Part 25

Marcella suuteli häntä ja poistui. Hänen mielensä oli painuksissa, eikä häntä haluttanut olla yksin. Yön äänettömyys, varsinkin siinä osassa rakennusta, jossa hänen huoneensa oli, tuntui ahdistavalta. Hän hätkähti ja tuskaantui, kun vanhat lattiahirret narahtelivat hänen jalkainsa alla ja kun kylmä viima kulki suhisten pimeissä käytävissä oikealla ja vasemmalla. Hänet valtasi lapsellinen pelko, että kynttilä voisi sammua.

Tuskin hän sitä tarvitsikaan, sillä laskeutuessaan alas niitä paria porrasta, joista tultiin hänen huoneeseensa vievään käytävään, tulvehti kuuvalo sisään sen peittämättömistä akkunoista. Hän astui akkunan ääreen.

Ikäänkuin hopeanhohtava palatsi lepäsi siinä hänen edessään tuo Tudorien aikuinen kylkirakennus, joka hirsi, joka akkuna, joka kohoke valohohteessa kylpien ja terävänä taustaa vastaan kuvastuen. Silmäillessään ulos setripuistoon päin hän näki edessään syvän kolmiomaisen varjon siitä osasta rakennusta, jossa hän oli; ja tuuheat, tummat setriryhmät, jotka puutarhan puolelta sulkivat näköalan, loivat vieläkin aavemaisemman leiman tuohon kuutamossa kimaltelevaan, synkkään rakennukseen, joka oli niiden kupeella. Tuokioksi hän jäi liikkumattomana seisomaan näköalan harvinaista ihanuutta ihaillen. Tudor-kylki näytti lumotulta linnalta, jonka keijukaiskädet olivat valaisseet kummitus-ritarien yöllisiä kemuja varten. Sitten hän pyörähti omaan huoneeseensa. Hän halusi maltittomasti päästä vapaaksi puvustaan ja koruistaan niin pian kuin mahdollista ja joutua sänkyyn nukkumaan.

Mutta kiirettä hän ei pitänyt. Hän putosi istumaan ensimäiselle tuolille, joka sattui eteen. Tuon pimeän huoneen monia synkkiä varjoja ei hänen takanaan palava kynttilä kyennyt poistamaan, mutta se valaisi hänen oman vartalonsa piirteitä vastapäätä olevan vaatekaapin peiliovessa.

Kädet polvien ympäri kiedottuina hän siinä istui ja tuijotti hajamielisenä kuvaansa, joka valkeana, solakkana haamuna pisti näkyviin pimeästä. Hänen päässään pyöri vain yksi ainoa toivomus -- kiihkeä, yhä kasvava, kaikki muut ajatukset syrjäyttävä toivomus.

Herra Whartohin täytyy lähteä tiehensä -- hänen täytyy -- tätä hän ei enää voi kestää.

Levottomana kuohuna hänen mielessään nousi ja laski milloin muistelmia, milloin itsetarkastuksia, milloin taas omantunnonsoimauksia. Viimein sentään ruumiillinen väsymys tempasi hänet takaisin toimivaan elämään. Hän kohotti kätensä riisuakseen helmet kaulaltaan.

Mutta sitä tehdessään hän säpsähti, sillä hän oli kuulevinaan liikettä. Ulkopuolella olevasta koridoorista, juuri hänen ovensa luota veivät pienet kiertoportaat toiseen, alakerrassa olevaan käytävään, joka kulki vanhan kirjaston sivu ja johti setripuistoon.

Askeleita -- selvästi -- keveitä askeleita -- ensin pitkin hänen käytäväänsä ja sitten portailla. Ja yhä niitä jatkui. Istuen liikkumattomana, kuulo jännitettynä, hän saattoi edelleen seurata niiden kulkua -- kun ne verkalleen poistuivat alakäytävään.

Hänen sydämensä, joka oli melkein lakannut lyömästä, alkoi nyt rajusti tykkiä. Kaikki Mellorista kerrotut kummitusjutut liikkuivat itsepintaisimmin siinä osassa rakennusta, missä hänen huoneensa, molemmat käytävät ja kiertoportaat olivat. Tämä puoli taloa oli alkujaan peräisin Tudorien ajoilta, käytävät ja portaat taas olivat kahdeksannellatoista vuosisadalla lisätyt yhdistämään tuota vanhaa puolta puutarharakennukseen. Turhaan Marcella kerta kerralta koetti todistella, että se Boyce, jonka arveltiin pistäneen itsensä kuoliaaksi näillä portailla, kuoli ainakin neljäkymmentä vuotta ennen kuin portaat rakennettiin. Ei yksikään palvelijoista rohjennut pimeässä yksinään liikkua näillä käytävillä; ja palvelijain huoneessa oli loppumatonta päivittelemistä ja ihmettelemistä siitä, kuinka neiti uskalsi nukkua siinä huoneessa, jonka hän oli itselleen valinnut. Deaconilla riitti alati juttuja siitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt -- jalankopsetta, ähkyviä huokauksia, valoa kirjastossa ja sen semmoista. Marcella vain naureskeli hänelle.

Salassa hän kumminkin ahkerasti pyrki päästä kummituksen jäljille, ja häntä harmitti, että se pysyi lymyssä häneltä, vaikka hän oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa suvun perheasioita kohtaan. Hän oli valvonut yöt sitä odotellen, hän oli kuljeskellut ja viipynyt koridoorissa ja portailla toivoen näkevänsä vilahduksen siitä. Erään kirvesmiehen kanssa hän oli pannut toimeen tutkimuksia välikatossa, vesijohtoputkissa, paneelissa ja vanhoissa kaapeissa, arvellen löytävänsä jonkinlaisen käytöllisen selityksen sen olemassaoloon. Kaikki turhaan.

Mutta tässä ne askeleet nyt olivat -- säännöllisinä, keveinä, erehtymättöminä. Veret karkasivat hänelle poskiin. Poissa olivat nyt huolet ja uupumus, tulinen, voimakas nuoruus sai ylivallan, hän ikävöi seikkailua, paljastusta. Hän hypähti pystyyn, viskasi turkikset hartioilleen ja avasi hiljaan oven kuunnellen.

Ei hiiskaustakaan ensin -- sitten heikkoa, epämääräistä liikettä alhaalla -- varmaan kirjastossa. Ja sitten taas askeleita. Murtovarkaita ei tämä mitenkään voinut olla. Noin huolettomasti ei varas astu. Hän sulki ovensa, kokosi valkean silkkipukunsa liepeet ja astui alas portaita.

Alakäytävä kylpi säteilevässä kuunvalossa, joka leikitteli sen harvoilla, vanhoilla huonekaluilla ja seinällä riippuvilla muotokuva-maalauksilla. Ensi näkemältä hänen tutkivat, kiihtyneet silmänsä eivät voineet erottaa mitään. Mutta siinä samassa hän jo keksi puutarhaoven luona Whartonin seisomassa akkunaa vasten nojautuneena. Hän oli nähtävästi vajonnut kuunvalaiseman talon katselemiseen, ja Marcellan nenään tuntui heikko paperossintuoksu.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kääntyä ja paeta. Mutta jo oli Wharton hänet nähnyt. Kuullessaan Marcellan vaatteiden kahinan hän käännähti, ja samassa kuunsäteet osuivat suoraan tummien portaitten varjoihin, joiden keskessä nuori tyttö seisoi. Wharton huudahti hämmästyksestä.

Arvokkaisuus -- luontainen ylpeys pakoitti Marcellan astumaan edelleen. Wharton lähestyi häntä kiireesti.

"Kuulin askeleita", lausui tyttö äänessä kylmä sävy, jossa toinen ilmeisesti huomasi hänen hämmentyneen mielentilansa. "En voinut ajatella, että joku vielä valvoisi, ja niin läksin alas katsomaan."

Wharton ei heti vastannut, vaan silmäili Marcellaa kujeellinen katse silmissä.

"Tunnustakaa pois, että luulitte minua kummitukseksi?" sanoi hän.

Marcella epäröi; sitten hänkin naurahti. Hän oli itse kertonut kummitusjutuista Whartonille, joten tämän otaksuma oli varsin luonnollinen.

"Ehkäpä", sanoi hän. "Taas uusi pettymys! Hyvää yötä!"

Silmänräpäyksen verran näytti nuori mies päättämättömältä, sitten hän katsahti puoleksipalaneeseen paperossiinsa, singahutti sen kädestään ja seurasi sitten Marcellaa koridoorin läpi.

"Kuulin teidän äitinne kanssa tulevan kotiin", selitteli hän. "Odotin kunnes arvelin teidän nukkuvan ja tulin sitten alas katsomaan, miltä tämä vanha talo näyttäisi tällaisessa satumaisessa valaistuksessa." Hän viittasi kuutamoiseen hopeapalatsiin. "Minua kiusaa väliin unettomuus -- ja väliin on tapani kuljeskella ympäri yönaikaan. Kotiväki tuntee tapani eikä ole siitä millänsäkään, mutta kovasti minua hävettää, että teidän piti saada siitä vihiä. Kertokaapas minulle -- vain parilla sanalla -- minkälaista oli tanssiaisissa?"

Hän pysähtyi portaiden alapäässä, kädet puuskassa, niin pirteän ja hilpeän näköisenä, kuin olisi kello ollut kolme iltapuolella eikä aamulla.

Naisten tapaan Marcellakin heti heittäytyi tuohon samaan huolettomaan tunnelmaan.

"Kaikki oli oivallista", vastasi hän laskien silkkikenkäsen jalkansa ensimäiselle portaalle. "Siellä oli kuusisataa vierasta ja lisäksi neljäsataa ajuria ja lakeijaa alhaalla palvelijain puolella, kertoi meidän miehemme. Yleinen mielipide tuntui olleen, että juhla oli hyvin onnistunut."

Whartonin läpitunkeva, ongelmainen katse ei eronnut tytöstä. Hän oli mies, joka alati tavoitteli kiihottavia tunnelmia, kuten hän usein itse avomielisesti oli Marcellalle tunnustanut. Niinpä nyt tämä yöllinen yhteensattuma herra Raeburnin kihlatun kanssa keskellä nukkuvaa taloa oli hänestä ylen houkutteleva. Neiti Boycen silmäluomet olivat raskaat, hänen poskensa kalpeat. Mutta niin lumoavana ei Wharton vielä koskaan ollut häntä nähnyt -- kimaltelevalle silkkipukimelle heitetyn viitan milloin kätkiessä, milloin paljastaessa tytön valkeat käsivarret ja kaulan -- kuin nyt tässä pehmeässä, epämääräisessä valaistuksessa.

Hän saneli itselleen, että hän saa neiti Boycen jäämään tänne ja juttelemaan kanssaan. Ei siitä olisi vahinkoa tytölle -- enemmän kuin Raeburnillekaan. Raeburnin aika oli kyllä piankin tuleva. Miksi siis myöntää hänelle yksinoikeutta ennen aikojaan? Rakastunut ei neiti Boyce ollut sulhaseensa. Ja kuka hitto tässä nyt välitti sopivaisuudesta! Oliko olemassa yhtään järkevää syytä, jonka nojalla ihmisten ei olisi luvallista jutella keskenään yöllä niinkuin päivälläkin?

"Vielä silmänräpäys", sanoi hän viivytellen. "Mahdatte olla rikkiväsynyt -- liian väsynyt nauttiaksenne romantiikasta. Muuten sanoisin teille, kääntykää ympäri ja luokaa silmäys kirjastoon. Se on näky, joka ei haihdu mielestä."

Tahtomattaankin Marcella katsahti taakseen ja näki kirjaston oven olevan raollaan. Wharton lennätti sen auki, ja tuo suuri huone avautui heidän eteensä. Sen korkea kaarikatto oli varjojen peitossa, mutta luukuttomista ja verhottomista akkunoista tulvi kuutamo sisään leikitellen oikullisina säteinä ja viiruina paljaalla lattialla ja ristikoilla varustetuilla kirjahyllyillä.

"Tässä on yön ja yksinäisyyden runollisuutta", virkkoi Wharton, kun he seisoivat katsomassa sisään. "Te rakastatte tätä suojaa, mutta oletteko ennen nähnyt sitä näin tenhoavana? Vainajat asustavat täällä; oikeassa olitte, kun tulitte tänne niitä tapaamaan. Katsokaa miltä näyttää kaimanne noiden säteiden keskessä! Tänä yönä hän elää! Hän tietää, että hänen miehensä on tuossa vastapäätä häntä -- siinä hän näkee kirjansa vieressään. Entä kapinallinen esi-isänne tuo tuossa!" myhäillen osoitti hän John Boycen kuvaa. "Kun te olette lähtenyt, sulkeudun minä tänne -- käyn istumaan tähän hänen tuoliinsa -- manaan hänet esille -- ja valmistelen huomispäivän puhettani. (Hänen oli seuraavana päivänä oltava puheenjohtajana Keski-Englannissa pidettävässä suuressa työväenkongressissa.) Olen hieman hermostunut huomispäivästä, eikä uni tahdo maittaa. Kas! -- tuopa omituista! Kukahan se mahtaa olla, joka tuolla lehtokujalla liikkuu?"

Hän astui huoneeseen, varjosti kädellä silmiään ja tähysteli ulos kuutamoon. Marcella seurasi häntä ehdottomasti. Molemmat asettuivat akkunan luo.

"Se on _Hurd_!" huusi Marcella hätääntyneenä ja painoi kasvonsa ruutua vastaan. "Tähän aikaan! Ja pyssy kädessä! Voi laupias taivas!"

Hurd se oli, siitä ei epäilystäkään. Wharton oli nähnyt hänen hiiviskelevän lehtokujan varjopuolella, ikäänkuin tunnustellakseen maaperää, ja nyt, kun hän pelkäämättä astui poikki kuun valaiseman ruohikon, nähtiin selvästi hänen kumarainen kääpiövartalonsa, hänen suurehko päänsä ja lyhyt pyssy käsivarren alla.

"Millä asioilla luulette hänen liikkuvan?" kysyi Wharton yhä tähystellen ulos.

"En tiedä; _meidän_ metsästysalueellamme hän ei pyydystä, siitä olen varma! Ei siellä sitäpaitsi ole mitään pyydystettävää." -- Wharton hymyili. -- "Mutta hän mahtaa olla menossa lordi Maxwellin metsästysmaille. Ne alkavat juuri lehtokujan takana, töyrään kupeelta. Voi! tämäpä pettymys! Emmeköhän voisi mitään tehdä?"

Hän katsahti seuralaiseensa huolestunut kysymys silmissään. Tuo palanen surkeata todellisuutta, joka tässä heille paljastui, tuntui nyt yhdellä iskulla saattaneen luonnolliseksi hänen täällä-olonsa Whartonin vieressä tällä oudolla hetkellä. Hänen omatuntonsa rauhoittui.

Wharton pudisti päätänsä.

"En ymmärrä että tässä mitään voisi tehdä. Näkyypä tuo vaisto olevan voimakas! Sanoinhan teille, että vaimo salaa teiltä jotakin. No niin, oikeastaan se on vain eräs muoto -- moukkamainen muoto -- tuota samaa luonnonvaistoa, joka johtaa meidänkin luokkamme nuoria miehiä kaikenmoisiin yltiöpäisiin seikkailuihin. Sama vaisto, joka pakottaa ihmistä riehumaan, katkaisemaan siteensä ja näyttämään mahtiansa kaikkea ylivoimaa vastaan -- olkoonpa se sitten luonto, lait tai totutut tavat."

"Kyllä minä sen kaiken käsitän -- enhän minä heitä soimaa!" huudahti Marcella. -- "Mutta se on niin vaarallista! -- niin kauheata juuri nyt! Westall on aina väijyksissä -- ja sitten vielä nuo sala-ampujat liikkeellä. Sitäpaitsi minä olen hankkinut hänelle työtä lordi Maxwellilta ja sain hänet lupaamaan -- vaimon ja lasten tähden."

Wharton kohautti olkapäitään.

"Luulisin, että Westall on oikeassa ja että sala-ampujat ovat saaneet hänet kynsiinsä. Niin aina käy. Seudun oma mies se helisemässä on tällaisissa yrityksissä. Vai olette te niin pahoillanne -- tuon miehen takia?" lisäsi hän äkkiä muuttuneella äänellä ja käännähti niin, että joutui seisomaan vastatusten Marcellaan.

Marcella näytti hämmentyneeltä ja ojentautui hermostuneena suoraksi aikoen samassa poistua. Mutta ennenkuin hän ennätti vastata, jatkoi Wharton kiireesti:

"Hän -- saattaa pelastua vaarastaan. Neiti Boyce, suokaa mieluummin osanottonne eräälle -- joka ei ole pelastunut."

"En käsitä mitä tarkoitatte", lausui tyttö tarttuen tiedottomasti erään vanhan tuolin selkänojaan saadakseen tukea. "Mutta nyt on jo liian myöhäistä jutella. Hyvää yötä, herra Wharton."

"Jääkää hyvästi", sanoi nuori mies levollisesti, vaikka syvällä äänenpainolla, jättäen samassa tien auki Marcellalle. Tämä pysähtyi epäröiden. Wharton saattoi nähdä hänen sydämensä sykkivän pitsien ja kuihtuneiden kukkien alla.

"Ettehän vielä ota jäähyväisiä? Palaattehan takaisin tänne kongressista?"

"Tuskinpa. En tahdo enää -- olla rasituksena -- rouva Boycelle. Teillä on kaikilla oleva paljon puuhaa seuraavana kolmena viikkona. Tuntuisi tungettelemiselta, jos tulisin takaisin tällaisena aikana -- varsinkin -- jos otetaan huomioon" -- hän puheli verkalleen -- "että tuleva miehenne ei voi sietää läsnäoloani. Täällä on ollut hyvin hiljaista tänä iltana sittenkuin te kaikki läksitte. Olen istunut takan ääressä miettimässä. Minulle selvisi kaikki. Minun täytyy lähteä -- ja lähteä heti paikalla. Ja sitäpaitsi -- ei minunlaiseni yksinäisen miehen tule panna alttiiksi kaikkia sielunvoimiaan. Hänen tiensä on viitoitettu, eikä kukaan riennä hänelle avuksi, jos hän sortuu."

Marcella vapisi koko ruumiiltaan. Uupumus ja mielenliikutus veivät häneltä kerrassaan tavallisen itsehillitsemistaidon.

"No niin, sitten kai minun on teitä kiittäminen", mumisi hän epäselvästi, "sillä te olette minulle paljon opettanut".

"Sen te pian unohdatte!" vastasi Wharton hilpeästi.

Hän oli jälleen entisellään huomatessaan Marcellan mielenliikutuksen. "Ei ole montakaan viikkoa kulunut, ennenkuin kuulette pahoja puheita minusta. Sen tiedän aivan hyvin. En voi millään puolustautua. Enkä huolisikaan yrittää sitä. Pidätte ehkä minua julkeana, mutta menneisyyteni, joka näkyy alinomaa kummittelevan Aldous Raeburnin mielessä ja josta hänen arvoisa tätinsäkin on niin kauhuissaan, on minulle itselleni aivan yhdentekevä! Yhtäpitäväisyyden opin täytynee perustua totuuteen -- kaipa minunkin siksi täytyy nyt olla sama mies kuin silloin. Mutta siitä huolimatta eivät silloiset tekoni enää merkitse minulle mitään. Minusta on käytännössä tullut tykkänään toinen olento. Silloin olin joutilas, toimeton nuorukainen, joka vuoroin leikitteli kaikilla elämän koskettimilla. Nyt on minulle avautunut ala, joka minulle soveltuu. Toiminta on muuttanut minut -- luullakseni jalostanut minut. En vaadi, että Raeburn tai muut sitä uskovat. Oma vakaumukseni on minulle kylläksi. Mutta jos kerran vielä satumme yhteen elämässä, te ja minä, ja luulette itsellänne olevan syytä vaatia nöyrtymistä minun puoleltani, älkää sitä vaatiko, älkää sitä odottako. Sen miehen kanssa, joka silloin on oleva mielessänne, ei minulla ole mitään tekemistä. En tahdo vastata hänen synneistään."

Tätä kaikkea puhellessaan hän seisoi hiukan eteenpäin kumartuneena käsivarret tuolin selkänojalla, jalka toisen jalan yli heitettynä ja katseli Marcellaa. Miehen asento osoitti levollisuutta ja huolettomuutta. Samoin äänikin -- se oli kiihkoton, analyseeraava, mietiskelevä. Mutta yhtäkaikki Marcellan naisenvaisto aavisti sen alla piilevän salattua mielenliikutusta, ja naisten tavalliseen tapaan hän heti iski kiinni tähän tunnelmaan.

"Herra Raeburn ei koskaan kerro minulle vanhoja juttuja kestään", sanoi hän ylväästi. "Kyselin häneltä kerran -- pelkästä uteliaisuudesta -- teistä, mutta hän ei kertonut mitään."

"Jalomielistä!" lausui Wharton kuivasti. "Olen kiitollinen!"

"Ei!" huusi Marcella kiukustuneena, mutta samassa hyvillään, kun sai purkaa mielenliikutustansa. "Ei! -- Kiitollinen te ette ole. Aina te häntä terävästi arvostelette -- tuomitsette ja ylenkatsotte hänen tekojaan."

Wharton oli vaiti. Kuutamossakin Marcella näki vahvan punan leviävän hänen poskilleen.

"Olkoon sitten niin", sanoi hän viimein. "Alistun. Kai te sen parhaiten tiedätte. Entä te? Oletteko te aina tyytyväinen? Onko teitä aina tyydyttävä se ympäristö, johon nyt olette astumaisillanne? Miellyttikö teitä kuninkaallinen arvonne tänä iltana? Onko se ajan pitkään oleva tarpeeksi teille?"

"Kyllä te tiedätte, ettei se minua tyydytä", puhkesi Marcella tulisesti sanomaan; "te solvaisette minua kysymällä tuolla äänellä. Se merkitsee, että pidätte minua tekopyhänä! -- enkä minä ole antanut mitään syytä teidän -- --"

"Taivas varjelkoon, ette!" keskeytti häntä Wharton matalalla äänellä ja kiireesti puhuen. "Minulla ei ollut mitään syytä sanoa sitä -- ei muuta -- kuin että te jätätte minut -- me eroamme. Minä ivasin teitä saadakseni teidät puhumaan -- pidättääkseni teitä -- saavuttaakseni huomiotanne. Huomenna se on liian myöhäistä!"

Ja Marcella oli tuskin nähnyt hänen liikkuvankaan, kun hän jo oli kumartunut eteenpäin, tarttunut yhteen hänen hameensa poimuista, painanut siihen huulensa ja laskenut sen käsistään.

"Älkää puhuko mitään", sanoi hän murtuneella äänellä, ponnahtaen pystyyn ja asettuen Marcellan tielle. "Teidän täytyy antaa minulle anteeksi -- minä pakotan teidät siihen! Katsokaa! kahden kesken me tässä seisomme yön kuutamossa. Vieraina me toisemme tapaamme, jos milloin vielä satumme yhteen. Heittäkää pois naamari ja sallikaa sielunne puhua minun sielulleni. Kihlauksenne ei tee teitä onnelliseksi. Sen tiedän! Olettepa melkein sen tunnustanut. Aiotte sittenkin pysyä päätöksessänne. Olette antanut sananne -- kunnianne sitoo teitä. Myönnän käsittäväni, että se sitoo. En tahdo sanallakaan vastustaa tätä käsitystä! Mutta luvatkaa tässä, tällä hetkellä, että tämän avioliiton kautta edistätte _meidän_ toiveitamme ja päämääräämme -- sitä päämäärää, jonka me yhdessä, te ja minä, olemme odottaneet lähestyvän -- että siitä tulee toimintanne välikappale, ei kahleet. Kuusi viikkoa olemme olleet yksissä. Sanotte oppineenne minulta paljon; niin olettekin. Te olette antanut minulle henkenne ja sydämenne kirjoittaakseni niihin, ja minä _kirjoitin_. Tästä puoleen ette enää milloinkaan katsele elämää samalla tapaa kuin olisitte tehnyt, ellette olisi minua tuntenut. Arveletteko minun siitä riemuitsevan tai kerskuvan? Ah!" Hän veti syvän henkäyksen.

"Entä jos teitä auttaessani ja opettaessani -- sillä auttanut ja opettanut minä olen! -- olisin syössyt itseni perikatoon? Entä jos tultuani tänne vapaana ja riippumattomana -- ilman itsekkäitä pyyteitä -- entä jos nyt lähden näyttämöltä -- ruhjottuna -- juuri taistelun alkaessa? Ettehän te ole siihen syypää? Ette, kenties ette! -- mutta teidän on ainakin oltava nyt minulle hiukan ystävällinen -- lausuttava minulle sydämelliset jäähyväiset."

Hän astui lähemmä ja kurotti Marcellalle molemmat kätensä. Toisella kädellä tämä työnsi pois hänen kätensä, toisella hän piteli pyörryttävää päätänsä.

"Älkää tulko lähelle!" lausui hän huojuen. "Mikä on? En voi nähdä. Menkää!"

Sokean tavalla hän haparoi lähimmälle tuolille ja vaipui siihen puoleksi tiedotonna. Hänen ennaltaan jo äärimmilleen jännitetyt hermonsa eivät enää pystyneet vastaanottamaan tällaista äkillistä, ankaraa tunnekiihtymystä. Vimmatusti hän taisteli heikkouttansa vastaan, mutta jo seuraavassa hetkessä kaikki hyppeli hänen silmissään ja hän kävi tajuttomaksi.

Sitten seurasi outo herääminen. Miten hän on joutunut tähän huoneeseen, missä on niin salaperäinen valaistus? Mitä lämmintä vastaan hänen päänsä lepää? Raukeasti hän avasi silmänsä. Ne kohtasivat Whartonin katseen puoleksi ihmettelevinä. Nuori mies oli polvillaan hänen edessään, käsivarsi kiedottuna hänen ympärilleen. Ensi hetkellä Marcellan silmä takertui vain Whartonin katseeseen, ja avuttomasti hän siihen vastasi.

"Kerran vain!" kuuli hän Whartonin kuiskaavan. "Kerran vain! Sitten ei muuta -- ei enää milloinkaan!"

Hän kumartui Marcellan puoleen ja suuteli häntä pitkään.

Siinä tuokiossa polttava häpeäntunne palautti Marcellan tuntoihinsa. Hän karkasi pystyyn työntäen luotaan Whartonin.

"Kuinka rohkenette", sammalsi hän, "kuinka _rohkenette_ sellaista tehdä!"

Muuta hän ei puhunut, mutta hänen asentonsa ja katseensa, josta, hänen ruumiillisesta heikkoudestaan huolimatta, kävi näkyviin paras osa hänen sisäistä itseään, oli tarpeeksi. Wharton ei uskaltanut häntä lähestyä. Marcella käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Wharton kuuli oven sulkeutuvan hänen jälkeensä ja kiireellisiä askeleita portailla. Sitten seurasi äänettömyys.

Nuori sosialisti seisoi tuokion hievahtamatta samalla paikalla, johon Marcella oli hänet jättänyt. Sitten hän kumartui lattialta ottamaan palasen tytön puvusta pudonnutta kihokkia.

"Siinäpä kohtaus!" lausui hän pidellen lehteä vapisevassa kädessään. "Luulisi melkein elävänsä romantiikan ajassa. Olinko minä Alfred de Musset? -- hän George Sand? Oliko heistä kumpikaan elänyt jännittävämpää hetkeä kuin minä -- silloin kun hän -- lepäsi -- rinnallani? Avuton -- mutta sittenkin myötenantamaton -- se minua kiihotti. Enkä kumminkaan käyttänyt väärin hänen tilaansa -- en ensinkään. Mutta kun hän _katseli minua_ -- kun hänen silmänsä, sielunsa sillä hetkellä oli minun, silloin! -- No niin, siitä alkaen kun näin hänen portailla seisovan, olen paljon kokenut. Toista noin huumaavaa hetkeä ei elämä enää voi tarjota minulle. Mitä minä puhuin? -- tarkoitinko täyttä totta? Hyvä Jumala! tiedänkö minä? Alotin näyttelijänä, päätinköhän kenties leikin miehenä?"

Mietiskelevänä hän mitteli lattiaa. Rautaisen tahdonvoimansa avulla hänen onnistui lopulta rauhoittaa valtasuonensa rajut iskut.

"Tuo salametsästäjä saapui näyttämölle juuri parahiksi. _Rohkenette!_ Se sana kirveltää. Mutta eihän kukaan nainen tällaisessa tapauksessa voi muutakaan sanoa. Entä sitten! Minä olen pidellyt häntä sylissäni kuutamossa -- ympäristössä -- joka on hänen arvoisensa. Ja oliko siinä mitään luvatonta? Ei Raeburnia ole mitenkään loukattu! Neiti Boyce ei koskaan tule sitä kertomaan, eikä kumpikaan meistä milloinkaan unhota. Haa! mikä se?"

Nopeasti hän astui akkunaan. Kuului kumea pyssynlaukaus, joka ilmeisesti tuli metsästä lehtokujan itäiseltä puolelta. Kun hän saapui akkunalle, pamahti uusi laukaus.

"Kaiketi sen salametsästäjän pyssy! --" hän siristi turhaan silmiään. -- "Yhteentörmäys nähtävästi -- tai ilkitöitä. Oli mitä oli! Mitä se minua liikuttaa? Tänä yönä on maailma minulle pelkkää lyriikkaa. Muille sävelille en korvaani kallista."

* * * * *

Yö eteni. Kun talviaamu koitti, makasi Marcella vuoteellaan yhä unettomana, silmät selkiselällään odotellen päivänsarastusta. Kynttilä paloi vielä hänen vieressään, hän ei ollut rohjennut olla pimeässä eikä ollut nukkumista ajatellutkaan. Hän kärsi tuskaa ja häpeää. Sääliä hän vain ei tahtonut itseään.

"Kerron kaikki Aldousille -- _kaikki_", puheli hän itsekseen yhä uudelleen ensimäisten valosäteiden pilkistäessä sisään. "Löikö kello vasta seitsemän -- _seitsemän_ -- mahdotonta!"

Raukeana ja rauhattomana hän nousi vuoteessaan istualleen laskien mielessään, montako tuntia saattaa kulua, ennenkuin hän tapaa Aldousin -- saa tunnustetuksi.

Äkkiä muistui hänen mieleensä Hurd -- sitten vanha Patton.