Part 32

Whartonin kirjekuori oli vielä hänen kädessään. Hän oli heittänyt kasvoiltaan tiheän mustan harsonsa ikäänkuin saadakseen enemmän hengitysvaraa, ja heidän kaupungin läpi ajaessaan Aldous saattoi palavien lyhtyjen valossa nähdä, kuinka syviä jälkiä näiden viimeisten viikkojen tapahtumat olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa. Hän oli kalpea, uupunut, mutta samassa hermoärtyisyyden kiihdyttämä, joka näyttäytyi jokaisessa liikenteessä -- ja Aldousin sydäntä ahdisteli, kun hän katseli häntä -- hän arvasi mitä oli tulossa.

Niin pian kuin he olivat poikenneet pääkadulta, pisti hän päänsä ulos ikkunasta ja antoi ajurille käskyn ajaa suoraan Maxwell Courtiin.

"Ethän pahastune, vaikka en puhu mitään?" sanoi Marcella, kun Aldous oli jälleen istahtanut. "Olen niin rikkiväsynyt, ja tuntuisi niin hyvältä hiukan levähtää. Pyydätkö sitten perille tultuamme, että neiti Raeburn lähettää minulle hiukan syötävää omaan arkihuoneeseensa? Yhdeksän tienoissa tulen alas, ja saanhan silloin puhutella lordi Maxwellia ja sinua -- yhdessä?"

Hänen sanansa ja vielä enemmän hänen äänensä kartuttivat vain Aldousin levottomuutta. Mutta hän antoi myöntävän vastauksen, sovitteli tyynyä Marcellan selän taa, kääri vaunu peitteen hänen ympärilleen ja istui sitten puhumatta hänen vieressään synkkien aavistusten ajelehtiessa hänen mielessään.

Heidän saapuessaan Maxwell Courtiin tulivat lordi Maxwell ja neiti Raeburn, jotka olivat kuulleet vaunujen ratinaa, halliin vastaanottamaan heitä.

Aldous riensi isotätinsä luo ennen Marcellaa ja sanoi kiireesti: "Minä olen tuonut Marcellan muassani. Vietkö hänet ylös omaan huoneeseesi lepäämään ja saamaan jotain suuhunsa? Hän ei kykene tulemaan päivälliselle, mutta hän haluaa puhutella isoisää sitten myöhemmin."

Lordi Maxwell oli sillä välin kiiruhtanut mustan, hunnutetun olennon luo, joka jäykkänä ja suorana yhä seisoi ulkohallin himmeässä valossa.

"Lapsi kulta, lapsi kulta!" puheli hän pistäen Marcellan käsivarren kainalonsa alle ja taputellen hänen kättänsä isällisellä hellyydellä. "Miten viheliäisen näköinen oletkaan! -- Niin juuri -- Agneta, vie hänet yläkertaan ja anna hänen levätä -- Ja sittemmin haluat puhua kanssani? Kyllä, kyllä, tyttöseni, -- tietysti -- milloin vain haluat."

Neiti Raeburn, joka osittain Aldousin tähden, osittain palvelijain tähden hillitsi itseänsä ihmeteltävästi, vei vieraansa yläkerrassa olevaan viihtyisään huoneeseen, missä kirkas takkatuli leimusi heitä vastaan. Oivaltaen, ettei hänen seuransa tällaisena hetkenä saattanut olla Marcellalle erittäin mieluinen, hän sitten katsoi kelloansa, sanoi, että hänen täytyi rientää päivälliselle, ja jätti Marcellan ystävällisen, vanhanpuoleisen palvelijan huostaan, jonka käskettiin toimittamaan neiti Boycelle kaikkea, mitä hän suinkin halusi.

Marcella pakotti itsensä nauttimaan hiukan ruokaa ja viiniä. Sitten hän lähetti palvelijan pois sanoen tahtovansa levätä tunnin verran ja tulevansa alas yhdeksän seutuvilla. Levottomana hänen kalpeudestaan palvelija vastusteli, mutta Marcella oli taipumaton.

Yksin jäätyään hän siirsi tuolinsa takkatulen ääreen ja koetti saada itsensä lämpenemään yhtä tarmokkaasti kuin äsken syömään.

Kun hän näin oli ruumiillisesti jonkin verran toipunut entiselleen, otti hän anomuksen kirjekuoresta ja ryhtyi sitä lukemaan. Sitä tehdessään tytön jähmettyneet kasvot sulivat, silmiin kohosi jälleen entinen hohde. Kaikki eri yksityiskohdat, jotka oikeudenkäynnin aikana sekavina ja käsittämättöminä olivat työntäytyneet hänen päähänsä, olivat tässä esitetyt selkeässä ja loistavassa muodossa. Olihan hän kuullut kaikkea tätä jo ennenkin Whartonin jurylle pitämässä loppupuheessa, mutta eipä silloin hänestä ollut niin käsittämätöntä kuin nyt tuntui olevan, että sellaisen puolustuksen jälkeen tuomio sittenkin annettiin niin musertava!

Hänen lopetettuaan lukemisensa ja istuessaan tuumimassa hiiltyvän tulen ääressä välähti äkkiä ajatus hänen päähänsä. Hän otti paperiliuskan neiti Raeburnin kirjoituspöydältä ja kirjoitti siihen: --

"Pyytäisin sinua -- ja lordi Maxwellia myös -- lukemaan tämän, ennenkuin tulen alas. Unohdin, ettet ollut lukenut sitä. -- M."

Hän soitti, ja palvelija näyttäytyi paikalla.

"Olkaa hyvä ja viekää tämä herra Raeburnille? Ja nyt tahtoisin olla häiritsemättä puolen tunnin ajan."

Ja tämän puolen tunnin aikana hän lojui neiti Raeburnin mukavimmassa nojatuolissa, ulkonaisesti rauhallisena. Mutta sisällisesti hän kertasi vielä muistissaan todistelunsa ja päätelmänsä ja kokosi kaikki voimansa taisteluun.

Kuullessaan suuren hallin kellon lyövän yhdeksän hän nousi pystyyn ja asetti lampun uuninreunalle peilin eteen. Hän oli jo tätä ennen valellut kasvonsa kylmällä vedellä ja silitellyt hiuksiansa. Nyt hän uudelleen tarkasteli itseään peilissä, vetäisi paksut hiussuortuvat hiukan alemmas valkealle otsalle ja kohenteli vielä kerran kaulusta ja kalvosimia, jotka olivat hänen yksinkertaisen pukunsa ainoat koristeet.

Syvä äänettömyys vallitsi talossa, kun hän astui ulos huoneestansa. Heikko kukkientuoksu kohosi hallista ylös. Seinillä riippuvat kuvat olivat ne samat seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan kaunottaret, jotka niin houkuttelevaksi olivat kuvanneet hänelle tulevaisuutta tässä mahtavassa linnassa sinä päivänä, jona Aldous pyysi häntä vaimokseen.

Astuessaan alas portaita tuntui hänestä äkkiä niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Suuren kellon tikutus, neiti Raeburnin papukaijan kirkuva räkättäminen jostain alakerran huoneesta -- ne olivat ainoat äänet, jotka katkaisivat haudanhiljaisuutta tässä suuressa rakennuksessa.

Ei! -- ovi kuului käyvän -- Aldous tuli siellä häntä noutamaan.

Huojennuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan.

Aldous riensi portaita ylös ottaen kaksi, kolme askelta kerrallaan nähdessään Marcellan tulevan.

"Oletko levännyt -- pidettiinkö sinusta hyvää huolta? Oh, oma rakkaani! -- kalpeapa sinä vieläkin olet! Tahdotko nyt puhutella isoisää? Hän odottaa sinua."

Marcella salli hänen taluttaa itseään lordi Maxwellin luo. Tämä seisoi kirjoituspöytänsä yli kumartuneena silmäillen edessään olevaa anomusta. Marcellan sisään astuessa hän kohotti valkeata päätänsä. Hänen kauniit, teräväpiirteiset kasvonsa näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Mutta hänen käytöksensä oli herttainen ja ritarillinen, kun hän astui Marcellaa vastaan.

"Istuhan tähän tuoliin tässä. Aldous, pidä huolta siitä, että hän istuu mukavasti. Lapsi raukka, kuinka uupuneelta hän näyttää! Sinä kuulut tahtovan puhua kanssani tuosta onnettomasta murhajutusta."

Marcella, joka istui suorana nojatuolin laidalla, nosti katseensa lordi Maxwelliin äkillisellä luottamuksen tunteella. Hän oli aina pitänyt lordi Maxwellista.

"Niin", vastasi hän koettaen taltuttaa intoansa ja liikutustansa. "Niin, minä tulin esittämään teille tätä armonanomusta, joka aiotaan Jim Hurdin puolesta lähettää sisäasiainministeriöön, ja -- ja _rukoilemaan_ teitä ja Aldousia kirjoittamaan sen alle, jos se suinkin käy päinsä. Kyllä tiedän, että se on vaikeata, mutta arvelin, että ehkäpä -- ehkäpä voisin esittää teille asian toisessa valossa -- ja voittaa teidät puolelleni -- koska olen tuntenut nämä ihmiset niin hyvin -- ja on niin tärkeätä saada teidän nimikirjoituksenne."

Miten kuivalta -- miten koneelliselta se kaikki kuulosti! Hän tunsi, ettei hän vielä kyennyt hallitsemaan itseään. Vieras ympäristö, komea huone, tietoisuus siitä, että Aldous istui hänen takanaan -- Aldous, jonka olisi tullut pitää hänen puoliaan, mutta joka olikin häntä vastaan -- kaikki tämä lannisti hänen rohkeuttaan.

Lordi Maxwell oli silminnähtävästi sekä liikutettu että huolestunut. Tytön muuttunut ulkonäkö koski häneen tuskaisesti. Miten olikaan Aldous tätä sallinut? Niin laiha! niin kalpea ja hiutunut mustassa puvussaan -- kerrassaan kammottavaa!

"Lapsi kulta", virkkoi hän astuen Marcellan luo ja taputellen häntä isällisesti olkapäälle. "Lapsi kulta, soisin sinun käsittävän, miten suurella mielihyvällä tekisin sinun hyväksesi tämän tai mitä muuta tahansa, jos vain kunniani sen sallisi. Tekisin sen sinun tähtesi ja isoisäsi tähden. Mutta tämä on sekä Aldousille että minulle omantunnonasia -- asia, joka koskee velvollisuuksiamme julkista toimintaamme kohtaan. Etpä saattane itsekään edes _toivoa_, että sallisimme yksityistä laatua olevain tunteiden tai vaikutteiden määrätä toimiamme tässä asiassa?"

"En, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta puhua kanssanne siitä -- ja minun katsantotapani on aivan toinen kuin Aldousin. Hän tietää -- täytyyhän jokaisen se tietää -- että tässä jutussa toinenkin puoli, toinen käsityskanta kuin tuomarin, saattaa olla mahdollinen. Ettehän ollut oikeusistunnossa tänään, ettehän?"

"En, mutta olen hyvin tarkalleen lukenut rauhantuomarien kuulustelussa annetut todistukset, ja olemme kyseenalaisia kohtia juuri pohtineet yhdessä Aldousin kanssa, joka, kuten tiedät, on seurannut oikeusistunnon käsittelyä alusta loppuun ja näyttää kohdistaneen erikoista huomiota herra Whartonin puolustuspuheeseen."

"Aldous!" -- Marcellan äänensävy oli paikalla toinen -- "Ajattelin, että hän sallisi minun ensiksi puhua teille! -- tämän ainoan kerran."

Lordi Maxwell heitti pikaisen katseen pojanpoikaansa ja oli hyvin pahoillaan häneen puolestaan. Aldous kumartui Marcellan tuolin yli.

"Sinähän lähetit anomuksen alas. Otaksuin tarkoituksesi olleen, että lukisimme sen ja sitten keskustelisimme siitä."

Marcella koki hallita itseään ja painoi kädellä otsaansa. Mutta hän jo aavisti, mikä oli tulossa, ja viha ja epätoivo olivat taas saamaisillaan hänet valtaansa.

"Asian ydinkohta on siinä", sanoi hän katsahtaen ylös. "_Voimmeko_ uskoa Hurdin omaa kertomusta? Ei yksikään todistus ole sitä vahvistanut, sen myönnän. Tuomari ei sitä uskonut -- ja Hurdin pitkällinen viha Westalliin puhuu häntä vastaan. Mutta eikö se yhtäkaikki ole mahdollinen ja otaksuttava? Hän vakuuttaa, ettei hän ulosmennessään ollut edes ajatellut Westallin murhaamista, mutta että, Westallin karatessa hänen kimppuunsa sauva kohona ja uhaten ja härnäten häntä tapansa mukaan, hän raivostui silmittömästi ja laukaisi. Onhan se _hyvinkin_ uskottavaa? Häntä ei _voi_ -- ei _saa_ tuomita kuten muita. Olkoonpa että se on murha, mutta tottapa tätä murhaa on peräti toisin arvosteltava kuin tavallisia veritöitä."

Nyt hän jo taas oli oma itsensä. Hänen synnynnäinen lahjansa puhua sujuvasti ja vakuuttavasti, jota viime viikkojen mielenliikutus ja väittelyt olivat yhä terottaneet, tuli hänelle avuksi. Hän kumartui eteenpäin ja otti anomuksen käteensä. Yksitellen hän kävi läpi kaikki lieventävät asianhaarat tuolloin tällöin niitä täydentäen sillä, mitähän itse tiesi Hurdista ja hänen raatajaelämästään. Selvästi ja suurella henkisellä voimalla hän esitti puolustuksensa, ja syvää mielenliikutusta, suunnatonta sääliä henki joka sana. Koko juttu -- lordi Maxwellin mielestä niin jokapäiväinen, raaka ja likainen -- oli vähitellen, tytön mielikuvituksessa kasvanut traagilliseksi runoelmaksi, joka herätti pelkoa ja sääliä, joka pani koko hänen olemuksensa värähtämään. Ja hän esitti sen yhtä lennokkaasti, kuin hän sen oli käsittänytkin. Whartonin perustelut muodostivat vain taustan, mutta Hurdin köyhyyttä, Hurdin viallisuutta, Hurdia sydämettömien solvausten uhrina, viheliäistä vaimoa, häpeäntahraamia lapsia -- kaikkea tätä Marcella kuvaili kuulijoilleen milloin värähtelevällä, milloin taas pontevalla äänellä.

Lordi Maxwell istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käden varassa ja polvet ristissä. Aldous seisoi yhä kumarassa Marcellan tuolin takana. Ei kumpikaan keskeyttänyt häntä. Kerran isoisä ja pojanpoika Marcellan huomaamatta vaihtoivat keskenään katseen -- murheellisen, merkitsevän katseen. Aldous kyllä kuunteli hänen puhettansa, mutta raju halu kumartua Marcellan puoleen ja painaa suudelma hänen mustille kutreilleen se se yksinomaan piti hänen ajatuksiaan liikkeessä; ja vain kukistava tietoisuus siitä, ettei tällä hetkellä sallittaisi minkäänlaisia hellyyden osoituksia hänen puoleltaan, ehkäisi häntä.

Kun Marcellan ääni raukesi -- kun hän oli puhunut kaiken sanottavansa -- jäi hän paikalleen istumaan ja silmäili lordi Maxwellia rukoileva katse silmissään.

Vanha lordi istui tuokion äänettömänä; sitten hän kumartui Marcellan puoleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet puhunut ylevästi ja hyvin", virkkoi hän viimein liikutettuna, "olet puhunut kuten hyvä nainen, jonka sydän on todellisesti säälivä. Mutta, rakas lapsi, sinä et ole sanonut minulle mitään uutta. Aldous on ennakolta antanut minulle tietoa tästä armonanomuksesta. Me olemme kumpikin -- varsinkin hän -- rehellisesti koettaneet etsiä oikeutettuja perusteita sinun käsityskannallesi -- niiden käsityskannalle, jotka ovat anomuksen allekirjoittaneet. Mutta minä en voi -- vaikka kuinkakin tahtoisin -- enkä usko Aldousinkaan voivan -- vaikka puhukoon hän itse puolestansa -- tätä käsityskantaa hyväksyä. Minun silmissäni Hurdin teko on tahallinen murha ja semmoisena se on rangaistavakin. Minä olen jotenkin perehtynyt näihin asioihin. Nuoruudessani harjoitin asianajajan ammattia ja sittemmin olin kaksi vuotta sisäasiainministerinä. Esitän sinulle syyni aivan lyhyesti."

Ja hän alkoi Marcellalle selvitellä kantansa syyt perinpohjaisesti ja tarkkapiirteisesti, kuin olisi hän luetellut sen kokeneelle lakimiehelle eikä yhdenkolmattavuotiaalle, kiihtyneelle tytölle. Sanat ja käytös ilmaisivat, ettei vanhus tätä tehdessään kunnioittanut yksin Marcellaa, vaan yleensä naisen muuttunutta asemaa nykyisessä yhteiskuntaelämässämme.

Marcella kuunteli rauhattomana. Kätensä hän oli vetänyt pois lordi Maxwellin kädestä ja kieritteli nyt nenäliinaansa sormiensa ympäri. Puna, joka hänen puhuessaan oli lämmittänyt kasvoja, alkoi hälvetä. Hän kalpeni kalpenemistaan. Lordi Maxwellin lakattua puhumasta hän virkkoi nopeasti ja lordin mielestä aiheettomasti:

"Ette siis tahdo allekirjoittaa?"

"En", vastasi lordi Maxwell päättävästi. "En voi allekirjoittaa. Jos sen tekisin, niin toimisin vasten vakaumustani. Jos minä nyt soisin itselleni ilon olla sinulle mieliksi ja antaisin sydämessäni sijaa sille säälille, jota itsekunkin täytyy tuntea murhaajan vaimoa ja lapsia kohtaan, niin minä en ainoastaan rikkoisi yhteiskunnallisia velvollisuuksiani, vaan vieläpä kieltäytyisin antamasta palvelijoilleni sitä turvaa, jota he ovat oikeutetut minulta vaatimaan -- palvelijani, jotka minua uskollisesti palvelevat -- ja joista kaksi tämän rikoksen kautta niin julmasti, niin tunnottomasti on passitettu Luojansa eteen!"

Vanhan lordin ääni ilmaisi ensimäistä kertaa, kuinka syvästi ja tuskaisesti tämä asia oli häneen itseensä koskenut. Marcellaa puistatti.

"Niinmuodoin", lausui hän verkalleen, "on Hurd teloitettava."

Lordi Maxwell teki kärsimättömän liikkeen.

"Salli minun huomauttaa, ettei se ole välttämätön seuraus. Nimikirjoitukset tai oikeammin se paikallinen liike, joka niihin sisältyy, eivät ole merkitystä vailla. Se vaikuttaa ainakin sen, että juttu otetaan uudelleen käsiteltäväksi, kuten arvelen tässä tapahtuvan. Mutta se sisäasiainministeri, joka ratkaisee murhajuttua minkään muiden perusteiden nojalla kuin niiden, joita laki ja omatunto hänelle sanelevat, ei ansaitse pysyä paikallansa päivääkään -- ei tuntiakaan! Usko minua, sinulla on tykkänään väärä käsitys koko asiantilasta."

Hän puheli hitaasti ja sillä terävällä painolla, joka soveltui hänen iälleen ja arvolleen. Marcella ei uskonut häntä. Joka hermosäie rupesi uudelleen vavahtelemaan intohimoisesta kapinanhalusta sortovaltaa ja ennakkoluuloja vastaan.

"Ja niinkö sinäkin sanot?" kysyi hän kääntyen Aldousin puoleen.

"En voi panna nimeäni tämän anomuksen alle", vastasi nuori mies murheellisena. "Kunpa voisit käsittää, miten vaikeata minulla on kieltää?"

Se oli musertava isku Marcellalle. Jos kohta hän olikin ollut valmistautunut siihen, niin sydämensä sisimmässä hän oli sittenkin ollut vakuutettu siitä, että hän lopulta suoriutuu voittajana. Hän oli tottunut siihen, että kaikki salvat murtuivat hänen personallisuutensa mahdin edestä. Mutta tässä se jätti hänet pulaan -- eipä edes se mies, joka häntä rakasti, taipunut sen alle.

Lordi Maxwell katseli molempia. Häntä liikutti kärsivä ilme pojanpojan kasvoissa ja tytön kiivas, kuumeinen hengitys.

"Kas niin, kas niin, Aldous!" sanoi hän nousten. "Nyt jätän teidät hetkeksi kahden. Koetahan saada Marcella hiukan lepäämään ja ajattelemaan jotain muutakin. Tulkaa sitten ruokasaliin ottamaan kuppi kahvia. Saata hänet ennen kaikkea uskomaan, että me rakastamme ja kunnioitamme häntä kaikesta sydämestämme, mutta että hänen tällaisessa tapauksessa on sallittava meidän toimia kuten Jumalan ja omatuntomme ääni meitä neuvoo."

Hän jäi hetkeksi seisomaan Marcellan eteen ja katsoi häneen arvokkaasti, melkeinpä ankarasti. Sitten hän kääntyi ja lähti pois huoneesta.

Marcella karkasi pystyyn.

"Ole hyvä ja pyydä valjastamaan", huohotti hän tukehtuvalla äänellä. "Minä lähden sillä välin ylös."

"Marcella!" huusi Aldous, "jos sinun on mahdotonta olla minua kohtaan jalomielinen, etkö voi edes olla oikeudenmukainen".

"Oikeudenmukainen!" toisti tyttö inhoa ilmaisevalla äänellä ja liikkeellä ja työnsi hänet samassa pois luotaan. "_Sinä_ saatat puhua oikeudesta!"

Aldous yritti puhua, takertui, eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Hänet valtasi tuo eriskummainen tahdonvoiman lamaus, joka harkinnan mieheen iskee kiinni sillä hetkellä, jolloin hänen on joko anastettava omansa väkirynnäköllä tai luovuttava siitä. Intohimoisemmin hän ei koskaan ollut Marcellaa rakastanut -- mutta jotain katkesi hänessä hänen seisoessaan siinä Marcellaa katsellen, ja ensimäinen aavistus siitä, mikä tuleva oli, välähti hänen mieleensä.

"_Sinä_", toisti Marcella vielä kerran, mitellen askelillaan myrskyisin tuntein huoneen lattiaa, -- "sinä, joka tässä talossa elelet tuollaista elämää -- sinä puhut oikeudesta -- siitä oikeudesta, joka vaatii sinua teloittamaan Hurdin tapaisen miehen! Ja minun täytyy palata tuohon kurjaan mökkiin, tuon onnettoman vaimon luo ja riistää häneltä hänen viimeinen toivonsa. Siksi, että sinun täytyy totella omaatuntoasi -- sinun, jolla on maailmassa kaikkea. Ooh! omatuntosi ei minulle merkitse mitään -- sydäntä minä toivoisin sinulle! Älä tule lähelle, ole hyvä! Oh! Jotain tässä on tehtävä. Ei tätä enää voi jatkua. Minä kiusaisin itseni hengiltä ja tekisin sinut onnettomaksi. Mutta nyt on minun mentävä hänen luokseen, köyhien luo -- joita minä rakastan, joille olen antanut sydämeni."

Hän puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin. Aldous näki hänen hurjassa kiihtymyksessään kuljettavan katseensa ympäri tuota komeata huonetta, ikäänkuin tahtoisi hän tulisella, kuluttavalla katseella rutistaa murskaksi kaiken sen loiston.

"Sinä puhut hyvin ylenkatseellisesti rikkaudesta", sanoi Aldous pidellen häntä kiinni ranteista, "mutta sinulla ei ole oikeutta ylenkatsoa sitä miestä, joka on antanut sinulle koko sydämensä ja nyt vain pyytää, ettet pidä häntä sinä julmana teeskentelijänä, joksi näyt päättäneen hänet leimata!"

Hänen kasvonsa vavahtivat. Silmänräpäykseksi hänen äänessään ja sanoissaan tuntuva moraalinen voima pidätti Marcellaa aisoissa. Mutta siinä samassa hän jo kiskaisi itsensä irti.

"_Ole hyvä_ ja pyydä valjastamaan", sanoi hän. "En voi enempää sietää. Minun _täytyy_ päästä kotiin levähtämään. Joskus myöhemmin pyydän sinulta anteeksi -- oh! tämänpäiväistä käytöstäni -- ja -- ja" -- ääni oli jälleen pettää hänet -- "muutakin. Mutta nyt tahdon lähteä kotiin. Onpa toki yksi ihminen olemassa, joka minua auttaa. Sitä en saa unohtaa!"

Nämä armottomat sanat ynnä se ääni, jolla ne lausuttiin, muuttivat Aldousin kivipatsaaksi. Vaistomaisesti hän oikaisihe ylpeästi -- heidän silmänsä sattuivat yhteen. Sitten Aldous astui kellon luo ja painoi nappulaa.

"Vaunut neiti Boycelle heti paikalla! Tahdotko jonkun palvelustytön saattamaan itseäsi kotiin?" kysyi hän antaen palvelijalle merkin odottaa neiti Boycen vastausta.

"En, kiitos. Minä lähden yläkertaan pukeutumaan. Ole hyvä ja tervehdi neiti Raeburnia."

Palvelija avasi oven ja Marcella katosi.

XIV LUKU.

"Mutta tämähän on sietämätöntä!" sanoi Aldous. "Hän on siis kotona eikä suostu minua tapaamaan!"

Tällä kertaa rouva Boycenkin mielenmaltti oli järkkyä, sillä tyttären sulhanen seisoi hänen edessään nöyryytyksen puna kasvoillaan.

"Ikävä kyllä, on asianlaita sellainen", vastasi hän kiireesti. "Koetin muuttaa Marcellan mieltä, mutta en saanut mitään aikaan. Luulisin, että teidän olisi tätä nykyä viisainta jättää sikseen kaikki tapaamisen yritykset."

Aldous istahti hattu kädessään ja tuijotti lattiaan. Tuokion kuluttua hän uudelleen katsahti ylös.

"Eikö hän sitten pyytänyt teitä mitään minulle sanomaan?"

"Ei", kuului viivähtelevä vastaus. "Sen hän vain sanoi, ettei hän sietänyt nähdä ketään Maxwell Courtista -- eipä edes teitäkään -- niin kauan kuin tämä asia vielä on ratkaisematta."

Aldousin katse vaelsi ympäri Mellorin vierashuonetta. Se pysähtyi hänen vieressään olevalle tuolille. Siinä lepäsi neiti Boycelle osoitettu kirjekuori, jossa käsiala oli hänestä tuttu. Mustaan silkkilankaan pujotettu neula oli pistetty tuolin topattuun käsinojaan, ja selkätyynyssä oli vielä selvä jälki istujan päästä. Vain kolme minuuttia sitten Marcella oli ollut tässä huoneessa ja lähtenyt häntä pakoon. Rouva Boycen arkihuoneen ovi oli vielä raollaan.

Hän katsoi uudelleen tuolilla olevaan kirjekuoreen ja tunsi samassa käsialan. Hän nousi ja kävi istumaan rouva Boycen viereen.

"Sanokaapa minulle", alkoi hän lujalla äänellä, "onko Marcella nykyisin säännöllisessä kirjevaihdossa Harry Whartonin kanssa? Luullakseni olen oikeutettu sen tietämään."

Rouva Boyce hätkähti tuskin huomattavasti.

"Siltä näyttää", vastasi hän nopeasti. "Mikäli minä olen huomannut, kirjoittaa herra Wharton hänelle melkein joka toinen päivä."

"Antaako hän teidän lukea kirjeet?"

"Useasti kyllä. Ne ovat yksinomaan selontekoa hänen toimistaan Hurdin hyväksi."

Aldous istui taas hetken aikaa ääneti ja kohotti sitten kirkkaat, harmaat silmänsä rouva Boyceen.

"Eikö teistäkin", kysyi hän, "tämän miehen vaikutus Marcellan mielipiteisiin ja koko katsantokantaan ole ollut aivan tavattoman suuri?"

Rouva Boyce oli kauan ollut varustautunut tämäntapaisiin kysymyksiin -- olipa hän salaisesti ihmetellyt, jopa Aldousia moitiskellutkin siitä, ettei hän jo aikaa sitten ollut häneltä tätä kysellyt. Nyt kun häneltä vaadittiin vastausta, koetti hän olla maltillinen ja niin tasapuolinen, ettei kumpikaan riitapuoli saisi moitteen varaa. Äitiä sekä väsytti että kiusasi se alituinen mielenliikutus, jossa Marcella nykyisin oli. Omasta puolestaan hän käsitti ja arvosteli asioita ja tapahtumia kuivan todellisuuden valossa. Mutta hän oivalsi tarkalleen, että nykyhetki oli kriitillinen kihlatuille. Hänen tunteensa olivat sekanaisemmat kuin ennen. Pohjaltaan hän kuitenkin oli sulhasen puolella -- hän oli vihoissaan Marcellalle, vaikka hän samalla tunsi kärsimättömyyttä myös Aldousia kohtaan.

Hän otti koruompelun käteensä ennenkuin vastasi. Neula toimitti hänen mielestään naiselle samaa virkaa kuin paperossi valtiomiehelle.

"On kylläkin", vastasi hän viimein. "Herra Wharton on aika tavalla muodostellut hänen mielipiteitään. Hän on saanut Marcellan lukemaan ja ajattelemaan asioita, joista hän tätä ennen vain jutteli."

Hän näki Aldousin vavahtavan; mutta hänellä oli omat syynsä olla suorapuheinen.

"Eikö ole mitään muuta ollut heidän välillään?" kysyi Aldous omituisella äänellä.

Rouva Boyce ei yrittänyt turvautua verukkeihin. Hän katsoi Aldousia suoraan silmiin. Maaliskuun aurinko heitti säteitään hänen sirolle, tarmokkaalle päälleen ja kullanhohtaville hivuksilleen.

"Sitä en tiedä", lausui hän tyynesti, "mutta en luule heidän välillään olevan mitään muuta. Mutta sallittehan minun antaa teille neuvon."

Aldous asetti silmänräpäykseksi kätensä hänen kädelleen. Jo ennenkin hän oli joskus uskaltanut olla näin tuttavallinen tulevaa anoppiansa kohtaan, jota hän sydämestään sääli ja kunnioitti.

"Olisin kiitollinen siitä", pyyteli hän.