Part 38

Avuttomana ja surkeannäköisenä mies raukka tuijotti ensin vaimoonsa, sitten sairaanhoitajattareen.

"Ettehän vielä lähde matkaanne, neiti", pyyteli hän, "ettehän jätä minua yksin?"

Uupumuksestaan huolimatta ei Marcella voinut olla hymähtämättä tuolle poloiselle jättiläiselle.

"En, minä jään tänne aamuun asti, kunnes tohtori tulee. Menkää te vain maata."

Kello oli lähes kolme. Mies oli ensin kahdella päällä, mutta hän oli oikeastaan lopen väsynyt vastustaakseen kauemmin. Hän poistui perähuoneeseen ja heittäytyi maata lasten viereen.

Marcella jäi niinmuodoin yksin kesäyön hämärään potilaansa kanssa. Hänen valpas korvansa kuuli joka äänen ympäristössä -- isän ja lasten raskaan hengityksen perähuoneessa, varpusten viserryksen katolla, ensimäiset huudot kadulla, ensimäiset liikahdukset tässä täyteenahdetussa talossa. Marcellan ajatukset sillä välin milloin viivähtivät sairaassa, jonka hän toivoi voivansa pelastaa sairaanhoitotaitonsa ja kykynsä avulla, milloin lääkärissä, sillä tämän rikollista huolimattomuutta ja tavattoman kehnoa menettelytapaa hän suuttuneena syytteli vaimon tautikohtauksen aiheuttajaksi. Kerran hänen mieleensä johtui se ihmeellinen tosiseikka, että hän, Marcella Boyce, istuu tässä, tällaisessa kurjassa huoneessa, tuntematonta juutalaisäitiä ja hänen lastansa vartioimassa.

Siitä oli nyt noin kuusi, seitsemän viikkoa aikaa, kun hän piirisairaanhoitajattarena oli muuttanut asumaan omaan huoneistoon keskustoimiston ja yli-intendentin valvonnan alaisena. Hänen työalansa oli köyhälistön keskuudessa ja oli mitä vaihtelevinta laatua. Nyt hänen elämänsä oli vapaampi ja joustavampi ja soi viimeinkin liikkumisvaraa hänen itsetietoisuudelleen.

Mutta jo oli yö valvottu loppuun. Mies oli lähtenyt työhönsä läheiseen tehtaaseen, mistä hänet saattoi noutaa milloin tahansa; lapset oli korjannut omalle puolelleen avulias naapuri, rouva Levi. Marcella itse pistäytyi tunnin ajaksi kotiin, söi aamiaista ja vaihtoi pukua, ja lähetettyään sanan toimistoon, ettei hän vielä päässyt muiden potilaidensa luona käymään, hän palasi juutalaiskotiin, missä hän nyt Bennyn avustamana puuhaili tohtoria odotellessaan.

Saavuttuaan sairashuoneeseen kantamuksineen hän näki Bennyn tuumivan näköisenä istuvan tuolilla harja poikittain polvilla.

"No, Benny", sanoi hän astuessaan sisään, "miten sujuu työsi?"

"Lakaisemalla ei saa likaa lattiasta lähtemään", sanoi Benny haikealla mielellä, "ja siksipä minä heitin sikseen koko homman."

"Siinä oletkin oikeassa, Benny", sanoi Marcella allapäin silmäillen lattiaa. "Niin pian kuin äitisi voimat sen sietävät, pyydämme, että rouva Levi tulee tänne puhdistamaan."

Hän astui vuoteen luo ja katseli sairasta. Tämä nukkui yhä vielä morfiinin vaikutuksesta, mutta liikahteli levottomana puoleen ja toiseen. Marcella vuodatti hänen suuhunsa vahvaa lihalientä, jota hän itse yönaikaan oli valmistanut, ja oli kahdenvaiheilla antaako hänelle omalla vastuullaan lusikallinen paloviinaa. Mutta ei -- ellei lääkäri nyt pian saavu, lähettää hän noutamaan häntä. Marcella ei ollut häntä vielä nähnyt ja halveksuen hän nyrpisti huuliansa ajatellessaan häntä. Hän oli edellisenä iltana käskenyt noutaa sairaanhoitajatarta, mutta ei ollut jäänyt odottamaan hänen tuloansa, ja niinpä Marcella parhaan kykynsä mukaan sai sairaan mieheltä ottaa selvää hänen määräyksistään.

Kun hän oli ruokkinut sairasta, katsahti Benny häneen merkitsevällä silmäniskulla.

"Enpä päästänyt ketään sisään. Te olitte parhaiksi lähtenyt alas, kun niitä tuli monta supattaen ovelle ja koskettelemaan kahvaa. Mutta minä heti kohta käskin heidän suoriutua tiehensä ja sanoin että te tulette toimeen yksinkin. Mokomatkin!"

Ja vetäen taskustaan siirapilla sivellyn leipäkannikan Benny alkoi sitä imeskellä tuiman näköisenä.

Marcella nauroi.

"Sukkela poika, se Benny", virkkoi hän taputellen häntä päähän. "Mutta mikset ole koulussa, hyvä herra?"

Benjamin virnisteli.

"Mikä sitten perii äidin ja pikku lapsen, jos minä olen poissa?" vastasi hän nokkelasti.

"Entä jos poliisi tuleekin kimppuusi, Benny. Olehan varuillasi!"

Pikku vekkuli päästi äänekkään naurunhohotuksen.

"Viime viikollahan tuo täällä juuri oli. Eihän se voi joka päivä nuuskia meidän kadullamme."

Ovelle naputettiin lujasti.

"Tohtori tulee", sanoi Marcella, ja kujeellinen iloisuus haihtui samassa hänen kasvoiltaan. "Riennä avaamaan, Benny."

Benny avasi oven, tarkasteli lääkäriä kylmällä ja tutkivalla katseella ja poistui sitten porrastasanteelle, missä hänen sisarensa odottivat häntä leikkimään.

Lääkäri, pitkä, punakka, pöhönaamainen ja vaaleaviiksinen mies, astui kiireesti sisään ja katsoa tuijotti takan ääressä seisovaan sairaanhoitajattareen.

"Te kuulutte Pyhän Martinin yhdistykseen?"

Marcella vastasi jäykästi. Lääkäri otti kuumetaulun hänen kädestään, kyseli sairaan vointia yön aikana ja loi aika-ajoin Marcellaan silmäyksiä, jotka olivat tämän mielestä vastenmielisiä. Sitten hän teki selkoa siitä, minkälaisessa tilassa hän oli sairaan tavannut. Vaikka sanat olivat viralliset ja hillityt, niin oli niiden kärki kuminkin huomattavan terävä. Hän näki lääkärin punastuvan.

Hän astui vuoteen luo, ja Marcella seurasi häntä. Vaimo alkoi voihkia lääkärin lähestyessä. Vapisevin käsin hän alkoi tutkia potilasta. Marcella oivalsi äkkiä, ettei lääkäri ollut selvä, ja hän tarkkasi hänen toimitustansa yltyvällä hämmästyksellä ja inholla. Lopulta hän jo menetti malttinsa.

"Eiköhän olisi parasta", sanoi hän kosketellen lääkärin käsivartta, "että jätätte hänet minun haltuuni -- ja -- itse menette tiehenne!"

Lääkäri oikaisihe suoraksi niin äkkinäisellä nykähdyksellä, että hänen työkalunsa putosivat kilahtaen käsistä lattialle, ja muljotti vihaisesti Marcellaan.

"Mitä tarkoitatte?" sanoi hän. "Ettekö tiedä missä paikkanne on?"

Tyttö oli hyvin kalpea, mutta hänen ylenkatseellinen silmäyksensä lepäsi hievahtamatta lääkärissä.

"Kyllä -- kyllä minä tiedän."

Ja sitten hän sanoi sanottavansa yhtä pelottomalla kuin purevalla tyyneydellä. Hän tiesi -- eikä toinen voinut sitä vastaan väittää -- että hän oli pannut sairaansa hengen alttiiksi. Ja Marcella selitteli hänelle, että hän oli toistamiseen sen tekemäisillään. Ei yksikään sana eksynyt yli sairaanhoitajattarelle luvallisen rajan. Lääkärin sumeat aivot selkenivät Marcellan puhuessa.

Hänen silmänsä leimahtivat, vihanpuna hehkui poskilla, ja silmänräpäyksen ajan Marcella luuli, että hän löisi häntä. Mutta hän käänsikin vain paidankalvosimensa paikoilleen ja poistui vuoteelta.

"Tietäkää", sanoi hän paksulla äänellä, kääntyen Marcellaan hattu kädessään, "että tähän taloon minä en astu jalallani, ennenkuin teidän yhdistyksenne voi antaa minulle avuksi sairaanhoitajattaren, joka noudattaa lääkärin määräyksiä olematta hävytön hänelle. Lähetän vielä tänään valituskirjelmän yli-intendentillenne."

"Olkaa niin hyvä", vastasi Marcella levollisesti. Ja hän astui ovelle ja avasi sen.

Lääkäri astui hänen ohitseen pilkallisesti naurahtaen.

"Kas vaan, onpa teillä hienoilla sairaanhoitajattarilla aika suuret ajatukset itsestänne. Parempi vaikka mikä vanha otus kuin koko parvi tuollaisia!"

Marcella silmäili häntä tuikeasti.

"Menettekö?" sanoi hän.

Lääkäri iski häneen raivoisan katseen ja loikkasi alas portaita mutisten mennessään kirouksia ja uhkauksia.

Marcella tuki hetkisen otsaansa kädellään ja veti syvän hengähdyksen.

Samassa hän huomasi, että portaat olivat jälleen täyttymässä mustasilmäisillä juutalaisvaimoilla, jotka lakkaamatta kurkistelivat sisään ja pälpättivät keskenään. Minuutin tai kahden kuluttua he jo olisivat hänen piirittäneet. Hän huuteli kaikuvalla äänellä Bennyä sisään.

Tämä näyttäytyikin heti yläportailla ja tuuppasi kursailematta syrjään juutalaisakat.

"Mitä pitää olla, sisar? Ei, pysykää te vain siellä, ei teitä täällä kaivata!"

Ja Benjamin karkasi sisään ja olisi paiskannut oven kiinni heidän nenänsä edessä, ellei Marcella olisi pidättänyt häntä sanomalla:

"Anna rouva Levin tulla sisään."

Hyväntahtoinen naapurinvaimo, joka oli pitänyt lapsista huolta, pujahti sisään, ja ovi lukittiin. Marcella piirrälsi pari riviä paperiarkin-puoliskolle ja antaen Bennylle tarkat ohjeet lähetti hänet matkaan sen kanssa.

"Lähetin noutamaan toista lääkäriä", selitti hän rouva Leville yhä kalpeana ja otsa rypyssä.

Vaimon oliivinkarvaiset kasvot kirkastuivat mielihyvästä. "Herralle olkoon kiitos ja ylistys!" huudahti hän nostaen kätensä pystyyn. "Mutta millä kummalla te sen saitte aikaan, neiti? Kaikki me tässä talossa vapisemme hänen edessänsä. Mutta ei vaan hänestä päästä, niin pian kuin joku vaimoväestä sairastuu, lähetetään häntä hakemaan -- meidän täytyy, nähkääs. Häntä pidetään taitavana, koska hän on niin raaka. Ei sen törkeämpää ihmistä ole missään!"

Marcella kumartui sairaan yli, kohenteli hänen tyynyänsä ja koetti saada hänet uudelleen mukavaan asentoon. Mutta vaimo oli taas käynyt rauhattomaksi ja alkoi uudelleen mutista vierasmurteisia sanoja, joita Marcella ei ymmärtänyt. Kuume oli nopeasti kohoamassa, ja toinen raivokohtaus oli tulossa. Marcella hädissään toivoi jaksavansa rouva Levin kanssa pidellä häntä, kunnes lääkäri saapui. Tehtyänsä kaiken voitavansa hän istahti tuon onnettoman, nytkähtelevän olennon viereen, viihdytellen ja tukien häntä ja kuunnellen rouva Levin vaahtoavaa sanatulvaa sairaustapauksen kulusta ja ja tohtori Blankin menettelystä siinä. Marcellan valtasi jälleen tuo entinen kiihkeä tuska ja viha olevien olojen nurinkurisuudesta ja säälintunne köyhiä kohtaan. Köyhien kärsimykset -- heidän _köyhyydestä_ johtuvat kärsimyksensä -- ne ne vieläkin useasti synkistivät häneltä taivaan ja maan. Tämä lurjus olisi varmaankin käyttäytynyt siivosti ja olisi arvatenkin hoitanut ammattiansa kunnolla, jos hänet olisi kutsuttu sairaskäynnille jonkun niin sanotun vallasnaisen luo tämän köyhän ja väkirikkaan kaupunginosan varakkaampaan perheeseen.

"Halloo!" kuului reipas ääni huutavan, "teillä näkyy tässä olevan paha tapaus hoidettavana."

Sanat olivat musiikkia Marcellan korville. Vaimo, jota hän piteli, kävi yhä rajummaksi -- vastikään hän oli kirkunut "myrkkyä" sitten "veistä" saadakseen ottaa itsensä hengiltä, ja hänen hoitajattarensa ja rouva Levi tuskin jaksoivat yhdistetyin voimin estää häntä paiskautumasta vuoteesta lattialle tahikka riuhtomasta irti suuria tukkoja mustista hiuksistaan. Lääkäri -- nuori punapartainen skotlantilainen, silmälasit nenällä -- astui joutuin vuoteelle, teki Marcellalle muutamia kysymyksiä, kohautti olkapäitään kuullessaan Marcellan kuivan selonteon tohtori Blankin menettelystä, veti sitten taskustaan mustan nahkakotelon ja alkoi sovittaa morfiiniruiskua järjestykseen.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin siitä näkyi lähtevän minkäänlaista apua. Lähetettiin noutamaan miestä, joka tuli vapisevana ja vaimonsa raivokohtausten väliaikoina hartaasti rukoili lääkäriä ja sairaanhoitajatarta, etteivät jättäisi häntä yksin.

Tapauksen tärisyttävä traagillisuus valtasi niin kokonaan Marcellan ajatukset, ettei hän huomannut ajan lentoa. Kaikki lääkärin määräykset hän suoritti niin taitavasti, hellästi ja kylmäverisesti, että tämä oli virkaurallaan harvoin sellaista kokenut. Kerran kun nuori äiti raukka silmänräpäykseksi jätettiin vartioimatta, hän tähtäsi kädellään ilmaan hurjan iskun, joka tapasi Marcellan poskea, ja hän kavahti taapäin voimatta pidättää heikkoa huudahdusta.

"Koskiko teihin?" huudahti tohtori Angus kiirehtien hänen luokseen.

"Ei, ei", hymyili Marcella kyynelten välistä, jotka lyönti oli heristänyt hänen silmiinsä, ja työntäen jotenkin maltittomasti lääkärin syrjään; "ei se ole mitään. Jäätähän te pyysitte, eikö niin?"

Ja hän katosi perähuoneeseen noutamaan sitä.

Lääkäri seisoi kädet taskuissa katselemassa potilasta.

"Kyllä teidän on lähetettävä hänet sairashuoneeseen", sanoi hän miehelle; "ei tässä ole muuta neuvona."

Marcella palasi takaisin tuoden jäätä ja asetteli sitä sairaan pään päälle. Tämä oli nyt levollisempi, voihki hiljakseen ja näytti taas vaipuvan täydelliseen herpoontumistilaan.

Tohtorin valppaaseen silmään tarttui hänen edessään oleva kuva: kalpeat vääntyneet naisenkasvot tyynyllä ja niiden yli kumartuva uhkea pää keveästi kuopalle painuneine poskineen, missä hurjistuneiden sormien jäljet vielä punaisina leimusivat. Hän oli jo ennenkin kerran tai pari sattunut sairasvuoteen ääressä yhteen tämän tytön kanssa ja hän tiesi minkä arvoinen hän oli.

"No niin", sanoi hän viimein tarttuen hattuunsa, "mitäs apua enää on tuumimisesta. Minä lähden noutamaan tohtori Swiftiä." Tohtori Swift oli piirilääkäri.

Hänen mentyään jättiläisen suru puhkesi valloilleen, hän painoi otsansa vuoteen rautaristikkoa vasten ja nyyhkytti hillittömästi. Hyväillen hän kuljetti suurta kättänsä vaimonsa kädellä ja puheli hänelle katkonaisin lausein kotimaansa kielellä. Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, ja tähän saakka ei ollut vaimo koskaan ollut päivääkään pahasti sairaana. Marcellan silmät täyttyivät kyynelillä hänen liikkuessaan huoneessa järjestellen.

Viimein hän astui miehen luo.

"Ettekö tahdo jotain syötävää?" sanoi hän ystävällisesti. "Tuossahan Benjamin jo teitä odottaa", ja hän viittasi perähuoneen ovelle, missä Benny seisoi kasvot itkusta turvonneina ja koetti surkeannäköisenä houkutella isäänsä lautasella paistettua kalaa.

Mies, joka koostaan ja voimastaan huolimatta olikin pehmeä ja taipuvainen kuin lapsi, teki niinkuin käskettiin, ja Marcella ja rouva Levi ryhtyivät valmistuksiin vaimon muuttoa varten.

Heti sen jälkeen tulivat piirilääkäri ja terveydentarkastaja, harvinaisia ja taipumattomia vieraita, joiden läsnäolo yhä kartutti miehen kauhistusta ja hätää. Viimein saapuivat myöskin sairasvaunut tohtori Angusin seurassa. Sairasta, joka nyt taas oli vallan tiedoton, kantoi portaita alas kaksi mieshoitajaa tohtori Angusin johdolla. Marcella seisoi ovella katselemassa, miten paarit kantamuksineen vähitellen katosivat. Joka sopesta tulvi nyt taas juutalaisvaimoja saapuville, he kurottelivat kaulojaan, viittailivat ja lavertelivat niin äänekkäästi, että tohtori Angus tuskin sai sanojansa kuuluviin vaikka hän tuontuostakin tiuskaisi heille käskien pysyttelemään loitommalla. Mutta ylimmällä portaalla seisoi jättiläispuoliso seuraten itkusilmin katseillaan poistuvaa ja tunnotonta vaimoansa, uikuttavat lapset polvissaan riippuvina.

Kuinka kuuma täällä oli! -- portailta kohosi tukahuttava haju, ja auringon polttavat säteet paahtoivat yläakkunasta kurkistavia kiharatukkaisia, kampaamattomia naisia ja heidän suurisilmäisiä lapsiansa.

IV LUKU.

Kotimatkalla Marcella poikkesi pienelle kadulle, joka vei oikealla kohoavalle mallitalo-ryhmälle. Sen rinnalla vastapäiset kujakäytävät ja likaiset puodit kadun kummallakin puolella näyttivät vähäpätöisemmiltä ja töhräisemmiltä kuin alkujaan olivatkaan. Aurinko paahtoi täydeltä terältään, ja Marcella oli uupunut ja pahoinvoipa.

Avattuaan rautaportin ja nähdessään edessään tuon avaran asfalttipihan, joka oli rakennusten keskessä, hän vaipui syvän alakuloisuuden valtaan. Korkeat, mutta epäkauniit työväen rakennukset, tomusta ja kuumasta lähtevä haju ja se tuskainen tunne, minkä liian tiheä asutus tavallisesti tuottaa -- tämä kaikki oli omansa vieläkin enemmän painostamaan hänen masentunutta mielialaansa.

Mutta hän hymyili kuitenkin väsyneesti pihalla crickettiä pelaaville lapsille, jotka juoksivat häntä vastaan, nousi sitten ylös E-rakennuksen portaita ja avasi oman asuntonsa oven, joka oli numero 10. Numero 9:ssä asui lapsineen Minta Hurd, joka oli kaksi kuukautta sitten muuttanut Marcellan luo Lontooseen. 7:ssä ja 8:ssa, Marcellan ja Hurdien kummallakin puolella, asui perheineen kaksi leskeä, jotka tavallisesti olivat kaiken päivää ulkona työansiolla.

Siinä yhdistyksessä, johon Marcella kuului, oli piirihoitajattarien lupa asua ulkopuolella piirin "kotia", kunhan noudattivat eräitä säädettyjä ehtoja. Ja ne oli Marcella täyttänyt muuttaessaan vanhan ystävänsä kanssa asumaan tähän taloon, jossa asui köyhää, vaikka kaikinpuolin kunniallista väkeä. Rakennuksen isännöitsijä oli antanut hänelle luvan ovella yhdistää omat huoneensa rouva Hurdin asuntoon, niin että hän saattoi olla yksinään ja häiritsemättä tai seurustella heidän kanssaan, milloin mielensä teki.

Astuttuaan ovesta sisään hän oli pienessä eteisessä. Vasemmalla oli hänen makuuhuoneensa, vastapäätä arkihuone ja sen takana pieni keittiö.

Arkihuone oli hauskannäköinen, jopa sieväkin. Siinä tuli näkyviin hänen Kensingtonin taidekoulussa kehittynyt taiteellinen aistinsa. Halpahintaiset sinivalkoiset seinäpaperit, pari vanhaa tammipöytää, kaksi tai kolme korituolia kirkasvärisine kattuunityynyineen, kaksi intialaista mattoa öljytyllä lattialla, valokuvat ja etsaukset seinillä, kirjat pöydillä -- kukin yksityinen esine sinänsä tuotti hänelle mielihyvää ja piti hänen mielensä virkeänä raskaan työn ohella. Tänä iltapuolena, hänen avatessaan ovea ja kurkistaessaan sisään, nuo kauniit värit ja muodot tekivät häneen saman vaikutuksen kuin vesi janoavaan. Äiti oli lähettänyt hänelle edellisenä päivänä hiukan kukkia. Siinä niitä oli pöydällä, suuria kimppuja kuusamia, sinikelloja ja Banksia-ruusuja. Ja uunin yläpuolella riippui valokuva setripuistosta; siinä näkyivät sen hoitamattomat ruohokentät, suihkulähteet ja harmaat muurit.

Pihalle antavan akkunan viheriän akuttimen oli huolellinen käsi laskenut alas suojatakseen huonetta kuumilta auringonsäteiltä. Marcellan lempipaikan, kevyen, puisen kiikkutuolin viereen oli asetettu tarjotin teevehkeineen. Marcella huoahti pitkään tyytyväisyydestä laskiessaan laukkunsa lattialle.

"_Jaksanko_ odottaa teetä siksi kuin olen peseytynyt ja vaihtanut vaatteita?"

Hetkisen hän taisteli itsensä kanssa kuten ahnas lapsi, sitten hän kiireesti riensi keittiöön ja avasi rouva Hurdin puolelle vievän oven.

"Minta!"

Sisältä kuului ääni vastaavan.

"Minta kulta, ole niin hyvä ja valmista minulle hiukan teetä ja keitä muna. Minä tulen heti takaisin."

Ja noin kymmenen minuutin kuluttua hän näyttäytyi jälleen arkihuoneessa, kalpeana, mutta somana ja puhtosena. Hän oli riisunut yltään sairasleninkinsä ja esiliinansa ja pukeutunut väljään, valkeaan aamupukuun, joka pitkinä, viileinä laskoksina ympäröi häntä.

Mutta Minta Hurd, joka oli juuri tuonut teen sisään, silmäili häntä paheksuvalla katseella.

"Miksikä tulette niin myöhään kotiin?" kysäisi hän hiukan ärtyisesti. "Vielä te tulette sairaaksi, kun ette kunnolla syö päivällistä."

"En voinut sille mitään, Minta, se oli sellainen paha tapaus."

Rouva Hurd kaatoi ääneti teetä kuppiin. Hän ei suinkaan ollut leppynyt. Hänen mielensä oli alinomaisessa kapinassa Marcellan nykyistä toimialaa vastaan. Mitenkä neiti Boycen sopii elää tuollaista eriskummaista elämää?

Heidän keskinäinen suhteensa oli varsin omituinen. Marcella oli, tietäen, että elämä Mellorissa oli Hurdin leskelle raskasta ja katkeraa, kutsunut hänet Lontooseen, niin pian kuin hänen oppiaikansa sairashuoneessa oli päättynyt, ja maksoi nyt Mintalle määrätyn viikkopalkan siitä, että hän hoiti hänen talouttansa. Sitäpaitsi Minta sai eräältä tuntemattomalta avustajalta eläkkeen, joka viikottain maksettiin hänelle. Rahat toimitti hänelle säännöllisesti herra Harden, eikä hän niiden antajaksi saattanut epäillä muita kuin toista tai toista niistä herroista, jotka Hurdin pelastuskomiteaan kuuluvina olivat niin uutterasti toimineet Jimin hyväksi. Neiti Boycen palkka riitti hänelle vuokran maksamiseen, lasten koulutukseen ja muutamiin pikkutarpeisiin. Sitäpaitsi hän ikävöi päästä pois Mellorista. Miehensä mestauksen jälkeen oli hänen ainoa toivonsa ollut pysyä piilossa maailmalta. Mutta hänen raihnainen terveytensä ja riippuvaisuutensa, ensin Marcellasta ja sitten Mary Hardenista, estivät häntä poistumasta kylästä. Marcellan ehdotus avasi hänelle tien uuteen elämään. Hän myi heti kohta kaikki, mitä myymistä oli, ja läksi lapsineen Brown-Buildingsiin Marcellan luo.

Marcella vastaanotti hänet sellaisella hellyydellä ja traagillisella tunteidenkuohulla, että tuo yksinkertainen kansannainen arkana peräytyi hänestä, kuten oli ennenkin tehnyt. Jimin kohtalo oli tehnyt hänet vanhaksi naiseksi kolmenkymmenenkahden vuoden iällä. Hän oli nyt pieni, kuihtunut, keuhkotautinen olento. Tukka hänellä oli melkein valkea, kasvoista oli nuoruus hävinnyt, vain silmät ja puoliavoin suu olivat enää jätteinä entisestä sulosta. Mutta tämä muutos oli hänessä tapahtunut ilman että hän koskaan oli koettanut itselleen selvitellä niiden iskujen alkusyitä, jotka olivat hänen elämänsä murtaneet. Heidän tuttavuutensa uudistuessa Lontoossa herätti hänessä heti paikalla hermoärtyisyyttä ja levottomuutta se käsitystapa, jolla Marcella arvosteli hänen onnettomuuttansa, vaikkei hän olisi voinut selittää, mistä se johtui. Häneltä vaadittiin tunteita ja ilmaisutapaa, joita häneltä puuttui, jotka olivat mahdottomia hänen osoittaa. Tämä Marcellan käsitystapa asettui niinikään Mintan ja hänen ystäviensä ja niiden huvitusten väliin, jotka olisivat olleet hänelle mieleen. Miksei tuo lystikäs alakerrassa asuva herra Strozzi, jonka nimeä hän ei kyennyt oikein ääntämään, saanut joskus iltaisin tulla hänen luokseen huvittamaan häntä ja lapsia? Hän oli lausunnon "professori" ja lausui ja lauloi hullunkurisia värssyjä ja lauluja. Mutta neiti Boyce oli nähtävästi hyvin ihmeissään siitä, että hän piti seuraa hänen kanssansa, ja Minta käsitti vallan hyvin, mitä merkitsi Marcellan tummain silmäkulmain kohotteleminen, kun hän sisään tullessaan näki herra Strozzin istuvan siellä.

Marcella taas oli liikutetuin mielin odottanut Hurdin perheen tuloa, ja hän toivoi, että yhdyselämä heidän kanssaan täydellä todella lähentäisi häntä köyhiin. Mintan ei pitänyt sanoa häntä neiti Boyceksi, vaan Marcellaksi, mutta. Minta selitti punehtuen, ettei sellainen asia koskaan voinut käydä laatuun. Hän ei saanut olla Marcellan palvelijana, vaan ystävänä tai sisarena, ja Marcella oli jo heti alusta tuhlannut häneen ja hänen lapsiinsa koko joukon naisellista hellimistä, jota, kumma kyllä, nykyinen raskas, karkea työ vain oli kehittänyt hänessä. Hän auttoi lapsia vuoteeseen, milloin aikaa liikeni, ja he juoksivat ja peuhasivat hänen kanssaan yöpuvuissaan. Hän saattoi istua ylpeä pää alas painuneena uutterasti ommellen vaaleanpunaista esiliinaa Daisylle tai vaatettaen nukkea Mintan nuorimmalle. Mutta siitä huolimatta jäi heidän suhteensa kieroksi ja ontuvaksi, ja Marcella allapäin syytti itseään siitä.

Mutta juuri nyt tällä hetkellä, hänen huojuessaan hiljakseen edestakaisin kiikkutuolissaan teetänsä särpien, olivat kaikki haikeat ajatukset kaukana hänestä.

"Minta kulta, annahan minulle vielä toinenkin kuppi. Minun täytyy heti panna maata ja sitten lähden neiti Hallinin luo ja olen siellä illallisella."

"Mutta sairaspukua ette saa enää panna päällenne", virkkoi Minta ripeästi; "olen ommellut valkeata pitsiä mustaan leninkiinne, ja se on nyt niin hienonnäköinen."

"Kiitos vaan, Minta; mutta minusta tuntuu, että musta pukuni on liian hieno näillä kaduilla kulkea."

"Se on juuri niinkuin teillä olla pitää", sanoi Minta päättävästi. "Siinä kaikki teidän tuttunne -- ja äitinne varsinkin -- tahtovat nähdä teitä. Sitä sairaspukua en voi sietää -- mokomatkin rievut!"

"Eikö mitä!" huudahti Marcella nauraen, vaikka loukkaantuneena; "ja omasta mielestäni olen siinä pukineessa kaikkein sievin."

Minta ei vastannut mitään, mutta hänen pieni suunsa osoitti kylläkin, että hän oli toista mieltä. Hänestä oli sulaa mielettömyyttä, että hienot neidit käyvät myssyssä ja esiliinassa ja rumissa mustissa päähineissä, kun ei heitä mikään siihen pakota.

"Mitä ihmettä olette saanut poskeenne?" huudahti hän äkkiä Marcellan ojentaessa hänelle tyhjää kuppia.

Marcella selitti lyhykäisesti, ja Mintan naama kävi vieläkin happamammaksi. Marcellan potilaat olivat hänestä iljettävä joukko raakaa väkeä, joka pitäköön itse itsestään huolta. Mellorissa hän kyllä oli ollut ystävällinen ja osanottavainen naapureilleen, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä näiden likaisten lontoolaisten kanssa.