Part 24

Mutta näitä viimemainitulta ei Marcella ensinkään huomannut. Hän ajatteli itsekseen, että vaikka tämä väkijoukko ei hänestä tietänyt paljon mitään, tiesi hän kumminkin heistä aika paljon. Jutellessaan Whartonin kanssa hän oli tältä oppinut tuntemaan melkein kaikki ympäristön maatilat -- suuret ja pienet -- sillä radikaalien ehdokas oli omain, vaalimatkoilla tekemäinsä havaintojen ja äskettäin julaistun, seudun työväenoloja koskevan sinikirjan avulla hankkinut itselleen hyvin laajaperäiset tiedot seudun tilanomistajista. Antautumalla jutteluihin työmiesten kanssa milloin kapakkatuvassa, milloin heidän omissa mökeissään, oli hänelle karttunut loppumaton varasto kaskuja, joilla hän omalla, ivallisen pirteällä tavallaan oli edelleen huvittanut Marcellaa. Näin ollen tämä tunsi jotenkin tarkkaan kreivikunnan säätyläiset, ennenkuin oli vielä nähnytkään heitä. Hän tiesi, että noilla miehillä, jotka häntä tervehtivät, useimmilla oli hyvät aikomukset korjata pahimmat epäkohdat, ja että työväenoloja paranneltiin koko lailla. Mutta räikeitä epäkohtia oli kuitenkin vielä olemassa, ja niiden rinnalla eivät parannusyritykset merkinneet paljon mitään Marcellalle. Itse asiassa oli tuo hänen ympärillään tungeskeleva ihmisjoukko hänelle vain joukko hyödyttömään ihmisluokkaan kuuluvia jäseniä. Kai kansa vielä aikanaan pääsee heistä eroon! Olisi heiltä kuitenkin sillä välin vaadittava, että täyttäisivät isännän-velvollisuuksiaan tunnollisemmin ja suuremmalla ymmärtämyksellä. Hän olisi sormellaan voinut osoittaa niitä tilallisia, joiden kunnoton hoito oli häpeäksi koko seudulle.

Kerran tai pari hän näki edessään Minta Hurdin kaiken päivää kosteassa mökissään pyykkiä pesevänä ja vanhoja vaatteita paikkaavana tai vanhat Pattonit, jotka kuusikymmentä vuotta raatajan osalla oltuaan olivat nyt kiitollisia siitä, että saivat olla vaivaistalossa, vuotavassa hökkelissä, missä olivat savuun läkähtyä, ellei -- niin hyvin kovalla pakkasella kuin lämpimällä säällä -- saatu ovea auki pidetyksi. Miksi juuri _näille_ ihmisille oli annettu kauniita vaatteita, kukkia, jalokiviä ja hyvää ruokaa -- kaikkea mahdollista ylellisyyttä ja nautintoa? Eikä mitään noille toisille. Hänen sielunsa oli kapinassa tätä loistoa vastaan, vaikka hän ulkonaisesti hoiti näyttelemistään. Whartonin sanat, jopa äänensävykin kaikuivat tämän hilpeän näytöksen kuorona hänen korvissaan.

Mutta kun yleinen esittely oli loppumaisillaan ja Marcella oli saanut kaikille sanotuksi muutamia sisällyksettömiä sanoja, alkoi hän innokkaasti etsiä katseillaan Mary Hardenia. Tuossa hän istui syrjäisessä sopessa rauhallisena, kasvot yhtenä tyytyväisyyden hymynä, pienet jalat tanssisoiton tahdissa liikkuen valkean musliinihameen alla, jonka hän niin suurella touhulla oli itse ommellut Marcellan auliilla johdannolla. Neiti Raeburnin oli hetkeksi poistuttava hankkiakseen mukavan istuimen eräälle vanhalle leskikreivittärelle, ja kun tanssi samassa taukosi, käytti Marcella hyväkseen tätä keskeytystä ja kiiruhti huoneen poikki Maryn luo. Aldous, joka parin askeleen päässä jutteli Frankin isän, vanhan Sir Charles Levenin kanssa, nyykähytti hänelle hymyillen päätään nähdessään hänen lähtevän liikkeelle.

"Oletko tanssinut, Mary?" kysyi Marcella ankaralla äänellä.

"Kaikkea vielä! Enkä mistään hinnasta tahtoisikaan. Minulla ei ole koskaan eläessäni ollut niin hauskaa. Katsoppas noita tyttöjä -- noita sisaruksia -- joilla on hihat kuin värilliset ilmapallot! -- ja tuota vanhaa rouvaa punaisessa tyllissä ja jalokivissä. -- Hän on vaipan tarpeessa! Entä lansierikatrilli! En toki olisi uskonut, että ihmiset voivat tanssia sillä tapaa. Se ei ollut tanssia -- se oli riehumista! Ei se kaunista ollut -- vai oliko?"

"Luuletko sitten, että kokonainen seurue englantilaisia pystyy tekemään mitään kaunista?"

"Mutta paljon täällä sittenkin on kaunista, pilkkakirves!" huudahti Mary vetäen ystävää viereensä. "Kuinka sieviä tyttöjä täällä on! Entä jalokivet! Ne ovat aivan satumaiset! Olisipa sentään ollut hauskaa, jos Charles olisi tullut mukaan!"

"Eikö hän tahtonut?"

"Ei" -- hän näytti hieman vaivaantuneelta -- "hän ei pitänyt sitä aivan oikeana. Mutta en tiedä -- minua kaikki virkistää ja saattaa hyvälle tuulelle."

"Sinä olet sellainen kultainen ja kiltti sielu!" sanoi Marcella pujottaen kätensä Maryn käteen, joka lepäsi penkillä.

"Kas vaan, ei sinun kannata olla noin mahtava!" huudahti, Mary, -- "ei ainakaan vielä. Luulenpa että tämä on sinulle melkein yhtä uutta kuin minullekin!"

"Jos arvelet, etten milloinkaan ennen ole ollut mukana näin loistavissa ja suurellisissa kemuissa, lienet oikeassa", virkkoi Marcella.

Ja hän kuljetti katseensa ympäri salia kylmän ja välinpitämättömän näköisenä, ikäänkuin olisi seisonut ulkopuolella koko komeutta. Tämä kiukustutti Maryä.

"No nauti sitten vähän siitä!" huudahti hän nauraen, mutta kärsimätön sävy äänessä. "Se on _sinun_ velvollisuutesi ja paljon suurempi velvollisuus kuin kotiinjääminen Charlesille -- siinä kuulet. Oletko jo tanssinut?"

"En, herra Raeburn ei tanssi. Mutta hän luulee suoriutuvansa ensi lansierikatrillissa, jos minä häntä ohjaan."

"Sitten on minun etsittävä paikka, mistä voin nähdä teitä", virkkoi Mary päättävästi. "Kah, tuossahan herra Raeburn jo tuleekin. Hän aikoo esittää sinulle jonkun. Kyllä sen arvasinkin, ettet saisi kauan täällä istua."

Aldousin seurassa oli nuori kaartinupseeri, joka rohkeni pyytää itselleen kunnian saada tanssia neiti Boycen kanssa. Marcella suostui, ja he poistuivat erääseen huoneeseen, missä ei vielä ollut paljon väkeä, uutta tanssia kun vasta alettiin soittaa, ja missä juuri tällä hetkellä oli runsasta tilaa tämän siron parin sulaville liikkeille. Lontoossa ollessaan Marcella oli ollut väsymätön tanssija, ja hänen leijaillessaan eteenpäin oivallisen orkesterin tahdissa, muistuivat mieleen entiset ylioppilaskarkelot pestyine hansikkoineen ja limonaati-illallisineen. Tanssihalu heräsi hänessä uudelleen, ja hän heittäytyi tanssin pyörteeseen koko sydämellään. Mutta tanssin väliajalla, nojautuessaan upseerinsa vieressä seinään, hän kiusasi aivojaan keksiäkseen jotain puhuttavaa hänelle. Nuoren upseerin pakina -- puhuipa hän sitten Ascottin kilpa-ajoista, viimeisestä taidenäyttelystä, uusista näytelmistä, metsästyksistä tai vaaleista -- kaikki oli hänestä yhtä ikävää ja väsyttävää.

Sillä välin seisoi Aldous Mary Hardenin vieressä pitäen silmällä tanssivaa paria. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Marcellan tanssivan. Mary vilkaisi häneen tuontuostakin hiukan arasti.

"No", lausui Aldous viimein kumartuen naapurinsa puoleen, "mitä mietitte?"

"Minusta hän on kuin unelma!" sanoi Mary ja punastui samassa mielihyvästä, kun sai sen sanotuksi. Herra Raeburn ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tänä iltana ei Mary ensinkään ujostellut häntä.

Aldousin silmä välähti hetkeksi. Sitten hän silmäili Maryä ystävällisesti.

"Älkää suinkaan kuvitelko, että sallin teidän istua täällä koko illan. Marcella on antanut minulle tarkat ohjeet. Käyn heti noutamaan tanssikumppanin teille."

"Herra Raeburn -- älkää toki!" huusi Mary hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo kadonnut tungokseen, ja Mary jäi sydän kurkussa odottamaan sitä pelottavaa nuorta miestä, joka oli tuleva häntä tanssiin noutamaan.

Tanssin päätyttyä Marcella palasi neiti Raeburnin luo, joka seisoi koridoorin oven suussa ja viittasi häntä luokseen. Hänelle esitettiin useita uusia vieraita, ja omasta mielestään hän suoriutui tehtävästään aika hyvin. Mutta neiti Raeburn ei ollut yhtä tyytyväinen.

"Miksei hän voi puhella ja nauraa kuten muutkin tytöt?" tuskitteli Neta täti. "Sitä kai eivät hänen aatteensa salli. Hassutusta kaikki! Kas niin, siinä sen näkee -- mikä ero!"

Sillä juuri nyt lady Winterbourne tuli heidän luokseen, ja siinä samassa oli Marcella aivan muuttunut. Hän jutteli ja naureskeli, pidellen kiinni ystävästään molemmin käsin, ikäänkuin peläten hänen poistuvan.

"Oh, käydään tänne istumaan!" sanoi hän kuljettaen lady Winterbournea erääseen syrjäiseen soppeen. "Täällä on niin paljon väkeä, ja minä vastaan aina takaperoisesti kaikkeen. Kas niin", huoahti hän, "nyt olen turvassa".

"En kai minä saa pidättää teitä", virkkoi lady Winterbourne hiukan hämmästyneenä tästä sydämellisyyden purkauksesta. "Kaikki pyrkivät teitä puhuttelemaan."

"Niin juuri! Ja tuossa neiti Raeburn jo heittää minuun tuimia silmäyksiä. Mutta täytyyhän minun edes jokunen hetki tehdä mitä itse tahdon."

"Teidän on tehtävä mitä Aldous tahtoo", virkkoi lady Winterbourne äkisti syvällä, traagillisella äänellään. Nyt tuntui hänestä olevan sopiva hetki varoitusten antamiseen, ja hän tarttui joutuisasti kiinni siihen.

Marcella katseli häntä ihmeissään. Tosin hän tiesi, että lady Winterbourne ollessaan hyvin ankaran näköinen oli ujoimmillaan, mutta sittenkin häntä ihmetytti.

"Mikä teidät panee noin puhumaan?" kysäisi hän nuhteleva sävy äänessään. "Minä olen käyttäytynyt aika hyvin -- uskokaa pois; ainakin niin hyvin kuin olen voinut."

Lady Winterbournen kasvoista hävisi juhlallisuus, ja hän hymyili suopeasti.

"Te olette viehättävän näköinen, rakas lapsi. Valkea väri soveltuu teille mainiosti, samoin nuo helmet. Ihmekös se, että Aldous aina tietää missä te olette."

Marcella kohotti silmänsä ja kohtasi salin toisessa päässä seisovan Aldousin katseen. Hän punehtui, hymähti ja kääntyi jälleen lady Winterbournen puoleen.

"Kuka on tuo ryhdikäs herrasmies, joka nyt häntä puhuttelee?" kysäisi hän.

"Se on lordi Wandle", sanoi lady Winterbourne, "tuo ruma nainen hänen takanaan on hänen toinen vaimonsa. Edward aina toruu minua, kun en sitä miestä ihaile. Hän sanoo, etteivät naiset pysty arvostelemaan miesten ulkonäköä ja että lordi Wandle oli aikansa komeimpia miehiä. Mutta vastenmieliset hänen kasvonsa minusta ovat."

"Lordi Wandle!" huudahti Marcella rypistäen otsaansa. "Voi, hyvä lady Winterbourne, tulkaa pois! Nyt hän nähtävästi pyytää Aldousia esittämään itseään minulle, mutta en tahdo -- en tahdo -- tutustua häneen."

Ja kiskoen hämmästynyttä seuralaistansa käsipuolesta hän työntäytyi kiireesti ulos läheisestä ovesta ja jatkoi pakomatkaa kahden seuraavan huoneen läpi, kunnes lopullisesti lordi Maxwellin kirjaston sohvassa löysi itselleen ja lady Winterbournelle tyyssijan.

"Tuollainen ihminen! -- ei, se olisi tosiaankin ollut liikaa!" huudahti Marcella liikutellen kiivaasti suurta sulkaviuhkaansa.

"Kultaseni, mikä teitä vaivaa?" puhkesi hämmästynyt lady Winterbourne sanomaan; "ja mitä on lordi Wandle tehnyt?"

"Tottahan te sen tiedätte!" huudahti Marcella vihaisesti. "Ettekö ole viime viikon lehdistä lukenut siitä -- tuosta tärisyttävästä tapauksesta! Muuan nainen ja hänen kaksi lastansa kuolivat myrkytykseen eräässä lordi Wandlen työväenasunnossa -- eikä siihen ollut mikään muu syynä kuin hänen huolimattomuutensa -- hänen _sydämetön_ huolimattomuutensa!" Marcellan povi kohosi ja laskeutui, hän oli itkuun purskahtamaisillaan. "Ensin käännyttiin isännöitsijän puoleen -- hän ei tehnyt mitään. Sitten kirjoitti hänelle seurakunnan pappi ja _saikin_ vastauksen. Vastaus julkaistiin. Moista kieltä -- niin julmaa ja julkeata -- en ole eläissäni lukenut! Vankilassa hänen pitäisi istua murhaajana -- ja nyt hän on _täällä!_ Ja kaikki vain juttelevat ja nauravat hänen kanssaan!"

Hän lakkasi puhumasta mielenliikutuksesta melkein tukahtuen.

Lady Winterbourne tuijotti häneen neuvottomana.

"Ehkäpä se ei ole tottakaan", tuumi hän. "Sanomalehdet sisältävät niin paljon valeita, varsinkin _meistä_ -- tilanomistajista. Edward sanoo, ettei niihin koskaan voi luottaa. Kas, tuossahan Aldouskin on."

Siinä Aldous tulikin etsiskellen morsiantansa hiukan huolestuneen näköisenä. Marcella sulki äkisti viuhkansa ja oikaisihe suoraksi. Vihanpuna hänen poskipäillään vaihtui syvään kalpeuteen.

"Armaani! Tännekö katositkin joukostamme! Saanko esittää sinulle lordi Wandlen? Hän on vanha perhetuttava ja lisäksi minun kummini. Vaikka enpä siitä juuri ylpeile", lisäsi hän matalalla äänellä kumartuen Marcellan yli. "Hän on nyreäluontoinen ja epämiellyttävä ihminen, ja minä olen usein vihoissani hänelle. Mutta se on vanha perheside, ja isoisä on hyvin tarkka, että sellaisessa pysytään. Vain pari sanaa ja sitten koetamme päästä hänestä."

"Aldous, minä en _voi_", sanoi Marcella kohottaen katseensa Aldousiin. "Minä en voi. Olen lukenut tuon kirjoituksen. Minun täytyisi olla epäkohtelias hänelle."

Aldous näytti hyvin avuttomalta.

"Sepä paha", lausui hän hitaasti. "En tietänyt, että olit lukenut sen. Mitä on tehtävä. Lupasin tulla häntä noutamaan."

"Lordi Wandle -- neiti Boyce!" kuului ohut terävä ääni Aldousin takana. Aldous vetäytyi äkkiä syrjään ja näki säikähdyksekseen Neta tädin hyvin päättäväisen näköisenä esittelevän heidän ryhdikästä naapuriaan, joka teki syvän, vanhanaikuisen kumarruksen sohvassa istuvalle nuorelle tytölle.

Lady Winterbourne silmäili hätääntyneenä Marcellaa. Mutta seurusteluvaisto oli vahvempi kuin tunteiden kuohu. Sadasta naisesta tuskin yksikään pystyisi todellisuudessa panemaan täytäntöön sitä, mitä lady Winterbourne tiesi Marcellan sisässään uhanneen tehdä. Marcella epäröi; sitten hän vastasi lordi Wandlen tervehdykseen kopealla, tuskin huomattavalla päännyökähdyksellä.

"Kuumuutta kaiketi läksitte pakoon tänne?" kysäisi lordi Wandle. "Mutta pelkäänpä, ettette tänä iltana saa paljon levätä. Kaikille on annettava silmäys tai sana."

Marcella ei virkkanut mitään. Lady Winterbourne pisti väliin pari hätäistä sanaa suuresta väentungoksesta.

-- "Niin kyllä, tungos on suuri", sanoi lordi Wandle. "Olemme tiettävästi kaikki tulleet katsomaan, kuinka onnellinen Aldous on. Kauanko olette jo Mellorissa asunut, neiti Boyce?"

"Kuusi kuukautta." Vastatessaan Marcella katseli jäykästi eteensä eikä puhujaan, ja hänen äänensä saattoi neiti Raeburnin veret kuohuksiin.

Lordi Wandle -- raakaluontoinen, elähtäneen, mutta vielä uljaannäköinen mies kuusissakymmenissä -- tarkasteli nuorta tyttöä silmät sirrillään, sitten hän vei kätensä viiksilleen ja hymähti.

"Pidättekö maaelämästä?"

"Pidän."

Tyttö ei itse asiassa saattanut aavistaa, miten vihamielinen hänen käytöksensä oli, kun hän antoi tämän yksikantaisen vastauksen. Hän oli päinvastoin kiukustunut omaan itseensä raukkamaisuudestaan.

"Entä pidättekö ihmisistä?"

"Muutamista."

Ja siinä samassa hän kohotti liekehtivät, mustat silmänsä kysyjään, ja tämä oivalsi yhtä selvään, kuin jos se olisi sanoin lausuttu, ettei ainakaan hän, lordi Wandle, kuulunut niihin, joista neiti Boyce piti, ja ettei tämä halunnut enempää keskustelua sulhasensa kummin kanssa.

Lordi kääntyi yhä vielä hymyillen Aldousin puoleen. "Kiitos, kiitos, Aldous poikani. Sallikaa minun nyt poistua. En uskalla kauemmin pidättää suloista morsiantasi."

Ja hän kumarsi uudelleen syvään, tällä kertaa peittelemättömän ivallisesti.

Lady Winterbourne näki hänen astuvan vaimonsa luo, joka pysyttelihe hiukan etäämpänä, ja purkavan kiukkuansa hänelle. He lähtivät huoneesta, ja kirjaston toisesta, koridooriin johtavasta ovesta näki vanha rouva heidän poistuvan hallia kohti ikäänkuin poismenoa hankkien.

Marcella nousi pystyyn. Hän silmäili ensin neiti Raeburnia -- sitten Aldousia.

"Vie minut pois täältä", pyysi hän Aldousin luo tullen. "Olen niin väsyksissä -- mennään sinun huoneeseesi."

Herra Raeburn pujotti hänen käsivartensa omaansa ja he raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi. Käytävässä he tapasivat Hallinin. Hän ei ollut vielä nähnyt Marcellaa ja ojensi kätensä tervehdykseksi. Mutta tyttö huomasi hänen tervehdyksessään jotain vierasta ja kylmää, joka vielä enemmän kiihdytti hänen jo ennestään jännitettyjä hermojaan. Hänen mieleensä juolahti, ettei Hallin kotvaan aikaan ollut enää yrittänyt lähestyä ystävänsä morsianta, ettei hän milloinkaan enää lausunut mitään toivomusta, että heistä tulisi läheisiä ystäviä, ja että Marcellan liittyminen kolmanneksi hänen ja Aldousin ystävyydenliittoon oli ikäänkuin itsestään rauennut -- ainakin vastaiseksi. Marcella puraisi huultaan ja joudutti Aldousia kiirehtimään eteenpäin sivu hilpeitten ja juttelevien vierasten, jotka olivat ryhmittyneet käytävään ja leveitten portaitten kummallekin puolen. Taas tervehdyksiä, esittelemistä -- taas tuota kiusallista näyttelemistä.

"Ei hän kursaile -- katsos miten hän kulettaa sulhastansa mukaansa", virkkoi muuan rovasti vaimolleen hyväntahtoisesti hymyillen, kun kihlatut katosivat yläkalteriin. "Eipä hänen tarvitse kauan odottaa, pianhan he pääsevät yhteen."

* * * * *

Aldous sulki työhuoneensa oven. Marcella tempasi sukkelasti kätensä hänen käsivarreltaan ja astuen uunin luo, hän nojasi käsivartensa sen reunalle ja peitti kasvot käsiinsä.

Herra Raeburn seisoi hiukan syrjässä katsellen häntä huolestuneena ja ihmeissään. Sitten hän huomasi, että tyttö itki. Veret ryntäsivät hänen poskilleen, hän astui Marcellan luo, tarttui hänen käteensä -- enempää ei hänelle suotu -- painoi sen huulilleen ja kuiskasi morsiamensa korvaan kaikkia niitä helliä ja lohduttavia sanoja, joita rakkaus johti hänen mieleensä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän vakuutteli itselleen ja Marcellalle, että hän rakasti ja kunnioitti häntä vain sitä enemmän tuon äskeisen tapauksen johdosta. _Hänellä_ yksin oli ollut uskallusta näyttää, miten ankaran tosikristityn on meneteltävä sellaista ihmistä kohtaan. Ja mitäpä siitä, vaikkapa heille kummallekin vastaisuudessa koituisi ikävyyksiä tuosta uskalluksesta -- vaikkapa hänen rakkaat omaisensakin ottaisivat tuosta loukkaantuakseen -- mitä siitä? Tällaisissa seikoissa oli _hänen_, Marcellan tahto johtava.

Mitä muuta saattoi lempi enää vaatia? Mutta Marcellan itku olikin itse asiassa epätoivon itkua. Juuri tuo sulhasen hellyys, hänen oikeutensa lohduttaa häntä ja ilmaista hyväksymisensä hänen käytöksestään painostivat häntä kahlehtivina siteinä, joita ei hänen olisi tullut ikinä solmia ja joita nyt oli liian myöhäistä katkaista. Vihdoin viimein hän nyt kaikki tajusi. Ei hän vavahtanut Aldousin kosketuksesta, ei hän vavissut hänen vihansa edessä. Hän oli suostunut rikkaan tilanomistajan naimatarjoukseen rakastamatta häntä, ajatellen vain niitä kaikkea hän tällä kaupalla voittaisi. Ja nyt tuntui hänestä kaikki, mitä Aldous pystyi hänelle antamaan, tyhjältä, arvottomalta -- tuntui ikäänkuin hänen eteensä aukeava elämä ei olisikaan muuta kuin yhtäjaksoista, pikkumaista kinaa ja taistelua hänen ja hänen ympäristönsä välillä, taistelua, jossa hän lopulta väkisinkin oli joutuva alakynteen ja josta ei hänen sydämensä sen paremmin kuin kunnianhimonsakaan vähääkään hyötynyt. Hän oli toivonut mahtavaa asemaa saadakseen itselleen vaikutusalaa. Mutta mitä hän kykenee vaikuttamaan? Hänen täytyisi alistua -- oh! vieläpä hyvin nopeastikin -- seurustelemaan ylhäisten ihmisten kanssa, liikkumaan heidän ylhäisissä kodeissaan ja elämään tässä tyhjänpäiväisessä loistossa, komeudessa ja rikkaudessa. Kaikki tuo, mikä oli ennen niin houkuttelevana väikkynyt hänen mielessään, kuinka hän korkeasta asemastaan astuisi kyläläisten luo sitomaan heidän haavojansa, kaikki tuo näytti hänestä nyt pintapuoliselta ja alhaiselta. Toisia ihanteita -- toisia harrastuksia oli nyt avautunut hänelle -- ja vieläkin tuntui raju sykähdys valtimossa, kun hän muistutteli mieleensä sen miehen pelottomuutta ja miehekästä, kekseliästä jäntevyyttä, joka hänet oli ohjannut uusille urille. Tyhjää ja onttoa oli hänestä nyt kaikki, mitä hän ennen oli tavoitellut, loistavaa ja houkuttelevaa kaikki mitä hänen osalleen ei ollut tuleva. Köyhyydestä, seikkailuista, lemmentulesta, oman personallisuutensa kasvattamisesta -- tuosta kaikesta hän oli nyt jäävä osattomaksi. Hänestä oli tuleva lady Maxwell, ja neiti Raeburnin kanssa hän oli joutuva hyviin väleihin ja kantava Maxwell suvun jalokiviä!

Mutta kesken tätä hillitöntä raivoaan itseään ja kohtaloa vastaan, hän katsahti äkkiä ylös ja kohtasi Aldousin surullisen ja hellän katseen. Hänen omatuntonsa heräsi siinä samassa. Mikä oli tuo elämä, jonka kanssa hän oli uskaltanut leikitellä, -- tuo mies, jota hän oli uskaltanut kohdella kuin mitäkin tunteetonta esinettä. Säikähtyen omaa kelvottomuuttaan hän puhkesi uudelleen itkuun ja käyttäytyi katuvan lapsen tavoin. Aldousin, jota hänen kiihkeä tunnepurkauksensa ja rajut, sekavat itsesyytöksensä ihmetyttivät ja säikähyttivät, sai hänet lopulta viihtymään ja hän sai itse nauttia hetkisen taivaallista onnea, kun Marcella vapiseva kätensä Aldousin käteen suljettuna, istui alistuvana sulhasensa vieressä sallien hänen kuiskata korvaansa mitä hellimpiä hyväilysanoja.

VIII LUKU.

Kotimatkalla Marcella ja äiti vaihtoivat tuskin sanaakaan keskenään. Elleivät Marcellan ajatukset olisi olleet niin toisaalla, olisi häntä huvittanut udella, millä mielellä hänen äitinsä oli ollut illan kuluessa. Olihan tämä Richard Boycen vaimolle ensimäinen juhlatilaisuus kuuteentoista vuoteen. Rouva Boycen ilta oli itse asiassa kulunut varsin rauhallisesti. Astuttuaan saliin lordi Maxwellin taluttamana hän oli istuutunut erääseen nurkkaan, jossa hän huvittelihe tarkkaamalla kaikkea, missä hänen terävä silmänsä mahdollisesti oivalsi naurettavia puolia. Moniaat vanhat tuttavat, jotka olivat nähneet hänet Mellorissa vastanaineena, olivat hieman epäröiden tulleet puhuttelemaan häntä. Hän oli jutellut heidän kanssaan seurusteluun tottuneen naisen kohteliaalla välinpitämättömyydellä, ja he saivat hänestä sen käsityksen, että hän oli mielestään saavuttanut entisen asemansa seuraelämässä tyttärensä upean naimiskaupan kautta. Lady Winterbourne oli häntä ujostellut ja senvuoksi ollut ylenpalttisen ystävällinen, ja lordi Maxwell samoin kuin neiti Raeburnkin oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen sitä kiusallista osaa, jota hän oli ollut pakotettu suorittamaan. Kaiken aikaa hän piti silmällä Marcellaa -- välikohtaus lordi Wandlen kanssa jäi kumminkin huomaamatta -- ja Aldousin ja Hallinin kanssa jutteleminen tuotti hänelle hiukan todellista hupiakin.

Levoton hän kumminkin oli koko illan, ja kun tanssiaiset olivat loppumaisillaan, oli hän niin kovassa tuskassa päästä kotiin, ettei hänen silmänsä ollut yhtä havaitseva kuin tavallisesti, eikä hän niinmuodoin ollut pannut huomiolle, kuinka muuttuneelta Marcella oli näyttänyt sen jälkeen, kuin hän Aldousin seurassa palasi tanssisaliin. Sen äiti kumminkin huomasi, että Marcellan käytös oli ollut jonkun verran pehmeämpää kuin alussa, että tyttö tervehti ystävällisemmin, myhäili lempeämmin ja että hän oli ponnistellut, aivan ilmeisestikin ponnistellut, päästä puheisiin Hallinin kanssa. Lordi Maxwell, joka ei Wandlen jutusta mitään tiennyt, oli täynnä ihastusta pojanpoikansa morsiameen eikä -- sydämellinen ja avomielinen kun oli -- sitä salannut tytön äidiltä eikä lady Winterbournilta. Neiti Raeburn yksin pysyttelihe kiukustuneena syrjässä, tyytyväisyyttä ei hän voinut teeskennellä, ei edes Marcellan äidille.

Ja nyt Marcella oli väsynyt -- kuolemaan asti väsynyt niin sielun kuin ruumiin puolesta, tuumi hän itsekseen. Hän nojautui vaunujen tyynyihin ja koetti tykkänään vajota väsymyksensä valtaan, unohtaa kaikki ja olla ajattelematta mitään. Yö oli lauhkea ja kuutamoinen. Pitkällinen pakkanen oli vaihtunut rankkasateeseen, jota oli kestänyt pari päivää. Nyt oli sade tauonnut, ja ilmassa tuntui jo varhaisen kevään makua.

Kun he olivat saapuneet kotiin ja yhdessä astuneet yläkertaan, kysyi rouva Boyce tyttärensä puoleen kääntyen: "Autanko sinua pukuasi riisumaan, Marcella?"

"Ei kiitos. Tarvitsetko sinä apua?"

"En tarvitse. Hyvää yötä."

"Äiti!" Marcella riensi juoksujalkaa äitinsä jälkeen. "Tahtoisin tietää, miten isä jaksaa. Odotan täällä, kunnes olet käynyt katsomassa."

Rouva Boyce näytti kummastuneelta. Sitten hän katosi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Marcella odotti ulkopuolella nojautuen vanhaan tammikalteriin, joka kulki ympäri koko hallin. Hänen kädessään palava kynttilä muodosti ainoan valoisan kohdan tuossa suuressa, pimeässä talossa.

"Hän näyttää nukkuneen hyvin", kuiskasi rouva Boyce näyttäytyessään jälleen kynnyksellä. "Hänellä ei ole voinut olla tuskia, sillä opiumiin, jonka varasin hänelle, ei ole koskettu. Hyvää yötä."