Part 31

Marcella riensi kotiin, hän odotti Whartonilta kirjettä, jo kolmatta yhden viikon sisässä. He eivät olleet nähneet toisiaan siitä aamusta lähtien, jona Wharton oli pysäyttänyt Aldousin ja hänet Mellorin ajotiellä, ja hänestä oli selvää, että nuori tilan, omistaja koetti karttaa yhtymistä yhtä huolellisesti kuin hän itse Otettuaan Hurdin asian ajaakseen Wharton oli melkein joka päivä, suunnattomasta työtaakastaan huolimatta, ennättänyt lähettää Marcellalle pienellä tasaisella käsialallaan tiheään kirjoitettuja arkkeja, joissa hän pettymättömällä tarkkanäköisyydellä lakimiehen kannalta, yksityiskohtia myöten, selvitteli ja arvosteli, millä kannalla Jim Hurdin asiat olivat.

Kirjeet alkoivat "Arvoisa neiti" ja päättyivät "Kunnioittaen" minkä Marcella luki yhtä huolellisesti kuin muunkin. Selaillessaan näitä lehtisiä käsissään Marcella useinkin kyseli itseltään eikö ollutkin tuo kohtaus vanhassa kirjastossa ollut vain pelkkä aistimien harhakuva ja onko todellakin se mies, joka kirjoittaa hänelle nämä viralliset kirjeet ilman pienintäkään kosketusta tai viittausta olleeseen, sama, joka nurjilla sanoillaan ja teoillaan oli polttanut hänen elämäänsä poistamattoman muiston. Joka uuden kirjeen hän avasi sykkivin sydämin, vaikka näennäisesti tyynenä, joka kerran hän saattoi ylpeänä ojentaa sen äidilleen ikäänkuin todisteeksi siitä, ettei hänellä ollut mitään salattavaa, epäilkööt muut mitä tahtoivat. Wharton ilmeisesti teki voitavansa palauttaakseen entiselleen sitä puhdasta toveruussuhdetta yhteisiin aatteisiin ja pyrintöihin nähden, jonka Marcella arveli vallinneen heidän välillään ennen. Toisen raju väkivaltaisuus ja hänen oma heikkoutensa olivat raastaneet sen tomuun ja tuhonneet sen. Hän ei voinut Whartonia nähdä eikä puhutella, ennenkuin se oli entisellään. Nämä kirjeet sittenkin sapettivat häntä. Niiden kirjoittaja näkyi otaksuvan että tällainen juttu voi kuin voikin tapahtua, ilman että siitä sen enempää puhutaan. Vähänpä hän tunteekin Marcella Boycea ja mitä hänen mielessään liikkuu!

Marcella oli tuntikausia istunut rouva Hurdin vieressä pikku Willie sylissään. Äiti, joka ennenkin oli ollut vähäverinen ja heikkorintainen, oli jo päiväkausia ollut vuoteessa, ja hänen siinä maatessaan puoleksi tiedottomana loi säikähtynyt mielikuvitus hänen eteensä mitä kauhistuttavimpia näkyjä -- Jim yksinään autiossa vankikopissaan -- Jim hirsilavalla valkea huivi silmillä -- Jim vankilan ruumisarkussa -- ja näistä unista hän heräsi kovalla parahduksella, vaipuakseen taas takaisin horrostilaansa.

Minta Hurdin rakkaus onnettomaan mieheensä oli ollut ylen äidillistä laatua, sen perustana kun oli rajaton säälintunne. Siinä oli niinikään sielun salaista ylpeyttä, sielun, joka ollen elämässään nöyrä ja vaatimaton, tässä tunsi olevansa toisen yksinäisen kaivattuna ja tarpeellisena tukena ja elähyttävänä voimana. Ja nyt ei hänen huolenpitoansa ja lohdutustansa enää tarvittaisi! Siinä hänen on viruttava sairasvuoteella kuin pölkky ja odotettava milloin naapurit tulevat sisään ja sanovat: "Nyt se on tehty -- häneltä on niskat väännetty nurin -- he ovat haudanneet hänet." -- Tällaista kohtaloa hän ei ollut voinut itselleen kuvitella silloinkaan, kun tulevaisuus oli hänelle häämöttänyt kaikkein kolkoimmissa väreissä.

Kahdesti hän jo oli käynyt Jimiä vankilassa tapaamassa, ja hänelle oli annettu lupa tulla uudelleen siellä käymään maanantaina ennen oikeudenkäynnin alkua -- niin oli neiti Boyce sanonut. -- Ja sitten jos hän tuomitaan syylliseksi, saa hän vielä ottaa jäähyväiset häneltä. Alituiseen hän ikävöi nähdä miestänsä. Mutta vankilassa, Jimin luona ollessa, ympäristö herpaisi häntä. Kummastakin tuntui, kuin olisivat he takertuneet suuren, taukoamatta eteenpäin kiitävän koneen rattaisiin, joiden liikkeet täyttivät heidät selittämättömällä kauhulla. Hurd puheli vavahtavalla, katkonaisella äänellä asioista, jotka eivät olleet minkäänlaisessa yhteydessä hänen mielentilansa kanssa, ja puhkesi aika-ajoin, hurja välke silmissään, syytöksiin Westallia vastaan tämän raakuudesta ja sorronhalusta. Hän pyysi vaimoa palauttamaan neiti Boycelle tältä lainatut kirjat, mutta kun häneltä kysyttiin, halusiko hän tavata Marcellaa, säpsähti hän ja vastasi kieltävästi. Herra Wharton ponnistelee ihmeteltävästi hänen puolestaan, mutta älköön Minta mitään siihen perustako, että hänet muka vapautetaan. Eikä hän ollut oikein selvillä, halusiko itsekään sitä.

Kerran Minta otti Willien mukaansa isää tervehtimään; lapsi oli matkalla nääntymyksestä heittää henkensä, eikä isä tahtonut kuulla puhuttavan toisesta retkestä vankilaan, vaikka Marcella tiesi, että hän ikävöi poikaa joka hetki. Mintan erotessa Hurd tuskin salli hänen suudella itseään, hän istui tuolillaan suuri pää punakkaan käsien yli kumartuneena ja tuijotti eteensä tylsällä ilmeellä. Westallin nimi tempasi hänet aina hereille. Viha oli vielä elossa. _Minta_ taas oli tuskasta menehtyä, kun puhe kääntyi tälle alalle. Hänessä eivät veri- ja väkivallantyöt kyenneet nostattamaan tuota kiinteätä uteliaisuutta, joka on muutoin niin kuvaava piirre melkein kaikissa kansanihmisissä. Kun hänelle sanottiin, että oli aika lähteä, ja kun raskas ovi oli kiertynyt lukkoon hänen jäljestänsä, riensi vaimo poloinen, vartioita ja aution vankilan äänettömyyttä kammoksuen tiehensä, minkä jalat kannattivat, voihkien Jimin puolesta, jonka täytyi jäädä sisäpuolelle. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin pyrkisi tuon kauhistavan Oikeuden raskas käsi täällä häneenkin tarttumaan, ja vasta päästyänsä ulkoilmaan ja nähdessään odottavan Ann Mullinsin tuimat kasvot, sai hän helpommin hengitetyksi.

Willien voimat vähenivät nopeasti. Viikon -- korkeintaan kaksi -- arveli tohtori hänen enää kestävän. Kurjan pieneksi huventuneena hän lepäsi tyynyllä Marcellan sylissä läähättäen ja tuijotellen ihmeellisillä, sinisillä silmillään, mutta alati kärsivällisenä, alati ponnistellen "kiitosta", kun Marcella syötteli hänelle hedelmiä, joita hänelle päivittäin lähetettiin Maxwell Courtista. Hän kuuli ja ymmärsi kaikki, mitä isästä sanottiin; mutta se ei näyttänyt häntä vaivaavan. Äitiä tämä kuolevan pojan näennäinen välinpitämättömyys melkein loukkasi, eikä hän yleensä pystynyt hänestä paljon huolehtimaan. Mintan lempeän, tuntehikkaan, mutta syvällisyyttä puuttuvan luonteen oli repivä levottomuus miehen kohtalosta tylsyttänyt muille suruille.

Istuttuaan kaiken iltaa rouva Hurdin tuvassa Marcella nyt halukkaasti ahmi sisäänsä helmikuun-illan suloista ja virkistävää ilmaa. Keväinen tunnelma -- pitenevä päivä, pensasaidasta pilkistävät keltamot, paisuvat umput kyläpuutarhojen syreenipuissa -- se kaikki herätti tahtomattakin hänessä henkiin nuoruuden mielihyvää, tuota mielihyvää, joka jo yksin ruumiillisenakin tunteena on niin valtava. Mutta kasvoilla lepäsi vielä sama vihainen ilme, joka rouva Jellisonin puhuessa oli niihin kohonnut. Ja vielä muutakin -- ne olivat silminnähtävästi muuttuneet viimeisten viikkojen kuluessa, "elämä" oli painanut niihin leimansa. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, mutta vanhempi -- _naisellisempi_. Marcella oli sukeltanut todellisen elämän syvyyksiin ja siinä löytänyt sitä kumousta ja myrskyä, jota hänenlaisensa luonteet kaipaavat. Hän oli elänyt köyhien kanssa heidän tukehuttavissa asunnoissaan, oli nähnyt heidän lakkaamattoman kamppailunsa leipäpalasta, vaatteista ja rahtusesta ruumiillista mukavuutta; tähän kamppailuun, joka jo sinänsä on kyllin raskas, hän oli nähnyt niin repiviä sieluntuskia liittyvän, että ruumiillinen kurjuus tuntui tässä raa'an mielivaltaiselta ja ajattelemattoman julmalta Luonnon -- tai Jumalan puolelta.

Aldousia hän ei tahtonut juuri yhtään ajatella -- vaikka _täytyi_ sitäkin tehdä ennen pitkää. Hän ja hänen omaisensa elelivät päivät pääksytysten ylellisyydessä. Marcella puolestaan ei voinut irtaantua siitä suunnattomasta säälistä, joka oli vallannut koko hänen olemuksensa; hänestä tuntui, kuin kulkisi hän kantaen Lazarusta sylissään kaiken päivää. Ja Aldous pysyttelihe loitolla. Aldous ei tahtonut häntä auttaa -- ei ainakaan niinkuin Marcella olisi vaatinut -- lieventämään tätä viheliäisyyttä -- sitomaan näitä haavoja. Sydämessään hän soimasi kiivaasti sulhastaan. Marcellalla oli rikos tunnollaan, joka oli tunnustettava -- mutta sittenkin hän tunsi ylemmyytensä Aldousiin nähden. Hyljätköön Aldous hänet, jos haluttaa -- sittenhän he ovat kuitit, iäksi kuitit.

Tultuaan Mellorin valtaovelle hän näki oven edessä pienet, kaksipyöräiset rattaat, ja William piteli ohjaksista ponya.

Vieraat eivät tätä nykyä olleet harvinaisia Mellorissa, ja Marcella mietti paikalla pakoa. Mutta kun hän kääntyi eräälle syrjäovelle, nosti William lakkia hänelle.

"Herra Wharton on odottamassa, tahtoo tavata neitiä."

Marcella teki äkkiseisahduksen.

"Missä rouva Boyce on, William?"

"Vierashuoneessa neiti."

Hän astui tyynesti sisään. Wharton seisoi takan luona juttelemassa, rouva Boyce kuunteli hänen puhettaan tuo puolittain vihamielinen ilme kasvoillaan, jonka Marcella niin hyvin tunsi.

Nähdessään Marcellan astuvan sisään astui Wharton häntä vastaan kohteliaasti kumartaen ja alkoi sitten paikalla selitellä asiaansa kuten kiireellisissä toimissa oleva ihminen, jolla ei ole aikaa hukata.

"Koska aivan odottamatta sain parisen tuntia vapaa-aikaa, arvelin parhaaksi tulla kertomaan teille, millä kannalla asiat nykyisin ovat. Tiedättehän, että juttu otetaan esille oikeudessa ensi torstaina?"

Marcella vastasi myöntävästi. Hän meni istumaan vanhaan, takan vieressä olevaan sohvaan ja laski valkoiset kätensä helmaansa. Whartonin silmät välähtivät silmänräpäyksen verran, kun hän katsoi häneen -- mutta se olikin ainoa näkyvä mielenliikutuksen osoite.

"Tahtoisin teitä valmistaa siihen", lausui hän vakavasti, "ettei minulla ole vähäistäkään toivetta saada James Hurdia vapautetuksi. Teen voitavani, mutta tuomio julistetaan varmasti murhan nojalla, ja pelkäänpä, että tuomari on oleva hyvin ankara tässä tapauksessa. Mahdollisesti voimme ajatella armahdusta, mutta sekin näyttää minusta vähän uskottavalta, sillä mikäli minä olen kuullut, tulee tuomari arvatenkin käyttämään vaikutusvaltaansa meitä vastaan. Yleinen syyttäjä on koonnut hyvin langettavia todistuksia Hurdia vastaan -- ensiksi hänen pitkällinen yhteistoimintansa salametsästäjien kanssa, vaikka olikin Raeburnien puolelta saanut ystävyyttä osakseen -- sitten hänen useasti uusiutunut uhkauksensa 'passittaa' Westall, jos hän käy heidän kimppuunsa, ja sen semmoista. Hänen oma kertomuksensa on tykkänään todistamatta, ja Dynesin todistus on aivan päinvastainen."

Selvästi ja perusteellisesti hän edelleen selvitteli naisille näitä kohtia; sitten hän tuokioksi vaikeni.

"Näin ollen", jatkoi hän, -- "kysytään mitä on tehtävä? Meidän on saatava anomus toimeen. Oman puolueeni miehiltä minä tietysti kyllä saan apua, mutta meidän on saatava nimikirjoituksia kaikista puolueista. Ellemme saa ainakin joitakin vanhoillisten johtomiehiä mukaan, on kaikki ponnisteleminen hyödytöntä. Toisin sanoen -- luuletteko voivanne taivuttaa herra Raeburnin ja lordi Maxwellin allekirjoittamaan?"

Rouva Boycen silmä vartioi häntä. Marcella istui kalpeana ja kivettyneenä.

"Minä koetan", sai hän viimein sanotuksi.

"Siinä tapauksessa", Wharton otti hansikkaansa, "on vielä hiukkasen toivoa. Te olette ainoa, joka voitte tässä jotain aikaansaada. Jos lordi Maxwell ja herra Raeburn allekirjoittavat, niin toiset kyllä seuraavat jäljestä. Heidän nimilleen -- ottaen huomioon tämän jutun yhteydessä olevat asianhaarat -- tullaan panemaan erikoista painoa. Tai oikeammin -- anomuksen kohtalo on tykkänään siinä, allekirjoittavatko he vai ei. No niin, jätän sen siis teidän toimeksenne. Tuomion langettua ei ole hetkeäkään hukattavana. Mitä puolustukseen tulee, teen tietysti voitavani oikeudessa estääkseni kuolemantuomiota."

"Minä tulen sinne", keskeytti Marcella.

Wharton säpsähti. Niin rouva Boycekin, mutta uskollisena itselleen hän ei lausunut mitään huomautusta.

"No niin", jatkoi Wharton tuokion kuluttua, "siinä tapauksessa ei sitten mitään enää tällä haavaa. Miten on vaimon laita?"

Marcella vastasi, ja he vaihtoivat vielä keskenään joitakin muodollisia kysymyksiä ja vastauksia.

"Entä vaalinne?" kysyi rouva Boyce, joka yhä tarkasteli vierastansa vihamielisellä katseella, kun tämä tuli häneltä jäähyväisiä ottamaan.

"Huomenna", vastasi hän tehden pienen maltittoman liikkeen käsillään. "Olipa tulos mikä hyvänsä, niin silloin olen ainakin siitä kiusasta vapaa. Nyt on minun jouduttava takaisin Widringtoniin ja annettava ponylleni vauhtia. Hyvästi, neiti Boyce."

Marcella astui verkalleen ylös portaita. Äsken eletty kohtaus tuntui hänestä epätodenmukaiselta ja mahdottomalta, mutta sittenkin värisi vielä koko ruumis. Hän vavahti, kun ulko-ovi kolahtaen lyötiin kiinni. Hänestä tuntui hirvittävän tyhjältä, yksinäiseltä. Mutta siinä samassa hän jo kaikella kiivaalla tarmollaan pyöritteli mielessään kysymystä: "Voinko saada Aldousin taipumaan?"

XIII LUKU.

"Ja olkoon Herra teidän sielullenne armollinen."

Hitaina ja kolean juhlallisina nämä sanat tunkeutuivat Marcellan korviin hänen istuessaan eteenpäin kumartuneena Widringtonin oikeussalin lehterillä. Ympärillä ja takana kuului naisten nyyhkytystä. Hänen vasemmalla puolellaan virui Minta Hurd kälynsä olkapään nojassa kasvot tämän mustaan saaliin kätkettyinä. Hurdin kuolemantuomio oli lausuttu, ja Marcella oli sen vastaanottanut suhteellisen rauhallisesti -- tunteiden pitkällinen jännitys oli viimeinkin lauennut. Herkeämättä hän nyt tuijotti tuohon himmeästi valaistuun huoneeseen. Tuomarin pöydän kohdalla olevat kaasulamput, jotka heittivät aavemaisen valaistuksen pitkässä rivissä istuvain valamiesten kasvoille, suuren pöydän ääressä istuvat reportterit, toiset kirjoittaen, toiset kiinteästi syytettyjä katsellen, Whartonin tuossa vastapäätä asianajaja-viitassaan ja valetukassaan -- hänen pienet, hienot, herkkäilmeiset kasvonsa valkean valetukan alta kaartuvine tummine silmäkulmineen -- hänen valppaan ja vihamielisesti tuomariin kääntyneen katseensa; -- tuomittujen miesten synkän rivin, etumaisena nuori vaaleatukkainen nuorukainen, Charles Dynesin murhan päärikollinen, joka seisoi lähinnä Hurdia melkein varjostaen hänen kääpiö-muotonsa -- kaiken tämän Marcella näki. Vuosien kuluttua hän olisi voinut kuvailla tämän näytöksen kohta kohdalta, mutta nyt hän parisen minuuttia tuijotti alas tiedottomana siitä, mitä näki.

Mutta sen sijaan kuohui hänen muistissaan rajuna pyörteenä kuvia ja vaikutelmia siitä, mitä hän kaiken päivää täällä istuessaan oli läpi elänyt. Langettavien todistusten kukistava lukumäärä yhä uusien todistajien astuessa esiin -- tavattoman heikot vastaväitökset -- Whartonin ärtyisyys sen johdosta -- hänen terävä, hyödytön, taidokas ristikuulustelunsa -- se personallinen menestys, minkä hän saavutti lakipuolisesta tappiosta huolimatta, hänen käytöksessään ilmenevä sulava arvokkuus ja tarmo sekä teknillinen taituruus -- ei rahtuakaan siitä kielevästä pontevuudesta ja raa'asta voimasta, joka työväen kokouksessa oli ollut huomattavana -- hänen mestarillinen kykynsä käyttää jokaista edullista kohtaa hyväkseen, ne muutamat tyynimieliset sanat, joilla hän kaiken lopuksi kääntyi juryn puoleen vedotessaan heidän laupeuteensa -- nämät moninaiset muistot ne ihmeteltävän selvinä liikkuivat Marcellan mielessä, sillä välin kuin tuomarin syvä ääni kajahti salissa hänen julistaessaan tuomiota vangituille, kullekin vuorostansa. Sääliväisyys ja kauhistus olivat huippunsa sivuuttaneet; järki vaati jälleen omansa.

Oikeussali oli täyteen sullottu väkeä. Aldous Raeburn istui Marcellan oikealla sivulla. Tuo lehterillä istuva eriskummainen ryhmä oli vetänyt läsnäolevain huomiota puoleensa melkeinpä yhtä suuressa määrässä kuin rikosjutun käsittely, sillä siinä istui Itä-Brookshiren vanhoillisten äsken valittu edustaja, lordi Maxwellin perillinen ja Westallin isäntä morsiamensa, Marcella Boycen vieressä, ja hänen turvissaan Westallin murhaajan vaimo, sisar ja pieni tytär.

Kerran kuului yleisön joukosta naurunrähäystä erään todistajan hölmömäisen vastauksen johdosta. Tuomari kääntyi lehteriin päin ja sanoi ankarasti: -- "Käsittämätöntä on miksi tänne on tunkeutunut miehiä ja naisia -- etenkin naisia -- kuulemaan moista rikosjuttua; mutta jos kuulen vielä kerran naurettavan, niin annan tyhjentää salin." Marcella, jonka koko olemus oli tätä nykyä yhtenä herkkänä hermokudoksena, näki Aldousin vavahtavan ja punehtuvan, kun nämä sanat lausuttiin. Samassa tapasi Marcellan silmä erään salissa istuvan rauhantuomarin, Raeburnilaisten vanhan perhetuttavan katseen. Tuomarin lausuessa muistutuksensa hän oli ehdottomasti kääntynyt katsomaan kihlattuja, mutta kohdatessaan neiti Boycen silmäyksen hän käänsi paikalla kasvonsa pois. Marcella oivalsi aivan hyvin, että tänä päivänä kävi Brookshirelaisten Aldous Raeburnia aika tavalla sääliksi.

Kuolemantuomiot -- kolme luvultaan -- olivat julistetut. Tuomari oli sangen jokapäiväinen ihminen, mutta tällainen toimitus luo jokapäiväisenkin ihmisen ääneen ja käytöstapaan ryhtiä ja arvollisuutta. Suunnattoman liikutuksen humina kulki halki väenahdingon hänen vaiettuaan; lehteriltä kuului äänekästä itkua ja voihkinaa.

"Hiljaa", kuului ääni viranomaisten puolelta, ja naisväen pidätettyjen nyyhkytysten säestämänä tuomari nyt luki pakkotyörangaistukseen tuomittujen nimet. Sitten seurasi kammottava äänettömyys. Vankien rivi kääntyi vartiainsa ohjaamana oikeussalin perällä olevalle ovelle. Heidän astuessaan yksitellen ulos eräs kuolemaantuomituista, se pitkä valkoverinen nuorukainen, kääntyi silmänräpäykseksi lehteriin päin ja viittaili jäähyväisiä nyyhkivälle kullallensa. Hurdkin kääntyi neuvottoman näköisenä.

"Katsohan!" huudahti Ann Mullins tempaisten pystyyn hänen pyörtyvää vaimoansa. "Siinä hän menee."

Marcella kurottui eteenpäin. Hän katseli Hurdin suuria, kangistuneita kääpiönkasvoja, ja hän se paremmin kuin vaimo tapasi viimeisen katseen hänen räpyttelevistä silmistään.

Aldous kosketti keveästi hänen käsivarttansa.

"Kyllä", virkkoi Marcella kiireesti, "kyllä, meidän täytyy toimittaa hänet ulos. Ann, voitteko nostaa häntä?"

Avutonta vaimoa piteli toiselta puolen Aldous, toiselta Ann Mullins. Marcella seurasi jäljessä taluttaen pikku tyttöstä, joka lujasti painautui hänen pitkää, mustaa viittaansa vasten. Väki lehterillä väistyi syrjään heidän tieltään, ylt'ympäri ällisteltiin ja kuiskailtiin, kunnes he olivat kadonneet. Portaitten alapäässä he tapasivat itsensä käytävästä, joka oli täyteen ahdettu väkeä -- asianajajia, todistajia, oikeudenpalvelijoita ja yleisöä. Aldousille ja hänen holhoteilleen tehtiin jälleen tilaa.

"Tätä tietä, herra Raeburn", sanoi muuan aulis poliisimies. "Antakaa tietä, olkaa hyvä. Ovatko vaununne täällä, herra Raeburn?"

"Anna Ann Mullinsin pitää huolta hänestä -- hanki heille ajuri -- minun täytyy puhua herra Whartonin kanssa", kuiskasi Marcella Aldousille.

"Hankkikaa minulle paikalla ajuri", sanoi Aldous poliisimiehelle, "ja käskekää ajurin odottaa hetkinen."

"Neiti Boyce."

Marcella kääntyi nopeasti ja näki Whartonin vieressään. Aldouskin huomasi hänet ja vaihtoi parisen sanaa Whartonin kanssa.

"Täällä perällä on pieni yksityinen huone, saanko puhua kanssanne siellä. Herra Raeburn tulee heti noutamaan teitä", puheli Wharton.

Hän vei Marcellan pitkän käytävän läpi ja avasi vasemmalle vievän oven. He astuivat pieneen koleaan huoneeseen, jonka noettunut akkuna antoi rakennuksen pihamaalle. Huonetta valaisi kaasuliekki, ja pöytä oli täynnänsä huiskin haiskin viskeltyjä papereita.

"Kauniimpi kuin koskaan, koskaan ennen!" välähti Whartonin aivoissa. "Tuo synkkä, rypistyvä otsa, -- tuo traagillinen ylenkatse tätä kehnoa, alhaista maailmaa kohtaan -- tuo kuninkaallinen ryhti -- --"

Ääneen hän virkkoi:

"Omasta puolestani olen tehnyt kaikkeni nimikirjoitusten hankkimiseksi ja arvelin, että ennenkuin tänä iltana lähden kaupunkiin -- kuten tiedätte avataan parlamentti maanantaina -- tahtoisin näyttää teille, mitä olen saanut aikaan, ja pyytää teitä ottamaan jäljennöksen armonanomuksesta." Hän osoitti pöydällä olevaa pitkää kirjekuorta. "Olen itse sen laatinut -- luulisin, ettei yksikään kohta ole unohtunut, joka saattaa olla lieventävänä asianhaarana -- mutta nimikirjoitukset -- --"

Hän veti esiin kokoonkäärityn paperiarkin povitaskustaan. "Eivät kelpaa", virkkoi hän silmäillen sitä ja ravistaen päätänsä. "Kuten ennenkin jo teille huomautin, olisi tämä anomuksemme tällaisena liian valtiollinen väriltään. Vapaamieliset ja radikaalit ovat ottaneet asian omakseen. Mutta se ei meitä paljonkaan auta. Näillä nimikirjoituksilla varustettuna on anomus mielenosoitus riistansuojelua ja metsänvartiain sortovaltaa vastaan. Meidän on saatava koko _seutu_, etenkin sen johtomiehet toimimaaan yhdessä kanssamme. No niin, kaiken tämän minä jo selitin teille -- ei siis kannata siitä sen enempää jutella. Haluatteko silmäillä listaa?"

Hän kuljetti sormensa nimiluettelolla tehden tuontuostakin huomautuksia. Marcella seisoi hänen vieressään, hänen musta vaippansa hipaisi Whartonin hihaa. Nuoren miehen näennäisesti rauhallisen pinnan alla pulppusi hurja riemastuksen tunne omasta vallastaan. Ei mitään puolusteluja, ei anteeksipyynnön sanaa hänen puoleltaan -- ja sittenkin seisoo taas Marcella kahden hänen kanssaan, tarkkaavana kuunnellen hänen puhettansa -- ylpeä pää alaspainuneena -- silmät kysyvästi ja luottavasti häneen luotuina.

"Asia on siis selvä", puheli Wharton edelleen taittaen paperin uudelleen kokoon ja pistäen sen takaisin taskuunsa. "Te käytätte kaiken vaikutusvaltanne sillä taholla" -- hän puhui verkalleen -- "josta yksinomaan riippuu hankkeemme onnistuminen, ja sittenhän lähetätte minulle alihuoneeseen tietoa siitä? Parlamentissa minä tietenkin panen kaikki voimani liikkeelle, kun asia joutuu sinne, ja sillä välin panen sanomalehdet -- parhaan toivomme -- toimimaan. Radikaalien äänenkannattajat ovat jo alkaneet jauhaa."

Käytävältä kuului askeleita. Poliisi avasi oven, ja Aldous Raeburn astui sisään. Hän iski pikaisen katseen pöydän ääressä seisovaan pariin.

"Oli hiukan vaikeata saada ajuri", selitteli hän, "ja meidän täytyi lisäksi hankkia konjakkia hänelle, mutta sitten hän virkosi siksi paljon, että saattoi lähteä matkaan. Lähetin yhden palvelijoistamme häntä saattamaan. Vaunut odottavat."

Hän puhutteli Marcellaa hiukan jäykästi. Hän oli huomattavan kalpea, käytös oli sekä käskevä että väkinäisen rauhallinen.

"Olen neuvotellut neiti Boycen kanssa armonanomuksesta, jonka aiomme lähettää sisäasiainministeriöön", sanoi Wharton samanlaisella kylmän kohteliaalla äänellä. Aldous ei vastannut.

"Vielä sananen, neiti Boyce", -- Wharton kääntyi tyynesti Marcellan puoleen. "Pyytäisin teitä huolellisesti lukemaan anomuksen läpi, ennenkuin ryhdytte mihinkään enempään toimenpiteeseen. Siinä vedotaan siihen ainoaan kohtaan, joka vielä mahdollisesti saattaa olla epäilyksenalainen ja jota tämänpäiväisessä oikeudenkäsittelyssä ei ole lainkaan kosketeltu."

"Joko tulet?" kysyi Aldous. Äänen hillitty maltittomuus oli saattaa Marcellan pois suunniltaan.

"Minä teen kaikki, mitä voin", sanoi hän matalalla, selvällä äänellä Whartonille. "Jääkää hyvästi."

Hän ojensi kätensä Whartonille. Kummallekin tämä hetki oli selittämättömän suuriarvoinen. Marcellalle hänen kiihtyneessä tunnetilassaan tämä kosketus -- Aldous Raeburnin läsnäollessa -- oli anteeksiannon ja kiitollisuuden sakramentti.

Raeburn ja Wharton nyökähyttivät päätä toisilleen. Wharton hääräili jo papereitansa kokoon.

"Ensi viikolla kai tapaamme toisemme parlamentissa", huomautti hän sivumennen. "Hyvästi."

"Vietkö minut muassasi Maxwell Courtiin?" sanoi Marcella Aldousille, niin pian kuin vaunujen ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja hevoset lähteneet liikkeelle Widringtonin pieneltä torilta, joka oli täynnä uteliasta väentungosta. "Kotoa lähtiessäni sanoin äidille lähteväni teille, ellen tule kotiin, ja että sinä kyllä toimitat minut illalla kotiin."