Part 22

Niinpä hän väisti Marcellan huudahdusta suuntaamalla puheen toisiin asioihin. Hän kysyi, oliko Marcellalla aavistusta siitä, kuinka monta kädenlyöntiä parlamenttiehdokkaan on annettava yhden päivän kuluessa, ja koetti sitten saada itsensä ja Marcellan hyvälle tuulelle lystikkäiden juttujen kertomisella päivän vaalikamppailusta. Marcella kuunteli puolella korvalla ja nauroi, mutta hänen silmänsä tuijottivat ulos akkunasta seuraten vaununlyhtyjen valojuovaa lumisella pensasaidalla, ja hänen kätensä lepäsi liikkumattomana Raeburnin kädessä. Kumpikin oli raskaalla mielellä. Aldousin mieli synkkeni yhä, sillä hänelle kävi nyt täysin selväksi, että tämä kokous -- itse asiassa virkeä ja onnistunut kokous -- hänen yksityiseltä kannaltaan arvosteltuna oli tappio.

"Eikö viimeinen puhe ollut mielestäsi hyvä?" puhkesi hän äkkiä sanomaan -- "tarkoitan tuota työmiehen puhetta. Arvelin sinun pitävän siitä. Se oli tykkänään hänen oma tuumansa -- ei kukaan pyytänyt häntä sitä tekemään."

Gairsley oli juuri se osa Maxwellin aluetta, josta Aldous oli erikoisesti huolehtinut. Paljon työtä ja aikaa hän oli uhrannut tämän hiukan rappiolle joutuneen kyläkunnan parantamiseksi, ja muun muassa hän oli siellä perustanut farmin, josta työmiehet saivat kantaa voitto-osuutensa. Tämä kokeilu oli menestynyt varsin hyvin, ja mainittu työmies, joka oli farmin väkeä, oli kokoukselle puhunut joitakin kiittäviä sanoja sen toiminnasta.

"Oh! puhuihan hän varsin siivosti ja kunnioittavasti!" vastasi Marcella nopeasti.

Vaunut vierivät eteenpäin kappaleen matkaa, ennenkuin Aldous vastasi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä kylmänlainen.

"Sinä arvostelet miestä väärin, luullakseni. Hän on aivan riippumattomassa asemassa ja perin kelpo mies. Minä olin kiitollinen siitä, mitä hän puhui."

"Enhän minä tietenkään voi sitä arvostella!" huudahti Marcella paikalla jo katuvaisena. "Miksi kysyitkään minulta? Kaikki oli silmissäni nurinkurista; otaksun, että -- nuo yhdistysnaiset olivat siihen syynä -- he niin ärsyttivät minua. Miksi olit hankkinut heitä sinne? Tarkoitukseni ei ollut suututtaa ja loukata sinua -- eipä ollutkaan -- juuri päinvastoin -- ja nyt minä kumminkin sen tein."

Hän kääntyi Raeburnin puoleen nauraen itkunsekaista naurua.

Aldous vakuutteli vakuuttelemistaan, ettei hän ollut loukkaantunut, ja alkoi uudelleen puhella muista asioista. He saapuivat Melloriin puhumatta sanaakaan Whartonista. Mutta sinä iltana pani Marcella maata kiukustuneena itselleen, ja yksinäiseltä kotimatkaltaan palattuaan mitteli Aldous vielä tuntikausia rauhatonna huoneensa lattiaa.

Kuinka toisin kaikki luonnistui seuraavana päivänä!

Marcella vietti iltapäivän Maxwell Courtissa, kuunteli kärsivällisesti neuvottelua tanssiaisvalmistusten viimeistelystä ja käyttäytyi neiti Raeburnia kohtaan niin säädyllisesti, että hän oli itsekin ihmeissään. Hän palasi kotiin velvollisuutensa täyttäneen ihmisen keveällä mielellä ja ilmoitti äidilleen aikovansa mennä illalla Whartonin baptistikappelissa pidettävään kokoukseen.

"Jotenkin tarpeetonta mielestäni!" sanoi rouva Boyce silmäkulmiaan kohottaen. "Mutta jos menet, seuraan minä mukanasi."

Joku toinen äiti olisi tässä tilaisuudessa yhdenkolmatta vuotiaalle tyttärelleen sanonut tahtovansa, että hän pysyisi kotona. Rouva Boyce ei koskaan käyttänyt sellaista puhuttelutapaa. Hän käsitti kyllä, että Marcellan kasvatus ja varsinkin hänen itsenäinen oleskelunsa Lontoossa olivat tehneet sen mahdottomaksi.

Marcella pani vastaan.

"Miksi tulisit mukaan, äiti. Isä varmaankin tarvitsee sinua. Deaconin otan kyllä mukaan."

"Ole hyvä ja käske laittamaan päivällinen neljännestuntia aikaisemmin ja pyydä Deaconia noutamaan ylhäältä päällysvaatteeni", kuului rouva Boycen vastaus.

Marcella astui pää pystyssä portaita ylös. Vai arvelee äiti -- ja neiti Raeburn myöskin -- tarpeelliseksi pitää häntä silmällä. Järjetöntä! Hän ajatteli vapaata taiteilijaelämäänsä Lontoossa ja ihmetteli mielessään, että koskahan muissakin Englannin piireissä alkaa levitä järjellisempi ja vapaampi seurustelu miesten ja naisten välillä.

Jopa herra Boycekin sanoi haluavansa lähteä kokoukseen.

"Tietysti hän laskettelee senkin joutavaa pötyä", sanoi hän kärttyisesti vaimolleen, "mutta hänen puhetapansa on niin mukaansa tempaava. _Hänessä_ sitten ei ole hituistakaan Raeburnien hidastelevaisuutta."

Marcella astui huoneeseen, kun tästä asiasta keskusteltiin.

"Jos isä tulee mukaan", kuiskasi hän äidilleen, "on kokous aivan pilalla. Työmiehet eivät voi häntä sietää. Enkä ihmettelisi, vaikka sanoisivat tai tekisivät jotain epämiellyttävää. Enkä neuvoisi _sinuakaan_ sinne tulemaan, äiti. Kyllä he puhuvat suunsa puhtaaksi työmiesten asunnoista -- ja paljosta muustakin."

Omasta puolestaan ei rouva Boyce paljon välittänyt Marcellan sanoista, mutta tyynellä päättäväisyydellään onnistui hänen kuitenkin taivuttaa herra Boyce pysymään kotona nojatuolissaan takan ääressä sigaretti ja ranskalainen romaani seuranaan.

Kokous pidettiin pienessä baptistikappelissa, joka parisen vuotta sitten oli rakennettu kylän laitaan herra Hardenin mielipahaksi ja kiusaksi. Läsnä oli noin satakaksikymmentä työmiestä ja huoneen perällä näkyi muutamia puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat tulleet sinne tirskumaan ja räyhäämään -- ei muita. Baptistien pappi, sileäksi ajettu nuori mies, joka mielipiteittensä jyrkkyyteen ja pontevuuteen nähden ei ollut paljonkaan Whartonista jäljellä, oli jo alkanut kokouksen. Muutamat myöhästyneet tulijat silmäilivät ohimennessään arasti Marcellaa ja hunnutettua, mustassa pukineessa olevaa naista, joka istui hänen vieressään viimeisellä penkkirivillä. Marcella nyökkäsi päätään Jim Hurdille ja joillekin muille tutuille. Muuten ei kukaan näyttänyt heistä välittävän. Rouva Boyce ei ollut milloinkaan ennen pistänyt jalkaansa mihinkään kylän alueelle kuuluvaan rakennukseen.

Wharton saapui myöhään. Hän oli ollut kaiken päivää ääniä hankkimassa eikä ollut yhtään näyttäytynyt Mellorissa. Nähtyään naiset hän hymyili heille ja pujahti penkkien välitse heitä tervehtimään.

"Minä olen rikkiväsynyt!" sanoi hän Marcellalle ottaen hatun päästään. "Ääni on lopussa, ajatuskyky samoin. Minä puhun puuta heinää puolen tuntia ja päästän heidät sitten menemään. Oletteko koskaan nähnyt uneliampaa joukkuetta?"

"Kyllä te heidät saatte virkistymään", sanoi Marcella.

Hänen silmänsä säteilivät, ja poskilla hehkui puna, eikä hän ottanut kuuleviin korviin Whartonin vakuutuksia uupumuksestaan.

"Te vaaditte minua taisteluun? Minun on herätettävä heitä -- sitäkö tulitte katsomaan? Sitäkö?"

Marcella nauroi eikä vastannut. Wharton jätti hänet ja astui saarnaajan pöydän tykö miesten laimeasti tömistäessä jalkojaan ja siellä täällä kopistellessa sauvojaan lattiaan.

Nuori pappi esitti yleisölle puhujan. Hän puhui vahvaa Yorkshire-murretta, ja hänen puheensa oli kiivaita, raamatunkielellä höystettyjä hyökkäyksiä pääomaa ja etuoikeuksia vastaan -- varsinkin suurtilallisia, valtionkirkkoa ja "joutilaita rikkaita" vastaan. Tuontuostakin hän pysähtyi henkeään vetämään, ikäänkuin itsekin kauhistuen omia solvauksiaan.

"Veljet, olkaamme _maltillisia_", sanoi hän jokaisen tällaisen kiihkeän purkauksen jälkeen, pannen erikoista painoa viimeiselle sanalle, "olkaamme ensi sijassa _maltillisia_!" -- ja samassa ääni taas paisui ja levisi, kunnes uusi hyökkäys oli täydessä vauhdissa, jolloin se taas aleni toistamaan tuota samaa lammasmaista varoitusta. Rouva Boycen ohuet huulet värähtelivät, ja Marcella oli kiukuissaan tuolle kunnon miehelle siitä, että hän hankki äidille niin paljon ilon aihetta.

Whartonin puhe tuotti ensin Marcellalle pettymystä, hän puhui laimeasti ja melkein kömpelösti. Hän oli, kuten sanoi, uupunut eikä jaksanut pitää ajatuksiaan koossa. Hän alkoi selittelemällä puolueensa yleistä valtiollista ohjelmaa ja vakuutti itse kuuluvansa tämän puolueen äärimmäiseen vasemmistoon. Tätä ohjelmaa oli luonnollisesti jo tähän aikaan jauhettu niin puolelta kuin toiselta radikaalien lehdissä. Wharton itse esitti sen ilman mitään innostusta, eikä yleisössäkään näkynyt pienintäkään harrastuksen tai ihastuksen merkkiä. Silloin tällöin kuului papin suusta: "kuulkaa, kuulkaa", mutta miehet istuivat juroina ja liikkumattomina.

"Saattaisipa luulla heitä pannukakuiksi", ajatteli Marcella harmistuneena. "Mutta mitä se oikeastaan heitä liikuttaisikaan. Kai minun tässä heti on noustava kieltämään noita lapsia meluamasta."

Mutta kaiken aikaa Wharton vain odotteli aikaansa. Tuokion hän oli ääneti, sitten ääni äkkiä vaihtui, kuivuus ja virallisuus meni menojaan, ja tykkänään toisella äänenpainolla hän nyt puheli:

"No niin, toverit, olen vakuutettu, että nyt ajattelette: Kyllä tuo kaikki kauniilta kuulostaa! -- eikä meillä ole mitään sitä vastaan -- ja kyllä kai se tottakin lienee. Mutta mitä tuo meitä liikuttaa! Ellei sinulla ole muuta meille puhuttavaa, mahdoit jättää meidät rauhaan. Eipä meillä liikene paljon aikaa lepuuttamaan jäseniämme takan ääressä tai muijan ja lasten kanssa seuraa pitämään. Mikset antanut meidän istua rauhassa kotona, vaan houkuttelit meitä ulos kylmään?"

"Totta, mutta minä en olekaan teille vielä kaikkea sanonut -- ja sen te kyllä tiedätte -- sillä minä olen ennenkin puhunut teille. Kaikki on totta ja tärkeätä, mitä olen tässä teille sanonut, ja myöhemmin te vielä kyllä sen ymmärrätte. Mutta mitäpä teikäläiset näistä asioista tietäisivät tai piittaisivat? Mitä te muuta kaipaatte kuin leipää -- --"

-- Ääni jyrisi ukkosena --

"-- hiukan mukavuutta -- hiukan vapautta -- vapautta sortajain vallasta, jotka luulevat olevansa teitä paremmat! -- hiukan lepoa vanhuuden päivinä, kotia, joka on hiukan parempi koirankoppia, palkkaa, joka turvaa teitä nälkään kuolemasta, hiukkasen siitä rikkaudesta, jota te aamusta iltaan haalitte kokoon toisten mässättäväksi!"

Hetkeksi hän vaikeni nähdäkseen, tepsisikö _tämä_. Eräästä nurkasta, missä istui ryhmä nuoria miehiä, kuului vimmattua keppien kolistamista. Vanhemmat miehet silmäilivät häntä tarkkaavasti, ja pojat takapenkeillä olivat heittäneet tirskumisensa.

Nyt hän alkoi uudella voimalla. "Suuriko on viikkopalkkanne -- yksitoista shillingiä?"

"Ei maar olekaan!" huusi ääni kuuntelijain joukosta. "Laskekaa oikein niinkuin se on. Minä jouduin työttömäksi viime viikolla kaksi päivää ja tällä viikolla kaksi päivää, se tekee jo neljä shillingiä vähemmän viikossa -- se on kuin onkin ihmisten nylkemistä!"

Wharton nyökkäsi hyväksyen päätänsä. Hän tunsi jo kaikki kylän miehet nimeltä eikä koskaan unohtanut kenenkään kasvoja tai elämäntarinaa.

"Oikeassa olette, Watkins. Sanokaamme siis yksitoista shillingiä silloin, kun ei palkasta ole mitään vähennetty, enempää ei koskaan, mutta usein vähemmän. Lisäksi elonkorjuurahat -- muka suurikin raha niiden mielestä, jotka mairittelevat teitä torylaisia äänestämään, vai mitä? -- sitten sieltä täältä jotain pientä sivuansiota -- siinä koko palkkanne. Kuusisataa shillingiä vuodessa tai sillä vaiheella, ja sillä on elätettävä vaimo ja lapset -- ja työtä on teidän tehtävä sen edestä kymmenen tuntia päivässä, ruoka-aikaa lukematta -- eikö niin? Niinpä niin, kylläpä olette hyvillä päivillä! -- olette vainenkin?"

Hänen ristissä olevat käsivartensa liukuivat alas saarnastuolin nojaan, ja vaieten hän kuljetti eloisan, sytyttävän katseensa rivistä riviin. Katkeraa, pilkallista naurunhohotusta kuului joukosta. Sitten se puhkesi taputuksiin.

"Entä minkälaiset ovat asumuksenne?"

Hänen katseensa välähti Marcellaan ja sivuutti rouva Boycen, joka jäykkänä ja liikkumattomana istui tyttärensä vieressä. Puhuja ojentautui suoraksi, mietti silmänräpäyksen, sitten hän kurottautui eteenpäin saarnastuolin ylitse, ikäänkuin saadakseen vauhtia sanottavalleen. Kovalla, päättävällä äänellä hän puhui edelleen.

Hän sanoi olleensa kaikkialla vaalipiirissä, nähneensä kaikkea, tiedustelleensa kaikkea. On myönnettävä, että suurilla maatiloilla oli tehty jo aika paljon viime vuosien kuluessa -- olihan yleinen mielipide saanut jotakin aikaan --; tilanomistajat olivat pakotetut luovuttamaan osan anastamastaan työvoitosta kunnollisten asumuksien hankkimiseksi työmiehille. Mutta mahtoiko kukaan arvella, että oli tehty kylläksi? Vai kylläksi, luolia hän oli nähnyt -- ja juuri suurilla tiloilla -- luolia, jotka eivät olleet kyllin hyvät niille sioille, joita tilanomistajat kielsivät lampuoteja pitämästä peläten heidän varastavan olkia niille -- joissa ihminen on lapsineen pakotettu eläimen elämää viettämään!

Pitkä, luiseva mies noin kuudenkymmenen korvissa nousi seisaalle ja viittasi pitkällä, vapisevalla sormella puhujaan.

"Mikä on, Darwin? puhukaa suunne puhtaaksi!" sanoi Wharton kumartuen eteenpäin kuunnellakseen ja antaen äkkiä äänelleen tuttavallisen sävyn.

"Minun makuusuojani on kuusi jalkaa leveä ja yhdeksän jalkaa pitkä. Kun sataa, tippuu sisään katosta, ja meidän täytyy muuttaa sänkymme, vaikka kyllä jokainen ymmärtää, ettei siinä paljon muuttamisen varaa ole. Ja meidän huoneemme takana on samankokoinen huone lapsille, jossa ei ole ikkunaa, vain ovi meidän huoneeseen. Ja kesällä lapset -- niitä on kolme kappaletta -- ovat vallan hikipäässä ennenkuin saavat nukkua. Eikä pientäkään puutarhatukkua, ei niin mitään. Ja jos pyydät hiukan korjauksia, saat kirouksia vastaukseksi. Sitä lajia Mellorin herra kyllä osaa antaa."

Kiireistä sipinää ja supinaa kuului yleisön joukosta, ja moni pää kääntyi katsomaan kahta takapenkillä istuvaa naista. Jotkut kohosivat puolittain istualtaan ja koettivat vetää puhujan takaisin penkille. Wharton katseli Marcellaa, joka istui pää pystyssä, ja hän oli näkevinään tytön kasvoilla intohimoisen tyytymyksen ilmeen. Sitten Marcella kumartui äitinsä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa pari sanaa. Rouva Boyce pudisti päätään ja istui hievahtamatta paikallaan. Tämä kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.

"Nimiä ei kannata mainita", sanoi Wharton, "ei siitä ole mitään apua. Henkilöt jääkööt toistaiseksi rauhaan, heidän vuoronsa tulee sitten, kun saamme lait enemmän puolellemme. Järjestelmään me nyt käymme käsiksi. Tarkoitan tuota väärää rikkaudenjakoa. Te ja lapsenne teette lakkaamatonta raatajantyötä, ja tästä orjailemisesta hyötyvät vain ne, jotka eivät tee työtä, jotka paisuvat teidän köyhyydestänne! Me vaadimme _kohtuullista jakoa_. Tässä viljavassa maassa pitäisi löytyä kylläksi rikkautta kaikille -- ja sitä kyllä löytyykin. Sitä antaa maa, sitä antaa aurinko, sitä työ kartuttaa ja kokoo. Onko sitten yhdellä ihmisluokalla oikeus ottaa kolme neljännestä siitä ja jättää teille ja kaupunkilaistovereillenne kurjat nälkäpalkat -- juuri sen verran, että säästytte nälkäkuolemasta? Miksi? -- _miksi?_ kysytään. Miksi! -- koska te olette kateellista, ynseätä, hidasta pelkurijoukkoa, koska ette pysty yhtä köyttä vetämään, ette toisiinne luottamaan, ette kieltäytymään yhdestä ainokaisesta olutlasista lapsienne, vapautenne tai luokkaetujenne hyväksi -- siinä sen kuulitte -- ja kursailematta sen teille sanon."

Hän oikaisihe suoraksi ja käsivarret ristissä rinnalla hän katseli heitä; -- suuttumusta ja halveksumista leimusivat hänen siniset silmänsä, sitä ilmaisi hänen nuorekkaan vartalonsa joka piirre. Hiljainen supina kulki kautta huoneen. Jotkut nauroivat äänekkäästi. Darwin oli jälleen pystyssä.

"Jos te vaan lupaatte suojella meitä poliisilta ja sallitte meidän hakata maahan heidän koreat puistonsa, on se tehty yhdessä käden käänteessä", huusi hän.

"Siitähän kai olisi suurta apua nykyaikaan", sanoi Wharton ylenkatseellisesti. "Kuulkaapa nyt tarkkaan, mitä teille sanon."

Ja taas hän kurottautui eteenpäin, alkoi uudelleen selittää sosialistien ohjelmaa, pääasiallisesti niitä kohtia, jotka koskivat maaväestön olosuhteita. Kylähallinto oli siirrettävä muutamilta henkilöiltä monelle, tilanomistajia oli verotettava yhä raskaammin vaiheaikana ja rahoilla hankittava työntekijöille parempia asuntoja, vettä, valoa, sivistystä ja huvituksia, ja lopuksi oli maa ja pääoma jätettävä valtion käytettäväksi, joka pyydettäessä jakaisi sitä työntekijöille mitä kohtuullisimmilla ehdoilla. Tilanomistajani, valtiokirkon ja kapitalistien hävitessä on työmieskin joutuva ihmisarvoon, orjantyöt lakkaavat ja hänestä tulee oman maan ja konnun isäntä.

"Ja ensimäinen askel tätä uutta Jerusalemia kohti on -- järjestyminen! -- Teiltä vaaditaan uhraavaisuutta perustamaan ja ylläpitämään oma yhdistys, äänestämään radikaalien ja sosialistien ehdokkaita, vaikkapa sen kautta joutuisittekin niiden vihoihin, joilla on hiiliä ja peitteitä teille antaa."

"Pelkäätte kaiketi, että teidät siinä tapauksessa häädetään asunnoistanne, että joudutte työttömiksi tai muulla tavalla kärsimään. Koettakaapa kerta! Kautta koko maan ollaan alttiit auttamaan teitä, jos vaan itse tahdotte auttaa itseänne. Mutta te ette _tahdo_. Te ette tahdo taistella -- se on onnettomuutenne; eikä kannata tulla tänne pitkän matkan takaa teitä puhuttelemaan. Ette edes kahta ja puolta pennyä huoli uhrata viikkopalkastanne yhdistyksen jäsenmaksuksi -- ei, ennemmin viedään rahat kapakkaan --; ja kumminkin olisi tämä yhdistys ensimäinen pieni askel vapauteen ja huolettomaan elämään. Minkävuoksi sitten nurisette? Kaiketi aiotte edelleenkin samaan tapaan nurista, nälkää kärsiä ja madella -- ja suurellisesti puhella mitä kaikkea saisitte aikaan, jos vain tahtoisitte; -- mutta sillä välin ei uskalleta yhtä ainoata rehellistä ponnistusta -- joka parantaisi kohtaloanne ja vapauttaisi niskanne ikeestä! Kautta Jumalan! Onpa tottakin häpeällistä tässä seisoa puhumassa moisille miehille kuin te!"

Marcella säpsähti, kun viimeiset sanat kimposivat miehen suusta katkeralla, tärisyttävällä äänenpainolla.

Sileänaamainen pappi rykäisi äänekkäästi ja kohottautui puoleksi istualtaan, ikäänkuin keskeyttääkseen puhujaa, mutta malttoi samassa mielensä. Tiheän huntunsa takaa rouva Boycekin ensi kertaa osoitti kiihtymyksen merkkiä. Hänen silmänsä seurasivat Whartonia nopealla tarkkaavaisuudella.

Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, mitä miehet arvelivat puhujan sanoista; toiset tuijottivat jäykästi eteensä, toiset puhelivat ja nauroivat keskenään. Oli miten oli, Whartonia ei heidän arvostelunsa näyttänyt liikuttavan. Hänen verensä oli päässyt kuohumaan, väsymys oli poissa.

Suorana hän siinä seisoi heidän edessään, kädet taskuissa, kiihtymyksestä kalpeana, kiharainen pää selvästi kappelin valkeaksi kalkittua seinää vastaan kuvastuen, ja vitsoi sanansa voimalla noita jännitettyinä kuuntelevia työmiehiä. Hän käytti heidän puhetapaansa, vieläpä heidän murrettansakin, paljasti heidän heikkoutensa, heidän paheensa, heidän päättämättömyytensä ja maalasi heidän kolkon elämänsä kaamean todellisuuden valossa mitä synkimmillä väreillä.

Marcella saattoi tuskin hengittää. Nyt vasta, istuessaan tässä näiden mökkiläisten parissa, noiden liekehtiväin silmäin -- tuon värähtelevän äänen vaikutuksen alaisena, tuntui elämä hänestä alkavan. Ei milloinkaan ennen hän ollut niin selvästi käsittänyt tämän merkillisen miehen suurta vaikutusvaltaa. Näitä työnuurtamia työmiehiä puhuja oli ruoskinut ja rikki repinyt samalla tapaa kuin häntä itseäänkin sitä ennen. Häntä huumasi nuoren sosialistin tyrannillinen valta vangita ihmisten mieliä, hän nautti hänen armottomista, repivistä sanoistaan. Ja sitten hänen mieleensä äkkiä johtui, kuinka Wharton oli istunut Hurdin mökissä takan ääressä pidellen kuolevaa lasta polvellaan.

"Tässä" arveli hän tykkivin sydämin, "on johtaja. Kutsukoon, minä olen häntä seuraava!"

Tuntuipa kuin olisi puhuja seurannut hänen ajatuksenjuoksuansa, sillä äkkiä, juuri kun kuulijat vähimmin sitä odottivat, ääni lauhtui, ja sanojen riehuva myrsky asettui. Nyt seurasi rauhallisia myötätunnon ja toivon sanoja sekä rohkaisevia neuvoja. Hän selitteli perusteellisesti, mihin käytöllisiin toimenpiteihin kukin läsnäoleva saattoi heti ryhtyä yleisen hyvän edistämiseksi, vakuutti, että koko Englannin kansanvaltainen ryhmä oli antava heille apua ja turvaa, jos he vain olisivat hiukankin tarmokkaita ja esiintyisivät miesten tavalla; ja kuvaili viimein tulevaisuudessa heijastavaa rikkauden, sivistyksen ja yhteiskunnallisen rauhan aikaa. Puheensa lopuksi hän virkkoi muutamia hyväntahtoisia kompasanoja vastustajastaan Dodgsonista ja antoi tarkkoja määräyksiä, kuinka ja missä heidän oli äänilippunsa jätettävä. Seurasi muutamia muita puheita, muun muassa astui Hurdkin esiin änkyttämään joitakin sanoja. Marcella oli peräti mielissään ja taputteli käsiään tuntiessaan parisen viimeviikkoisesta "Sotahuudosta" lainattua lauselmaa. Sitten tehtiin, suuren innostuksen vallitessa, kokouksessa yksimielinen päätös kannattaa vapaamielisten ehdokasta. Tällaista ei ollut milloinkaan ennen Mellorin seutuvilla tapahtunut.

* * * * *

Kotimatkalla oli rouva Boycen käytös vierastaan kohtaan muuttunut. Hän kohteli häntä kunnioituksella, johon kumminkin oli kätketty paljon entistä ivallisuutta. Tarkka ihmistuntija olisi tästä tehnyt sen johtopäätöksen, ettei hänen suosionsa nuorta miestä kohtaan nyt ollut entistä suurempi, vaikka hän ei voinut kieltää tunnustustaan mieheltä, joka pystyi niin hyvin hoitamaan tehtävänsä.

Marcella puolestaan puhui vähän, tuskinpa mitään. Mutta vaunujen pimennossa Wharton oli tuntevinaan, että nuoren tytön katse oli usein häneen kiinnitetty ja että hänen ajatuksensa liikkuivat hänen ajatustensa rinnalla, ikäänkuin sähkövirran yhdistäminä.

Kun hän oli auttanut Marcellaa vaunuista ulos ja he seisoivat kahdenkesken etehisessä -- rouva Boyce oli jo kadonnut miehensä luo -- sanoi Wharton väsymyksestä sortuneella äänellä:

"Noudatinko käskyänne? Sainko heidät virkoamaan?"

Äkillinen arkuus valtasi Marcellan.

"Kyllä he saivat kunniansa kuulla."

"Paheksutte kenties sitä?"

"En, en! se kai on teidän tapanne."

"Ystävyyden osoitusta se oli minun puoleltani. Voinenko parempaa antaa? Tahdotteko te puolestanne osoittaa huomenna ystävällisyyttä minulle?"

"Mitenkä niin?"

"Tahdotteko arvostella minua? -- sanoa milloin oli puheeni mielestänne hupsu tai tekopyhä? Äitinne varmaan sen tekisi."

"Ehkäpä", vastasi Marcella nopeasti hengittäen, "mutta älkää minulta sitä pyytäkö!"

"Miksei?"

"Sillä -- sillä en saata teeskennellä. En tiedä saitteko vauhtia miehiin, mutta ainakin saitte minuun!"

Vastausta odottamatta hän pyyhkäisi Whartonin sivu pimeään halliin, tempasi kynttilän käteensä ja katosi.

Samassa Whartonkin alkoi kompuroida portaita ylös omaan huoneeseensa. Kynttilä hänen kädessään valaisi säteileviä, maahan tähdättyjä silmiä ja tyytyväisesti myhäileviä huulia.

VII LUKU.

Wharton istui yksinään Mellorin avarassa vierashuoneessa päivällisen jälkeen. Huoneen suurista nojatuoleista hän oli siirtänyt yhden takan ääreen ja jalat uuninristikolla, muuan herra Boycen ranskalainen romaani kädessä, hän oli hetkeksi asettunut nauttimaan ruumiillisen hyvinvoinnin rauhaa. Viime viikkojen ankara agiteeraus oli kysynyt paljon voimia, ja hän oli luonteeltaan mukavuutta rakastava. Tässä takkavalkean ääressä nyt istuessaan hän saattoi silmäillä toimintaansa ikäänkuin syrjästä katsoen, ja hän ihmetteli mielessään, että mitkään vaikutteet -- yksityistä tai yleistä laatua -- olivat pystyneet houkuttelemaan hänet talvi-iltain pimeään ja rapakkoon puhuakseen äänensä käheäksi ällisteleville maaukoille.

"Mitä varten kaikki tämä puuha?" tuumi hän itsekseen, "ja mitä varten taas huomenna sama puuha?"