Part 39

"Missä on Daisy?" kysyi Marcella Mintan poistuessa teetarjottimineen; "kai hän nyt jo on tullut koulusta kotiin?"

"Tässä minä olen", hihitti Daisy kurkistaen sisään keittiöstä. "Äiti, pikku sisko on hereillä."

"Tule tänne, sinä marakatti", sanoi Marcella; "tule nukkumaan minun kanssani. Oletko saanut teetä jo?"

"Olen toki", sanoi Daisy kavuten Marcellan syliin. "Aiotko nukkua kauan?"

"En -- pikku torkahdus vaan. Oh! Daisy, minä olen niin väsynyt. Kyyristy tähän lähemmäksi. Ellet itse nuku, saat pujahtaa tiehesi -- en minä herää."

Hento, punatukkainen tyttö, jonka olennossa oli paljon tuota samaa keijukaismaista suloa kuin velivainajassakin, asettui mukavaan asentoon Marcellan helmassa, pujotti vasemman peukalon suuhunsa ja kietoi toisen kätensä Marcellan kaulalle. Näin he olivat usein yhdessä nukahtaneet. Rouva Hurd palasi huoneeseen, päästi akkunaverhon tykkänään alas, heitti ohuen saalin heidän ylleen ja poistui.

Puolitoista tuntia myöhemmin Minta tuli jälleen sisään. Daisy oli pujahtanut tiehensä, mutta Marcella lepäsi yhä sikeässä unessa.

"Minun käskettiin herättää! tähän aikaan", sanoi Minta vetäen akkunaverhon ylös, "mutta eipä siltä näytä, kuin teistä vielä olisi kyläänmenijää. Tässä on kuumaa vettä, ja siinä on kirje, joka vastikään tuli."

Marcella heräsi vavahtaen, Minta pani kirjeen hänen helmaansa, ja uni ja todellisuus sulivat yhteen hänen tuntiessaan Whartonin käsialan.

Hän luki kirjeen ja istui sitten rusottavin poskin tuumimassa kädet polvien ympärillä.

Vähän sen jälkeen hän avasi Mintan ovea.

"Minta, nyt minä lähden. Minä palaan kotiin heti illallisen jälkeen, sillä en ole vielä kirjoittanut raporttiani."

"Kas niin -- nythän näytätte joltakin!" sanoi Minta tarkastaen hyväksyvällä katseella suurta hattua ja sievää mustaa pukua. "Pitääkö Daisyn juosta sähkösanomaa viemään?"

"Ei kiitos. Minä menen postitoimiston ohitse. Hyvästi!"

Ja hän kumartui suutelemaan pientä näivettynyttä naista. Hän toivoi, niin hartaasti hän toivoi, että Minta suuremmalla avomielisyydellä ja lämmöllä vastaisi hänen ystävyyteensä.

Ripeän astunnan jälkeen hän pysähtyi pitkän, vanhanaikuisen kadun varrella olevan talon eteen ja nousi ylös edellisen vuosisadan portaita, ihaillen niiden runsaita stukkoteoksia -- siroja italialaisia nauhoja ja mitaleja vaaleanvihreällä pohjalla. Koristeet olivat puhtaat ja hyvin säilyneet, talo kaikin puolin hyvässä kunnossa. Edward Hallin sisarineen asui sen ylimmässä kerroksessa.

Neiti Hallin, miellyttävän näköinen, rumahko nainen noin kolmenkymmenenviiden korvissa, avasi oven kuullessaan Marcellan naputuksen ja tervehti häntä sydämellisesti. Edward Hallin hypähti pystyyn kirjoituspöytänsä äärestä.

"Myöhäänpä tulettekin. Alice ja minä arvelimme jo, että olitte unohtanut meidät!"

"Minä tulin kotiin vasta neljältä ja sitten minun vielä täytyi vähän nukkua", selitteli Marcella hiukan arasti. "Mitä! ettehän vain liene ollut yövalvonnalla?"

"Olen, tällä kertaa minun täytyi."

"Alice, toimita illallinen pöydälle ja pidetään sitten oikein hyvää huolta hänestä."

Hän työnsi Marcellalle mukavan nojatuolin viime vuosisadan rakennetta olevan ihastuttavan kaariakkunan eteen, joka täytti melkein koko peräosan huonetta ja antoi sille oman, ominaisen luonteen. Huone oli avara ja niukasti sisustettu. Seiniä kyllä peittivät lattiasta kattoon kirjahyllyt tahikka valokuvat Italiasta ja Kreikasta, mutta huonekaluja ei siinä ollut paljon muita kuin Hallinin suuri, akkunan ääressä oleva kirjoituspöytä ja joitakin tuoleja sinisellä matolla, jonka sisarukset pitkällisen epäilyksen jälkeen viimeinkin olivat valinneet, sillä ostaessaan jotain, johon molemmat olivat niin suuresti ihastuneet, he pelkäsivät suovansa itselleen luvatonta myöntyväisyyttä. Takan toisella sivulla oli neiti Hallinilla oma soppensa. Siinä oli hänen tuolinsa ja pöytä, missä hän säilytti mielikirjansa, työvasunsa ja talouskirjansa. Siinä hän joutoaikoinaan istui lukien tai ommellen, aina hilpeänä ja toimeliaana ja aina huolehtien veljen terveydestä.

"Olisi ollut hauskempi", sanoi Hallin hieman tyytymättömänä Marcellan asetuttua istumaan, "jos saisimme olla yksiksemme tänä iltana; te saisitte paremmin levätä".

"Mitä? tuleeko vieraita?" kysyi Marcella hiukan nyrpeissään. Hän oli todellakin toivonut saavansa olla yksin sisarusten kanssa.

"Vanha ystävänne, Frank Leven tulee illalliselle. Kuullessaan, että te olitte tänne tulossa, vannoi hän, ettei mikään voisi pysyttää häntä poissa. Sitten olen vielä luvannut illallisen jälkeen vastaanottaa pari työväenjohtajaa. Levottomat ajat ovat käsissä."

Huoaten hän nojasi hetkeksi päänsä käteensä. Sitten hän väkinäisesti riistäytyi irti ajatuksista, jotka nähtävästi alinomaa kiusasivat hänen aivojansa.

"Kertokaahan nyt jotain siitä, mitä toimitatte nykyisin!" sanoi hän kumartuen Marcellan puoleen. "Ette usko kuinka paljon olen ajatellut sitä, mitä viimeksi kerroitte minulle."

"Minä teen yhä vaan samaa työtä", sanoi Marcella nauraen. "Ei kannata olla niin huvitettu siitä. Nykyjään on muodissa ihailla sairaanhoitajattaria; mutta se on minusta naurettavaa. Me suoritamme työmme kuten muutkin ihmiset -- toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Ja niitäkin on meidän joukossamme, jotka eivät ensinkään välittäisi tehdä työtä, elleivät olisi pakotetut siihen."

Viimeiset sanat survasi hän Hallinille melkein kiivaasti, ikäänkuin vapautuakseen kaikista hellämielisistä tunteista itseensä nähden. Hallin tarkasteli häntä osanottavaisesti.

"Tyydyttääkö tällainen elämä teitä paremmin kuin oppiaikanne sairashuoneessa?" kysyi hän.

"Tällä haavaa se tyydyttää. Se on vaihtelevampaa, ja saan tutustua enemmän elämään. Mutta siinä on varjopuoliakin. Sairaalassa minulla oli määrätyt velvollisuuteni -- joka tunti olin kiinni ja minut käskettiin milloin sinne, milloin tänne. Eikä vapaa-aikoinakaan ollut paljon päänvaivaa -- muuta en juuri tehnyt kuin kävelin edestakaisin Thamesin rannalla, ja jos sattui satamaan, pistäysin Kansallis-taulukokoelmassa."

"Ja sellainen yksitoikkoisuus oli teille mieleen?"

Marcella nyökäytti päätänsä.

"Selittämätöntä!" sanoi Hallin. "Olisiko sitä kukaan voinut uskoa?"

Marcella punastui.

"Miksei sitä olisi voinut uskoa", sanoi hän hiukan maltittomasti. "Mutta ensin minä en yhtään pitänyt siitä. Välistä se oli minusta oikein vastenmielistä. Olisin ollut hyvillä mielin, jos he olisivat jättäneet minut rauhaan ja antaneet minun hieroa, kiillottaa ja pestä -- kuten ensimäisenä kuukautena. Nähdessäni pöytäni täynnä kimaltelevan kirkkaita laseja ja messinkitappini kiiltävinä olin ylpeä kuin riikinkukko. Mutta sitten minun tiettävästi täytyi ryhtyä käsiksi itse työhön, ja silloin olin monesti helisemässä."

"Miten niin?"

Marcella myhäili omille muistelmilleen.

"Kaikki oli minusta niin nurinkurista. Meidän osaston johtajattarena oleva sisar oli mielestäni jotakuinkin typerä olento. Mellorissa olisin tuskin vaihtanut kahta sanaa hänen kanssaan. Mutta täällä hän minua komensi -- ja toruikin paljon pahemmin, kuin koskaan itse olen ketään palvelijaa torunut -- naureskeli minulle, kun milloin en tietänyt sitä tai tätä, ja antoi yleensä minun tuntea, että tietämätön sairaanhoito-oppilas ei ole minkään arvoinen. Tiedän kyllä, että hän itsekseen mietti näin: 'Ellen minä tuota ylpeätä tyttöä saa nujerretuksi, ei hänestä koskaan tule kalua"; ja niin minun täytyi alistua siihen. "Suurenmoista!" nauroi Hallin. "Lohdutitteko itseänne sillä, että kaikilla oli sama kohtalo."

Marcellan huulet nytkähtelivät kujeellisesti. "En heti. Monesti minulla oli mitä hassunkurisimpia päähänpistoja. Minun täytyy vieläkin nauraa niitä muistellessani -- kenties ne vain lähtivätkin omituisesta hermostumistilasta. Koulussa ollessani, kun vimmastuin tovereihini, koetin nujertaa heidät ylvästelemällä isosedälläni, joka oli ollut alihuoneen puhemiehenä. Ja niin kävi sairaalassakin. Toisinaan välähti päähäni ajatus, että he eivät _voineet_ täällä tietää, että minä olin Mellorin neiti Boyce, joka oli isänsä kylää hellinyt ja hallinnut. Jos he sen tietäisivät, arvelin, kohtelisivat he varmaankin minua toisella tavalla. Onneksi tiesin pitää suuni kiinni. Mutta sitten eräänä päivänä tuli käännekohta. Minun oli laitettava kuntoon leikkauksessa tarvittavat kapineet ja olin tehnyt sen oikein hyvin. Olipa tohtori Marshall salavihkaa antanut minulle pienen kiitoksenkin siitä. Mutta jäljestäpäin kesti jonkun aikaa, ennenkuin sairas virkosi, ja tarvittiin kuumia pulloja. Minä olin tietysti varannut niitä, mutta ne olivat liian kuumat, ja touhuissani ja hädissäni minä poltin sairaan kyynäspäät kahdesta kohti. Voi, sitä elämää, sitä torumista, ja kuinka minä sain hävetä. Lähtiessäni illalla leikkaussalista olin päättänyt seuraavana päivänä lähteä kotiin."

"Mutta ette sentään lähtenyt?"

"Jos minulla olisi ollut aikaa punnita asiaa, olisin luultavasti sen tehnytkin. Mutta olin ylen väsynyt jaksaakseni mitään miettiä tai punnita -- olin _kuolemakseni_ väsynyt. Se se juuri on oppilasajan pääpiirre ensimäisinä kuukausina -- sitä on aina niin avuttoman uupunut iltaisin. Kivistävin jäsenin pannaan maata ja kivistävin jäsenin taas noustaankin. Terveenä ollessa, kuten minä olin, se ei haittaa mitään, mutta kun nukkumisaika tulee, niin kyllä silloin täytyy nukkua. Tänäkin onnettomana iltana olin parahiksi saanut pääni tyynylle, kun jo vaivuin uneen. Seuraavana aamuna alkoi tavanmukainen kiertokulku, ja myöhästymisen pelko ajoi minut oikeaan aikaan leikkaussaliin. Tullessani sinne mittaili johtajatar minua omituisella katseella ja puhutteli minua ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Oh! kylläpä olin kiitollinen hänelle! Pelkästä ihastuksesta olisin vaikka ruvennut hänen kenkiänsä puhdistamaan tai tehnyt jotain muuta alhaista palvelusta hänelle. Ja siitä alkaen pääsin vauhtiin. Minut valtasi tavaton innostus työhöni -- tulin kunnianhimoiseksi -- minut työnnettiin nopeasti etualalle -- vihamieheni tuntuivat äkkiä muuttuneen ystäviksi -- ja lopulta oli sairashuone mielestäni ihastuttavin ja mieltäkiinnittävin paikka koko maailmassa."

"Sepä omituinen kokemus", sanoi Hallin. "Ette luultavasti ole koskaan ennen ketään totellut?"

"Koulussa vain -- eikä sielläkään -- kovin paljon."

Hallin vilkaisi häneen syrjästä hänen levätessään suuressa nojatuolissa. Kuinka paljon sielukkaammiksi hänen kasvonsa olivat käyneet! Ilme ja värit olivat kyllä yhtä vaikuttavat kuin ennenkin, mutta melkein tykkänään haihtunut oli entinen kova, kylmä, tutkisteleva katse, joka paremmin muistutti nuorukaista kuin nuorta naista, ja joka heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli niin vastenmielisesti vaikuttanut Halliniin. Sen sijalle oli tullut uusi katse -- surunvoittoinen ja samassa lempeä, joka loi kasvoille ennentuntematonta suloa.

"Kauanko olette ollut työssä tänään?" kysyi hän.

"Kello yksitoista minut haettiin eilisiltana ja neljän tienoissa nyt iltapuolella palasin kotiin."

"Annettiinko teille ruokaa?" huudahti Hallin.

"Luuletteko, että minä rupean nälkää kärsimään ja laitan itseni kelvottomaksi työhön?" vastasi Marcella hiukan halveksuvalla äänellä ja näyttäen hyvin mahtavalta. "Ja tietäkää, ettei tällaisia tapauksia niinkään usein satu. Hyvin harvoin me yleensä olemme yövalvonnalla."

"Minkälainen tapaus teillä sitten oli?"

Marcella selitti sen hänelle kiertämällä ja kuvaili niinikään parin sanoin riitelynsä tohtori Blankin kanssa.

"Kai hän siitä mellakan nostaa", sanoi hän rauhattoman näköisenä, "ja minä tietenkin syyn saan."

"Sen arvatenkin se toinen tohtori estää", sanoi Hallin.

"Ei tiedä. Mutta en voinut olla sitä tekemättä. Ja kuitenkin on meitä ankarasti varoitettu sokeasti tottelemaan lääkärin ohjeita. Viime viikolla minä myös saatoin yhdistyksemme pahaan välikäteen. Muuan sairas, jota jo viikkokausia olin hoitanut ja johon olin oikein kiintynyt, oli muutettava sairaalaan. Hän pyysi minua leikkaamaan hiuksensa poikki. Se oli surkean vanukkeissa, ja tiesin että sairaalassa se kumminkin leikataan. Niinpä minä täytin hänen toivomuksensa ja jätin hänet hyvillä mielin vuoteeseen. Vähän ajan kuluttua minun oli tultava takaisin vastaanottamaan lääkäriä ja auttamaan häntä matkaan. Palatessani huomasin, että koko piha oli kuohuksissa. Oven ulkopuolella seisoi vaimon sisar minua tähystämässä ja vannotti minua heti lähtemään matkaani. Mies oli joutunut raivosta aivan mielettömäksi nähdessään, että olin leikannut hänen vaimonsa hiukset hänen luvattansa. 'Hän murhaa teidät', sanoi sisar, 'jos hän tapaa teidät täällä! Älkää tulko sisään! Hän on hullu! -- _Hän ryömii ympäri lattiaa nelinkontin_!'"

Hallin keskeytti hänet naurunhohotuksella. Marcellakin nauroi, mutta Hallin näki hämmästyksekseen hänen kätensä värisevän ja kyynelten kimaltelevan hänen silmissään.

"Hyvä teidän on nauraa", sanoi hän huoaten, "mutta minun oli häpeällä käännyttävä takaisin koko kadun ällistellessä minua. Ja keskustoimistossa hän sitten vielä piti niin pahaa äläkkää, ettei ole moista kuultu. Se oli hyvin harmillista -- me nähkääs emme tahdo, että kansa alkaa vieroa sairaanhoitajattaria. Ja nyt lisäksi tohtori Blank! -- Aina minä joudun ikävyyksiin. Toista oli sentään sairaalassa, missä kaikki työt ennakolta määrättiin."

Hallin saattoi tuskin uskoa korviansa. Marcella Boycessako tällaista naisellista pelkoa ja alakuloisuutta! Olikohan hän sittenkin liian nuori tähän työhön vai kalvoiko salainen sieluntuska hänen luontaisia voimiansa? Hallin tunsi, että häntä oli kohdeltava hellyydellä ja säälien kuten väsynyttä lasta, ja hän ryhtyi häntä rauhoittamaan ja rohkaisemaan.

Se häneltä jotakuinkin onnistuikin, mutta kesken puhettansa, hän äkkiä näki Marcellan säpsähtävän. Hän seurasi tytön silmäystä ja huomasi pöydällä lepäävällä käsivarrellaan työntäneensä näkyviin pienen, kehyksissä olevan valokuvan, joka tähän saakka oli ollut kätkössä kukkalasin takana. Rauhallisesti aikoi hän panna sen entiseen piilopaikkaansa, mutta Marcella ojentautui suoraksi tuolillaan.

"Antakaapa se minulle?" sanoi hän käsi kurotettuna. Hallin antoi sen paikalla hänelle.

"Alice toi sen tässä tuonnoin neiti Raeburnin luona käydessään. Hänen tätinsä sai hänen viimeinkin taivutetuksi istumaan yhdelle noista valokuvaajista, jotka aina saartavat julkisissa toimissa olevia ihmisiä. Meistä se on hyvä kortti."

"Se on hyvin hyvä", sanoi Marcella hetken vaiti oltuaan. "Onko hän todellakin -- käynyt noin harmaaksi?" Hän viittasi kuvaan.

"On niinkin. Olen niin hyvilläni siitä, että hän lähtee lordi Maxwellin kanssa Italiaan. Se on ainakin kymmenen päivän lepo hänelle. Tätä nykyä hänellä on aika työtaakka hartioillaan. Paitsi omia töitään on hänellä vielä isoisänsäkin työt suoritettavina; ja sitten hänen pitää lisäksi hikoilla noissa komiteanistunnoissa. Oikeastaan oli aivan tarpeetonta hänen vastaanottaa tuo uusi virkansa."

"Mikä virka?"

"Ettekö ole kuullut! Hänestä on tehty sisäasiainministeristön alisihteeri. Nyt hän niinmuodoin kuuluu hallitukseen".

Marcella asetti valokuvan paikoilleen ja muutteli tuoliaan niin, että saattoi akkunasta nähdä huojuvat vaahterapuut ja palasen iltataivasta.

"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän äkkiä. "Hän on aika lailla muuttunut. Hänen loppunsa voi olla käsissä milloin tahansa."

Hallin näki tuskaisen värähdyksen tytön kasvoilla. Hän tiesi, että Marcella oli aina ollut kiintynyt lordi Maxwelliin. Äkkiä hän nopeasti vilkaisi ympärilleen. Neiti Hallin puuhaili pienen palvelustytön kera huoneen perällä laittaen illallispöytää järjestykseen.

"Sanokaa", sanoi hän hiljaa ja innokkaasti ojentautuen tuolin käsinojan yli, "joko hän alkaa sen unohtaa?"

Hallin katsoi häneen mitään puhumatta, mutta hänen katseensa, puolittain surullinen, puolittain ivallinen, oli kylläksi selvä vastaus.

"Jospa hän sen tekisi!" huokasi Marcella maltittomasti, ikäänkuin itsekseen. "Hänen pitäisi mennä naimisiin -- se olisi kaikille mieleen."

"En ole tähän asti huomannut hänellä olevan mitään naimahommia", vastasi Hallin kuivasti.

Hän rupesi järjestelemään kirjoituspöydällä olevia papereita. Hänen käytöksessään ilmeni kylmä arvokkuus, jonka Marcella vallan hyvin ymmärsi. Tuosta ikimuistettavasta päivästä alkaen, kun Hallin kihlauksen purkamisen jälkeisenä aamuna Aldousin pyyntöä noudattaen oli tullut Marcellan puheille -- vastenmielisesti ja paheksuvana, mutta liikutettuna ja muuttunein mielin, Marcellan ystävänä lähtenyt hänen luotansa -- oli heidän keskinäinen suhteensa tähän yhteen seikkaan nähden pysynyt muuttumattomana. Hallin oli ollut Marcellalle herttainen ja osanottavainen, ja hänen vaikutuksensa nuoren tytön elämään oli ollut suuri viimeisten puolentoista vuoden aikana. Tämä heidän ensimäinen keskustelunsa, minkä tarkoituksena oli varoittaa häntä miehestä, jonka kanssa Aldous luuli hänen aikovan mennä naimisiin vastaisuudessa, se tapa, jolla Hallin koetti tavattoman vaikeasta tehtävästään suoriutua -- hänen yksinkertaiset sanansa, hienotunteinen kunnioituksensa toisen personallisuutta kohtaan, mutta ennen kaikkea aavistus harvinaisen rikkaasta, puhtaasta luonteesta, joka tahtomattakin paljastui Marcellalle molemminpuolisen mielenliikutuksen painosta -- tämä kaikki oli murtanut tunteiden sulut hänen kalpealta, ylpeältä puhekumppaniltaan, ja Hallinin suureksi hämmennykseksi Marcella oli puhjennut kyyneliin ja sellaisiin tunnustuksiin, sellaisiin välittömiin avun ja ymmärtämyksen pyyntöihin, jotka saivat heidät kummankin hämmästymään.

Tämäntapaiset kokemukset eivät Hallinille olleet uusia. Ne korkeat, ylevät päämäärät, joita hän tavoitteli, hänen horjuva terveytensä, joka pidätti häntä sadoista hänen toveriensa huvituksista ja toimista ja etenkin avioliitosta, hänen palava temperamenttinsa, kiehtova olentonsa ja hieno huomiokykynsä, jotka jo kehdosta asti olivat olleet hänen lahjojansa, olivat omansa muovailemaan hänet jo poikavuosilta asti voimakkaampien ja kiihkeämpien luonteiden tueksi ja johtajaksi. Useasti vastoin hänen omaa tahtoaankin, sillä häntä kiusasi alituiset, tuskaiset epäilyt siitä, ettei hänellä ollut kyllin voimia eikä aikaa suorittaa loppuun niitä tehtäviä, jotka hän oli ottanut hartioilleen. Nämä toisten avunvaatimukset kysyivät häneltä usein henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia, joihin hänellä ei lainkaan olisi ollut varaa.

Mutta hänen herkkä, sydämellinen osanottonsa teki hänet siinä suhteessa helposti saavutetuksi saaliiksi. Niinpä Marcellakin heitti kuormansa hänen niskoilleen, kuten muut ennen häntä olivat tehneet. Siitä lähtien kuin heidän ystävyytensä alkoi, he olivat olleet kirjevaihdossa keskenään pitkiä väliaikoja pitäen. Sairashuone-elämästään hän oli tuskin yhtään puhunut Hallinille ennen tätä iltaa. Marcellan kirjeet olivat luonteen intohimoisia purkauksia, joka on kyllästynyt itseensä ja tällä haavaa myös elämään; täynnänsä selityksiä, jotka oikeastaan eivät mitään selittäneet. Hallinista ne kyllä olivat mieltäkiinnittäviä, alakuloisia ja eräässä suhteessa suurenmoisiakin, mutta hän ei koskaan pystynyt niihin vastaamaan ilman sisäistä voihkimista. Maailmassa oli niin paljon muitakin ihmisiä, joiden kamppailu kulki samojen vaikeuksien läpi.

Yhtä seikkaa ei heidän kasvava ystävyytensä sentään koskaan saanut muutetuksi -- Hallinin järkkymätöntä paheksumista Marcellan menettelystä Aldous Raeburnia kohtaan. Sanoin hän ei ollut juuri ensinkään tätä paheksumistansa ilmi tuonut. Siitä huolimatta Marcella kyllä tiesi, kuinka lujassa se Hallinissa istui. Se oli kuin jyrkkä kallio heidän ystävyytensä virrassa. Keskustelun laineet saattoivat vaahdota sen ympärillä, nousta sen harjalle tai väistää sitä, muuttumattomana se sittenkin pysyi. Hallinin lempeän, tuntehikkaan sielun sisimmässä piili Marcellaa kohtaan tuimuus, jonka hän itse usein unohti -- tyttö ei koskaan.

Marcellan tietämättä tämä arka kohta heidän keskinäisessä suhteessansa oli jättänyt häneen syvät jäljet ja se painosti häntä yhä edelleenkin, varsinkin sen jälkeen kuin hänen työalansa oli saattanut hänet asumaan sisarusten läheisyyteen, niin että hän seurusteli heidän luonaan usein ja tuttavallisesti. Mutta se vaikutti eri tavalla. Monesti -- kuten tänä iltana -- se yllytti hänet jonkinlaiseen uhmaavaan vastustushaluun.

Hallinin vaiettua hän istui minuutin tai pari äänetönnä, sitten hän äkkiä puhkesi sanomaan:

"Sain tänään kirjeen herra Whartonilta. Hän tulee huomenna teelle minun luokseni, ja perjantaina menen luultavasti Edith Cravenin kanssa parlamenttiin kuulemaan hänen puhettaan."

Hallin hätkähti tuskin huomattavasti kuullessaan Whartonin nimen. Mutta hän ei virkkanut mitään, järjesteli vain yhä kirjeitänsä eri läjiin.

Hänen äänettömyytensä pisteli Marcellaa.

"Muistatteko", sanoi hän matalalla, painokkaalla äänellä, "mitä kerran teille sanoin. En voi koskaan olla kiittämätön, en koskaan unohtaa mitä hän on tehnyt?"

"Kyllä muistan", vastasi Hallin terävähkö sävy äänessään. "Lupasittepa auttaakin häntä, jos hän milloin apua tarvitsee -- onko hän nyt sitä pyytänyt?"

Marcella selitti, että tässä nyt oli puhetta Louis Cravenin avustamisesta ja että Whartonin tarjous sattui hyvinkin otolliseen aikaan, hän kun palavasti ikävöi päästä naimisiin ja oli menettää rohkeutensa, elämänhalunsa ja terveytensä pelkästä mielipahasta, kun ei onnistunut saamaan vakinaista paikkaa itselleen. Lämpimästi ja osanottavasti hän puhui ystävistään ja heidän huolistaan, ja Hallinin täytyi sisällisellä harmilla myöntää, että hänen puheensa kuulosti järkevältä. Sen eriskummaisen keskustelun aikana, joka heistä oli tehnyt ystävykset, Marcella oli intohimoisesti kääntynyt Hallinin puoleen huudahtaen: "Kyllä tiedän vallan hyvin, mitä tarkoitatte! mutta minä en aio mennä naimisiin herra Whartonin kanssa, turha on niinmuodoin minua varoittaa -- sen hän on muutoin itsekin tehnyt -- mutta _kiitollisuutta_ hän on minulta ansainnut, ja jos hän joskus sitä minulta pyytää, en minä _milloinkaan_ sitä kiellä." Sen hetken jäljestä ei Whartonin nimeä ollut heidän kesken mainittu. Sydämensä sisimmässä Hallin Marcellaa epäili, vaikka hän itse sitä tunnetta häpesi. Hän oli tavattoman herkkä ja mustasukkainen ystävänsä puolesta. "Jos sinä uudelleen alat samalla tapaa" -- saneli hän itselleen Marcellan jutellessa edelleen -- "en voisi sitä kantaa, en voisi antaa sitä sinulle anteeksi."

Hän odotti vain, että Marcella lopettaisi puhelunsa Whartonista. Mutta tämä päinvastoin itsepintaisesti pysyi samassa aineessa. Hänen täytyi päästä selville siitä, mitä Hallin ajatteli hänen parlamentti-urastaan, hänen tulevaisuudentoiveistaan, hänen puhujataidostaan. Hallin vastasi yksikantaan kuten ihminen, joka puhelee asioista, jotka eivät häntä liikuta.

"Mutta välinpitämätön hän ei ole, vaan kohtuuton", ajatteli Marcella harmistuneena. "Täytyyhän sen häntä liikuttaa, hänellä on samat harrastukset, sama päämäärä kuin Whartonilla. Mutta hän ei voi arvostella puolueettomasti, koska --"

Niinpä _heidän_ keskusteluunsa pujahti jotain väkinäistä, ja se kangerteli raskaasti eteenpäin. Mutta Marcellan ajatukset kulkivat kumminkin kaiken aikaa toiseen suuntaan. Kylläpä on suloista istua tässä huoneessa näiden ihmisten seurassa. Täytyihän hänen toisinaan olla riitaisa ja uppiniskainen Hallinille -- se oli hänen luonteensa mukaista. Itse asiassa tyttö tunsi häntä kohtaan harrasta, kunnioittavaa rakkautta, sellaista, jota katolilaiset useasti tuntevat rippi-isäänsä kohtaan, vaikka hänen salainen toivomuksensa joutua Hallinin ohjattavaksi monesti kätkeytyi ulkonaiseen vastustushaluun, kuten nytkin. Kenties häntä harmitti, ettei Hallin tahtonut kyllin häntä johtaa ja ohjata -- ei niinkuin hän itse olisi tahtonut.

V LUKU.

Marcellan ja Hallinin näin istuessa hajamielisinä kahdenkesken katkaisi tuttu ääni äkisti vaitiolon:

"Häiritsenkö, Hallin, vai mitä?"

Sanat lausui nuori mies, joka turhaan kolkutettuansa nyt varovasti pisti kiharaisen päänsä ovesta sisään.

"Frank! -- tekö? Sisään, mies", huusi Hallin pystyyn hypähtäen.

Frank Leven astui sisään ja huomasi paikalla, kuka akkunan ääressä istui.