Part 34

"Willie! -- Willie! -- oh! katsokaa, neiti, hän on ottanut lelunsa -- eikä välitä mistään muusta. Oh, Willie! etkö muistele isääsi? -- Tiedätkö, ettei sinulla huomenna enää ole mitään isää?"

Poika näytti rauhattomalta nähdessään äitinsä hajalla hapsin ja rajuin katsein kumartuvan ylitsensä. Hikipisarat helmeilivät vaimon otsalla, ja mustan leninkinsä hän oli riistänyt kaulasta ja rinnasta auki voidakseen vapaammin hengittää. Lapsi katseli häntä valkea otsa rypyssä, mutta ei puhunut mitään. Marcella arveli, että heikkous esti häntä puhumasta, ja samassa hänet valtasi lapsellinen pelko, että poika kenties jo kuoleekin tänä yönä -- kenties jo tällä hetkelläkin. Mutta hänen autettuaan rouva Hurdia puolittain väkisin takaisin vuoteeseen ja palattuaan Willien luo oli tämä ummistanut silmäluomensa ja näytti nukkuvan. Hengitys oli nopea ja sähisevä kuten ennenkin; Marcella rauhoittui.

Lopulta vaimokin nukahti. Unijuoma oli vaikuttanut. Kivistys herposi jäsenistä, ja tuvassa oli kaikki hiljaista. Marcella kumartui suutelemaan häntä olkapäälle, niin ylen onnellinen oli hän siitä, että nukkuva nyt sai hetkistä hoivaa pitkällisiltä kärsimyksiltään ja tuskiltaan.

Sitten hän istahti takan ääressä olevaan kiikkutuoliin ja nautti hetkellisellä mielihyvällä yön hiljaisuudesta. Suuri seinäkello ei vielä ollut lyönyt kymmentä. Hän oli ottanut kirjan matkaansa ja veti sen nyt esille taskustansa, mutta avaamatta se lepäsi hänen helmassansa.

Pureva, puuskainen tuuli ajeli sadetta akkunoita vasten. Marcella kääriytyi vaippaansa, sillä hän värisi kylmästä, vaikka hän oli heittänyt uutta virikettä tuleen.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin kylätieltä kajahtelevat etäiset äänet, kirkonkellon kumeat lyönnit ja tulen ritinä takassa.

Äkkiä epämääräinen rauhattomuuden tunne pakotti häntä katsahtamaan ympärilleen. Hän huomasi, että kapea akkunaverho oli vain puoleksi vedetty akkunan eteen ja hän nousi korjaamaan sitä. Lampunvalosta sokaistuneilla silmillään tirkisteli hän ulos pimeään yöhön, mutta hän ei alussa voinut erottaa mitään. Samassa aukeni oikealla puolella oleva kapakan ovi, ja muuan mies hoiperteli ulos sieltä. Huoneen sisästä tulviva valo valaisi hetkeksi kylätietä, sitten ponnahti ovi kiinni, ja mies jäi yksin sateeseen ja pimeään.

Marcella oli juuri poistumaisillaan akkunasta, mutta värähti samassa kauhusta huomatessaan ulkona jonkun painautuvan akkunaruutua vasten. Naisen kasvot! -- Hän saattoi nyt selvästi nähdä tummat hivukset, karkeat, voimakkaat piirteet ja hurjistuneen, salakavalan katseen. Silmät viivähtivät nälkäisellä mielihyvällä penkillä lojuvassa olennossa ja nukkuvassa lapsessa. Nyt näkyi pimeässä toinenkin hahmo, joka juoksujalkaa lähestyi tietä pitkin. Ulkoa kuului pientä ottelua ja äänekästä puhelua. Marcella veti nopeasti akkunaverhon eteen ja istahti sydän kurkussa paikalleen. Nainen oli Isabella Westall. Kerrottiin, että häntä oli nykyisin aika vaikeata hoitaa ja pitää silmällä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Marcella oikein toipui. Mielipuolen rauhaton, kostonjanoinen katse syöpyi hänen muistiinsa. Kerran tai pari hän kävi ovea koettelemassa ollakseen varma siitä, että se oli lukittu.

Tämä tapaus ynnä kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet jännittivät vain yhä enemmän nuoren tytön synkeätä ja ahdistunutta mielentilaa ja saattoivat sen samalla valppaammaksi. Hetket kuluivat, vähitellen kaikki äänet ulkona, tuulen valituskin, taukosivat. Marcellasta tuntui, kuin ajelehtisi hänen alaston sielunsa ypö yksinään suunnattomalla merellä surun, kuolemantuskan ja raivon hengettärien ladellessa hänen ympärillään. Hän katseli nukkuvaa vaimoa.

"Kaipa Hurdkin nyt nukkuu", mietti hän, muistaessaan muutamia ystävällisiä sanoja, joita hyväntahtoinen vartia oli hänelle virkkanut, hänen vankilan alakerrassa odottaessaan Minta Hurdin palaamista. "Käsittämätöntä! ihmisellä on jäljellä ainoastaan jokunen tunti siitä, mitä me sanomme elämäksi, ajattelemiseksi, muistelemiseksi, vain tuokio erottaa hänet kuoleman tyhjyydestä -- ja hän viettää sen nukkumalla -- siinä tilassa, joka on aiottu meille yksistään voimistumiseksi ja karkaisemiseksi jokapäiväisen elämän taistelua varten. Entä Minta -- hänen puolisonsa on hänen kaikkensa -- huomenna ei hänellä enää ole puolisoa, ja sittenkin hän nukkuu ja nukkuu vielä minun avullani. Niinpä niin! kyllä luonnon sietää ylenkatsoa ja tallata meitä lokaan, eihän tässä kaikessa ole mitään järjellisyyttä -- ei mitään arvokkaisuutta! Oh, miksi me olemme täällä -- miksi _minä_ olen täällä -- kärsimässä näitä tuskia -- vihaamassa hyviä ihmisiä -- kuten Charles Hardenia ja Maryä-suremassa itseni sekapäiseksi tästä surkeudesta, jota en voi auttaa? En voi sitä auttaa, mutta en voi siitä luopua; se kiihottaa minua eteenpäin, se takertuu kiinni minuun!"

Hän istui kaiken yötä takkatulen ääressä Willien käsi omassaan. Hän yksin tämän ylenannetun perheen jäsenistä rakasti häntä. Rouva Hurd ja toiset lapset pelkäsivät neiti Boycea ja heittäytyivät hänen armoihinsa. Tämä sammuva elon liekki -- tämä pieni palanen ihmisyyttä -- ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hänen luottamuksensa Marcellaan oli rajaton. Kun hän oli saapuvilla, oli poika tyytyväinen.

Pieni surkastunut kätönen! -- Sen kosketus oli Marcellasta symbolinen, käskevä.

Kahdeksan kuukautta hän oli ollut Mellorissa. Ja mitä oli tullut tuosta Marcellasta, joka sinä aikana oli käyskennellyt metsissä ja ympäristössä -- tuosta turhamaisesta Marcella tytöstä, joka niin suuresti nautti vasta saavutetusta suuruudestansa, joka oli niin hyvillään Aldous Raeburnin huomaavaisuudesta -- mitä oli tullut tuosta kuumaverisestä, kunnianhimoisesta nuoresta naisesta, joka oli suunnitellut hallitsevansa koko kreivikuntaa puolisonsa kautta? Tavallaan hän oli ollut olemassa vielä siihen iltaan asti, jona Hurdin kuolemantuomio langetettiin. Mutta siitä lähtien oli joka päivä -- joka tuntikin hivuttamistaan hivuttanut hänet tyhjiin, ja liekeistä ja polttavista tuskista on noussut tämä uusi Marcella, joka nyt maltittomana tähystelee toiseen elämään -- elämään, jossa kaikki vanhat kahleet ovat katkotut.

Niin kyllä! helppoa oli Marcellan _järjellä_ tehdä erotusta toiminnan ja ihmisen välillä, ihmisen ja hänen säätyluokkansa välillä, mutta tytön _tunteet_ eivät tahtoneet mitään tietää moisista määrittelyistä. Mikäli hänen palava myötätuntonsa sorrettuja kohtaan kasvoi vahvemmaksi, sikäli hupeni häneltä kaikkinainen ymmärtämys Aldousia kohtaan. Naimisiinko hänen kanssaan? -- ei! ei -- ei ikinä! Mutta ero on saatettava helpoksi Aldousille. Pitää kosketella hänen ylpeyttänsä -- silloin ei luopuminen tuota mitään tuskia. Tytön taskussa oli tänä aamuna saapunut kirje sulhaselta. Hän oli vain vilkaisemalla silmäillyt sitä. Sydän ja silmä olivat yhtä haluttomat.

Aika-ajoin hän arvatenkin uinahti tuolillaan. Vai lieneekö se vain ollut tuo alituinen mielikuvain ja tunteiden vaihtelu hänen mielessään, joka sai tunnit lentämään. Maaliskuun aamukoiton ensi säteiden pilkistäessä sisään akkunaverhojen välistä Minta Hurd kavahti pystyyn kovalla parahduksella! --

"Oi, Jumalani! Jim, _Jim_! Ei, ei! -- ottakaa se pois. Voi, olkaa hyvä, sir, olkaa hyvä! Voi, Jumalan tähden joutukaa, ennenkuin se on myöhäistä!"

Kuolontuska kamppaili unen kanssa. Marcellaa puistatti, hän työnsi hänet takaisin vuoteeseen viihdytellen häntä, ja hetkisen kuluttua uni tai paremmin unijuoma otti uudelleen sairaan valtaansa. Tosin hän rauhattomana viskelihe puoleen ja toiseen, mutta vielä hän kumminkin pari tuntia makasi tajutonna.

Willie tuskin liikahti koko yönä. Vähänväliä Marcella vei pihviteetä tai maitoa hänen huulilleen, mutta hän ei saanut poikaa sen verran valveille, että hän olisi pystynyt sitä nauttimaan. Juhlallinen, myhäilevä ilme ei väistynyt Willien kasvoilta.

Viimein Marcella havahtui ja katseli ympärilleen. Oli jo selvä aamu, kylmähkö valo tulvi akkunasta sisään; takkatuli oli vielä hiilloksella, mutta sittenkin olivat tytön jäsenet kangistuneet ja hän värisi paksun saalinsa alla. Hän karkasi ylös kauhistuksen valtaamana. Hänen tutisevat sormensa saivat tuskin vedetyksi kellon vyöstä.

_Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan!_

Ensimäisen kerran tytön hermot ja tarmokkuus pettivät. Hän katseli rouva Hurdia ja väänteli käsiänsä. Äiti soperteli ja kääntelihe, mutta ei vielä ollut täysin hereillä. Willie makasi liikahtamatta kuten ennen. Tuskissaan Marcella ei tiennyt mitä tehdä, hän juoksi akkunalle ja veti verhot syrjään ikäänkuin toivoen valosta saavansa rohkeutta. Sadepilvet riippuivat ketojen ylitse, mökin olkikatolta tippueli raskaita vesipisaroita ja tienvarrella olevissa, vettä tihkuvissa lehtikuusissa viserteli joitakin lintuja. Tuolla etäällä, oikealla kohoavan metsän takana lepäsi Widrington. Yhtä selvästi, kuin olisi hän itse ollut siellä ruumiillisesti läsnä, näki Marcella nyt kaikki mitä tuon korkean vankilamuurin takana tapahtui -- näki viimeisen aterian -- käsien sitomisen selän taa -- papin.

Mutta eteenpäin kiitävät sekunnit eivät sallineet viivyttelemistä. Hän lähestyi nukkuvaa vaimoa herättääksensä hänet.

Samassa hän näki, että Willie oli avannut silmänsä selki selälleen.

"Willie", sanoi hän kiiruhtaen hänen luokseen, "miten jaksat? Nostanko sinua hiukan, kultaseni?"

Poika ei puhunut mitään. Marcella näki hänen turhaan ponnistelevan vastausta, ja huomasi nyt, että hänen hipiänsä oli muuttunut sinertäväksi. Hän tunnusteli kiireesti lapsen ohuita jalkoja. Ne olivat jääkylmät.

"Rouva Hurd!" huusi hän ravistaen tätä hereille. "Rouva Hurd kulta, tulkaa joutuun Willien luo!"

Äiti hypähti pystyyn hätääntyneenä, juoksi Willien vuoteelle ja heittäytyi pojan päälle.

"Willie, mikä sinun on, kulta? Sano äidille! Ovatko jalat niin kylmät? Mutta hierotaan niitä -- pian ne lämpiävät. Ja tässä saat jotain, joka sinua virkistää." Marcella ojensi hänelle konjakkia. "Koetahan juoda, rakas lapsi, koetahan juoda!" Hänen äänensä kävi kimeäksi.

"Ei hän voi", sanoi Marcella. "Älkäämme kiusatko häntä, se on loppu. Tohtori Clarke sanoi, että se tapahtuu aamulla."

He kumartuivat hänen ylitseen ja unohtivat tällä hetkellä kaiken muun. Ensimäisen kerran lyhyen elämänsä aikana valtasi pienokainen ensi sijan äidinkin sydämessä.

Poikanen teki heikon liikkeen kädellään.

"Hän etsii eläimiänsä", sanoi Marcella kyynelten tulviessa poskille. Hän nosti ne pojan rinnalle ja asetti hänen kylmät sormensa niiden päälle.

Sitten Willie yritti puhua.

"Isi!" kuiskasi hän katsoen kiinteästi äitiä silmiin, "vie ne isi-kullalle!"

Parahtaen vaipui Minta polvilleen hänen viereensä, peitti kasvonsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Marcella yksin näki, miten kuoleva lapsi vielä kerran vienosti ja salaperäisesti hymähti, miten luomet hiljakseen painuivat kiinni ja mitenkä kuoleman väristys nytkähdytti jäseniä.

Kumea ääni kajahti ilman läpi -- kumea, toistuva ääni. Rouva Hurd kohotti päätänsä ja kuunteli. Kirkonkello löi kahdeksan. Hän kyyristyi polvilleen kauhun lamauttamana.

"Oi, Jim!" sopotti hän hiljaa -- "oma Jimini?"

Tämä tuskan huoahdus onnettomalta, jolla ei edes ollut voimia moittia sitä kohtaloa, joka hänet murskasi, sai Marcellan sydämen pakahtumaan. Istuen kuolleen pojan vieressä hän sulki äidin syliinsä, eikä edes hänen hillitön sielunsa tiennyt paremmin lohduttaa tätä vaimoa miehensä kuolinhetkellä kuin kuiskaamalla hänelle rukouksen sanoja -- noita ikivanhoja, tärisyttäviä avuksihuutoja, joilla ihmissielu vierittää tuskansa sille Herralle, josta kaikki elämä lähtee ja johon se palaakin.

XV LUKU.

Kaksi päivää myöhemmin iltapuolella Aldous Raeburn seisoi Mellorin ovella. Kun hän astui vierashuoneeseen, laittautui rouva Boyce, joka oli kuullut hänen soittavan, kiireesti pois.

"Älkää menkö", sanoi Raeburn niin päättävällä äänellä, että rouva Boyce jäi seisomaan. "Tahtoisin saada jotain selvyyttä tässä asiassa. Sanokaapa, onko hän todellakin sitä mieltä, että minä olen tavallani syypää sen miehen kuolemaan -- että meidän tämän johdosta olisi erottava?"

Rouva Boyce näki, että hän rutisteli kädessään avattua kirjettä. Mutta hän ei tarvinnut mitään selityksiä. Hän oli odottanut herra Raeburnia joka hetki tämän päivän kuluessa ja juuri tässä mielentilassa.

"Marcella selittäköön itse puolestansa", sanoi hän hetken arveltuaan. "Minä en ole oikeutettu puhumaan hänen puolestaan. Paitsi sitä en suoraan sanoen voi häntä käsittää, ja kun minä ryhdyn väittelemään hänen kanssansa, käy minulle aina selväksi, ettei minulla ole mitään osallisuutta häneen eikä koskaan ole ollutkaan. Hänet kasvatettiin minusta erillään, eikä minulla ole minkäänlaista valtaa häneen. Enpä niinmuodoin minäkään voi olla teille avuksi."

Aldous oli ennen ollut hyvin suvaitsevainen ja sääliväinen tätä eriskummaista äitiä kohtaan, joka niin vapaaehtoisesti oli luopunut velvollisuuksistaan lastansa kohtaan. Mutta tänään hänen mielenmalttinsa petti. Hänen äänessään oli terävähkö sävy, kun hän jatkoi kyselyjään.

"Vielä sananen, olkaa hyvä. Kertokaa minulle, ennenkuin tapaan Marcellan, mitä hän on toimittanut torstaista lähtien. Minä olen kirjoittanut hänelle -- mutta vasta tänä aamuna hän on antanut jotain tietoa itsestään."

He seisoivat akkunalla; rypistynein kulmin Aldous tuijotti ulos ruohikolle ja lehtokujaan rouva Boycen lyhykäisesti kertoessa, mitä hän tiesi Marcellan toimista Whartonin sähkösanoman tultua -- yönvietosta mökissä ja lapsen kuolemasta. Aldousia värisytti tätä kuullessaan.

"Tiedättekö", huudahti hän äkkiä kääntyen rouva Boycen puoleen, "että nämä vaikutelmat saattavat syöpyä häneen koko elinajaksi? Miten hyödyttömästi, miten kevytmielisesti hänen on sallittu olla moisessa jännityksessä ja kauhussa!"

"Ymmärrän. Te arvelette, että minun menettelyni on ollut moitittava? Enkä sitä ihmettele. Mutta tässä tapauksessa on moitteenne perusteeton -- tai mielemmin meidän käsitystapamme ovat tässä perin erilaiset. Myös naisten -- ja kenties naisten enemmän kuin muiden -- on opittava kohtaamaan elämää sen alastomassa todellisuudessa. Mutta sallikaa minun nyt mennä. Muutoin tulee mieheni tänne. Ja otaksun, että tahdotte tavata Marcellaa, ennenkuin hän tai kukaan muu tulee sisään."

Viittaus auttoi. Aldous hillitsi paikalla itsensä ja pyysi häntä hermostuneesti lähettämään Marcellan heti hänen puheilleen. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua mistään, ennenkuin oli saanut tavata häntä. Rouva Boyce katosi, ja Aldous mitteli askelillaan huoneen lattiaa kuohuvin mielin, mietiskellen mitä Marcellalle sanoa. Viimeisten kammottavien viikkojen jälkeen, oltuaan julkisten harrastusten ja yksityisten surujen ja epäilyjen alituisessa raastelussa, hän tunsi nyt jonkinmoista helpotusta sen johdosta, että oli viimeinkin päässyt selville vesille ja saisi ratkaistuksi sen ainoan asian, joka nykyisin hänelle jotain merkitsi. Kamppailematta hän ei aikonut Marcellaa kadottaa. Siitä huolimatta hän tiesi -- oli jo tuon onnettoman kirjastokohtauksen jälkeen tietänyt -- että hänen elämänsä suuri onnettomuus nyt oli lähestymässä. Ovikahva kääntyi. Marcella astui sisään. Aldous ei mennyt häntä vastaan. Marcella oli varustautunut syytöksiin -- nuhteisiin -- rukouksiin -- oli valmistautunut suuttumaan tai nöyrtymään, sitä mukaa kuin asianhaarat vaatisivat. Mutta toinen oli päättänyt olla ensimäistä askelta ottamatta, ja niinpä Marcellan toimeksi jäi murtaa tuo painostava äänettömyys niin hyvin kuin taisi.

"Minä olen halunnut selittää sinulle kaikki", puheli hän matalalla äänellä tultuaan lähelle Aldousia. "Kyllä tiedän, että eilinen kirjelippuni tuntui hyvin kovalta ja jyrkältä. Ei aikomukseni ollut olla kova. Mutta olen vielä niin väsyksissä -- ja kaikki, mitä sanotaan ja tehdään, loukkaa niin minua."

Hän vaipui tuolille istumaan. Sulhasen sääliin vetoaminen ei alkujaan ollut kuulunut hänen ohjelmaansa. Eikä se heti alussa onnistunutkaan. Tuskan ohessa täytti Aldousin mielen toinenkin tunne -- kapinoiva raivostus siitä, että hän niin kevytmielisesti oli syössyt nuoruutensa ja kauneutensa moiseen surkeuteen.

"Marcella", sanoi hän istahtaen hänen viereensä. "Luitko sen kirjeen, jonka kirjoitin sinulle päivää ennen -- --?"

"Luin."

"Ja vielä senkin jälkeen sinä yhä luulit, että minä olen välinpitämätön surullesi -- kärsimyksillesi -- tai kenenkään ihmisen kärsimyksille, jotka ovat sinua lähellä? Saatoitko todellakin luulla niin ja tuntea niin?"

Marcella käänsi synkkänä päänsä sivulle ja painoi leukansa käteensä.

"Minä en arvostele sen mukaan mitä olet sanonut, vaan mitä olet tehnyt", vastasi hän.

"Mitä sitten olen tehnyt?" sanoi Aldous ylpeästi kumartuen hiukan lähemmäksi Marcellaa. "Olenko tehnyt mitään muuta, kuin vaatinut sinulta sitä samaa vapautta, jota sinä niin tulisesti vaadit muille -- omantunnon vapautta -- arvosteluvapautta? Sinä epäsit minulta tätä vapautta, vaikka minä rukoilin sitä kaikesta sielustani. Ja muutakin sinä minulta kielsit. Näiden viiden viikon kuluessa sinä et sallinut minulle rakkauden luonnollisinta oikeutta -- näyttää sinulle omaa sisäistä itseäni ja osoittaa, että surkuteltavasta mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta -- josta minä kärsin enemmän, oh, paljon enemmän kuin konsanaan sinä -- että minä sinun kanssasi kuljin kohti samaa päämäärää, kannoin samaa kuormaa."

"Ei! ei!" huusi Marcella takertuen hänen viimeisiin sanoihinsa, "mitä kuormaa olet sinä koskaan kantanut? Kyllä tiedän, että olit pahoillasi -- että sinulla oli taisteluja -- että sinä säälit minua -- säälit _heitä_. Mutta sinä arvostelit kaikkea _ylhäältä käsin_ -- sinä katselit alas meihin -- eikä sinulla ollut siihen minkäänlaista oikeutta. Minä aivan vimmastuin, kun näin sinun seisovan niin korkealla, sillä välin kuin minä olin alhaalla -- keskellä kaikkea kauhua ja epätoivoa."

"Kenessä oli syy", keskeytti Raeburn, "etten ollut kanssasi. Enkö minä sinua pyytänyt -- rukoillut? Minä en voinut panna nimeäni sellaisen kirjoituksen alle, joka oli mielestäni syntynyt väärillä perusteilla. Se mikä esti minua -- esti meitä -- no niin, selvittäkäämme ensin tämä seikka. Olisitko tahtonut", hän puhui hitaasti ja painokkaasti, "olisitko tahtonut minua panemaan nimeäni julkisen asiakirjan alle, syystä, että sinä sitä pyysit, vaikkapa, itse, syyllä tai syyttä, olisin pitänyt sitä vääränä? Vastaappas tähän kysymykseen."

Marcella ei voinut väistää hänen silmiensä voimakasta, läpitunkevaa hehkua. Miehen lempeyden, maltin ja epäitsekkään vaatimattomuuden olivat syyttävän vihan liekit viimeinkin pyyhkäisseet pois. Marcellakin unohti nyt päätöksensä käyttäytyä tyynesti ja säveästi.

"Etpä näy muistavan", huudahti hän, "että mikä meitä erotti, oli se, ettet sinä pystynyt antamaan säälille sijaa sydämessäsi -- ettet tahtonut ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja -- etkä ajatella miten suuressa velassa sinä ja minä ja kaikki meikäläiset olemme Hurdin laiselle miehelle -- jota on elämässä sillä tapaa murjottu ja sorrettu." Hänen huulensa vapisivat.

"Siispä on lopputulos se", sanoi Aldous väkinäisen tyynesti, "että, jos olisin ollut köyhä mies, niin sinä olisit tässä tapauksessa suonut minulle omantunnon arvosteluvapautta oikeaan ja väärään nähden. Olisit silloin myöntänyt, että minulla on velvollisuuksia kansalaisena ja että sääliväisyys on vain yksi puoli oikeudesta! Sinä olisit katsonut oikeutetuksi minun käsitykseni, ettei Hurdin teko ollut rikos minua vastaan, vaan yhteiskuntaa vastaan ja että minun oli kiinnitettävä enemmän huomiota sen etuun kuin sinun toivomuksiisi. Sinä olisit sallinut minulle kaiken tämän, jos olisin ollut köyhä kuten Hurd; mutta koska olen Maxwell Courtin perillinen, koska minulla on _rahaa_, niin sinä kielsit minulta tämän, ihmisen tavallisimman moraalisen oikeuden. _Minun_ omatuntoni, _minun_ tunteeni eivät merkinneet sinulle mitään. Sinun ylpeydelläsi oli tässä yhtä tärkeä sija kuin säälillä, ja minun oli annettava myöten. Marcella! sinä puhut oikeudesta -- puhut tasa-arvoisuudesta -- ainoa, jolle et tahdo sitä suoda, on se mies, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin."

Ääni viivähti viimeisillä sanoilla, viivähti ja katkesi. Hän kumartui Marcellan puoleen ja yritti tarttua hänen käteensä. Mutta hän väistyi syrjään heikosti huudahtaen.

"Oh, jätä minut -- jätä minut! Voinet olla oikeassa. Kai minä olenkin ollut turhamainen, kohtuuton ja kova. Mutta etkö sitten huomaa -- etkö ymmärrä -- --? Kun mielipiteitten eriäväisyys tällaisessa asiassa on niin suuri -- kun se on vetänyt näin syvän juovan välillemme -- mitä onnea silloin olisi meidän avioliitossa odotettavana? Minun ei olisi pitänyt koskaan -- ei koskaan antaa sinulle suostumustani. Mutta _nyt_", hän käänsi verkalleen kasvonsa Aldousiin, "etkö itsekin huomaa? Nyt minusta on tullut peräti toinen olento. Paljon siitä, mitä minussa silloin oli, on mennyt menojaan iäksi päiväksi -- ja sen sijasta polttaa minussa nyt tuli -- joka minua kiduttaa, kannustaa eteenpäin -- jonka täytyy päästä puhkeamaan. Ajatellessani nyt kaikkea sitä, mikä minulle oli niin mieluista, kun sinä pyysit minua vaimoksesi -- rikkautta, kauniita vaatteita, jalokiviä, paljon palvelijoita ja valtaa -- yhteiskunnallista valtaa -- _sitä_ ennen kaikkea -- minua iljettää, minä voin pahoin. Nyt en voisi hengittää Maxwell Courtin tapaisessa linnassa. Köyhät ovat nykyisin minun silmissäni ainoat, jotka todella _elävät_ ja todella _kärsivät_. Minun täytyy elää heidän kanssaan, tehdä työtä heidän puolestaan ja miettiä, mitä voin tehdä heidän hyväkseen. Sinun täytyy minusta luopua -- sinun täytyy. Oh! mielelläsi sen teetkin. Oletpa vielä iloinen ja kiitollinen kun -- kun saat _tietää minkälainen minä olen._"

Raeburn säpsähti näitä sanoja kuullessaan. Missä nyt oli profetissa? Valkeana ja läähättävänä makasi hän nojatuolissa kasvot sen selkänojaan kätkettyinä.

Siinä tuokiossa oli Aldous polvillaan hänen edessään.

"Marcella!" kuiskasi hän tukahtuneella äänellä vetäen tytön vastahakoista kättä huulilleen. "Sinä ajattelet, että kärsimykset kuuluvat vain yhdelle ihmisluokalle? Etkö todellakaan aavista, mitä minulle teet, jos riistät itsesi irti minusta?"

Marcella riuhtaisi nyyhkien kätensä pois.

"Mene! älä tule lähelle", sanoi hän, "siinä on enemmän -- vielä muutakin."

Aldous nousi.

"Tarkoitat", virkkoi hän muuttuneella äänellä, hetken vaiti oltuaan, "että välillemme on tullut jokin toinen vaikutus -- jokin toinen mies?"

Marcella oikaisi itsensä pystyyn tuolillaan ja tukahutti itkunsa kovalla voimainponnistuksella.

"Jospa minulla ei olisi muuta sanomista, kuin että erehdyin itseni suhteen ja osani suhteen elämässä", alkoi hän viimein tehden tuontuostakin pitkiä pysähdyksiä. "Minä tein väärin, mutta anna minulle anteeksi ja anna minulle takaisin vapauteni meidän kummankin tähden -- sehän on -- sehän on vaikeata -- mutta kuitenkin parempi kuin tämä! Etkö todellakaan ole käsittänyt, miten asiat ovat olleet? Melkein heti sen jälkeen kuin -- kuin herra Wharton muutti meille, rupesin minä katselemaan kaikkia asioita -- en omalta kannaltani -- vaan hänen kannaltaan. En ollut milloinkaan ennen tavannut sellaista miestä kuin hän -- en ketään, joka olisi minulle osoittanut sellaisia mahdollisuuksia _omassa itsessäni_ -- joka olisi minulle opettanut miten elämämme -- ei vain omaisuutemme -- on uhrattava suuren asian hyväksi -- joka olisi minulle näyttänyt kaikkia nykyajan kysymyksiä sellaisessa valossa. Minä pidin suhdettamme vain ystävyytenä, mutta se teki minut kriitilliseksi ja kärsimättömäksi toisten suhteen. Oma itseni en ollut alusta alkaen. Sitten -- tanssiaisten jälkeen" -- Raeburn kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin -- "kun olin tullut kotiin, kuulin huoneeseeni askeleita -- tiedäthän, että kerrotaan kaikennäköisiä kummitusjuttuja siitä talonosasta -- ja minä läksin alakertaan katsomaan. Kenties sydämeni sisimmässä -- oh, en tiedä -- en tiedä itsekään! -- oli miten oli, hän oli siellä. Me menimme kirjastoon ja rupesimme juttelemaan. Hän ei tahtonut asettua sinun ja minun väliin -- mutta hän puhui kaikenmoisia mielettömiä asioita -- ja lopulta -- hän suuteli minua."