Part 21

Hallin mietiskeli tuokion.

"Aldous ei ole koskaan uskonut _suurten_ uudistusten äkilliseen tapahtumiseen. Hän arvelee, että minä yleensä olen liian herkkäuskoinen. Mutta en tunne ketään Aldousin vertaista, kun on kyseessä rehellinen, uupumaton työskentely siinä yhteiskunnallisen koneiston osastossa, johon hän katsoo itsensä kuuluvan. Siinä on uhraavaisuutta -- on kestävyyttä."

Marcella katsahti ylös. Hallinin kalvakkaat kasvot hehkuivat sisäistä tulta, hänen silmissään oli juhlallinen, melkeinpä ankara ilme. Marcellan mieletön ylpeys nousi vastakynteen.

"Siitä en tietenkään vielä tiedä paljon mitään", virkkoi hän verkkaisesti.

Hallinin katse oli silmänräpäyksen verran harmistunut ja epäilevä, mutta samassa se suli viehkeän vilkkaaksi.

"Mutta luonnollisesti tulette tämän kaiken pian huomaamaan. Joskus ajatellessani, että paitsi hänen isoisäänsä ja minua vielä eräs kolmaskin on tietävä, mikä mies Aldous on, olen valmis ääneen riemuitsemaan. Oh, alustalaiset tietävät sen, naapurit alkavat jo saada vihiä siitä, ja piakkoin, jahka hän nyt joutuu parlamenttiin, on koko maa siitä selvillä, jos vain äly ja työkyky yhä jotain merkitsevät. Mutta minä olen kärsimätön. Ensinnä -- puhun teille peittelemättä, neiti Boyce -- toivoisin, että Aldous vieraitten parissa luopuisi tuosta kylmän kohteliaasta käytöksestä, josta aito tory aina tunnetaan -- muuta torylaisuutta ei hänessä olekaan. -- Te yksin voitte hänet siitä vapauttaa, ei kukaan muu. -- Kuinka pitkän ajan tarvitsette siihen? -- Ja edelleen toivoisin, ettei maailma tuhlaisi kiitoksiaan arvottomille, kun se voisi ylistää Aldousia."

"Mahtaako hän tarkoittaa herra Whartonia?" oli Marcellan nopea ajatus. "Mutta tämä maailma -- meidän maailmamme vihaa ja vainoo häntä."

Mutta hän ei ennättänyt vastata, ennenkuin ovi aukeni ja Aldous astui sisään hengästyneenä ja sädehtivin silmin, etsien silmillään Marcellaa ja kantaen kääröä vasemmassa kädessään.

"Tokko hän Aldousia rakastaakaan?" mietti Hallin ahdistunein mielin, astuessaan huoneen poikki rouva Boycen luo, "vai rikkautta ja valtaako hän vain tavoitteleekin naimisiinmenollaan kauniista sanoistaan huolimatta".

Sillä välin oli Aldous vienyt Marcellan vierushuoneeseen ja seisoi nyt takkavalkean luona käsivarsi hänen vyötäisillään.

"Kaksi tuntia olen kadottanut seurastasi odottaessani myöhästynyttä kääröäni. Korvaa se nyt sillä, että pidät hiukkasen näistä kauniista helmistä äitini ja itseni tähden."

Hän avasi kotelon, otti siitä upeat, vanhat helmet -- kaulanauhan ja rannerenkaat -- ja asetti ne Marcellan käteen. Ne olivat Aldousin ensimäinen kallisarvoinen lahja morsiamelleen, ja hän oli ne valinnut, koska hänen äitinsäkin oli morsiamena niitä kantanut.

Kun Marcella näki välkkyvän koristeen, rusottivat hänen poskensa ensi hetkellä tyttömäisestä ihastuksesta. Sitten hän salli Aldousin suudella itseään, joka luonnollisesti kuului asiaan. Lopuksi hän käänneskeli helmiä yhä uudelleen käsissään, kunnes Aldous ei tietänyt mitä ajatella.

"Ne ovat liian suurelliset minulle. Sinun ei pitäisi minulle antaa niin kallisarvoisia lahjoja. Minä olen hirveän huolimaton ja muistamaton. Niin sanoo aina äiti."

"Sinun on kannettava niitä niin usein, ettet voi niitä unohtaa", virkkoi Aldous hilpeästi.

"Todella. Tahtoisitko minua niin usein esiintymään helmissä?" kysyi Marcella outo sävy äänessä. "Joka tapauksessa tahtoisin juuri näitä, en muuta mitään. Iloitsen siitä, ettei meillä ole yhtään tuttuja ja ystäviä, ja että saan niin vähän häälahjoja. Ethän anna minulle paljon jalokiviä, ethän?" puhkesi hän äkkiä sanomaan Aldousiin kääntyen. "En tietäisi mitä niillä olisi tehtävä. Ennen olin aivan hurjasti ihastunut niihin ja nyt -- en tiedä, mutta ne eivät enää tuota minulle iloa. Nämä kyllä, tietysti -- nämä kyllä!" kiirehti hän lisäämään ja alkoi sovitella rannerenkaita käsivarsilleen.

Aldous näytti hämmästyneeltä.

"Armaani!" sanoi hän naurahtaen, mutta anteeksipyytävällä äänellä. "Tiedäthän että meillä on kosolta kalleuksia. Ja pelkään, että isoisä tahtoo antaa kaikki sinulle. Eihän ole tarvis sitä niin paljon ajatella. Toista olisi, jos ne nyt vasta olisivat ostettavat. Ne soveltuvat kauniiseen pukuun ja ilahuttavat muita."

"Kyllä niinkin -- mutta tarkoitan, että se edellyttää -- rikkautta -- yltäkylläisyyttä meikäläisillä toisten kärsiessä puutetta. Kaikki alkaa minua niin painostaa!" huudahti Marcella ja peräytyi vaistomaisesti pari askelta taapäin voidakseen vapaammin puhua sanottavansa. "Minä olen niin kiihkeästi mieltynyt loistoon ja komeuteen, ja nyt kun sitä saan, olen mielestäni kehno raukka, joka ei ole oikeutettu omia mielipiteitään sanomaan tai innostumaan hyvän asian puolesta. Älä salli minun siitä pitää -- sinun on autettava minua siitä luopumaan."

Raeburnin katse säteili hellyyttä. Hän ei voinut lyödä leikiksi Marcellan sanoja eikä liioin jättää niitä huomioon ottamatta. Marcellan puheeksiottama kysymys, tuo kaikkein pulmallisin nykyajan personallisista kysymyksistä -- yksilön siveellinen suhtautuminen maailman markkinoihin ja sen turhuuksiin -- sattui Aldousille olemaan paljon vakavalaatuisempi ja syvällisempi kysymys kuin koskaan Marcellalle itselleen. Harjaantunut korva olisi hänen harvasanaisissa vastauksissaan oivaltanut pitkällisen, sisäisen kamppailun jälkiä.

Mutta Marcellasta hänen sanansa tuntuivat laimeilta. Hänen korvissaan soi erään toisen äänen kaiku, jota hän lakkaamatta koetti muistutella mielessään. Sulhasen hillitty ilmaisutapa teki hänet kärsimättömäksi.

Sitten Aldous alkoi kysellä, mitä Marcella oli toimittanut aamupuolella, ja kysellessä hänen silmänsä tutkisteleva katse ei heittänyt Marcellaa. Tämä vastasi, että hän oli herra Whartonille näyttänyt taloa, että he olivat yhdessä olleet kylällä ja että Wharton oli lähtenyt Widringtonissa pidettävään kokoukseen. Sitten hän huomautti, että talon vieras oli hupainen toveri ja erittäin älykäs, muuta ylen varma omista mielipiteistään. Lopuksi hän naurahti ja sanoi kuivanlaisesti:

"Ei häntä nyt kumminkaan enää voi välinpitämättömästi kohdella. En ole vielä puhunut siitä kenellekään, mutta hän pelasti henkeni tänä aamuna."

Aldous kävi kiinni hänen ranteisiinsa.

"Pelasti henkesi! Armas -- mitä tarkoitat?"

Marcella kertoi tapahtuman värittäen hieman sen draamallista puolta.

Aldous kuunteli silminnähtävällä suuttumuksella ja seisoi ääneti mietiskellen Marcellan vaiettua.

"Siis arvelet, että minun pitäisi tästä puoleen kohdella häntä aivan toisella tavalla?" kysäisi hän pakollisesti myhäillen.

"Enpä usko hänen suurestikaan välittävän siitä, miten ihmiset häntä kohtelevat", huudahti Marcella ärtyisesti. "Itse hän arvostelee toisia säälimättömästi eikä pelkää puhua suutaan puhtaaksi."

Ja leikitellessään helminauhalla hän antoi Aldousille elävän kuvauksen aamullisesta keskustelustaan Länsi-Brookshiren radikaaliehdokkaan kanssa ja heidän kylämatkastaan.

Marcellalle oli jonkinlainen helpotus päästä kertomaan, millä halveksumisella tämä oli kohdellut hänen toimiaan ja ihanteitaan. Samassa hän naisellisella uteliaisuudella odotti, mitä Aldous siihen sanoisi.

"En todellakaan käsitä, mikä oikeus hänellä on olla niin suorapuheinen", sanoi Aldous huolellisesti tulta kohennellen. "Tuskin hän sinua tuntee -- minusta hän on tunkeileva."

Hän seisoi suorana selkä tuleen kääntyneenä -- voimakas, rehti, suuttunut englantilainen, joka pitää kiinni omasta arvostansa. Rakastuneen naisen silmä olisi varmaankin ihaillut häntä tällä hetkellä. Marcellan tunteet pysyivät kylminä.

"Ei, se on aivan luonnollista", kiirehti hän väittämään vastaan. "Kun joku ihminen on niin kokonaan harrastuksilleen antautunut, ei hän jouda sanojaan punnitsemaan. En ole koskaan tavannut ketään, joka sillä tavalla pystyisi ajatuksiani seulomaan."

Hänen kiihkeytensä ja koko hänen olennossaan ilmenevä äkillinen vastustushalu hämmästyttivät Aldousia. Hän ei juuri tällä hetkellä keksinyt mitään sanottavaa, ja niin syntyi kiusallinen äänettömyys. Sitten hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja alkoi puhua Marcellan oljenpalmikoimis-tuumista, Gairsleyn kokouksesta ja Hallinista. Mutta kesken hänen puhettaan Marcella äkkiarvaamatta puhkesi sanomaan:

"Sanoisit toki rehellisesti minulle, mikä syy sinulla on olla Whartonista pitämättä -- paitsi erimielisyyttä politiikassa?"

Hänen mustat silmänsä tarkastivat Aldousia kiinteästi ja läpitunkevasti.

Raeburn ei ensin saanut sanaa suustansa pelkästä hämmästyksestä, sitten hän sanoi:

"En tahdo kaivella esiin vanhoja juttuja."

Marcella nykäytti olkapäitään ja vetäytyi taaksepäin, kääntäen syrjään punehtuvat kasvonsa, kun Aldous kiirehti laskemaan käsivartensa hänen vyötäisilleen.

"Rakkaani", sanoi hänen sulhasensa, "sinä olet saattava minut suopeaksi koko maailmaa kohtaan. Mutta pahinta on", lisäsi hän naurahtaen, "että vastenmielisyyteni häntä kohtaan on siitä vain lisääntynyt, että hän oli se onnellinen, joka sai tuon tulen sammuttaa, enkä minä".

VI LUKU.

Muutamia touhuisia ja tapahtumista rikkaita viikkoja -- aika, joka ei koskaan ollut häipyvä Marcellan mielestä -- kului nopeasti. Parlamentti avattiin tammikuun kolmantena viikkona. Kuten yleisesti oli odotettukin, jätettiin ministeristön lakiehdotuksen johdosta epäluottamuslause, joka vähäisellä enemmistöllä hyväksyttiin. Sitä seurasi paikalla parlamentin hajoitus ja vetoaminen maahan. Vaalipiireissä, missä jo ennen oli ahkeraan pidetty kokouksia, tehtiin nyt työtä kaksinkertaisella tarmolla. Aldous Raeburnia vastaan oli Tudley Endin piirissä asetettu samoin maa-aateliin kuuluva vastustaja, jonka kiihko ja puhetaito antoivat hänelle paljon puuhaa. Tavallisten olosuhteitten vallitessa hän olisi kaikesta sydämestään antautunut tähän taisteluun, joka hänelle tarjosi niin monta kiihottavaa mahdollisuutta, sekä personallisia että julkisia. Mutta aikaa myöten hänen taisteluintonsa jäähtyi, ja vastustajan kiihkeys häntä enemmän väsytti kuin kannusti eteenpäin. Asian laita oli se, ettei hän saanut olla kylläksi Marcellan seurassa.

Hänestä tuntui lisäksi kuin olisi heidän keskinäiseen suhteeseensa hiipinyt jotain vierasta, epävarmaa, ja häntä alkoi sapettaa ja kiusata Whartonin viikkokausia jatkuva oleskelu Mellorissa. Kaiken joutoaikansa tämä saattoi viettää Marcellan seurassa ja yhä lujittaa tytössä vaikutusvaltaansa, joka nyt alkoi käydä ilmeiseksi ei ainoastaan Raeburnille itselleen, vaan muillekin, ja jolle hän, vaistomaisesta mustasukkaisuudestaan huolimatta, ei ollut tähän saakka tahtonut suoda yhtään ajatusta, ylpeä ja hienotunteinen kun oli.

Turhaan hän vietti Mellorissa jokaisen, taistelun tuoksinasta vapaan hetken, turhaan hän -- päästyään viimeinkin selville siitä, että Whartonin pitkälliseen vierailuun Marcellan isän talossa oli syynä herra Boycen itsepintainen mieltymys radikaalien ehdokkaaseen ja vastenmielisyys tulevaan vävypoikaansa -- koki voittaa herra Boycea puolelleen myöntyväisyydellä ja suvaitsevaisuudella, joka tälle voimakkaalle, pitkälliseen hallitsemiseen tottuneelle luonteelle oli aivan uutta. Herra Boycen suosio herra Whartonia kohtaan pysyi entisellään; ainakin kahdesti hän kehottamistaan kehotti häntä Raeburnin kuullen pitämään Melloria päämajanaan niin kauan kuin häntä halutti, eikä rouva Boycen suuttumus tai Marcellan mielipaha kyennyt estämään hänen pahanilkisiä juonittelujaan eräisiin häävarustusten yksityiskohtiin nähden. Silminnähtävästi hän luuli huomaavaisuudellaan radikaalien ehdokasta kohtaan osoittavansa riippumattomuuttansa Raeburnin perheen suhteen, ja tämä seikka näytti tätä nykyä anastavan kaiken hänen toimintakykynsä, vaikka tytär oli menemäisillään naimisiin Raeburnin suvun perillisen kanssa. Wharton oli aina valmis isäntänsä kanssa jaloittelemaan, juttelemaan tai biljardia pelaamaan, eikä niin ollen ollut ihme, että tuo toiveissaan pettynyt sairas mies sai paljon hupia hänen seurastaan. Rouva Boyce ei pitänyt vieraastaan, eikä hän yrittänyt sitä salatakaan, kaikkein vähimmin Whartonilta. Mutta hänelle ei enää näyttänyt olevan mahdollista -- kuten ennen -- ryhtyä mihinkään voimainponnistukseen Whartonin poistamiseksi kodistaan.

Turhaan neiti Raeburnkin teki voitavansa veljenpoikansa puolesta, johon hän yhä oli yhtä hartaasti kiintynyt tämän surkuteltavasta naimiskaupasta huolimatta. Aikaisemmin kuin kukaan muu hän oli perillä asian todellisesta laidasta, ja hän teki sankarimaisia yrityksiä houkutellakseen Marcellaa useammin Maxwell Courtiin ja valmistaakseen poloiselle, sokaistuneelle Aldousille tilaisuutta niin usein kuin mahdollista nauttia morsiamensa seurasta. Hän pistäysi usein Melloriin juttelemaan, mutta hänen käyntinsä ärsyttivät Marcellaa, ja ennen pitkää ne herättivät jonkinlaista epäluuloa nuoren tytön niskoitteluhaluisessa mielessä. Neiti Raeburnin ja rouva Boycen välillä vallitsi eriskummainen, keskinäinen ymmärtämys. Se oli aina sanaton eikä koskaan noussut ystävyyden tai tuttavallisuuden asteelle. Mutta Aldousin täti tunsi usein surumielistä lohdutusta huomatessaan, että tämä omituinen äiti oli yhtä varmasti vakuutettu kuin hän itsekin, että Aldous oli tehnyt pahan erehdyksen ja ettei Marcella ollut hänen arvoisensa. Mutta koska kihlaus nyt kerran oli päätetty tosiseikka -- ja nähtävästi peruuttamaton -- niin molemmat naiset panivat kaikki voimansa liikkeelle puolustaakseen sitä vihamielisiä voimia vastaan.

Hyvinpä hankalaa näyttikin olevan Marcellaa ohjata. Ensinnäkin oli hänellä monta rautaa tulessa. Oljenpalmikoimissuunnitelma vei häneltä paljon aikaa ja ajatuksia. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa, puuhaili opettajia, vuokrasi huoneita, hankki työntekijöitä ja piti luetteloa heistä, perusti paikallisia komiteoja ja muuta sellaista. Uusia luonteenominaisuuksia, uutta kyvykkäisyyttä ilmaantui nyt hänessä, ja päivä päivältä kehittyi uusia muotoja hänen suuressa, synnynnäisessä vaikutusvallassaan lähimmäisiinsä. Yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin nähden hän alkoi Whartonin yhtämittaisen vaikutuksen alaisena puhua, lukea, ajatella jonkinlaista järjestelmää, yhtenäisyyttä noudattaen, ja oli selvää, että se tuotti hänelle kiihkeätä henkistä nautintoa. Mutta mitä enemmän hän mieltyi tähän toimintaan, sitä haluttomammaksi hän kävi kaikelle, mikä oli jossain yhteydessä hänen kihlaukseensa tai tulevaan asemaansa, ja mikä aikanaan, kuten rouva Boycen terävä silmä oli älynnyt, oli hänelle häämöttänyt kylläkin houkuttelevana.

"Miksi sinä autat Marcellaa tuhlaamaan aikaansa joutaviin?" sanoi neiti Raeburn kärsimättömästi lady Winterbournelle, joka nyt oli Marcellan kuuliainen auttaja kaikessa, mihin hän vain suvaitsi ryhtyä. "Hän on aivan välinpitämätön kaikelle, mistä hänen _tulisi_ välittää, eikä Aldous saa juuri koskaan tavata häntä. Rouva Boyce valittaa, että hänen on ihan yksin pidettävä huoli myötäjäisistä. Marcella ei edes suostu lähtemään Lontooseen hääpukuansa koettamaan."

Lady Winterbourne katsahti ylös hämmästyneenä.

"Mutta Agneta kulta, enhän minä sille mahda mitään! Minusta tuntuu aina, että sinä et oivalla mikä erinomainen tyttö hän on. Sinä et ymmärrä hänen sisäistä arvoansa. Miten käytöllisesti ja älykkäästi hän suunnittelee tätä työtä ja miten innostuneena hän siinä toimii."

"Siinäpä se!" sanoi neiti Raeburn harmistuneena. "Sepä se juuri onkin nurinkurista. Miksei hän huoli innostua Aldousista. Se olisi, minun ymmärtääkseni, hänen tehtävänsä -- juuri tähän aikaan -- jos hän olisi kuten muut nuoret tytöt. Mutta eikös hän vaan pysyttele loitolla kaikista sulhasensa toimista eikä ole koskaan saapuvilla, kun Aldous tahtoo häntä tavata. Minun kärsivällisyyteni on kuin onkin lopussa. Mutta tietysti minun täytyy", oikaisi neiti Raeburn nopeasti puhettaan, "täytyyhän minun koettaa olla kärsivällinen".

"Minä puolestani luulen, että kaikki kääntyy hyväksi, kun he ovat naimisissa", sanoi lady Winterbourne neuvottoman näköisenä.

"Sitä veljenikin vähän väliä hokee", huudahti neiti Raeburn kokonaan poissa suunniltaan. "Hän ei tahdo kuulla sanaakaan -- arvelee, että Marcella on omituinen ja itsenäinen ja että Aldous kyllä aikaa myöten suoriutuu hänen kanssaan. Kyllä se hyvälle kuuluu, mutta tätä nykyä eivät miehet enää pysty vaimojansa kurissa pitämään. Se on ollutta ja mennyttä kuten kaikki muukin. Ja jos hän naimisissakin käyttäytyy samalla tapaa tuon iljettävän herra Whartonin kanssa -- kävelee ja juttelee hänen kanssaan, käy hänen kokouksissaan, ajaa hänen aatteitaan -- silloin ei hänestä ole suurta iloa miehelleen."

"Herra Wharton!" sanoi lady Winterbourne kummastuneena. Hänen uneksivat, mustat silmänsä näkivät vähän tai ei mitään siitä, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. "Niin, mutta hänhän asuu talossa, hän on sosialisti, niinpä Marcellakin -- --."

"Rakkaani", sanoi neiti Raeburn painokkaasti, "jos -- sinulla itselläsi -- olisi kotona naimaton tytär -- kihloissa tai ei -- soisitkohan Harry Whartonin alinomaa riippuvan hänen liepeissään?"

"Harry Wharton?" sanoi toinen mietiskellen, "hän on Levenien serkku, eikö ole? Ennen hän oleskeli usein heidän luonansa. Luulenpa, etten ole nähnyt häntä siitä saakka. Niin kyllä, nyt muistan; hänestä kerrottiin -- hänestä kerrottiin ikäviä juttuja?"

Hän vaikeni, epäröivä, kysyvä ilme kasvoillaan. Ei kukaan ollut haluttomampi häväistysjuttuja kuulemaan kuin lady Winterbourne, ei kukaan nopeammin kuin hän työntänyt luotaan elämän rumia puolia.

"Niin kyllä, _erittäin_ ikäviä juttuja", sanoi neiti Raeburn oikaisten selkänsä suoraksi. "Sillä miehellä ei ole minkäänlaisia periaatteita -- ei ole koskaan ollutkaan pienestä poikapahasesta asti. Tiedän, että Aldous pitää häntä tunnottomana niin politiikassa kuin muussakin. Ja nyt kun hän poloinen on työstä nääntymäisillään, kun hänellä on tuskin hetkeäkään uhrata omiin asioihinsa, on hänen siedettävä, että mokoma mies mielistelee hänen morsiantansa -- imartelee häntä, uskoo hänelle mitä mielettömimpiä suunnitelmia, yllyttää häntä kaikenmoisiin liiallisuuksiin, joita hänen päänsä jo ennenkin on täpötäynnä, ja versottaa hänessä tyytymättömyyttä sulhasensa elämänkatsomukseen ja vastaiseen elämään -- myönnä toki, ettei tämä kuulu kovinkaan lohdulliselta!"

"Aldous parka!" virkkoi lady Winterbourne miettivästi ja tuijotti hajamielisen näköisenä eteensä, "mutta näetkös, kyllähän hän tiesi, minkälaisia mielipiteitä Marcellalla oli. Enkä usko -- ei, Agneta, en todellakaan usko -- että voisin puhua hänelle tästä."

Asian laita oli se, että tämä seitsemänkymmenen korvissa oleva nainen -- iältään vanha, mutta mieleltään nuori -- oli tykkänään Marcellan lumouksen alaisena -- tuttavallisemmissa suhteissa hänen kuin omien lastensa kanssa. Marcellasta hän sai tyydytystä kaikille niille vaistoilleen, jotka hänen omassa ympäristössään olivat surkastuneet, ja hän oli hyvin ihastunut ja kiitollinen tytön ystävyydestä.

"Nähtävästi ei kukaan voi sitä tehdä!" huudahti vanha neiti vastaukseksi ystävänsä selityksiin; "pelkäävätkö sitten kaikki häntä?"

Ja hän poistui kiukkuisena. Mutta hän tiesi, että kaikesta huolimatta hänkin pelkäsi Marcellaa yhtä paljon kuin konsanaan kukaan muu. Milloin hän liikkui omalla alallaan linnan emäntänä tai milloin hänen oli edustettava Raeburnin sukua ja varsinkin sen päämiestä, lordi Maxwellia, tämä terhakka, pieni neiti pystyi aika hyvin puoliaan pitämään Marcellaa vastaan, osasipa vielä ympäröidä itsensä arvokkaisuudella, joka piti kurissa itse Marcellaakin. Puolustusasemassa ollen neiti Raeburn oli pelkäämätön, mutta kun oli kyseessä Marcellan mielipiteiden tai toimien ahdistaminen, oli lordi Maxwellin sisar täysin tietoinen omasta heikkoudestaan. Häntä ei lainkaan haluttanut minkään yleisen kysymyksen alalla ryhtyä sanasotaan Marcellan kanssa. Tyttö on liian terävä, vakuutteli hän itselleen, ja puhuu minut pussiin.

Sillä välin kertyi ikävyyksiä ja vastuksia monella alalla. Marcella tutkiskeli itseään ennen Gairsleyn kokousta ja meni sinne lujasti päättäen osoittaa Aldousille niin paljon ymmärtämystä kuin kykeni. Mutta tämä kokous vain ärsytti mieltä, jossa Wharton päivä päivältä saavutti enemmän vaikutusvaltaa. Siellä oli pönäkkä paroni puheenjohtajana, siellä useita "yhdistysnaisia" istui lavalla ja yleisön joukossa, siellä oli melko paljon pappismiehiä, ja saapuvilla olevat työmiehet näyttivät Marcellasta taipuvaisilta ja mitättömiltä. Aldous puhui hyvin -- sitä mieltä tuntui ainakin yleisö olevan -- mutta Marcellaa eivät hänen sanansa voineet innostuttaa. Hän puolsi valtion asettamaa asumusten tarkastusta, ankarampiin varokeinoihin ryhtymistä eläintautien ehkäisemiseksi, parempaa teknillistä opetusta ja lopuksi maan runsaampaa paloittelemista pieniin palstoihin. Monta sydämeen käypää ja viisasta sanaa hän puhui rauhallisen, askel askeleelta tapahtuvan kehityksen puolesta, jota ei mikään vaarallinen taantumus ole uhkaamassa. Mutta kaikki mitä hän sanoi -- Marcella arveli sisäiseksi harmikseen -- perustui siihen olettamiseen, että rikkaat ja sivistyneet ovat määrätyt vallitsemaan, köyhät kuuliaisuuteen, että nykyisen luokkajaon etuoikeuksineen ja varsinkin yksilön kilpailuoikeuden pitäisi jatkua samaan tapaan kuin tähän asti, että suuret tilukset ja ylhäiset perheet, Englannin perintö- ja metsästysoikeudet, kaikki kuului yleiseen, järkkymättömään maailmanjärjestykseen.

Sulhasen koko katsantokanta hänen näitä kysymyksiä kehittäessään kiihotti Marcellaa rajuun vastarintaan. Ja kun tuo jalosukuinen paroni -- tytön silmissä pöyhkeä, frakkipukuinen pölkkypää, joka tämän ainokaisen kerran oli uhrannut iltapuoliunensa, voidakseen sitä turvallisemmin nukkua vasta -- ehdotti luottamuslausetta annettavaksi vanhoillisten ehdokkaalle, ja kun se annettiin hyvähuutojen ja jalkain töminän säestyksellä, kun "yhdistysnaiset" suopeasti myhäilivät kokoukselle kuten hyvätapaisille, kilteille lapsille, ja kun viimein ahavoituneita työmiehiä, vanhoja ja nuoria, keräytyi joukoittain Aldousin ympärille puhuakseen sanasen tai lyödäkseen kättä hänelle, silloin Marcella pysyttelihe syrjässä kasvoilla ivallinen, kylmä ilme. Neiti Raeburn, joka salavihkaa piti häntä silmällä, loukkaantui uudelleen hänen käytöksestään.

"Hänestä on oleva vastusta meille kaikille", ajatteli vanha neiti. "Aldous on hupsu! -- yleväluontoinen, sokaistu hupsu raukka!"

Kotimatkalla Aldous ja Marcella ajoivat yhdessä.

Marcella yritti kiistellä, tulistui ja käytti niin katkeraa kieltä, että Raeburn lopulta ei jaksanut sitä kuulla -- uupunut, tuskaantunut ja syvästi loukkaantunut kun oli.

"Älä huoli, armas, älä huoli!" pyyteli hän tarttuen Marcellan käteen vaunujen vieriessä läpi myrskyisen talviyön. "Me hapuilemme pimeässä maailmassa -- sinä näet joitakin valonsäteitä siinä, minä näen toisia -- etkö tahdo ainakin uskoa, että minä seuraan vakaumustani -- että teen mitä voin? Olenpa varma, että nämä erimielisyydet käyvät sinulle siedettävämmiksi silloin kun olemme aivan yhdessä -- kun ei meidän välillämme enää ole mitään ikäviä velvollisuuksia, siteitä tai -- henkilöitä."

"Henkilöitä! En käsitä mitä tarkoitat!" sanoi Marcella.

Aldous pidättäytyi juuri parahiksi. Pelkästä uupumuksesta ja hermojen raukeudesta hän oli ollut vähällä purkaa sisunsa Whartonia kohtaan, jonka haaveelliset puheet tuntuivat aina kajahtavan häntä vastaan Mellorin seinäin sisässä, milloin ikinä hän sinne astui. Mutta hän sai malttaneeksi mielensä ja oli siitä hyvillään. Itseltään hän ei salannut, että hän oli mustasukkainen ja levoton siitä hetkestä alkaen, kun Harry Wharton oli astunut Mellorin kynnyksen yli. Mutta maailman nähden mustasukkaisena esiintyä, sitä ei Raeburnin ylpeys suvainnut. Lisäksi häntä pelotti, että jokin varomaton sana hänen suustaan laajentaisi kenties juopaa heidän välillään vielä suuremmaksi.