Part 30

"Sitä mitä sanon. Salametsästäjä oli Marcellan ystävä, eikä hän kykene riistämään ajatuksiansa hänestä sen vertaa, että voisi viettää häitä Aldousin kanssa, vaikka tietää, että kaikki hänen suunnitelmansa joutuvat sekaannuksiin tämän kautta Ja mitä vaaleihin tulee, niin voit olla varma siitä, ettei hän ensi maanantaina huoli kysyä tai tietää, onko Aldous valittu vai ei. Mitä sellainen asia häntä liikuttaa! Aika ja ajatukset ovat tykkänään kiinni salametsästäjän puolustuksessa -- joka tietenkin on uskottu _herra Whartonille_. Siinä on nykyajan naiskuva -- tyypillinen vai mitä arvelet, Adelaide?"

"Hän on useasti puhunut minulle tästä Hurdin perheestä" sanoi lady Winterbourne hitaasti. "Hän on aina pitänyt heistä erikoista huolta. Etkö muista, että hän jutteli heistä jo silloin, kun hän oli ensimäistä kertaa aamiaisella teillä?"

"Muistan kylläkin! Sinä samana päivänä hän läksytti Maxwellia hänen velvollisuuksistaan tilanhaltiana. Alku oli lupaava. Käyhän minunkin tietysti sääliksi sen miehen vaimoa ja lapsia", neiti Raeburnin ääni hiljeni vauhdissaan, "mutta säälin minä vielä paljon enemmän rouva Westallia ja onnetonta rouva Dynes raukkaa. Koko juttu on pitänyt Maxwellia ja minua niin tärisyttävässä mielentilassa, että syömisestä ja nukkumisesta on tuskin yhtään ollut puhetta. Maxwell oli mielestäni niin kauhean vanhan näköinen tänä aamuna, ja ajatteles mitä kaikkea hänellä vielä on kestettävää! Ellei ensi yö ole parempi, lähetän noutamaan Clarkea. Ja nyt taas uusia huolia tämän häiden siirron takia -- kaikki sopimukset muutettavat, -- kutsumukset peruutettavat. Niin kyllä, mokomakin tyttö!" Ja neiti Raeburn vaikeni äkisti tuntien, ettei hyvätapaisen henkilön sopinut puheessaan käyttää sellaisia sanoja, jotka edes suunnilleen olisivat olleet sopusoinnussa hänen nykyisen mielentilansa kanssa.

"Mutta jos se koskee häneen niin kipeästi -- niinkuin sinuun tai minuun koskisi, jos joku sukulainen tai ystävä olisi hädässä."

"Kuinka se olisi mahdollista?" huudahti vanha neiti aivan poissa suunniltaan. "Mitenkä saattaa hänellä olla niin läheisiä tuttavia -- työväen piirissä? Se on sopimatonta, Adelaide, sanon minä, enkä usko, että se on vilpitöntäkään. Tarkoitus on vain herättää huomiota ja näyttää, kuinka suuri hänen valtansa Aldousiin on. Ja onpa tässä muitakin syitä, joista lienee parasta olla puhumatta."

Neiti Raeburn pyyhkäisi kädellään paitaa, jota hän ompeli jollekin hyväntekeväisyys-seuralle, ja kevensi mieltänsä kiivaasti nyhtäisemällä harsimalankaa siitä. Lady Winterbournen vanhoille kasvoille nousi heikko puna.

"Minäpä olen varma siitä, että Marcellan tuska on vilpitöntä", lausui hän painokkaasti. "Tarkoitatko todellakin, Agneta, ettei meikäläinen, tällaisen kauhistuttavan tapauksen sattuessa, kykene alemman luokan ihmisiä kohtaan tuntemaan samaa myötätuntoa kuin omaa lihaa ja verta kohtaan?"

Neiti Raeburn säpsähti. Painostava tunne valtasi äkisti hänet; ystävän kysymys johti mieleen kansanvaltaisen maailman vaatimuksineen -- maailman, jota hän vihasi ja pelkäsi samalla haavaa. Mutta siinä tuokiossa hän taas oli aseissa ja vastasi pelkäämättä:

"Minun nuoruudessani olisi tuollaista menettelyä nuoren tytön puolelta pidetty teeskentelemisenä -- sentimentaalisena -- jopa kerrassaan sopimattomana ja loukkaavana. Häitänsä Marcellan vain pitäisi ajatella; se olisi luonnollisinta. Kuinka rouva Boyce salliikaan hänen sekaantua moisiin asioihin -- murhiin -- ja asua tuon ihmisen mökissä, kuten olen kuullut hänen tekevän!"

"Sinä arvelet", huomautti lady Winterbourne uneksivasti "ettei kukaan kulje suruvaatteissa rakkaan palvelijan kuoltu Marcella kyllä sen tekisi."

"Tiettävästi", sanoi neiti Raeburn pisteliäästi. "Teatterimainen hän kyllä osaa olla."

Ovi aukeni ja Hallin astui sisään. Viime aikoina hän oli ollut heikonlainen ja pysytellyt paljon sisässä. Murha oli häneenkin tehnyt syvän ja tuskaisen vaikutuksen ja innokkaasti hän oli ottanut selkoa kaikista siihen kuuluvista asianhaaroista. Neiti Raeburn oli lämpimästi kiintynyt Aldousin ystävään hänen valtiollisista mielipiteistään huolimatta ja hän kääntyi nyt tämän puoleen toivossa, että ainakin hänestä saisi myötätuntoisen liittolaisen tuohon epämieluisaan uutiseen nähden Hän tiesi, että Hallin oli aina altis ottamaan osaa Aldousin suruihin, ja vanhan neidin tarkka silmä oli kylläkin havainnut että Hallinin ystävyys Marcellaa kohtaan oli jotenkin laimea.

"Aldousin takia se on hyvin ikävää", sanoi hän paikalla; "mutta kyllä minä käsitän neiti Boycen tunteet. Niinpä tuntuu Aldouskin tekevän."

Neiti Raeburn vaipui kiukkuiseen äänettömyyteen, ja hänen tappionsa oli lopullinen, kun lordi Maxwellkin, puheltuaan ensin Aldousin kanssa, astui sisään ja selitti olevansa yhtä mieltä muiden kanssa.

"Sisko kulta", huoahti vanhus vaipuen kiusaantuneen näköisenä tuolille istumaan. "Tämä juttu on niin perin katala sydämeni on pakahtua ajatellessani, kuinka moni joutuu leskeksi ja orvoksi tuon yhden yön rikoksen takia. Minusta nähden on suuri huojennus, ettei tarvitse ajatella juhlimista, ennenkuin juttu on saatu päättymään. Sitä vain pelkään, että Marcella kääntyy sairaaksi mielipahasta. Hirtettäväksi se mies joutuu -- ei siinä mikään auta -- ja hänen tulinen, hiukan epävakainen luonteensa -- --"

Mutta hän katkaisi äkkiä sanottavansa ja kääntyen lady Winterbournen puoleen muualla joutavalla kysymyksellä tarjosi hänelle käsivartensa, sillä Aldous oli tullut sisään ja päivällinen oli valmis.

XII LUKU.

Kului lähes kolme viikkoa -- lyhyitä, välähtäviä viikkoja täynnä sekä ulkonaista että sisäistä levottomuutta.

Rauhantuomarien kuulustelun jälkeen -- jossa Marcella mieliharmikseen arveli tuomarien ja poliisien menettelyssä huomaavansa silmiinpistävää vihamielisyyttä syytettyjä kohtaan -- kun Hurd ynnä hänen viisi rikostoveriansa oli viety vankeuteen oikeuden käsiin jätettäviksi, Marcella kirjoitti Aldousille kirjeen, joka sulhasta haikeasti loukkasi.

"Älä tule minua tervehtimään kotvaan aikaan", sanottiin kirjeessä. "Mieleni on tätä nykyä yksinomaan tunteiden vallassa, joita tiedän sinun pitävän mielettöminä ja väärinä. Mutta minulle ne ovat koko elämäni, enkä voi kestää, että niitä arvostellaan tai kohdellaan kylmästi. Kun sinä et ole täällä väittelemässä kanssani, saatan vilpittömästi uskoa, että sinulla on oikeus katsella tätä asiaa omalta kannaltasi ja että on minun järjetöntä vaatia sinua minun mielikseni kokonaan luopumaan siitä, minkä katsot sotivan velvollisuudentuntoasi vastaan. Mutta älä käy täällä nyt -- älä ennen oikeudenistuntoa. Käännyn puoleesi, jos arvelen sinun apuasi tarvitsevani. _Tiedän_, että autat minua, jos voit. Herra Whartonilta saan kaikesta tietoa. Lähetän mukaan hänen molemmat viimeiset kirjeensä, joista saatat nähdä mitenkä hän aikoo käyttää hyväkseen muutamain todistajain lausuntoja."

Aldousin vastaus vaati kirjoittajaltaan tuskaisia ponnistuksia.

"Olen tekevä kaikki mitä vallassani on vähentääkseni sinulta näiden päivien haikeutta. Mutta raskasta on ajatella, että minun läsnäoloni voi tavalla tai toisella enentää sinun kärsimyksiäsi. Käsitän sen kumminkin. Yhtä vain sinulta anon -- älä kuvittele juopaa välillämme suuremmaksi kuin se on. Whartonin molemmat kirjeet ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Jos vain oikeudenkäynnistä käy ilmi asianhaaroja, jotka sallivat minun vakaumuksestani luopumatta yhtyä siihen armeliaisuuden ristiretkeen, jonka olet pannut alulle, on iloni oleva suuri ja minä olen alistuva sinun johdettavaksesi ja pyytävä sinulta anteeksi, että olen ollut niin hidas sääliin!

"Sinusta varmaankin on mieluista kuulla, että Hallin on jotenkin samaa mieltä kanssasi siinä, että Westall tapettiin kahakassa ja että ainakin Hurd olisi armahdettava. Hän aikoi itse tulla siitä juttelemaan kanssasi, mutta Clarke kieltää häntä nykyisin ryhtymästä mihinkään, joka saattaa häntä kiihdyttää. Viimeisten kahden viikon kuluessa hän on ollut hyvin sairas ja kituva, ja kuten tiedät, koetamme tällaisten kohtausten sattuessa pitää häntä erillään kaikesta, josta hän mahdollisesti voisi pahastua tai hermostua. Mutta huolenpidostani huolimatta näkyy tämä juttu sittenkin alinomaa kalvavan hänen mieltänsä.

"... Oi, armaani! On myöhä yö tätä kirjoittaessani, edessäni on kirjeesi ja aivan lähelläni kuvasi. Päässäni kiertelee niin monta ajatusta, jotka tahtoisin uskoa sinulle. Aika on tuleva -- sen _täytyy_ tulla -- jolloin saan kaikki sinulle puhua. Siihen asti muistele kesken kaikkea mielikarvautta ja erimielisyyttä, että rakkauteni sinuun on päivä päivältä käynyt lujemmaksi siitä lähtien kuin ensi kerran kohtasin sinut.

"Pysyttelen siis poissa Mellorista vähän aikaa. Vaalini vievät kaiken aikani tällä viikolla, vaikka vähän ne minua nykyisin liikuttavat. Koevaalit ovat torstaina ja vaalit maanantaina."

Marcella luki tämän kirjeen niin sekanaisin tuntein, että hän itsekin oli niistä ymmällä. Eikö hänen elämänsä enää milloinkaan pääse luonnolliselle tolalleen, eikö hän enää koskaan näe selvää tietä edessänsä?

Aldous puolestaan, samoellessaan näinä päivinä yksinäisillä ratsastusretkillään ristiin rastiin seudun tiet ja pyökkimetsät, seuranaan vain luonto, jolle kaikilla Aldous Raeburnin tapaisilla luonteilla on hellä ja huomaava silmä, mietiskeli ja pohti lakkaamatta ajatuksissaan sitä erimielisyyden aihetta, joka oli asettunut Marcellan ja hänen väliin.

Hän oli mitä huolellisimmin ja tunnollisimmin seurannut murhajutun käsittelyä oikeudessa. Kahdesti hän sen jälkeen oli käynyt Widringtonissa puhuttelemassa sitä asianajajaa, joka nyt valmisteli juttua Whartonille. Herra Burridge, jos kohta olikin vankka radikaali ja toimi pääasiallisesti omain puoluelaistensa asianajajana, ei katsonut syytä olevan salata lordi Maxwellin perilliseltä ja edustajalta omia arvelujaan jutun kohtalosta. Aldous Raeburn oli yleisesti kunnioitettu henkilö; hänelle saattoi arvelematta uskoa salassa pidettäviä asioita, ja hän oli ilmeisesti itse kovin kiinnittynyt tähän asiaan. Näin ollen ei pieni asianajaja lainkaan epäillyt antaa Westallin isännän tiedoksi, että, joskin Wharton valmisteli puolustustansa ihmeteltävällä tarmolla ja taidolla, hän, Burridge, sittenkin älysi, että turhaa työtä tässä tehtiin, että kun kaikki todistukset oli lopullisesti saatu kootuksi, näytti siltä, kuin olisi Hurdin asia vain käynyt pahemmaksi, ja että mies-raukan ainoa pelastuksen mahdollisuus oli se armahdusanomus, jota aiottiin puuhata hänen hyväkseen -- se kun oli varsin yleinen metsästyslakeja vastaan tehtyjen rikosten rangaistuksiin nähden.

"Ja joka arvatenkin taas on hengeltään valtiollinen ja tilanomistajille vihamielinen", mietti Aldous ratsastaessaan jälleen eräänä aamuna pitkin metsänrintaa. Hän oivalsi täydelleen miten oli käyvä. Tapahtumain keskustana lähimmässä tulevaisuudessa hän näki vain yhden hahmon -- ei Marcellan, vaan Whartonin! Wharton johtaa puolustusta, Wharton hommaa anomusta, Wharton -- Marcellan kautta -- anoo hänen ja isoisän kannatusta. Wharton niittää vaivoistaan ei vain yleisön suosiota ja kiitosta, vaan paljon muutakin -- hän saavuttaa Marcellan kiitollisuuden.

Aldous pysäytti silmänräpäykseksi hevosensa, sillä hän oli saapunut maantien kulmaukseen, mistä saattoi pyökkipuiden lomitse nähdä sen aukeaman, jossa hän oli pyytänyt Marcellaa vaimokseen. Kalpea helmikuun-aurinko valaisi alastomia, harmaita puunrunkoja, etäällä siintäviä autioita, lehdettömiä metsiköitä ja kalkkilakeuden valkeita ja punertavia vivahduksia. Kaukaa pelloilta kajahteli työn kalkutusta, läheisillä puun oksilla pyrähteli talvilintuja. Yhdellä iskulla tämä paikka vyörähytti miehen mieleen kaikki ne mietiskelyt, jotka viime aikoina olivat hänen rauhaansa jäytäneet. Hänen synkkä tuulensa loihti hänelle esiin hänen oman minuutensa, miehen, joka ei missään -- ei filosofiassa, ei politiikassa, ei yleisessä suosiossa -- pystynyt etenemään keskitietä kauemmas, jota tämän maailman Wharton-tyyppi alituiseen nujertaa. Wharton! Hän tunsi hänet -- oli päässyt hänestä perille jo ammoin sitten -- ja näki taas uudelleen hänen vehkeensä. Filosofisesta mielialastaan huolimatta ei Raeburn voinut pidättää katkeraa ja halveksuvaa ilmettä kasvoiltaan, joihin vielä syöpyi toinenkin piirre -- nöyryytetyn rakastajan loukatuista tunteista lähtenyt. Täällä hän Marcellan karkoittamana, tuolla Wharton -- joka oli anastanut hänen ajatuksensa ja myötätuntonsa -- uutterasti lujentamassa yhdyssidettä heidän välillään.

"Se on _katkaistava_!" saneli Raeburn itselleen äkillisessä tarmon puuskauksessa. "Sen ainakin olen vaativa ja -- ajava perille."

Mutta ei vielä, nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä, hienotunteisuutta ja varovaisuutta. Syvään hengähtäen hän ojentautui suoraksi ja kannusti ratsuaan.

* * * * *

Se tunteiden ristiriitaisuus, jonka Disleyn metsässä tapahtuneet rikokset aiheuttivat hänessä, kävi hänelle päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Moraaliset arvelut jo yksistään olivat tarpeeksi lannistavat. Nämä murhat olivat nostattaneet pystyyn kaikki hänen siveelliset ja inhimilliset tunteensa, ja lakkaamatta, niin työn pyörteessä kuin levon tyvennössä, ne olivat hänen kintereillään kuin mitkäkin raivottaret. Hallinin huomautus, että "riistansuojelu aiheuttaa rikoksia", ei jättänyt häntä rauhaan. Järki asettui vastustelevalle kannalle ja hylkäsi tämän väitteen, mutta tunteiden ääni soimasi. Kaiken miehuudenikänsä häntä oli painostanut kiusallinen tuntoisuus siitä, että hän oli suuremmassa määrässä kuin muut vastuunalainen lähimmäistensä kohtalosta. Siksipä hän ei nyt saanutkaan mielestään karkoitetuksi Westallin väkivaltaisen surman kangistamia kasvoja eikä kammottavaa kuolontuskaa nuoren Dynesin silmissä, ja raskaana painoi häntä taas hänen paljon vaativa asemansa tilanhaltiana.

Mutta -- sitä jo Marcellakin oli saanut kokea -- hän piti tarkkaa rajaa siinä, mitä tämä hirvittävä tapahtuma vaikutti hänen omaan, yksityiseen elämäänsä ja toimintaansa ja mikä sen suhde oli asiain julkiseen järjestykseen. Että murhatut metsänvartiat olivat olleet hänen palveluksessaan, ei rahtustakaan muuttanut hänen käsitystapaansa rikoksesta sinänsä. Jos asianhaarat olisivat sallineet hänen rehellisellä vakaumuksella pitää Hurdia syyttömänä, ei mitkään vaikutteet, ei tilanhaltian kostonhalu eikä sekään, että hän oli murhattujen työnantaja, olisi pystyneet hänen toimiansa ehkäisemään. Mutta taas toiselta puolen, ollen lujasti vakuutettu, että tämä miestappo oli ollut paljon tahallisempi ja vähemmän puolustusta ansaitseva kuin useat muut, hän olisi pitänyt siveellisenä raukkamaisuutena antaa omien epäilystensä ja arvelujensa riistansuojelun oikeutukseen nähden sekaantua hänen velvollisuuksiinsa oikeutta ja yhteiskuntaa kohtaan.

Voi! olipa hänen tässä uhrattava jotain muutakin, joka oli hänelle sanomattoman paljon kalliimpaa kuin omat epäilykset ja arvelut.

Hallinin mielestä, joka piti silmällä tätä ystävänsä päivittäin uudistuvaa kamppailua, ei Aldous -- sieluntuskistaan huolimatta -- ollut milloinkaan ennen pysynyt luonteelleen niin uskollisena kuin tällä ajalla. Kaikki hänen ominaisuutensa paljastuivat näkösälle; henkinen ylevyys ja arvokkuus, joka oli koko hänen käytöksensä pohjasävynä, ynnä personallinen nöyrämielisyys ja sen taustana, luoden leimansa kaikkeen, valpasta arvostelukykyä, joustavuutta, ennakkoluuloja ja katsantotapoja, joista häntä tuskin saattoi moittia, ne kun perinnäisinä ja tottumuksen voimasta olivat niin juurtajaksain syöpyneet hänen vereensä ja lihaansa. Ja vielä enemmänkin: eikö hänen sielullisen tilansa vasituinen selitys ollut siinä, että vahva yksilöluonne hitaasti, mutta vastustamattomasti nousi kapinoimaan intohimoa vastaan, joka oli sitä hetken aikaa polkenut? Tämä oli Hallinin ajatus.

* * * * *

Sillä välin kuin Aldous ja Wharton heittäytyivät viimeisten vaalivalmistusten levottomaan pyörteeseen, kykenemättä uhraamaan tuskin yhtä pikaista ajatusta mihinkään muuhun kuin politiikan temmellykseen, oleskeli Marcella Hurdin ahtaassa tuvassa alituisessa tunteiden kuohunnassa, liikkuen sairasvuoteelta toiselle, ja joka tuskanvaikerrus, joka hänen kurjain hoidettaviensa huulilta vääntyi, löysi kivistävää vastakaikua hänen omassa sydämessään.

Kun saatiin kuulla, että häät juhlineen, joista odotettiin talven huvien loistokohtaa, oli siirretty kuusi viikkoa eteenpäin -- pääsiäiseen -- herätti se arvostelevaa kummeksimista niin hyvin kylässä kuin kreivikunnassa. Ja kun syykin saatiin tietää -- että Disleyn murha oli käynyt niin kovin neiti Boycen sydämelle, ettei hän sietänyt ajatella hääpukua eikä hääkaakkua, ennenkuin juttu oli päättynyt ja mies joko teloitettu tai armahdettu -- ei Marcellan menettelyä paljon kukaan hyväksynyt. Enimmät hänen seurapiirinsä tutuista -- vaikk'eivät lausuneetkaan ajatuksiansa niin peittelemättä kuin neiti Raeburn -- pitivät sitä vain tekosyynä, jolla hän pyrki vetämään huomiota puoleensa ja esiintuomaan vihamielisiä mielipiteitään nykyisiä yhteiskunta-oloja vastaan. Mitä taas tuli Mellorin kyläläisiin, niin tuo kaikille englantilaisille syntyperäinen vastenmielisyys tarpeettomiin tunteenpurkauksiin saattoi heitä Marcellan päätöksestä vain juoruamaan ja pilaa laskemaan.

"Ei se mahda paljonkaan piitata herra Raeburnista, sen sanon", puheli vanha Patton vaimolleen ja parille toiselle kylänvaimolle istuessaan avonaisella ovella sauvansa varassa. "Vielä tuo on mitä rakkautta. Hän ei tahdo maistaa suitsia ennenkuin pakko tulee. Jäykkäniskainen kapine se on, se neiti Boyce."

"Minä tässä niin olen odottanut ja odottanut", huoahti hänen vaimonsa, "mutta eipä vaan kuulu mitään siitä oljenpalmikoimisesta, josta hän on puhunut. Ei niin mitään. Sanovat, että koko puuha kuivuu tyhjiin."

"Niinpä tekee, ei hän nyt muuta jouda kuin hoitamaan Minta Hurdia", virkkoi toinen naisista, "sanovat, ettei Ann Mullins katsele häntä hyvällä silmällä. Kun neiti on siellä, ei uskalla kukaan suutaan avata. Vaikea se olo on ilmankin, kun sattuu semmoinen onnettomuus tulemaan, kuka sitä lisäksi huolisi noin hienoa neitiä kintereilleen kaikeksi päivää, aina sille on oltava nöyrä ja kohtelias."

Eräänä iltana hämärissä Marcella tapasi Hurdilta palatessaan vanhan rouva Jellisonin, joka oli iltapuolta viettänyt tyttärensä luona ja oli nyt kotimatkalla.

Tähän saakka Marcella oli pysytellyt loitolla Isabella Westallista ja tämän sukulaisista, pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli pelännyt saattavansa jotenkin loukata heitä. Charlie Dynesin äitiä hän oli käynyt katsomassa, mutta metsänvartian vaimolle hän vain Mary Hardenin kautta oli lähettänyt osanottavaisen tervehdyksen.

Rouva Jellison vilkaisi Marcellaan syrjästä, kun tämä saavutti hänet.

"Noh, meneehän se hiljakseen", vastasi hän Marcellan ystävälliseen tiedusteluun. "Niin kauan kuin hoitaja Ellen ja minä olemme häntä vahtimassa kuin mitkäkin kissat, ei hän tee itselleen pahaa. En vaan olisi voinut Isabellasta uskoa, että hän kävisi niin huonoksi. Sinä ensimäisenä päivänä" -- eriskummaisille, uneksiville kasvoille lensi pilvi -- "ei, sitä ensimäistä päivää en tahdo enää ajatella, ei siitä mitään apua ole", lisäsi hän päättävästi, "mutta hän kävi vallan rauhalliseksi sitten kuin Westallin ruumis oli tuotu kotiin ja hän oli saatu pestyksi ja kauniisti arkkuun pannuksi. Pitkä mies hän oli siinä maatessaan. Searle, joka kirstun teki, ei sanonut tehneensä niin pitkää siitä päivin kuin vanha Harry Flood, se kyläseppä, kuoli viisitoista vuotta sitten. Arkun tarpeessa se Jim Hurdkin nyt olisi, jos vaan nyrkkisillä olisi oltu. Mutta kukapa se pyssyä tiesi pelätä."

"Miksei hän jättänyt Hurdia rauhaan", virkkoi Marcella surullisesti, "ja vetänyt häntä oikeuteen seuraavana päivänä? Tuollaista kauheata tapahtuu aina, kun käydään ihmisten kimppuun silloin kun veret on kuohuksissa."

"Vielä mitä", intti rouva Jellison vastaan, "hänelle maksettiin siitä ja hänellä oli laki puolellansa. Mitenkä hänen laitansa on?" lisäsi hän alentaen ääntänsä ja viitaten sormellaan Hurdin mökkiin.

"Hän on hyvin sairas", vastasi Marcella hiukan tylysti. "Tohtori Clarke on määrännyt hänet pysymään vuoteessa, mutta tietysti hän ei siihen suostu."

"Torstainahan hän joutuu oikeuden eteen?" kysäisi rouva Jellison.

"Torstaina."

"Ja herra Wharton käy häntä puolustamaan. Olipahan herra Wharton vaikka kuinka viisas mies -- sanovat että hän voi kuulla ruohonkin kasvavan, niin viisas hän on -- Jim Hurdia ei hän sentään saa pelastetuksi. Ei kylässäkään kukaan sitä usko. Kyllä hän tuomitaan. Totta toisen kerran, kyllähän tuomitaan. Vielä tänä iltapuolella sanoin minä Isabellalle -- älä sinä pelkää -- hirsipuuhun hän joutuu."

Marcella oikaisihe inhon puistuttamana.

"Lieventääkö se tyttärenne surua, että hän tietää toiselta vaimolta sydämen murtuvan? Ettekö luule, että hän voisi saada rahtusen lohdutusta, jos hän koettaisi antaa anteeksi tuolle viheliäiselle raukalle. Muistakoon, että hänen miehensä alituiseen härsytteli häntä, ja että Hurdin rangaistus ja perheen kurjuus, jos kohta henki säästyy, on sittenkin kylliksi suuri!"

"Ei, Jumala paratkoon", puheli rouva Jellison rauhallisesti. "Ei Isabella huoli anteeksi antaa. Pastorikin on ollut puhuttelemassa häntä, mutta ei Isabella sitä lajia ole, ei maar olekaan. Luulenpa aivan varmaan, että hän joutuu taas entiselleen, kun Hurd saadaan pois tieltä. Ihanhan hän vimmastuu, kun vain ajattelee, että Wharton ehkä voi saada hänelle armahdusta. _Minä_ puolestani en kanna erikoista vihaa Jim Hurdille. Haastakoon Isabella vaikka kasvonsa mustiksi, minun luokseni hänen nyt on muutettava Johnnien kanssa, ei siinä mikään auta. Omaan asuntoonsa hän ei voi jäädä, sillä se tarvitaan uudelle metsänvartialle. Lordi Maxwell antaa hänelle hyvän eläkkeen, niinpä tekee, ja on luvannut vielä Johnniestakin pitää huolta. Ja onhan minulla hiukan ansiota, nähkääs neiti -- kyllä meitä vetelee!"

Vanhus katsahti ylös ja nyökkäsi päällään, omituinen välähdys vihertävissä silmissään.

Marcella ei huolinut ottaa häneltä jäähyväisiä, vaan kiiruhti sanaakaan sanomatta eteenpäin. Mutta rouva Jellison pidätti häntä.

"Miten käy oljenpalmikoimisen, neiti?" kysyi hän viekkaasti.

"Minun on ollut pakko heittää se sikseen joksikin ajaksi", vastasi Marcella kylmästi ja pyrkien erilleen vaimosta. "Minulla on nykyisin yllin kyllin tekemistä, ja lady Winterbourne on ollut poissa, mutta kyllä siihen tietysti jälleen ryhdytään."

Hän astui nopeasti eteenpäin, ja rouva Jellison astua lyykytti jäljestä virnistellen tuontuostakin itsekseen, nähdessään tuon suoran ja pitkän tytönvartalon kuvastuvan punaista iltataivasta vasten.

"Huomenna menen kaupunkiin", tuumaili hän, "juttelemaan Jimmy Gedgen kanssa; sen ei ainakaan tarvitse pelätä leivättömäksi jäävänsä; niitä hupsuja, jotka ovat antaneet neiti Boycen narrata itseään ja kehaisseet saavansa suuria palkkoja. Sanoinhan minä heille monta kertaa, että sinä päivänä kun he saavat palkkansa, syön minä esiliinani suuhuni. Hienoista neideistä minä viis välitän -- papeista vielä vähemmän -- varsinkin kun he sotkeutuvat toisten asioihin ja rupeavat saarnaamaan, että pitää anteeksi antaa, vaikka on saanut nokalleen. Mitäs tuo sorea neito saa aikaan, vaikka hän aina pistää nenänsä kaikkeen? Paljonkos hän meistä enää piittaa, kun on saanut rikkaan miehen? Tänään täällä, huomenna tuolla -- kyllä minä sen lajin tunnen. Jim Gedgeen voi kumminkin luottaa. Kuusineljättä vuotta hän on jo puodissaan istunut ja siinä hän kaiketi istuu, kunnes hänelle tulee meno taivaaseen. Vanha itara petkuttaja ja nylkyri hän kyllä on, mutta siinä hän on saatavilla kun tarvitaan."

* * * * *