joku ihaileva katse olisi nähnyt ja ymmärtänyt hänet.

Mutta pohjaltaan olivat hänen tunteensa jalot ja vilpittömät, ja hänen ärtynyt mielialansa suli vähitellen nuoren tytön lämpimäksi innostukseksi.

"Saammepa nähdä! -- Saammepa nähdä!" sanoi hän ääneensä ja hätkähti kuullessaan sanainsa selvästi kaikuvan äänettömässä kirkossa. Puhuessaan hän kumartui purkamaan kukkiansa ja tarkastamaan, paljonko hän oli poiminut kutakin lajia.

Samassa hän kuuli etäältä ääniä ja nousi jälleen pystyyn. Hän astui kirkon etelä-ovelle, joka oli auki, ja pysähtyi siihen odottamaan. Hänen edessään kiemurteli viheriä niittytie, joka kulki puiston poikki kylään. Siellä astui kirkkoa kohti pastori sisarineen, kumpikin kukilla kuormitettuna, ja heidän vieressään kulki, pyssy kädessä, pitkä mies ruskeassa metsästyspuvussa, koira mukana.

Marcellan silmät välähtivät äkisti, kun hän näki tämän ryhmän, sitten nousi kirkas, luja hehku hänen kasvoilleen. Hän odotti heitä rauhallisesti kirkon ovella, tuskin vastaten neiti Hardenin helliin tervehdyksiin. Mutta sisäisesti hän ei ollut lainkaan rauhallinen. Sillä pitkä mies ruskeassa metsästysnutussa oli Aldous Raeburn.

IV LUKU

"Kuinka kiltti te olette!" sanoi pastorin sisar ihastuneena; "minä olin melkein varma siitä, että tulette meitä auttamaan".

Ja kun Marcella alkoi vapauttaa häntä kukkaskuormasta, suuteli neiti Harden häntä poskelle ujosti, mutta lämpimästi. Hän oli alun pitäen rakastunut neiti Boyceen, ja nyt oli hänen ystävyytensä kehittynyt suutelemisen asteelle. Hänen uudella ystävällään oli hänen ymmärtääkseen kaikki mahdolliset hyveet ja tiedot, eikä hän vähääkään epäillyt, että korkeampi voima oli lähettänyt Marcellan avustamaan sisaruksia heidän vaivalloisessa valistustyössään Mellorin alustalaisten hyväksi. Mary Harden ei ollut kaunis, eikä rumakaan, hän oli lyhyt, sinisilmäinen ja pyöreävartaloinen, hyväsydäminen ja käytökseltään ujo. Pastori oli hänen näköisensä -- lyhyt ja pyylevä hänkin ja sama miellyttävä katse silmissä. Molemmat näyttivät tavattoman nuorilta -- he olivat kuin poika ja tyttö. Kummankin kasvoilla näkyi surullinen, huolestunut ilme, jota rouva Boyce oli moittinut ja joka oikeastaan huonosti soveltui heidän ulkomuotoonsa. Näytti siltä kuin kaksi rauhallisiin oloihin luotua ihmisolentoa olisi katkerain kokemusten kautta joutunut uralle, joka oli heille outo ja raskas. Kumminkin olivat sisarukset yhdessä kohden eri näköisiä, sillä pastorin kasvoilla oli selvästi havaittavana aran ja lempeän ilmeen ohessa sielunpaimenen vasta orastava, mutta kuitenkin jo täysin tietoinen arvokkaisuus.

Ryhmän kolmas henkilö oli ainoa, jolle Marcella Boycen näkeminen ei näyttänyt tuottavan pelkkää iloa. Aldous Raeburn oli ilmeisesti hämillään. Sillä välin kun Marcella ja Hardenit tervehtivät toisiaan ja hän pystytti pyssynsä kirkkotarhan matalaa aitausta vasten, tämä itsetietoinen, vaikka vaatimaton nuori mies koetti turhaan voittaa hämmennystään. Kuinka hän olikaan voinut niin syrjäyttää kaiken säädyllisyyden ja hienotunteisuuden, että juuri tänä aamuna näyttäytyi metsästystamineissaan herra Boycen tyttärelle hänen isänsä maalla, tuskin kivenheiton päässä heidän asunnostaan? Tiesihän hän mitä isoisänsä oli tänä aamuna kirjoittanut Mellorin uudelle omistajalle? Olihan hän edellisenä iltana koettanut muuttaa vanhan lordin mieltä ja sitä tehdessään häntä hämmästyttänyt, melkeinpä loukannutkin. Kalvava tunne oli siitä lähtien painostanut häntä. Heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli neiti Boyce herättänyt hänessä niin harrasta ihailua ja osanottoa, ettei hän voinut tuskatta ajatella hänen kärsivän.

Miten hän näin ollen saattoi tunkeutua neiti Boycen seuraan, ikäänkuin yölepakko, joka ei voi pysytellä loitolla tulesta. Kirkkotie oli kyllä yleistä omaisuutta, ja neiti Hardenin kantamukset olivat olleet niin raskaat, että kuka tahansa hänet nähdessään olisi kiiruhtanut hänelle avuksi. Mutta miksi ensinkään samoilla näillä seuduin? -- Miksei hän mieluummin metsästänyt kreivikunnan toisessa päässä? Hän oli anteeksiantamattomasti rikkonut hyvää käytöstapaa ja hienotunteisuutta vastaan ja hän olisi tahtonut kurittaa itseään siitä.

Mutta neiti Boyce ei ollut mitään huomaavinaan. Hän vastasi herra Raeburnin tervehdykseen tyynesti, osoittamatta pienintäkään loukkaantumisen merkkiä. Kaikki astuivat kirkkoon yhdessä, herra Raeburn kantaen muratti- ja sanajalkakimppuja, pastori sisarineen taas täyteen sullottuja kukkasvasuja. Koko kuorma laskettiin kuorin portaille Marcellan kukkien viereen, ja sitten alkoivat Hardenit neuvotella kirkon koristamisesta. Neiti Harden luetteli sormillaan kaikki avustukset, joita oli lähetetty pappilaan tai jotka olivat matkalla kirkkoon käsikärryissä.

"Lordi Maxwell on lähettänyt oikein _ihania_ ruukkukasveja kuorin kaunistamiseksi", sanoi hän kiitollisena nuoreen Raeburniin katsoen. "Siitä tulee suurenmoista." Nuori pastori yhtyi lämpimin sanoin sisarensa kiitoksiin. Lordi Maxwell oli aina niin ystävällinen ja antelias, milloin sattui tällaisia juhlatilaisuuksia, vaikka hän ei ollut vähääkään velvollinen heitä avustamaan. Lakkaamatta hän heitä muisteli, vaikkeivät he kuuluneet hänen seurakuntaansa eikä kirkkoonsa, ja Mellor oli kiitollinen. Pastorin kiitokset olivat, kuten sisarenkin, sujuvat ja vilpittömät, mutta niissä ilmeni samassa papillinen arvokkaisuus, joka oli hänelle ominainen.

Marcella punastui.

"Kävin kasvihuoneessa tarkastamassa mitä voisin saada", sanoi hän äkisti ylpeä väre äänessä. "Mutta meillä ei ole mitään. Kasvihuoneita kyllä on, mutta ne ovat typö tyhjät. Mutta puutarhakukkia saatte meiltä vaikka kuinka paljon. Syysvehreällä ja niittykukilla voi myöskin saada paljon aikaan, jos suotte minun koettaa."

Marcellan sanat nostivat punan syrjässä seisovan herra Raeburnin poskille. Neiti Harden alkoi hätäisellä innolla neuvotella Marcellan kanssa ja ylistää hänen kukkiaan.

Aldous Raeburn ei sanonut mitään, mutta hänen mielentilansa kävi yhä kiusallisemmaksi. Miksi olikaan isoisä ollut niin aulis kukkia lähettämään? Tämä kävi tietysti päinsä, kun Mellor oli autio tai kun siinä asui niin saita ja eriskummainen olento kuin Robert Boyce. Mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi hänen isoisänsä menettely ollut uusi solvaus tätä turvatonta tyttöä kohtaan; hänen sanoissaan ja katseissaan ilmeni tunteellisen, helposti loukkaantuvan sielun mielipaha, joka syvästi liikutti herra Raeburnia. Mellorin kirkko oli oikeastaan Boycen perheen yksityinen kappeli, niin läheisesti se oli yhtynyt Mellor Parkiin ja sen omistajiin. Aldous Raeburn tunsi kiusallisen selvästi, että hänen olisi ollut lähdettävä -- mutta hän ei voinut riistäytyä irti. Marcellan kiihkeä halu uhrautua sen paikan ja niiden ihmisten hyväksi, joita hän ensi hetkestä pitäen oli kohdellut ominaan, halu, jota tuontuostakin taltutti ylpeä ja herkkä arkuus -- siinä sekä viehättävä että surullinen näky. Hänen sydäntänsä kirveli, ja samassa hän taas oli ihastunut katsoessaan Marcellaan; hänen jalkansa liikahti lähtöön, seuraavalla hetkellä hän jo päätti tavalla tai toisella ryhtyä puheisiin Marcellan kanssa -- pyytää anteeksi, selittää. Naurettavaa! Hän ei ilmeisesti voinut tehdä kumpaakaan!

Siitä lähtien kun hän ensimäisen kerran sattumalta tuli Marcellaa vastaan pappilan vierashuoneessa, hän oli jotenkin usein tavannut hänet ja kenties ei aina sattumaltakaan. Kaiken aikaa oli häntä vaivannut kiusallinen tietoisuus isoisänsä vastenmielisyydestä Richard Boycea kohtaan, sillä hän tiesi, että tämän vastenmielisyyden seuraukset pian näyttäytyvät seuraelämässäkin. Neiti Boyce oli kumminkin tähän saakka näyttänyt olevan tykkänään tietämätön kierosta asemastaan. Se uusi ura, jolle hän oli astunut, oli niin kokonaan vallannut hänen mielensä ja ajatuksensa.

Vanhasta perintökartanosta, sen tarinoista ja historiallisista muistoista, kauniista seudusta, missä se sijaitsi, maalaistyömiehen puhetavasta ja luonteenomituisuuksista kaupunkilaistyömieheen verrattuna -- kaikesta tästä oli herra Raeburn kuullut hänen juttelevan, ja tytön virkeä mieli, hänen lämmin osanottonsa ympäristöä kohtaan, hänen ajatustensa itsenäinen ilmaisutapa sekä kieltämättä myös hänen puheessaan ilmenevä itserakkauden ja liioittelun sävy veti nuoren miehen huomiota puoleensa. Mutta arvosteleva mielipaha, minkä tuo itserakkaus ja liioitteluhalu ensi hetkellä hänessä herätti, haihtui kumminkin ennen pitkää. Nuoren tytön säteilevä kauneus ikäänkuin jalostutti ne, nyt ne esiintyivät hänelle pelkkänä runsaan elinvoiman ilmauksena. Niinpä Marcella avomielisessä itseluottamuksessaan kiehtoi herra Raeburnin ajatukset itseensä, niin että tämä melkein unohti neiti Boycen tukalan aseman sekä oman välittömän suhteensa siihen. Sitten saapui tuo onneton kirjelippu Mellorista; hänen isoisänsä nopea vastaus; hänen oma hyödytön sekaantumisensa asiaan ja nyt hänen sanattomuutensa -- tämä kömpelö tunkeutuminen Marcellan seuraan -- jota tämä ilmeisesti katsoi sopimattomaksi -- solvaukseksi.

Samassa hän kuuli neiti Hardenin harmistuneena sanovan: "Kylläpä olen ajattelematon. Sakset ja rautalanka unohtuivat pöydälle kotiin; me emme tule toimeen ilman niitä. Kuinka harmillista."

"Minä käyn ne noutamassa", sanoi Marcella paikalla. "Käsirattaat ovat juuri saapuneet ja niiden mukana väkeä teille avuksi. Jääkää te työtä johtamaan. Tuossa tuokiossa olen palannut."

Ja mustan hameensa poimut kapeaan, valkoiseen käteensä kooten hän kiirehti käytävältä kirkon etelä-ovelle ja oli kadonnut, ennenkuin Hardenit ennättivät sanallakaan vastustaa tai Aldous Raeburn edes älytä mistä oli kysymys.

Neiti Harden selitti sen hänelle parilla harmittelevalla sanalla, ja hän kiirehti pakolaisen jälkeen saavuttaen hänet kirkkotarhan ulkopuolella koiransa ja pyssynsä luona.

"Sallikaa minun lähteä, neiti Boyce", hän sanoi Marcellan rinnalle jouduttuaan. "Minä joudun koirineni pian takaisin."

Mutta Marcella tuskin katsoi häneen ja riensi eteenpäin.

"Ei, ei!" sanoi hän nopeasti, "minä kävelen niin mielelläni".

Herra Raeburn empi, sitten pyyhkäisi tumma puna hänen kasvoiltaan niiden tyvenen, hillityn ilmeen.

"Sallittehan minun sitten tulla seurassanne? Saatte varmaan uusia kukkakantamuksia kirkolle vietäväksi. Juhlavalmistuksia kestää täällä tavallisesti kaiken päivää."

Marcellan katse oli yhä maahan luotu.

"Luulin että olitte menossa metsästämään, herra Raeburn."

"Niin olinkin, mutta minulla ei ole kiirettä, jos voin olla hyödyksi. Linnut ja metsänvartia odottakoot."

"Minne aioitte mennä?"

"Windmill Hilliin. Lampuotini siellä tahtoo puhutella minua. Hän on pitkäpiimäinen ihminen, ja hänellä riittää aina valituksia. Otin pyssyni matkaan pelastuakseni pikemmin hänen seurastaan."

"Windmill Hill? Nimi on tuttu. Ah niin! nyt muistan, isä äsken kertoi minulle -- että poikina teidän isänne ja hän yhdessä kävivät siellä ampumassa tornihaukkoja."

Marcellan ääni oli aivan huoleton, mutta sanat lausuttiin sittenkin erikoisella äänenpainolla, joka peräti tuskastutti Aldous Raeburnia. Hätääntyneenä hän mietti kaikenmoista, mikä kääntäisi puheen toisaalle, mutta hän ei ollut kekseliäs eikä puhelias. Hän ei päässyt sopivaan alkuun, niinpä hän oli ääneti.

Sillävälin Marcellan sydän löi rajusti. Hän mietiskeli "äkkirynnäkköä".

"Herra Raeburn!"

"Neiti Boyce!"

"Pidättekö minua hyvin eriskummaisena olentona, jos kysyn teiltä jotain? Poikina olivat teidän isänne ja minun isäni ystävyksiä? -- eivätkö olleet? -- ja samoinhan oli teidän perheennekin hyvässä sovussa Boycein kanssa?"

"Niinpä luulen -- niin on aina kerrottu", sanoi hänen kumppaninsa yhä punaisemmaksi sävähtäen.

"Tunsittehan Robert enon -- lordi Maxwell ainakin tunsi hänet?"

"Tunsin häntä minäkin sen verran kuin kuka toinen tahansa, mutta -- --"

"Oh, kyllä tiedän, hän sulkeutui huoneisiinsa ja vihasi naapureitaan. Te tunsitte hänet yhtäkaikki, ja meidän isämme olivat nuoruudenystävät. Ettehän pane pahaksi, jos kysyn -- tiedän kyllä, ettei pitäisi sellaista udella, mutta minulla on omat syyni -- minkävuoksi lordi Maxwell puhuttelee kirjeessänsä isää 'häneksi' ja miksi ei neiti Raeburn ole kertaakaan käynyt äitiä tervehtimässä meidän täällä ollessa."

Marcella kääntyi Aldous Raeburniin, ja hänen ihanat silmänsä olivat yhtenä uhman liekkinä. Hänen liikkeittensä uskalias päättäväisyys ja tulinen hehku ei kumminkaan voinut salata naisellista heikkoutta, joka ilmeni hametta kouristavan käden värähtelemisessä ja huulien vavahtelemisessa -- taitava näyttelijätär ei olisi voinut osaansa paremmin suorittaa. Ja Marcellassa olikin todella hiukan näyttelijättären vikaa. Hänen tunteensa olivat vilpittömät, mutta hänen järkensä harvoin jätti hänet pulaan. Toinen puoli hänessä oli välitöntä tunnetta ja intohimoa, toinen puoli tarkasteli syrjästä ja viimeisteli muutamin hienoin kosketuksin.

Nuori mies hänen sivullaan joutui pois suunniltaan tästä äkillisestä tunteitten purkauksesta. Hän sopersi anteeksipyyntöjä omasta, ei omaistensa puolesta ja puolustautuessaan takertui takertumistaan. Hänen ei olisi koskaan pitänyt tunkeutua Marcellan seuraan; se oli kauheata, anteeksiantamatonta; hänellä ei ollut mitään tekemistä täällä! Kunhan Marcella hyväntahtoisesti vaan ottaisi uskoakseen, että se tapahtui aivan sattumalta? Semmoista ei koskaan enää saa tapahtua. Eihän hän, Aldous, tietenkään voinut toivoa minkäänlaista ystävyyttä Marcellan puolelta. Ja niin yhä edelleen. Hän ei koskaan ennen ollut näin kokonaan menettänyt mielenmalttiansa.

Marcellan kasvot synkistyivät. Herra Raeburnin anteeksipyynnöt olivat hänen mielestään vain uusi solvaus.

"Teidän mielestänne, huomaan, ei minulla ole mitään oikeutta sitä kysellä!" huusi hän; "teidän mielestänne en käyttäydy kuten hieno nainen -- kuten sukulaisenne käyttäytyisivät. Mahdollista kyllä! Minä olen peräti toisella tavalla kasvatettu. Minua ei ole yleensä kasvatettukaan; minä olen itse luonut itseni. Niinpä karttakaa minua, jos tahdotte. Ja tietysti tahdottekin. Mutta tänään -- tuolla kirkossa -- päätin lujasti vielä yrittää, eikö asioita voisi muodostaa toisenlaisiksi, ennenkuin kaikki jähmettyy ympärillämme. Jos meidän täytyy täällä elellä vihamielisissä suhteissa naapureittemme kanssa ja karttaa heitä, tahtoisin ainakin tietää syyn siihen. Te olette ainoa, jolta voin kysellä. Tuskin kukaan on käynyt meitä tervehtimässä, paitsi Hardenit ja jotkut vähävaltaisemmat paikkakuntalaiset. Enkä minä ole mitään tehnyt, josta minun täytyisi hävetä", virkkoi hän kiihkeästi, "eikä äitikään. Isä, luullakseni, aikoja sitten teki jotain, jota ei pidetty oikeana. Minulle ei ole koskaan kerrottu -- enkä vielä nytkään tiedä -- mitä se oli. Mutta tahtoisin saada tietää. Aikovatko kaikki ihmiset kääntää meille selkänsä?"

Ponnistaen kaikki voimansa onnistui Aldousin jonkun verran rauhoittaa kuohuvia tunteitansa. Katse täynnä lempeyttä ja arvokkaisuutta kohtasi Marcellan leimuavia silmiä.