Part 26

"Eilisiltana hän oli kuolemaisillaan", ajatteli hän kesken itsesoimauksiaan. "Jokohan loppu on tullut? Vanhat ihmiset kuolevat tavallisesti tähän aikaan -- hämärissä. Minä lähden katsomaan -- nyt oitis."

Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Sisäinen tuska vaati häntä ryhtymään johonkin, katumustyöllä -- vaikkapa kuinka mitättömällä -- huumaamaan kirvelevät muistot yöllisestä tapahtumasta.

Vähässä ajassa hän oli pukineissaan, astui hiljakseen alas portaita ja hallin läpi ovea avaavan Williamin suureksi ällistykseksi. Kylätielle päästyään hän virkosi jo koko lailla kosteaa, raakaa ulkoilmaa hengittäessään.

Äkkiä, hänen tultuaan pensasaidan suojaaman, kapean tien päähän, mistä kylän ensimäiset talot häämöttivät vastaan, kuului hänen takanaan selittämätöntä melua -- ikäänkuin naisten huutelemista ja voihkimista. Hän säpsähti ja jäi pelästyneenä seisomaan keskelle tietä odottaen heidän tuloansa.

Samassa riensikin kaksi naista juoksujalkaa häntä vastaan itkien ja parkuen ja esiliinat kasvoilla.

"Mikäs nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi Marcella hätääntyneenä tuntiessaan heidät, kaksi työmiehenvaimoa samasta kylästä.

"Voi neiti! voi neiti!" huusi etumainen niin uutisensa järkyttämänä, ettei osannut edes hämmästyä Marcellan nähdessään. "Nyt ne juuri löysivät hänet -- kantavat hänet kotiin; herra Welliniltä Disley Farmista saatiin akkunaluukku. Disleymetsän luota hänet löydettiin. Ja yksi miehistä lähetettiin jo ratsain poliisia noutamaan -- siinä hän jo tulee, neiti! Käykää syrjään!"

He tempasivat Marcellan mukanaan tiepuoleen, ja samassa ravasi heidän ohitseen täyttä laukkaa nuori työmies kasvot punaisina ja kiihtyneinä.

"Kuka on löydetty?" huusi Marcella. -- "Mitä on tapahtunut?"

"Westall, voih, hyvä Jumala! -- Pää on ammuttu puhki -- ja Charlie Dynes -- hänkin on henkihieverissä -- niin he ovat hänetkin runnelleet. Tohtori ei luule hänestä kalua tulevan. Herra varjelkoon sentään! Ja nyt me mennään pastori Hardenin tykö -- hänen tai Mary neidin on tästä leskelle ilmoitettava."

"Ja kuka tämän on tehnyt?" kysyi Marcella kauhusta kalpeana ja kouristi kovasti vaimon käsivartta.

"Heh, sala-ampujat tietenkin. Samat, joita hän niin kauan on vaaniskellut! -- Hurdinkin sanotaan olevan samassa sakissa. Voi Herra varjelkoon sentään!"

Marcella jäi kivettyneenä seisomaan, ja vaimot jatkoivat juoksuaan.

IX LUKU.

Kaikki oli jälleen hiljaista. Etäältä vain kuului äänten sorinaa niistä ihmisjoukoista, jotka tuota pikaa olivat ryhmittyneet molempain viestinviejäin ympärille heidän liikkuessaan kylää kohti.

Marcellan mieleen johtui kauhistuttavan selvänä Hurdin hiipivä hahmo hänen pujahtaessaan varjoon kuutamoisessa lehtokujassa. Missä hän oli? Oliko hän paennut? Mitä kaikkea olikaan tuo onneton vaimo ja nuo kurjat lapset jo saaneet kokea? Tämä ajatus pani äkisti hänen jalkansa liikkeelle.

Hän oli parahiksi kerinnyt kylälle, kun eräs poika juoksi häntä vastaan läähättäen ja kovassa touhussa.

"Hän on saatu kiinni. Hän on mennyt kotiin suoraa päätä -- ei yrittänytkään lähteä pakoon. Niin pian kuin Jenkins sen kuuli" -- Jenkins oli poliisi -- "läksi hän oitis sinne ja vangitsi hänet. Hän oli juuri karkuun lähdössä -- vaimo oli häntä kaiken yötä hoputtanut lähtemään. Mutta nyt hän on kiinni, nyt hän ei pääse mihinkään."

Pojan riemuitseva mielihyvä oli hirvittävä. Marcella viittasi häntä poistumaan ja juoksi edelleen. Widringtonista kylään vievällä tiellä näkyi ratsumies karahuttavan häntä vastaan. Hän tunsi Aldous Raeburnin, joka äkkinäisen hämmästyksen vallassa pidätti hevostansa nähdessään hänen juttelevan pojan kanssa.

"Armaani! mitä sinä täällä toimitat! mene kotiin -- mene _kotiin_ -- pois kaikesta tästä surkeudesta. Minua on lähetetty noutamaan, koska olen rauhantuomari. Dynes on elossa -- Marcella, minä rukoilen! -- palaa kotiin!"

Marcella pudisti päätänsä hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan paljosta juoksemisesta. Siinä samassa he kumpikin katsahtivat oikealle ja äkkäsivät väentungoksen Hurdin mökin edustalla.

Eräs mies erkani väkijoukosta ja syöksyi heidän tykönsä nähdessään hevosen ja ratsumiehen.

"Herra Raeburn! herra Raeburn! Hän on vangittu! Jenkins sai hänet kiinni."

"Aah!" sanoi Aldous vetäen syvän hengähdyksen. "Hän ei siis yrittänyt päästä karkuun. Marcella -- ethän vain aikone sinne -- itse taloon?"

Sanat lausuttiin ankaralla ja päättävällä äänellä, joka paikalla nostatti Marcellassa suuttunutta vastustushalua.

"Minun täytyy päästä Mintan luo", läähätti hän. "Älä odota minua!"

Ja jättäen Aldousin hän riensi eteenpäin.

Niin pian kuin mökin ympärillä tungeskeleva ihmisjoukko näki hänen tulevan, antoi se tietä hänelle.

"Nyt hän on rauhallisempi", kuiskasi muuan vaimo hänelle merkitsevästi nyökähyttäen päätänsä mökkiä kohti. "Heti sen perästä kuin Jenkins läksi sisään, kuultiin hänen kovalla äänellä itkevän ja voihkivan."

"Silloin näet, kun hänet pantiin käsirautoihin", virkkoi muuan vieressä seisova mies.

Marcellaa puistutti.

"Pääsenköhän minä sisään?"

"_Meistä_ ei pääse sisään kukaan", sanoi mies. "Siinä on Hurdin sisar", hän viittasi nyyhkyttävään vaimoon, jota kaksi muuta naista piteli. "Ei sekään saa mennä sisään. Mutta tässä tulee komisarius, neiti kysyy häneltä."

Komisarius -- tarkkanäköinen, paljon kokenut virkamies -- joka oli kiireellisesti haettu peninkulman matkan päästä, laukkasi paikalle ja jätti ratsunsa eräälle pojalle.

Marcella astui hänen luokseen.

Komisariuksen tutkiva katse kohtasi häntä.

"Oletteko neiti Boyce? Mellorin neiti Boyce?"

"Olen, saanko mennä vaimon luo; teillä ei ole minusta mitään vastusta, sen lupaan."

Hän nyökäytti päätänsä. Joukko väistyi tieltä. Komisarius naputti ovelle, jolloin Jenkins avasi varovaisesti ovea ja he menivät yhdessä sisään.

"Se se vasta on kummallinen", sanoi laiha, ryppynaamainen mies väkijoukossa naapurilleen. "Kuinka se nyt tänne osasi -- ja vielä tähän päivänaikaan. Näkihän sen jokainen, että herra Raeburn vaati häntä menemään kotiin. Mutta hän on aina pitänyt Hurdien puolta."

Puhuja oli Ned Patton, vanhan Pattonin poika ja Hurdin aulis toveri monella yöllisellä retkellä. Vajaa viikko sitten hän oli vielä Hurdin kanssa salaisesti samoellut metsällä ja tämän retken saaliista oli vielä osa kätkössä Pattonin aitassa. Mutta tällä hetkellä hän oli väkijoukossa puuhakkaimpia ja odotti maltittomana sitä silmänräpäystä, jolloin näkisi vanhan kumppaninsa sidottuna ja kahlehdittuna astuvan ohi. Tuo luontainen mieltymys tapahtumiin ja vaihteluihin, joka pitää elämän virkeänä, oli ukon yksitoikkoisessa raatajan elämässä tukahtunut, ja niinpä tämä kiihdyttävä tapaus teki hänet tuossa tuokiossa säälimättömäksi ja raa'aksi.

Hänen vierustoverinsa virnisteli ja otti tuokioksi piipun suustaan.

"Ei hän tässä mitään mahda. Koko kylässä ei ole sitä miestä tai poikaa, joka ei tiedä että Hurd vihasi Westallia kuin myrkkyä ja uhkasi vielä kerran pehmittää hänen selkänsä. Siinä se on paha todistus häntä vastaan. Eikä hän koskaan pystynyt pitämään suutansa kiinni."

"Niin kyllä, mutta samaa se Westallkin hoki!" pisti väliin toinen ääni. "Kyllä se tiedettiin, ettei ne tappelutta voisi toisistaan suoriutua, jos kerran Westall hänet löytää salametsästyksellä. Mahtaako ne häntä syyttää murhasta nyt?"

"Mistä se tiedetään, että hän siellä oli? Kuka hänet näki?" kysyi vanha, valkohapsinen mies keskellä väkijoukkoa kovalla, vaikka väräjävällä äänellä.

"Charles Dynes näki hänet", huudettiin vastaan. "Kuinka sen tiedätte?"

Siitä äänien sekamelskasta, joka nyt seurasi, vanha mies vaivalla sai selvää tapahtumista. Charles Dynesin, Westallin apulaisen oli ensin nähnyt lampuoti Wellinin renki työhön mennessään. Poika oli löydetty pensasaidan alta verta vuotavana ja pahoin runneltuna, mutta vielä hengissä. Aivan hänen vieressään lepäsi Westallin ruumis pää luotien lävistämänä. Kun hänet oli saatu farmille ja annettu hiukan konjakkia juoda, kysyttiin Dynesilta, oliko hän tuntenut ketään. Hän oli sanonut "kaupunkilaisia" olleen viisi ja sitten hän oli selvään lausunut Hurdin nimen. Oliko muitakin mainittu, sitä ei kukaan tiennyt. Sanottiin, että hän teki lähtöä ja että herra Raeburn oli mennyt hänen todistustansa pöytäkirjaan merkitsemään.

"Ja kaupunkilaiset pääsivät livistämään?" kysäisi vanha mies.

"Niinpä tekivät!" sanoi Patton täyttäen uudelleen piippunsa. "Heistä ei näy jälkeäkään."

Tuon kurjan hökkelin sisässä Marcella sillä välin pani liikkeelle vahvan sielunsa kaikki voimat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja komisariuksen jälkeen, näki hän Hurdin istuvan keskellä tupaa käsiraudoissa erään miehen vartioimana, jonka Jenkins oli kutsunut avukseen, kunnes useampia poliiseja joutuisi paikalle. Jenkins itse oli paraillaan makuuhuonetta tarkastamassa. Pikku keuhkotautinen istui värisevänä uuninristikolla liedettömän takan ääressä. Hänen näivettyneet kasvonsa olivat kuin mikäkin keltainen vahanaamari, ja kaiken aikaa hän piti silmänsä hievahtamatta isään luotuina. Tuontuostakin pikku ruumista kouristi yskäkohtaus, mutta sittenkin hän yhä katsoi -- isäntäänsä kiintyneen eläimen mykällä tarkkaavaisuudella.

Äänetönnä istui Hurdkin. Silmät, jotka näyttivät suuremmilta ja loistavimmilta kuin tavallisesti, vaelsivat rauhattomina huoneessa olevilla esineillä; suuret, multaiset, polvilla lepäävät kädet nytkähtivät vähän väliä raudoissaan. Vaikka hän oli riutuneen näköinen ja ylt'yleensä liassa, ilmeni tämän viallisen pikku miehen koko olennossa outo arvokkuus, joka paikalla pisti Marcellan silmään. Tämä arvokkuus on nähtävänä niin hyvin rikoksentekijässä kuin uhrissa. Se johtuu siitä, että ihminen tuntee seisovansa yksin, muista eristettynä.

Hurd säpsähti nähdessään Marcellan.

"Tahtoisin puhua hänen kanssaan", sanoi hän käheällä äänellä komisariuksen lähestyessä -- "tuon neidin kanssa" -- nyökähyttäen päätänsä Marcellaa kohti.

"Hyvä on", sanoi komisarius, "mutta velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että joka sana, minkä puhutte, kirjoitetaan muistiin ja käytetään tutkimuksessa todistuksena teitä vastaan."

Marcella astui lähemmä. Siinä hänen seisoessaan Hurdin edessä, vapisevat, paljaat kädet toisiinsa painaen, lankesi akkunasta tulvehtiva valo hänen kihlasormuksensa timantille, ja se säkenöi niin vahvasti, että pikku poikakin tuokioksi käänsi siihen huomionsa.

"Hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti kuin minä hänet", puheli Hurd vaivalloisesti Marcellan puoleen kääntyen. "En minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui. Hän ja Charlie kävivät kimppuumme Disleyn metsässä. Toisistahan ei yhtään piitannut. Ne ne Charlieta pahoin pitelivät. Mutta vihapäissään hän paikalla ryntäsi minua kohti -- sauva kohossa. Luulin, että hän löisi kalloni mäsäksi, ja niin minä ammuin. Me seisoimme aivan lähellä toisiamme -- siksi se kaikki meni päähän. Mutta hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti."

Hän vaikeni ja tuijotti Marcellaan tuskansekaisella tarkkaavaisuudella, ikäänkuin tutkiakseen mitä tämä asiasta arveli. Pelokkaalta ja alakuloiselta hän ei näyttänyt -- hänen käytöksessään ilmeni päinvastoin outoa joustavuutta ja varmuutta, joka Marcellaa kummastutti. Melkeinpä näytti siltä, kuin hänessä nyt, niin henkisesti kuin ruumiillisesti, olisi ollut enemmän virkeyttä, enemmän miestä kuin koskaan ennen.

"Vieläkö tahdotte jotain muuta minulle sanoa?" kysyi Marcella hetkisen odotettuaan.

Silloin Hurdin käytös äkkiä muuttui. Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa. Tytön kiinteä katse näytti koskettelevan syyllisen sisimpiä tunteita. _Miksi_ olet tämän kammottavan teon tehnyt? -- pettänyt minua -- syössyt vaimosi onnettomuuteen? -- kysyi tämä katse. Koko teko oli Marcellasta liian _lapsellinen_ -- liian _typerä_ ollakseen uskottava.

"Huonosti minä _teitä_ olen palkinnut, neiti", änkytti Hurd, ikäänkuin sanat olisi hänen suustaan kiskottu. Sitten hän taas nosti päänsä pystyyn. "Mutta en minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui", toisti hän jurosti ja ryhtyi sitten taas nopeasti, vaikka yleensä elävästi ja yhtäpitävästi selittelemään Westallin hyökkäystä, Marcellan kuunnellessa ja painaessa mieleensä jok'ikisen sanan.

"Säästäkää nuo puheet asianajajallenne", keskeytti komisarius viimein hänet; "te vain pahoitatte neiti Boycen mieltä. Antakaa hänen ennemmin mennä vaimonne luo."

Hurd katsahti vielä kerran Marcellaan lujalla katseella.

"Pahasti minun kävi", puhkesi hän sitten sanomaan. "Mutta kiitos sentään teille, neiti. Kyllä ne nyt ovat avun tarpeessa." Hän nyökkäsi päällään ensin poikaa kohti ja sitten pesukomeroon päin, missä hänen vaimonsa oli. "Kovasti se häneen koskee. Hän tahtoi että lähtisin karkuun. Mutta minä sanoin: 'Ei, minä vastaan siitä.' Herra Brown hovilla maksaa kyllä teille palkastani sen vähän, mikä minulle on tuleva. Mutta vaivaistaloon heidän on mentävä tästä puoleen. Kaikki kääntävät heille selkänsä."

"Minä pidän heistä huolta", lausui Marcella, "ja teidänkin puolestanne teen kaiken voitavani. Nyt menen vaimonne luo."

Minta Hurd istui pesukomeron nurkassa savilattialla, pää seinän nojassa. Kasvot olivat ylöspäin kohotetut, silmät ummessa, suu puoleksi auennut. Hänet nähdessään Marcella käsitti, että tuo onneton vaimo oli jo itkenyt niin paljon miehensä kotiintulon jälkeen, että kyyneleet olivat ehtyneet. Molemmat tyttöset istuivat puolipukeissa lattialla hänen vieressään värisevinä ja ryvettyneinä äitiin tuijottaen. Äänekkäästi he olivat itkeneet ja voivotelleet, mutta nyt he vain tuontuostakin kitisten vaikeroivat ja kuivasivat kyynelten tahraamia poskiaan hameensa liepeisiin. Pienokainen oli kiedottu vanhaan saaliin ja nukkui äitinsä helmassa huolimattomasti pideltynä. Tuo koppimainen huone, joka oli täynnään ylt'ympäri viskattua romutavaraa ja jota sitäpaitsi kuivumaan ripustetut vaatteet pimensivät, oli sietämättömän kylmä helmikuun kaameassa aamunkoitteessa. Lapset olivat sinertävät; äidin jäsenet tuntuivat jäätävän kylmiltä Marcellan kumartuessa häntä koskettamaan. Kurjuus oli ylimmillään.

Äiti päästi voihkivan äänen tuntiessaan Marcellan käden kosketuksen. Sitten hän äkkiä hurjalla liikkeellä suoristi itsensä ja ponnisteli pöhöttyneitä silmiään nähdäkseen aukiolevasta ovesta tupaan.

"Jokohan ne vievät hänet pois?" huusi hän. "Jenkins vakuutti antavansa minulle siitä tiedon."

"Ei, vielä hän on siellä", virkkoi Marcella vavahtavalla äänellä. "Komisarius on tullut. Kyllä teille sitten ilmoitetaan."

Rouva Hurd tunsi hänen äänensä ja katsahti ylös hämmästyneenä.

"Nyt teidän on otettava yllenne tämä", puheli Marcella ottaen hartioiltaan turkkiviittansa. "Johan te olette aivan kankea. Antakaa lapsi minulle sillä välin kuin kääritte sen ympärillenne."

Rouva Hurd survaisi sen kiivaasti luotaan.

"Ei minua palele, minä olen polttavan kuuma. Hän tahtoi minua tänne tulemaan. Hän sanoi, että olisi parempi, jos lapset ja minä menisimme pois. Ja makuuhuoneeseen en voinut mennä, sillä -- sillä..." -- hän kätki kasvonsa helmaan.

Marcellalle paljastui äkkiä -- ikäänkuin näkynä -- kaikki ne kauhut, joiden alaisena tämä viheliäinen raukka oli ollut siitä saakka kuin hänen miehensä vihollisensa verellä tahrattuna oli näyttäytynyt hänelle samassa lumoavassa kuutamossa, jossa -- --

Omat muistelmat sysäytyivät pikaisesti syrjään. Sitäpaitsi hän näki komisariuksen seisovan tuvan ovella ja viittailevan hänelle. Hän pujahti niin hiljaa hänen luokseen, ettei rouva Hurd kuullut hänen liikkuvan.

"Nyt olemme löytäneet kaiken, mitä tarvitsemme", virkkoi poliisikomisarius virallisella äänellä, vaikka kuiskaten -- "ainakin kaikki vaatteet. Nyt on meidän päästävä pyssyn jäljille. Jenkins kuljettaa hänet ensin Widringtoniin. Tutkimus toimitetaan huomenna 'Viheriässä Miehessä'. Me tuomme hänet saapuville." Sitten hän virkkoi aivan toisella äänellä hattua koskettaen. "En tahtoisi jättää teitä tähän taloon, neiti. Noudatanko Jenkinsillä jonkun pitämään huolta tästä vaimo raukasta? Koko kylä työntäytyy sisään tänne, niin pian kuin me olemme poissa."

"Minä jään tänne vielä hetkeksi. Kyllä minä hänestä huolta pidän? Ei tänne kukaan tule, niin kauan kuin minä olen täällä. Lukuunottamatta hänen sisartansa -- rouva Mullinsia -- hän saa tietenkin tulla sisään, jos haluaa."

Komisarius epäröi.

"Minä menen nyt herra Raeburnia tapaamaan, neiti. Ilmoitan hänelle, että olette täällä."

"Kyllä hän tietää", vastasi Marcella lyhyesti. "Oletteko jo valmis lähtemään?"

Komisarius nyökähytti myöntävästi päätään, ja Marcella palasi vaimon luo.

"Rouva Hurd", lausui hän polvistuen hänen viereensä, "nyt he lähtevät."

Vaimo hypähti kirkaisten seisaalleen ja juoksi tupaan. Hurd oli jo jalkeilla Jenkinsin ja toisen poliisimiehen välissä, joiden tuli kuljettaa hänet Widringtonin vankilaan. Mutta kun Minta joutui vastatusten miehensä kanssa, niin jokin -- kenties mykkä rukous miehen jännittyneessä katseessa -- pidätti häntä ja hän koki epätoivoisesti hillitä itsensä. Ei hän edes yrittänyt suudella Hurdia. Silmät maahan luotuina hän asetti kätensä tämän käsivarrelle.

"Saan kai tulla sinua katsomaan, Jim?" sanoi hän vavisten.

"Kyllä, voithan kuulustella sääntöjä", vastasi toinen lyhyesti. "Älä anna lasten enää itkeä. Ne kaipaavat murkinaansa. Hiiliä on tarpeeksi. Eilisiltana toin niitä itse kotiin koko säkillisen. Hyvästi!"

"Mars!" komensi komisarius ja työnsi syrjään vaimon.

Marcella kietoi käsivartensa horjuvan rouva Hurdin ympäri. Ovi aukeni, ja kun miehet astuivat ulos, liukui hänen katseensa odottavaan väkijoukkoon sumuisessa aamuvalaistuksessa.

Kun rouva Hurd näki tuon tungeskelevan väenpaljouden tuskin kivenheiton matkan päässä ovesta, kavahti hän taapäin. Kenties hänelle pisti silmään, kuten Marcellallekin, että kaikkien kasvoilla ilmeni vihamielisyyttä. Niin pian kuin komisariuskin oli lähtenyt, riensi Marcella ovelle ja lukitsi sen. Rouva Hurd piiloutui kaidan karttuuniverhon taa ja seurasi sieltä katseillaan, mitenkä poliisit ja Hurd nousivat odottaviin kärryihin ja sitten poistuivat tasaiselle maantielle. Kaiken aikaa kuului hänen rinnastaan kumeata voihkinaa, joka raateli Marcellan sydäntä. Kun hän myöhemmin elämässään muisti näitä aikoja, tuntui hänestä aina, että tämä hetki se juuri oli varsinainen eronhetki tuolle poloiselle vaimolle, hetki, jolloin hän tunsi olevansa iäksi miehestään irti kiskottu.

Marcellan poskia kostuttivat viljavat kyyneleet, kun hän astui hänen luokseen.

"Tulkaa lepäämään", lausui hän pakottaen itsensä tyyntymään. "Te ja lapset olette nälissänne, ja teidän pitää pysyä hyvissä voimissa, jos mielitte auttaa häntä. Minä puuhaan teille syötävää."

Hän talutti avuttoman vaimon takan luona olevalle puupenkille ja kääri viittansa hänelle tyynyksi.

"Willie, sinä käyt tähän äidin viereen istumaan. Daisy, missä on kehto? Pane lapsi siihen ja tule sitten auttamaan minua tulta tekemään."

Säikähtyneet lapset tekivät mitä käskettiin, ja äiti makasi penkillä kankeana kuin pölkky. Daisy auttoi Marcellaa löytämään hiiliä ja puita, ja pian roihusi takassa iloinen tuli. Sitten Daisy toimitti hänelle vettä, ja hän täytti kattilan vedellä ja pani sen kiehumaan, sillä välin kuin pikku tyttö yhä tavantakaa nyyhkyttäen puuhasi aamiaisen kattamisessa. Pian olivat kaikki lapset ryömineet lämmittävän takan eteen; Marcella hieroskeli heidän jähmettyneitä käsiään ja jalkojaan ja lohdutteli heitä kykynsä mukaan. Hän tunsi intohimoista mielihyvää -- niin kauhun vallassa kuin olikin -- siitä, että kykeni sääliänsä osoittamaan ja näitä hyljättyjä raukkoja hellimään. Hän oli päässyt itsesyytösten musertavasta painosta. Moraalisesti hän oli jälleen vapaa.

Hän alkoi jo mietiskellä, mitä hän voisi tehdä Hurdin hyväksi. Tässä ei nyt ollut puhetta murhasta, vaan vapaaehtoisesta taistelusta kahden miehen välillä, kummallakin -- Hurdilla ja Westallilla -- yhtä suuri tappion mahdollisuus puolellansa. Raakaluontoinen ja julma mies oli vihamielisyytensä kautta syössyt itsensä perikatoon -- oli Marcellan kiihkeä arvostelu asiasta. Tämä oli joka tapauksessa Hurdin puolustukseksi esiin tuotava ja asianajajaksi oli saatava jokin taitava lakimies. Aldous Raeburnin ja Whartonin nimiä hänen ajatuksensa huolellisesti sivuuttivat.

Hän oli panemaisillaan teelehtiä kannuun, kun ovelle naputettiin. Se oli Hurdin sisar, joka neuvottoman näköisenä ja kasvot itkusta turvonneina astui arastellen tupaan ja lähestyi pelokkaana kälyänsä. Marcella antoi hänelle rahaa ja lähetti hänet noutamaan munia läheisestä puodista ja pyysi häntä palaamaan puolen tunnin kuluttua. Tosin ei hänestä ollut paljon apua, mutta ei nyt ollut valitsemisen varaa.

"Missä on neiti Harden?" kysyi Marcella häneltä.

Hänelle vastattiin, että siitä lähtien kuin uutisesta oli saatu tietoa kylällä, pastori sisarineen oli ollut rouva Westallin ja Charlie Dynesin äidin luona. Rouva Westallilla oli ollut rajuja kouristuskohtauksia, ja tarvittiin kaksi miestä pitelemään häntä, ja Charlien äiti, joka ei vielä ollut täysin toipunut keuhkokuumeesta, oli niinikään ollut perin kurjassa tilassa.

Raivo pikemmin kuin säälintunne leikkasi Marcellan sydäntä. Niin monta ihmiselämää suistunut kurjuuteen ja perikatoon! Minkävuoksi? Iljettävän nautinnon suojaamiseksi, nautinnon, joka turmelee rikkaita ja heidän käskynhaltioitansa yhtä paljon, kuin se kiusaa ja yllyttää köyhää kansaa!

Annettuaan lapsille ruokaa ja lohduteltuaan heitä Marcella heittäytyi rouva Hurdin viereen, joka yhä vielä makasi hievahtamatta jonkinlaisessa horrostilassa.

"Rouva Hurd kulta", sanoi hän, "teidän täytyy juoda hiukan teetä ja syödä jotakin."

Tuo puoleksi tajuton vaimo ravisti kieltävästi päätänsä. Mutta Marcella ei antanut myöten.

"Teidän on taisteltava miehenne hengen puolesta", puheli hän päättävästi, "ja pidettävä huolta lapsistanne. Minä en enää voi kauan viipyä, ja ennenkuin menen, tulee teidän kertoa minulle kaikki, mitä asiasta tiedätte. Sitä Hurdkin tahtoisi. Hän tietää, ja kyllä tekin tiedätte, että minuun voi luottaa. Minä koetan pelastaa hänet. Minä hankin hyvän asianajajan hänelle avuksi. Mutta juokaa ensin tämä -- sitten kerrotte minulle kaikki."

Kuuliaisuus "vallasnaisia" kohtaan oli rouva Hurdin palvelusajoilta asti niin veriin syöpynyt, ettei hän sen enempää vastustellut. Hän söi ja joi hiukan, katsoi hajamielisellä ihmetyksellä tulen ääressä istuviin lapsiin ja vaipui sitten uudelleen voihkien penkille. Marcella oli käydä kärsimättömäksi; hän oli harmissaan vaimon hillittömästä avuttomuudesta. Mutta siinä samassa jo omatunto häntä soimasi, hellästi hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kohotti harmahtavan pään olkapäälleen ja suuteli vääntyneitä kasvoja vapisevin huulin.

"Te ette ole yksin", kuiskasi tyttö, ja koko hänen harras sielunsa väreili hänen äänessään. "Te ette ole koskaan oleva yksin, niin kauan kuin minä elän."

Hän laitteli kalpean, ähkyvän vaimon mukavaan asentoon ja istahti itse pallille hiukan syrjemmäs päättäen vakaasti urkkia esiin totuuden.

"Lähetetäänkö lapset yläkertaan?" kysyi hän. "Ei!" kuului äkkiä pojan käheä ääni, ja hän pudisti tarmokkaasti päätänsä. "En minä mene."

"Oh! Ei Willie mitään ilmaise", sanoi rouva Hurd katsahtaen poikaan hajamielisesti, "ja toiset ovat liian pieniä."

Vähitellen Marcella sai hänestä houkutelluksi koko jutun -- ensin, kuinka pelonalaista ja tuskaista elämää hän oli viettänyt siitä lähtien kuin oli saanut selville, että Hurd oli tekemisissä salametsästäjäin kanssa ja oli ruvennut yhteen sakkiin heidän kanssaan, sitten, kuinka hän oli nähnyt Hurdin ja Westallin keskinäisen vihan yhä yltyvän, ja viimein, kuinka raskasta oli ollut kantaa tietoisuutta siitä, että he olivat kiittämättömiä hyväntekijöitänsä kohtaan.

"Tiesin minä, että menettelimme pahoin teitä kohtaan. Sen minä Jimille sanoinkin. Minua hävetti joka kerran, kun näin teidän astuvan sisään. Mutta nähkääs, neiti -- en minä mitään sille mahtanut. Kyllä minä koetin, voi! Herra tietää, että minä koetin! Meidän onnemme se oli mennyt menojaan jo aikaa sitten. Mutta ei hän sitä voinut auttaa -- ei hän ole luotu samanlaiseksi kuin muut, ei -- --"