Part 23

Kello oli kymmenen. Herra Boyce oli lähtenyt makuulle. Hänelle ei siis enää tarvinnut pitää seuraa, ja sepä tosiaankin oli siunattu seikka. Pian kai rouva Boyce ja hänen tyttärensä saapuvat alas. Yhdeksän tienoilla he olivat kadonneet yläkertaan pukeutumaan. Tänä iltana oli Maxwell Courtissa tanssiaiset ja puoli yhdeksitoista oli rouva Boyce tilannut vaunut. Hetkisen kuluttua hän oli näkevä neiti Boycen uudessa puvussaan Raeburnien sukuhelmet kaulassaan. Whartonilla oli tavattoman terävä huomiokyky, eikä häneltä alun pitäen ollut jäänyt huomaamatta joukko Marcellan jokapäiväisessä elämässä ilmaantuvia, naismaailmaan kuuluvia pikku tapauksia ja yksityisseikkoja. Niinpä hän tiesi, että myötäjäiset valmistettiin kotona ja että nuori nainen, jolle ne oli määrätty, osoitti äitinsä hiljaiseksi harmiksi tämän työn edistymiseen nähden mitä suurinta haluttomuutta ja välinpitämättömyyttä. Eriskummallinen nainen tosiaan, tuo rouva Boyce!

Nuori tilanomistaja tapasi itsensä kuuntelemassa joka oven avautumista talossa, ja hän näki jo hengessään Marcellan seisovan edessään valkopukuisena. Häntä ei oltu pyydetty tanssiaisiin. Hän oli aikaisemmin uskonut neiti Boycelle, että neiti Raeburnin ja hänen välit olivat olleet rikki jo vuosikausia. Vihamielisyyden syyn hän tietenkin oli jättänyt Marcellan itsensä arvattavaksi. Eikä tuo Marcellasta vaikeata ollutkaan -- ikäänkuin ei tuollaisen järjettömän "Naisliiton" suvaitsemattomuus ja ulkokultaisuus antaisi kylläksi selitystä vaikka minkä sukuylpeän vanhan neidon suuttuneeseen käytökseen! Ja Marcella oli liian ylpeä sekä omasta että Whartonin puolesta, huomauttaakseen sanallakaan lordi Maxwellia tai hänen sisartaan kutsumaan isän vierasta tanssiaisiin.

Mutta sattuipa Whartonin tiedossa olemaan muutamia toisia asianhaaroja, jotka selittivät hänen karkoituksensa Maxwell Courtilaisten seurasta. Siitä ei tietenkään ollut tarpeellista jutella mitään neiti Boycelle. Mutta tässä Marcellaa odotellessa vaelsivat miehen ajatukset muutamiin menneisyyden tapahtumiin. Silloin oli Raeburn pidellyt häntä kovalla, hän oli esiintynyt moraalisena kurittajana, säätäen nöyryyttävän rangaistuksen pahasta teosta tavatulle nuorelle huimapäälle. Wharton ei mielestään kantanut mitään erikoista vihaa Aldousille siitä. Mutta hän ei poikanakaan ollut muistaakseen koskaan pitänyt Aldousista, ja tuon vanhan jutun jälkeen hän luonnollisesti piti hänestä vieläkin vähemmän. Juuri noiden menneitten tapahtumain tähden oli hänen asemansa Mellorissa alun pitäen ollut hänelle varsin mieluinen. Olipa se kenties jonkun verran vaikuttanut siihen, että hän oli päättänyt vastaanottaa vapaamielisten vaaliliiton tarjouksen ruveta vanhan Dodgsonin vastaehdokkaaksi.

Ja viimeisten viikkojen kuluessa oli hänen asemansa käynyt yhä huvittavammaksi ja jännittävämmäksi. Hän oli syrjäyttämäisillään Maxwellien ehdokkaan paikasta, joka oli tälle kuulunut jo vuosikausia, ja lisäksi -- Wharton oli täysin selvillä siitä, että hän toisellakin tolalla -- ja paljon tärkeämmällä ja arkaluontoisemmalla alalla -- oli polkenut Aldous Raeburnin oikeuksia! Vaalikamppailun aikana eivät hän ja Raeburn olleet usein tavanneet toisiaan Mellorissa. Kumpikin oli ollut toimissaan kiinni. Mutta kun jonkun kerran olivat sattuneet yhteen, oli Wharton selvästi huomannut, että hänen oleskelunsa talossa, hänen kasvava tuttavallisuutensa Marcella Boycen kanssa, heidän mielipiteittensä yhteensulautuminen, Marcellan osoittama harrastus hänen vaalitaisteluunsa ja heidän yhteiset kylätuttavuutensa olivat peräti kiusallisia Aldous Raeburnille.

Tapahtumain kehitys oli itse asiassa viime aikoina saattanut Whartonin aivan erikoiseen kiihotustilaan. Hän oli tullut Brookshireen toivossa saada -- niin valtiollisessa kuin personallisessa suhteessa -- elää vaihtelevaa ja huvittavaa elämää. Mutta hän huomasikin asemansa paljoa kärjistyneemmäksi ja mieskohtaisemmaksi kuin oli odottanut. Tuota kaunista, ylvästä, kypsymätöntä tyttöä hänen tietysti oli ensi sijassa kiittäminen siitä, että päivät olivat lentäneet niin nopeaan. Nuori sosialisti tiesi vallan hyvin salaiseksi mielihyväkseen, että neiti Boycen ajatuksia vallitsi nykyisin hän eikä Aldous Raeburn. Heidän keskustelunsa ja kiistansa johtuivat hänen mieleensä, herättäen ensin hilpeätä tuulta, sitten toisia tunnelmia. Iloinen hymyily väikkyi hänen huulillaan, kun hän muisteli Marcellan kiivaita suuttumuksen purkauksia keskustelujen aikana, hänen vastaväitteitään, vetoomisiaan -- ja lopuksi hänen vastahakoista alistumistaan Whartonin murrettua hänen vastustushalunsa tosiasiain avulla tai ivansa voimalla. Niinpä niin! Marcella Boyce menee tanssiaisiin tänä iltana; Aldous Raeburn ylpeillen esittää hänet omanaan, mutta ne ajatukset, harrastukset ja ihanteet, joita tämä tyttönen nyt mielessään hautoo, tulevat aikaa voittaen, päästyään kypsymään, antamaan tuollaiselle Raeburnin kaltaiselle ylimykselle koko joukon päänvaivaa. Ja näissä ajatuksissa ja harrastuksissa -- sen Wharton kyllä tiesi -- oli jo annettu merkitsevä sija sille miehelle, joka kuuden viikon ajan oli ollut hänen kiusanhenkensä, opettajansa ja seuralaisensa. Hän oli kannattanut ja ylläpitänyt Marcellassa jo ennaltaan kytevää tyytymättömyyttä, oli opettanut häntä muovailemaan sitä, oli selvittänyt hänelle syyt siihen, joten tulevan lady Maxwellin tahto nyt oli paljon selvempi ja jyrkempi kuin ennen. Wharton ei ollut itsekään selvillä siitä, minkävuoksi hän oli niin mielissään, mutta mielissään hän vain oli. Tämä nykyinen asiaintila huvitti ja virkisti häntä aika lailla.

Askeleita eteisessä -- kahiseva puku -- hän sulki nopeasti kirjan ja kuunteli.

Ovi aukeni ja Marcella astui sisään -- valkea ilmestys seinän tummaa sineä vastaan. Häntä seurasi vahva kukkastuoksu, sillä hän kantoi kädessään Aldousin lahjaa, upeata ruusuvihkoa, jonka hänen lähettinsä juuri oli tuonut Maxwell Courtista. Wharton kavahti pystyyn ja työnsi hänelle tuolin. "Aloin jo tuumia, että tanssiaisenne ovatkin vain minun mielikuvitukseni tuotteita!" sanoi hän hilpeästi. "Olettepa tottakin hyvin myöhänen."

Sitten hän huomasi, että Marcella näytti huolestuneelta.

"Isä minua huolettaa", sanoi nuori tyttö astuen takan luo.

"Hänellä on taas ollut tuollainen kohtaus -- vaikka äiti sanoo, ettei se nyt paha ollut. Äiti tulee paikalla alas. Mutta minua haluttaisi tietää, miksi hän näitä kohtauksia saa ja miksi hän pitää itseään niin sairaana -- tiedättekö te?" lisäsi hän äkisti, kääntyen seuralaiseensa.

Wharton ällistyi ja viivytteli vastausta. Siitä mitä herra Boyce oli hänelle uskonut ja mitä hän itse tarkkanäköisyydellään oli huomannut, oli hänelle täydelleen selvinnyt, mitä tautia herra Boyce sairasti. Mutta häntä ei haluttanut tyttärelle siitä puhua.

"Luulisin että isänne tarvitsee hyvää hoitoa -- ja että hän on hyvin hermostunut tilastaan", sanoi hän tyynesti. "Mutta saahan hän huolellista hoitoa -- ja äitinne kyllä tietää, mikä häntä vaivaa."

"Hän kyllä tietää", sanoi Marcella. "Kunpa minäkin tietäisin."

Tytön kasvoille kohosi äkillinen tuskan varjo ilmaisten sisäistä levottomuutta -- tunnonvaivoja. Wharton tiesi, että hän oli usein ollut isälleen kärsimätön eikä ollut ottanut uskoakseen hänen valituksiaan. Hän luuli käsittävänsä tyttären tunteet.

"Sairasta saattaa monesti paremmin hyödyttää, jollei tunne hänen sairautensa laatua", sanoi hän. "Toivo ja pirteä mieli merkitsee paljon tällaisissa tapauksissa. Hän kyllä toipuu tästä."

"Jos hän toipuu, ei se ainakaan ole -- --"

Hän vaikeni yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. "Minun ansioni", oli hän sanomaisillaan, mutta sitten hän kavahti sitä liiallista tuttavallisuutta, jota tällainen tunteiden purkaus olisi osoittanut. Wharton seisoi hänen vieressään vastaamatta, mutta käsitti ja rauhoitti häntä, ikäänkuin Marcella olisi pukenut itsesyytöksensä sanoihin.

"Tehän aivan rusennatte kukkanne", sanoi hän äkisti.

Ja ruusuvihkonen riippui tosiaankin hänen kädessään aivan kuin unehtuneena.

Marcella kohotti huolettomasti ruusut ylös ja piteli niitä pystyssä Whartonin kumartuessa haistelemaan niitä.

"Kesä!" huudahti hän syvällä, nauttivalla henkäyksellä kätkien kasvonsa niihin. "Hiukan lämpöä, hiukan rahaa, ja ihminen vallitsee vuodenaikojakin. Sallitteko minun lausua filosofisen huomautuksen?"

Hän peräytyi parisen askelta Marcellasta. Hänen nopea, tutkiva, mutta yhä kunnioittava katseensa tarkasteli pienintäkin seikkaa Marcellan upeassa puvussa.

"Ellen anna teille lupaa, teette sen luvatta, se on minun kokemukseni!" sanoi tyttö puolittain nauraen, puolittain suuttuneena, ikäänkuin entisiä, vanhoja otteluja muistellen.

"Myönnättehän toki, että kiusaus on kova? Minun huomautukseni on varsin yksinkertainen, ei kukaan voi olla sitä tekemättä. Ei sitä kuolevaista ole, jonka veret ei joutuisi liikkeelle, kun hän näkee jotain korkeimmassa kehitysmuodossaan. Kuten esimerkiksi kauneutta, menestystä, onnea?"

Hän vaikeni hymyssä suin. Marcella nojasi hennon kätensä uuninreunaa vasten ja kääntyi pois. Aldousin helmet soluivat taaksepäin hänen valkealla käsivarrellaan.

"Luuletteko sitten, että tänä iltana olen oleva niin kovin onnellinen?" sanoi hän viimein ylenkatseellinen vivahdus äänessään. "_Minua_ eivät tuollaiset tilaisuudet voi lumota."

Wharton oli purskahtaa nauruun -- niin nuorekas ja itsetiedoton oli tytön pedanttisuus. Mutta hän hillitsi hilpeyttänsä.

"Enemmistö on oleva minun mielipidettäni tänä iltana", huomautti hän vakavan näköisenä. "Olkoon se minun puoleltani sanottu."

Marcellan poskille kohosi puna. Ennen ei ollut yksikään mies uskaltanut puhutella häntä noin rohkeamielisesti tai tarkastella häntä noin kylmän tutkivasti. Hänen olisi mielestään pitänyt suuttua, ja siinä samassa hän jo _olikin_ suuttunut, mutta itseensä siitä, että oli niin pikkumaisen sovinnainen.

"Kuulkaapa", alkoi Wharton jälleen, nyt aivan toisella äänellä. "Näin teidän ennen päivällistä kiireesti rientävän kylälle. Onko jotain ikävää siellä tapahtunut?"

"Vanha Patton on hyvin sairas", virkkoi Marcella huoaten. "Minä kävin kuulustelemassa, miten hänen laitansa on. Hän saattaa kuolla vaikka koska. Ja huono on Hurdin poikakin."

Wharton nojausi uuninreunaa vasten ja alkoi puhella molemmista sairaista rauhallisesti ja järkevästi. Hän ei ollut tyly, ei liioin tarpeettoman hellätunteinen eikä mahtava -- tällaisina hetkinä hän eniten miellytti Marcellaa. Kun he joutuivat köyhistä puhumaan, puhutteli nuori sosialisti Marcellaa toverinaan, vertaisenaan, ja poissa oli silloin miehen iva ja ylimielisyys.

"En ole tullut teille ennen maininneeksi", sanoi hän äkkiä, "mutta minusta näyttää varmasti, että Hurdin vaimo pelkää teitä, että hän salaa jotain teiltä?"

"Minultako! Se ei ole mahdollista. Minä tiedän kaikki, mitä heillä tapahtuu."

"Sittenkin. Minä kuuntelin hänen puhettansa sinä päivänä, kun olimme yhdessä heidän mökissään, kun minä pitelin poikaa polvellani. Minä tarkkasin vaimon kasvoja, ja olen aivan varma siitä, että hän kätkee mielessään salaisuutta ja kätkee sen juuri teiltä."

Marcella näytti ensin levottomalta, mutta sitten hän naurahti.

"Ei, ei", vakuutti hän hyvin tietävän näköisenä. "Uskokaa pois, minä tunnen hänet paremmin kuin te."

Wharton ei virkkanut sen enempää.

"Marcella!" kuului etäinen ääni huutavan.

Nuori tyttö tarttui nopeasti valkean hameensa laahustimeen ja kukkiinsa.

"Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä! Minä kuuntelen, milloin palaatte kotiin, ja ajattelen, minkälaiselta siellä mahtaa teistä tuntua. Vielä sananen, jos suvaitsette! Näytelkää osaanne loistolla. Alamaiset eivät siitä ole hyvillään, että kuningatar kieltäytyy hänelle tulevasta arvosta."

Marcella punehtui ja naurahti hiukan epävarmasti ja kiirehti ulos huoneesta mitään vastaamatta. Sulkiessaan oven valtasi hänet äkillinen tyhjyyden tunne. Hän astui läpi pimeän sivuhuoneen ja oli yhä näkevinään edessään tuon lujarakenteisen, notkean miesvartalon -- poikamaisena ja keskikokoisena, mutta aina huomiota herättävänä -- oli näkevinään vaaleat, kiharaiset hiukset, kirkkaansiniset silmät ja teräväpiirteiset kasvot, joiden ilmeissä saattoi olla niin paljon viehätystä ja veitikkamaisuutta. Mutta sitten alkoi omatunto nuhdella häntä. Hän kiirehti askeleitaan ja riensi halliin ikäänkuin peloissaan tai häpeissään.

Hallissa odotti häntä uusi vaikutelma. Rouva Boyce seisoi iltapuvussa vanhan biljardipöydän luona odotellen kamarineitsyttänsä, joka oli lähtenyt noutamaan hänen vaippaansa.

Marcella pysähtyi tuossa tuokiossa ällistyneenä ja ihastuneena, sitten hän juoksi äidin luo.

"Äiti, sinähän olet viehättävä! Tuollaisena en ole sinua nähnyt sittenkuin olin lapsi. Muistan että silloin tulit kerran lastenkamariin valkoisessa, avokaulaisessa puvussa, jossa oli paljon kukkia. Mutta tuo mustahan soveltuu sinulle aivan erinomaisesti, ja Deacon on saanut hiuksistasi ihmeitä aikaan!"

Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli häntä poskelle selittämättömän liikutuksen vallassa. Tämä hellyyden purkaus tuotti sanomatonta huojennusta, oli ikäänkuin hän sen kautta olisi jälleen löytänyt oman itsensä.

Rouva Boyce vastaanotti rauhallisesti suudelman. Hän oli kalvakka ja hiukan kiusaantuneen näköinen, mutta komea katsella juhlatamineissaan. Runsaan, pitkän, kullanvaalean tukan oli Deaconin taidokas käsi kammannut siromuotoiseksi, paljaat hartiat ja kaula olivat melkein yhtä soreat kuin tyttären, ja samettipuvun upeat poimutelmat lisäsivät vartalon ylhäistä ryhtiä. Marcella ei voinut estää ihastustaan ja mielihyväänsä sanoihin puhkeamasta. Rouva Boyce näytti tuskaiselta ja huuteli kärsimättömästi Deaconia.

"Mutta äiti", sanoi Marcella tyytymättömästi, "tuosta pienestä kaulakoristeesta en voi pitää. Se ei sovellu pukuusi ja näyttää aivan liian halvalta."

"Muuta ei minulla ole, rakas lapsi", sanoi rouva Boyce kuivakiskoisesti. "Deacon, joutukaahan toki!"

Muuta ei! Mutta sittenkin saattoi Marcella silmänsä ummistaessaan selvästi nähdä timanttien välkkyvän tuon lapsuutensa aikuisen valkean olennon kaulalla ja käsivarsilla -- saattoi nähdä itsensä pikku tyttönä leikittelevän äidin jalokivillä.

Nykyisin rouva Boyce oli hyvin umpimielinen ja vaitelias omien tavaroittensa suhteen. Marcella ei koskaan astunut kutsumatta hänen huoneeseensa eikä olisi mitenkään rohjennut äidin luvatta vapaasti liikkua siinä.

Tuo mitätön, kallisarvoiseen pukuun niin huonosti soveltuva ketju johdatti Marcellan mieleen äidin kuluneen elämän kaiken toivottoman kurjuuden ja hänen oman raskaan, ilottoman nuoruutensa hetket. Mitään virkkamatta hän seurasi rouva Boycea vaunuille -- mieli jälleen kapinallisten tunteiden riehussa.

* * * * *

Vain neljä viikkoa hääpäivään! Nämä sanat soivat hänen korvissaan vaunujen vieriessä eteenpäin. Kuinka käsittämättömältä, melkein uskomattomalta se tuntui. Paljonko hän tunsi Aldousia, tulevaa elämäänsä -- paljonko ennen kaikkea omaa itseänsä? Onnellinen hän ei ollut -- ei ollut moneen päivään ollut onnellinen eikä tyytyväinen. Mutta hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän pystynyt sekavia ajatuksiaan selvittämään. Joskin Marcellan mielipiteet olivat nykyaikaiset ja hänen vaikutteensa useasti käsittämättömät, oli hänen luonteensa pohjasävynä vissi peritty yksinkertaisuus. Jo hurjana, tottumattomana lapsena Marcella Boyce oli aina ollut luotettava, järkähtämättä hän pysyi sanassansa -- sen koulutoverit kyllä tiesivät. Niinpä nytkin. Kapinallisilta tunteiltaan ja tyytymättömyydeltään hän ei koskaan ollut unohtanut olevansa Aldousiin sidottu. Mutta tänä iltana tuntui niin oudon levottomalta ajatella, että hänen neljän viikon kuluttua oli oltava herra Raeburnin vaimo? Miksi! Kuinka? -- mitä tulisi se itse asiassa merkitsemään Aldousille ja hänelle itselleen? Olipa ikäänkuin hän keskellä ryöppyävää virtaa olisi hetkeksi koettanut pysähtyä pidättääksensä sitä vuolasta vauhtia, joka tähän asti oli temmaissut heidät kaikki mukaansa, mutta samassa huomannutkin mielipahakseen, että veden voima ja nopeus on vastustamaton.

Mutta tämän ohessa Marcella kaiken aikaa oli täysin tietoinen siitä, että häntä tällä hetkellä puoli kreivikuntaa kadehti, että sadat uteliaat ja arvostelevat silmät tulisivat häntä tähystämään kymmenen minuutin kuluttua. Hänen ylpeytensä virkosi. Tuo pieni kaulaketjujuttu tavallaan lisäsi sitä hupia mitä hän mahdollisesti odotti illan tanssiaisista ja omasta osastaan siinä.

* * * * *

He olivat parahiksi päässeet ulos vaunuista, kun Aldous joka odotti ulkohallissa, astui ilomielin heitä vastaan. Tähän saakka hän oli päämäärättä samoellut vieraittensa keskellä aina vain saman ajatuksen vallassa: milloinkahan Marcella tulee ja mitähän hän pitää kaikesta tästä? Tämä loistava juhla oli ollut isoisän keksimä, itse hän ei koskaan olisi ajatellut sellaista. Mutta hän tajusi aivan hyvin isoisän toivomuksen näin julkisella tavalla esittää perillisensä morsian sille seurapiirille jonka johtavana henkilönä tämä ennen pitkää oli oleva. Älysipä hän senkin, että lordi Maxwellilla oli toinen syvempi syy tämän kaiken takana, että hän tällä juhlalla tahtoi huomauttaa menneet asiat menneiksi, että hän katsoi Maxwellien vaakunan kyllin tukevaksi peittämään Boycen perheen heikkoudet. Hän tahtoi julkisesti tehdä tiettäväksi, että Marcella oli täysin tervetullut uuteen sukuunsa.

Kaiken tämän Aldous käsitti ja hän oli siitä kiitollinen. Mutta kuinka _hän_ sen käsittäisi? Miltähän tuntunee hänestä joutua täten näyteltäväksi ja katseltavaksi -- mitä hän mahtaa pitää kaikista noista ihmisistä, joille hän oli esitettävä? Aldous oli hyvin rauhaton.

Viime viikon aikana hän oli ollut verrattain keveällä mielellä. Marcella oli ollut lempeä ja ystävällinen hänelle -- olipa itse neiti Raeburnkin ollut tyytyväinen häneen. Whartonia ei oltu ensinkään mainittu, kun tavattiin, ja herra Raeburn oli ottanut avukseen kaiken filosofisen mielenmalttinsa saadakseen hänet unohtumaan. Hän luotti järkähtämättömästi morsiameensa, ja neljän viikon kuluttua oli Marcella oleva hänen vaimonsa.

"Voitko tätä kestää?" sanoi Aldous naurunsekaisella kuiskauksella, kun äiti ja tytär olivat heittäneet vaipat yltään.

"Sanohan, mitä minun on tehtävä", vastasi Marcella rusottavin poskin. "Koetan parastani. Mikä ihmisjoukko! Pitääkö meidän olla hyvin kauan täällä?"

"Tervetullut, rakas rouva Boyce", huudahti lordi Maxwell, joka sisähallissa astui heitä vastaan -- "sydämellisesti tervetullut! Suokaa minun viedä teidät sisään. Marcella! Aldousin luvalla!" hän taivutti valkeata päätänsä ritarillisesti ja suuteli tyttöä poskelle. -- "Muista että olen vanha mies, saat siis vastustelematta tyytyä kohteliaisuuden-osoituksiini!"

Ryhdikkäänä ja muhkeana, Bath-ritarikunnan merkki rinnassaan, hän tarjosi rouva Boycelle käsivartensa. Tämän poskilla helotti kirkas puna, jota ei hänen itsehillitsemiskykynsäkään voinut pidättää.

"Poloinen", ajatteli lordi Maxwell mielessään astuessaan hänen rinnallaan, -- "poloinen! -- vielä noin ylhäisen näköinen ja ihastuttava! Saattaa tänä iltana nähdä, minkälainen hän on ollut tyttönä!"

Aldous ja Marcella kulkivat jäljessä. Heidän oli astuttava läpi leveän koridoorin, joka kulki tuon neliskulmaisen talon ympäri. Molemmin puolin seisovat antiikkiset marmoripatsaat olivat tänä iltana kukkien peitossa, ylt'ympäri oli sijoitettu punaisella päällystettyjä istuimia, joissa tanssijat parhaillaan lepuuttivat itseään. Tanssisalista aaltoili valssin säveliä; vanha linna oli täynnä väriä ja tuoksua sekä soiton lomasta kuuluvaa keveätä naurua ja puhelua. Koridoorin peittämättä jätetyistä akkunoista nähtiin kuun kirkkaasti valaisemana tuo Tudorien aikuinen puutarha suihkukaivoineen, jotka täyttivät koko sisäpihan. Ja eriväristen lamppujen, verhojen, pukujen ja kasvojen välistä kohosivat pitkin seiniä marmorisarkofaagien vieressä kylmän majesteetillisina muinaiset suuruudet -- täällä Marcus Aurelius, tuolla Trajanus, tuolla Seneca.

Marcella kulki edelleen Aldousin taluttamana. Vieraat tulvivat nyt koridooriin kaikista sivuhuoneista, ja kaikkien silmät olivat tähdätyt rouva Boyceen ja Marcellaan.

"Kas tuossa hän on!" kuuli hän kiihkeän tytönäänen sopottavan saapuessaan lordi Maxwellin kirjastohuoneeseen, joka nyt oli heitetty vieraitten haltuun samoin kuin muutkin huoneet. "Joudu! Näetkö -- enkö sanonut että hän on viehättävä!"

Tuontuostakin lähestyi joku vanha ystävä hymyhuulin heitä tervehtimään, ja Aldous esitti hänelle morsiamensa.

"Arvostansa tarkka", huomautti muuan vanha tilanomistaja tyttärelleen, kun kihlatut olivat päässeet ohi. "Ujo nähtävästi -- eikä kummakaan! Mutta nykyajan tyttö, jos hän on ujo, ei enää punehdu ja hihitä kuten _minun_ nuoruuteni aikana, nyt he ovat sen näköisiä kuin odottaisivat loukkausta, jota eivät aio sallia! Kaunis on -- hyvin kaunis -- on kuin onkin. Ja kyllä näkyy, että etevä hän on -- ja noin hiukan -- kuinka sanoisin -- hiukan omituinen -- naisasianharrastaja varmaankin ja muuta sen sellaista. Olisipa hullunkurista nähdä sinuakin siinä hommassa, Nettie, heh?"

"_Tavattoman_ kaunis hän on", huokasi hänen punaposkinen, mitätön tytönnypykkänsä, kurottaen yhä niskaansa Marcellaan päin, -- "ja kuinka yksinkertaisesti vaatetettu, lukuunottamatta noita ihania helmiä. Merkillisesti hän kampaa hiuksensa, niin matalalle -- ja noin palmikkoihin. Ei kukaan enää pidä hiuksiaan tuolla tapaa."

"Koskei kellään ole sellaista päätä", sanoi vieressä seisova veli, nuori husaariluutnantti, tuntijan äänellä. "Kunniani kautta, onpa hän sorea -- hän on kaunein tyttö, minkä pitkään aikaan olen nähnyt. Mutta äksy hän on -- usko pois -- siltä hän ainakin näyttää."

"Kaikki sanovat, että hänellä on niin kummallisia mielipiteitä", sanoi tyttö innokkaasti. "Hän pitää miehensä kurissa, etkö sinäkin luule? Herra Raeburn on varmaankin hyvin lempeä ja taipuvainen."

"Enpä juuri tiedä", arveli nuori luutnantti viiksiään punoen. "Raeburn on kelpo mies -- erinomainen mies -- näkisit vaan hänen ampuvan. Luulisinpa, että hän osaa olla hyvin luja kun siksi tulee. Kaunis on äitikin ja ylhäisen näköinen. Isää ei ole päästetty näkyviin, huomaan. Siunattu asia Raeburnilaisille. Ei juuri mahda olla hauskaa saada sukuunsa tuollainen ilmiö, jolta täytyy varoa hopealusikoitansa."

Tällä välin seisoi Marcella pitkän tanssisalin yläpäässä neiti Raeburnin vieressä ja teki voitavansa ollakseen edukseen. Hän kumarteli kumartelemistaan ja pudisti kättä kreivikunnan merkkihenkilöiden kanssa -- herrat olivat punaisessa hännystakissa, naiset uusissa, lontoolaisissa puvuissaan. Kaikki nämä ihmiset tiesivät Marcellasta vähän tai ei mitään, sen vain olivat kuulleet, että hän oli silmiinpistävän kaunis, että hän oli tuon pahamaineisen Dick Boycen tytär ja että hän oli sangen "omituinen". Toiset, varsinkin miehet, jotka lausuivat muutamia kohteliaita sanoja hänelle, olivat osittain huvitettuja osittain ihmeissään siitä, että hän niin vikkelästi ja taidokkaasti oli pystynyt kaappaamaan itselleen seudun rikkaimman naimaiässä olevan miehen, toiset, varsinkin naiset, olivat jo kateellisia. Siellä täällä oli joitakin vanhempia vieraita -- miehiä ja naisia -- jotka näyttivät käsittävän, missä kovassa tulikoetuksessa tämä nuori tyttö mahtoi olla, ja he silmäilivät häntä ystävällisin, osanottavaisin katsein.