Part 20

Kiihtyneenä -- hämillään -- tenhottuna salli Marcella hänen pudistaa kättään. Sitten nuori mies alkoi nopeasti astua asemalle päin heikon hymyn väreillessä hänen huulillaan.

"Kokematon tyttö", mietti hän tyynesti itsekseen.

V LUKU.

Ennenkuin Marcella palasi kotiin, pistäysi hän pappilan pieneen puutarhaan jutellakseen Mary Hardenin kanssa parisen minuuttia. Hän oli niin läheinen tuttava talossa, että hän tavallisesti astui sisään puutarhanpuoleisesta takaovesta ilmoittaen tulonsa naputuksella tai huutelemisella. Talo oli hyvin pieni, ja Maryn huone oli juuri tämän oven kohdalla.

Mary näyttäytyi paikalla naputuksen kuullessaan.

"Astu vain sisään! Olemme juuri puolisella, mutta ethän siitä välitä. Charles on juuri ikään pois menossa. Jäähän tänne minun seurakseni vähäksi aikaa."

Marcella empi, mutta astui kuitenkin sisään. Pappilan ateriat huolestuttivat häntä, sisarusten ulkomuodosta saattoi nähdä jälkiä niistä. Moitteettomasti katetulla pöydällä näkyi tänään leipää, juustoa ja keitettyä riissiä -- ei muuta. Takkavalkea aterioiden aikana oli kiellettyä ylellisyyttä. Nahkoihinsa kääriytynyt Marcella ei tuntenut kylmää, mutta Maryä nähtävästi puistutti saalin alla. Kahdesti viikossa he söivät lihaa, ja iltapuolisin Mary pani takkavalkean palamaan arkihuoneessa. Aamuhetket hän tyytyi olemaan kyökissä, missä hänellä oli työtä riittämään asti, hänellä kun oli apuna vain kasvava tyttö, jolle hän opetteli kaikkia taloustoimia.

Kirkkoherra poistui hetken kuluttua. Hänet oli kutsuttu kuolevan lapsen luo, ja hän piti kiirettä ennättääksensä, jos mahdollista, ennen pimeän tuloa kotiin. Marcella ihaili häntä, mutta ei mielestään lähemmin hänen tutustuttuaan käsittänyt häntä paremmin kuin ensi alussakaan. Charles Harden oli hentorakenteinen ja nuori eikä erittäin älykäs, mutta hänen olemukseensa liittyi poistumaton arvokkuus, joka toisinaan Marcellaa kiusasi. Tämä arvokkuus ei oikein tahtonut soveltua hänen pyöreihin kasvoihinsa, joista alakuloinen, riutuva ilme ei ollut pystynyt tykkänään karkoittamaan poikamaista ulkonäköä -- mutta yhtäkaikki arvokas hän oli, eikä sitä käynyt kieltäminen.

Marcella piti häntä vanhoillisena ja hyvin vanhanaikaisena valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden. Mutta hän oli myöskin aivan selvillä siitä, että kirkkoherra oli pyhimys ja että hän Marcellalle ei ilmaissut sitä, mikä syvinnä liikkui hänen sielussaan.

Herra Harden virkkoi nyt parisen sanaa Marcellan oljenpalmikoimis-suunnitelmasta, jota hän lämpimästi kannatti -- Marcella vertaili kiitollisena hänen ja Whartonin tapaa puhella samasta asiasta ja hurmaantui uudelleen tuumiinsa -- sitten hän lähti matkaan jättäen tytöt kahden kesken.

"Oletko käynyt rouva Hurdin luona tänä aamuna?" kysäisi Mary.

"Olen, Willie on kovin huono."

Mary myönsi.

"Lääkäri ei luule hänen jaksavan talven yli, varsinkin jos tällaista säätä kestää. Mutta tiedätkö, että kylässä ei nykyisin puhuta paljon muusta kuin Hurdin ja Westallin välisestä riitaisuudesta? Charles kertoi eilen kuulleensa, etteivät he milloinkaan satu yhteen syytämättä toisilleen uhkauksia. Siitä lähtien kuin salametsästäjät ryöstivät Tudley Endin metsästysmaat, näyttää Westall hurjistuneen mielettömäksi. Hän väittää Hurdin olevan asiasta selvillä ja kuuluvan samaan liittoon. Hän on vannonut saavansa Hurdin kiinni, ja tämä taas on puhunut eräälle henkilölle, joka sen on kertonut Charlesille, käyvänsä käsiksi veitseen, jos Westall yhä vainoo häntä. Ja Charlesin mielestä on Hurd paljon muuttunut. Hän on aina ollut hiljainen ja kärsivällinen. Mutta nyt --"

"Hän on valpastunut ja saanut uusia aatteita sekä hiukan enemmän eloa olemukseensa, siinä kaikki", virkahti Marcella kärsimättömästi. "Viime talvena hän harjoitti salametsästystä eikä se niin kummaa ollut. Marraskuusta alkaen on hänellä ollut työtä Maxwell Courtissa -- en luota noihin juttuihin. Hän tietää olleensa epäluulon alainen, eikä ole otaksuttavaa että hän kaiken päivää raadettuaan ulkotöissä pujahtaisi öisin ulos joutuakseen Westallin kynsiin. Eihän hänellä tätä nykyä ole ruuan eikä rahan puutetta!"

"En tiedä", sanoi Mary päätään pudistaen, "Charles sanoo, että kerran alulle päässyt salametsästäjä harvoin heittää luvattoman ammattinsa. Metsästäminen kuuluu olevan niin jännittävää ja kiihottavaa."

"Hän on antanut minulle lupauksensa", lausui Marcella ylväästi.

"He lupaavat Charlesille vaikka mitä", sanoi Mary arasti, "mutta eivät huoli lupauksistaan".

Vaikkakin Marcellan kiihkeä harrastus paikkakunnan oloja ja väestöä kohtaan oli tuottanut hänelle lämmintä kiitollisuutta sisarusten puolelta, ei Mary monesti voinut olla tuntematta hieman mustasukkaisuutta veljensä puolesta. Marcellan ehdoton luottamus omaan vaikutusvaltaansa ja oikeuksiinsa Mellorin väestöön nähden, hänen alati kasvava taipumuksensa syrjäyttää kaikkien muiden vaikutusvalta ja oikeudet panivat toisinaan Maryn mielen kuohahtamaan Charlesin takia, joskin hän hartaasti ja alistuvasti ihaili kaunista ystävätänsä.

"Minä puhun siitä herra Raeburnin kanssa", sanoi Marcella.

Puhuessaan sulhasestaan hän ei milloinkaan sanonut häntä Aldous'iksi, muodollisuus, joka ei ollut lempeän, tunteellisen Maryn mieleen.

"Äsken yläkerrassa ollessani näin teidän astuvan ohi. Hän oli seurassasi, eikö ollutkin."

Hänen kalpeille poskilleen nousi hehku ja hänen silmänsä loistivat. Tämä kihlaus oli aina ollut mitä ihmeellisin ja mieltäkiinnittävin tapaus Marylle, joka -- käsittämätöntä kyllä -- oli melkein sen alkuunpanija. Herra Raeburn edusti hänelle miehistä parhainta ja ylevintä, ja tämän mahtava, vastuunalainen asema kohotti Maryn silmissä vieläkin enemmän hänen personallisten ominaisuuksiensa arvoa. Oliko Marcella onnellinen? Oliko hän ylpeä sulhasestaan, kuten oli otaksuttava? Mary joutui usein ymmälle Marcellan takia.

"Ei ollut!" naurahti Marcella. "Ei se ollut herra Raeburn. Missä sinun silmäsi olivat, Mary? Se oli herra Wharton, joka asuu meillä. Hän lähti Widringtonissa pidettävään kokoukseen."

Maryn kasvot sumenivat.

"Charles sanoo, että herra Wharton vaikuttaa paljon pahaa kylässä", sanoi hän ripeästi. "Hän saattaa kaikki tyytymättömiksi eikä lopullisesti kumminkaan voi tehdä mitään heidän hyväkseen."

"Mutta sehän juuri onkin hänen tehtävänsä -- saattaa heidät tyytymättömiksi", huudahti Marcella. "Ja jos heillä on ymmärrystä äänestää häntä, on jo otettu ensimäkien käytöllinen askel heidän tilansa parantamiseksi."

"Mutta se ei lisää heidän palkkojansa eikä estä heitä kapakkoihin menemästä", sanoi Mary hämmentyneenä. Hän oli syntyisin vaatimattomasta keskiluokan perheestä, jossa ei niin paljon mietiskelty elämän suuria kysymyksiä, mutta jossa aatteellinen katsantokanta näyttäytyi tositoiminnassa. Marcellan valtiolliset mielipiteet sekä kummastuttivat että kauhistuttivat häntä. Tavallisesti hän koetti väistää keskustelua joutumasta tähän kohtaan.

Marcella ei vastannut. Ei kannattanut jatkaa puhetta Maryn kanssa tällä alalla. Mutta tällä kertaa Mary ei päästänyt lankaa käsistään.

"Ethän toki toivone, että hänet valitaan?" sanoi hän verkalleen kulkiessaan Marcellan kanssa pieneen arkihuoneeseen ja ottaessaan työvasunsa kaapista. "Ei siitä ole kahtakaan viikkoa, kun herra Raeburn puhui koulutalolla herra Dodgsonin puolesta. Sinä et ollut siellä, Marcella?"

"En", sanoi Marcella lyhyesti. "Luulin sinun olevan selvillä siitä, Mary, ettemme herra Raeburnin kanssa ole yhtä mieltä valtiollisissa kysymyksissä. Toivon kuin toivonkin, että herra Wharton valitaan."

Maryn silmät lensivät selälleen ihmetyksestä. Hän jäi tuijottamaan Marcellaan sukka toisessa, parsimaneula toisessa kädessä.

Marcella nauroi.

"Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kahden avioliittoon aikovan ihmisen on kaikissa asioissa aina ajateltava yhtälailla. Vai mitä -- sinä herttainen pikku hanhi."

Hän asettui seisomaan Maryn viereen kauniina ja muhkeana avoimessa turkissaan. Hän pyyhkäisi sileitä, vaaleita hiuksia Maryn otsalta. Mary katsahti ylös häneen, pistos -- ei äkisti sammuva kateuden välähdys sydämessään.

"Merkillistä olisi minusta", sanoi hän lujalla äänellä, "jos rakkaus saattaisi olla riidassa sen kanssa, jota se lempii".

Marcella asteli rauhattomana uunin luo ja alkoi tähystellä sen reunalla olevia esineitä.

"Eivätkö ihmiset voi suostua ajattelemaan eri tavalla, pikku hupakko? eivätkö voi kunnioittaa toisiansa olematta kaikissa kohden toistensa kaikuja?"

"Kunnioittaako!" huudahti Mary äkkinäisessä suuttumuksen puuskassa, joka ei oikein soveltunut hänen lempeään käytökseensä.

"Kas sinua, olethan repiä minut kappaleiksi!" sanoi Marcella nauraen, vaikka ääni vavahti hiukan. "Olisipa hauska tietää, minkälainen sinä olisit kihlattuna, Mary."

Mary pujotti nuolennopeudella langan neulaansa ja mutisi sitten puoliääneen:

"Minäpä en koskaan menisi kihloihin ilman rakkautta. Ja jos olisin rakastunut, niin, silloin menisin vaikka minne -- tekisin vaikka mitä -- ja uskoisin vaikka mitä -- jos hän sitä vaatisi."

"Uskoisitko vaikka mitä? -- Mary -- ethän toki?"

"Uskontoa en tarkoittanut", sanoi Mary nopeasti. "Mutta kaikkea muuta -- luopuisin kaikesta -- itsenäisestä toiminnasta -- itsenäisestä ajattelemisesta. Hän tekisi sen minun puolestani ja minä _siunaisin_ häntä."

Hän katsahti ylös kasvot rusottavina ja hengähti syvään ikäänkuin havahtuen kiihkeästä, tuskaisesta unelmasta. Nyt oli Marcellan vuoro kummastua. Tällä tapaa ei Mary milloinkaan ennen ollut paljastanut hänelle sielunelämäänsä.

"Oletko koskaan rakastanut sillä tapaa, Mary?" kysäisi hän nopeasti.

Maryn pää kumartui paikalla työn yli, ja vastaus viivähti hetkisen.

"Katsoppas --" sanoi hän viimein muuttuneella äänellä, "meillekin on lähetetty kutsukortit".

Marcella oivalsi viittauksen ja hillitsi uteliaisuutensa, joka Maryn omituisen käytöksen kautta oli päässyt valloilleen. Kun niin sattui, saattoi tämä pieni taipuisa Mary sulkeutua kuoreensa yhtä varmasti kuin konsanaan hänen veljensä. Marcella alistui.

"Niinpä näkyy", sanoi hän ottaen kortin käteensä. "Olet kai kuullut, että siellä tulee olemaan suunnaton väenpaljous. Luulenpa että koko kreivikunta on kutsuttu."

Kirkkoherralle ja hänen sisarelleen osoitettu kortti sisälsi kutsun neiti Raeburnin nimessä saapua Maxwell Courtissa viidentenäkolmatta päivänä tammikuuta pidettäviin tanssiaisiin.

"Tulee hauskaa!" sanoi Mary silmät säteilevinä. "Olen vain kerran ennen elämässäni ollut tanssiaisissa. Se oli Chettenhamissa. Muuan täti vei minut -- minä en tanssinut. Siellä oli tuskin yhtään herroja, mutta minulla oli sittenkin hauska."

"Vai niin, mutta näissä tanssiaisissa on sinun tanssittava", sanoi Marcella, "sillä minä pyydän herra Raeburnin esittämään sinulle kavaljeereja".

"Vielä mitä, ei sinulla ole aikaa minua ajatella. Sinä olet siellä kuningattarena -- jokainen pyrkii puhuttelemaan sinua. Minä istun jossain sopessa sinua katselemassa -- siinä on minulle kylläksi hupia."

Marcella astui nopeasti hänen luokseen ja suuteli häntä. Sitten hän sanoi yhä pidellen häntä:

"Sinä ajattelet, että minun tulisi olla hyvin onnellinen."

"Niinpä ajattelen!" huudahti Mary kummeksivalla äänenpainolla. "Niinpä minä ajattelen!"

"Onnellinen minä _olenkin_ -- ja minä tahdon tehdä hänetkin onnelliseksi. Mutta elämässä on niin monta seikkaa meitä kiusaamassa, niin paljon erilaatuisia tarkoitusperiä ja vaikutelmia, joihin takerrumme. Vaikeata on usein tietää, minkä verran omasta itsestään on annettava kullekin asialle ja --"

Hän seisoi siinä käsi Maryn olkapäällä ja tuijotti ikkunasta ulos lumiseen puutarhaan silmäkulmat rypyssä ja huolestuneen näköisenä.

"Niin, minä en sitä ymmärrä", sanoi Mary kotvasen kuluttua. "Mielestäni on niin yksinkertaista ja helppoa rakastaa ja antautua _kokonaan_ tälle tunteelleen. Mutta sinä, Marcella olet minua niin paljon lahjakkaampi, sinä tiedät niin paljon enemmän. Ja se muuttaa asian. Minä en voi olla sinun kaltaisesi. Enkä kenties haluaisikaan!" Ja hän naurahti väliin. "Mutta minä voin ihailla ja rakastaa sinua ja alinomaa ajatella sinua. Siinä kuulit! Kerrohan nyt mitä panet yllesi tanssiaisiin?"

"Valkean silkkipuvun ja herra Raeburnilta saan hänen äitivainajansa vanhan helminauhan, jota hän on pyytänyt minun kantamaan. Luulenpa että tapaan hänet Mellorissa niitä tuomassa, kun palaan kotiin."

Äänessä ei ollut paljon tyttömäisen ihastuksen kaikua. Tuntuipa melkein siltä, kuin kertoisi hän uutisensa ystävälle yksinomaan tuottaakseen tälle mielihyvää.

"Eikö liene olemassa jokin taikausko, että ennen häitä ei saa kantaa tuollaisia sukukoristeita?" sanoi Mary miettivänä.

"Siitäkö minä välittäisin! Mutta ei mahtane olla, sillä muuten neiti Raeburn olisi sen taian perillä. Hänen päänsä on täynnä tuollaista lorua. No niin, toivon osaavani käyttäytyä hänen mielikseen tässä tilaisuudessa. Yleensä minä ani harvoin voin olla hänelle mieliksi. Jumalan kiitos, ettemme tule asumaan yhdessä. Lordi Maxwell on herttainen vanha herra, mutta neiti Raeburn ja minä emme koskaan tulisi vetämään yhtä köyttä. Sanoipa hän mitä tahansa, aina minussa leimahtaa vastustusinto, ja minä puolestani olen paha ohdake hänen risupellollaan. Kenties hän ei niin väärässä olekaan?"

Poski käden nojassa Marcella leikitteli mietiskelevän näköisenä uunin reunalla olevien esineitten kanssa.

Mary katseli häntä puolittain naurahtaen, puolittain huoaten.

"Minusta on hyvin hyvä, että menet pian naimisiin", sanoi hän. "Silloin sinulle itsellesi selviää mitä tahdot. Milloin häät vietetään?"

"Helmikuun loppupuolella -- vaalien jälkeen."

"Vielä kaksi kuukautta", tuumi Mary.

"Sinusta kyllin pitkä aika asian mennä myttyyn, vai mitä?" sanoi Marcella huolettomasti ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä. "Kenties sinua huvittaa kuulla, että ensi viikolla aion mennä kokoukseen, missä herra Raeburn puhuu."

"Sepä hauskaa. Sinun olisi mentävä jokaiseen kokoukseen, missä hän puhuu."

"Todella, Mary! Mitenkä voinen kohottaa sinua tuosta alhaisesta katsantokannasta avioliittoon nähden? Salli minun ilmoittaa sinulle, että seuraavana iltana aion mennä kokoukseen missä -- herra Wharton puhuu."

Ystävän paheksuminen huvitti häntä.

"Yksinkö, Marcella? Se ei ole soveliasta!"

"Joku palvelustytöistä tulee mukaan. Herra Wharton pitää esitelmän siitä, miten työväestö voi saada maata ja mitenkä heidän, sen saatuaan, on käytettävä ennen vuokriin mennyt raha verojen maksamiseen ja mukavaan elämään." Hän katseli Maryä ärsyttävästi hymyillen.

"En ensinkään epäile, ettei hän pysty antamaan kaunista nimeä moiselle varkaudelle", virkkoi Mary odottamattoman kiivaasti avatessaan ulko-ovea ystävälleen.

Marcella tulistui.

"Kyllä tiedän, että olet pyhimys, Mary", sanoi hän vielä polulla kääntyen, "mutta en ole oikein varma siitä, että olet kristitty!"

Sitten hän riensi pois jättäen Maryn kiihtyneenä ja äimistyneenä mietiskelemään tätä kaksinaista lauselmaa.

* * * * *

Marcella oli juuri kääntymässä Melloriin vievälle ajotielle, joka vasemmalta sivuutti kirkon, kun hän kuuli askeleita takaansa ja kääntyessään huomasi Edward Hallinin.

"Tuon teille viestin, neiti Boyce, ja palkkioksi pyytäisin teitä antamaan minulle aamiaista. Minä olen täällä Aldousin sijasta, joka on kovin pahoilla mielin ja saapuu hiukan myöhemmin. Minun olisi kerrottava teille, että hän lähti asemalle erästä rasiaa noutamaan. Rasia ei tullut, kuuluu saapuvan vasta iltapuolella. Niinpä Aldous jäi sitä odottamaan ja tuo sen tullessaan."

Marcella punehtui, hymähti ja sanoi ymmärtävänsä. Hallin astui hänen rinnallaan, ilmeisesti ilahtuneena siitä, että oli saanut tilaisuuden jutella hänen kanssaan.

"Ensi viikollahan olemme kaikki menossa Gairleyssa pidettävään kokoukseen, niinhän? Minua niin ilahuttaa, että tekin tulette. Aldous on tekevä parhaan voitavansa."

Hänen äänessään oli jotain hyvin kiehtovaa, kun hän puhutteli Marcellaa. Siitä puhkesi esiin miehen monivuotinen, altis ystävyys Aldousiin ja samassa harras toivomus voittaa uusi ystävä Marcellasta -- kiinnittää hänet heidän ystävyyteensä. Selittämättömän kiehtova oli koko hänen olemuksensakin kiehtova hänen hintelä, herkkäliikkeinen vartalonsa -- hänen säännöttömät, puoleensavetävät kasvonpiirteensä, hänen leppeät silmänsä. Yksinpä ruumiillinen raihnaisuuskin, joka oli kaikille ilmeinen, vaikkakin hän niin huolellisesti koetti sitä salata, lisäsi hänen personansa viehätysvoimaa. Hänen kanssaan puhellessa Marcellan ajatukset kääntyivät aivan toiselle suunnalle. Hän ei enää halunnut valloittaa pelkällä esiintymisellään, nyt hän tahtoi miellyttää.

"Olette kaiketi kotimatkalla kylästä", sanoi Hallin. "Aldous on minulle puhunut, kuinka paljon te puuhaatte kansan hyväksi täällä."

Hän katseli Marcellaa ystävällisesti ihmisen tavalla, joka näkee lähimmäisensä kaikissa toimissa yleviä vaikutteita.

"Kyllä puuhata voi kuka tahansa", vastasi hän tyytymättömällä äänellä, penkoen kädessään olevalla sauvalla lunta tieltä, "mutta ei sitä juuri saa mitään aikaan. Enkä minä tiedä mitään, en edes ole selvillä siitä mitä itse tahdon."

"Niin kyllä, emme voi tehdä juuri mitään. Ja kaikenmoiset järjestelmät ja teoriat eivät meitä auta, ei ainakaan paljon. Mutta kun te ja Aldous teette yhdessä työtä, on teillä oleva enemmän _toimimisen_ varaa kuin usealla muulla. Teistä on tuleva kaksi onnellista ja vaikutusvaltaista ihmistä. Onni on kartuttava hänen voimiaan. Sen olen huomannut kuuluvan hänen luonteeseensa."

Marcellan yllätti omituinen arkuus, hän katsahti syrjään eikä virkkanut mitään. Viimein hän lausui katkonaisesti, pää yhä metsään päin kääntyneenä:

"Oletteko sitten niin varma siitä, että hän tulee onnelliseksi?"

"Onko minun näytettävä, mitä hän on minulle kirjoittanut?" ilkamoi Hallin. "Sillä minä tiesin jo koko paljon teistä ennen lokakuun viidettä päivää (heidän kihlauspäivänsä), ja aavistin, mitä oli tulossa jo paljon ennen kuin Aldous itse. Mutta en, en sittenkään voi. Nämä kirjeet ovat vanhan ystävyytemme viimeinen katkelma. Mutta uusi ystävyys alkoi samana päivänä", kiirehti hän hymyillen lisäämään. "Ja se saattaa käydä rikkaammaksi kuin edellinen. Enhän tiedä. Teistä se riippuu."

"Enpä usko -- että ystävänä vastaan vaatimuksianne", mutisi Marcella yhä hämillään.

"No niin, se jättäkää minun huolekseni. Ei ainakaan Aldous pidä minua vaativana. Luulenpa että saisin häneltä hyvän todistuksen, vaikka toisinaan kiusaan häntä kovin. Sallinettehan minun joskus kertoa teille, mitä hän teki minun puolestani -- mitä hän oli minulle Cambridgessä? Minä olen aina säälivä Aldousin vaimoa siitä, ettei hän ole tuntenut miestään tämän ylioppilasaikana."

Kuullessaan sanan vaimo -- tuon tärisyttävän sanan -- Marcella vavahti ikäänkuin tuskasta. Hallinin suusta lähteneenä sisältyi siihen sietämättömiä vaatimuksia.

"Tahtoisin niin mielelläni kuulla jotain siitä", sanoi hän heikosti. Sitten hän äkkiä lisäsi vilkkaammin ystävällinen sävy äänessään:

"Mutta nyt on teidän tultava sisään ja levättävä. Aldous sanoi minulle, ettette siedä kävellä tänne asti Maxwell Courtista. Poikkeemmeko tälle oikotielle?"

Ja hän avasi pienen veräjän, astuen setripuiston halki talon takaovelle vievää polkua. Se oli niin kaita, että heidän oli astuttava peräkkäin. Kulkiessaan Marcellan takana Hallin ihaili hänen uhkeata, nuorekasta vartaloaan ja tummain hiusten ja valkean hipiän siroa vastakohtaa, nuoren tytön silloin tällöin kääntyessä seuraajansa puoleen lausuakseen sanasen. Nyt vasta Hallin täydelleen oivalsi Marcellan kauneudessa piilevän harvinaisen viehätyksen, ja hän myönsi Aldousin olevan oikeassa verratessaan morsiantansa firenzeläisen freskon pitkiin naishahmoihin. Mutta sittenkin hän tunsi olevansa pettynyt. Hän kyllä käsitti -- mikäli mies, joka ei itse ole rakastunut, saattaa näitä asioita arvostella -- mikä Marcellassa oli Aldousin rakkautta herättänyt, mutta toiselta puolen ei Marcella ollut likimainkaan sen kuvan kaltainen, jonka hän oli itselleen laatinut ystävänsä tulevasta vaimosta.

Ruokapöydässä vallitsi niin rattoisa mieliala, kuin oli mahdollista herra Boycen läsnäollessa. Kahtena viimeisenä kuukautenahan oli tykkänään heittäytynyt potilaaksi, vaikk'ei Marcellan kokematon silmä pystynyt näkemään hänessä mitään erikoisia sairauden oireita. Mutta oli sen asian miten oli, niin oli herra Boyce tietänyt taitavasti käyttää hyväkseen sairausaikaansa hankkimalla itselleen aivan muuttuneen aseman talossa. Vaimon ivallinen huolettomuus oli vähemmän ilmeinen, ja herra Boycen pelonalaisuus oli nähtävästi vähentynyt. Raeburnin perhettä kohtaan hän yhä kantoi entistä kaunaa, olematta vähääkään taipuvainen suopeasti arvostelemaan Marcellan tulevaa asemaa tai kohtelemaan ystävällisesti vastaista vävypoikaansa. Neiti Raeburn oli omakätisellä kirjeellä kutsunut häntä ja hänen vaimoansa Maxwell Courtissa pidettäviin tanssiaisiin, mutta hän oli paikalla pahantuulisesti selittänyt jäävänsä kotiin. Ihmetellen Marcella toisinaan muisteli, miten isä ensiaikoina Melloriin tultuaan oli ollut kärkäs pääsemään naapureittensa seuraan. Nähtävästi oli herra Boycelle epämieluista olla tyttärelleen kiitollisuuden velassa siitä, mitähän tällä alalla pystyi saavuttamaan, ja sairaudesta yhä karttuva ärtyisyys teki asian kaksin verroin epämieluisaksi. Sitäpaitsi oli herra Boyce nyt antautunut tilansa ja omien asioittensa hoitoon enemmän kuin ennen.

Mitä tuli kylässä vallitseviin epäkohtiin, eivät Marcellan rukoukset paremmin kuin hänen nuhteensakaan voineet tehdä mitään vaikutusta isään. Joskus, kun rappiotila oli niin ilmeinen, että häntä uhkasi sakotus viranomaisten puolelta, saattoi herra Boyce kuluttaa parisen shillingiä korjauksiin, muuten ei penniäkään. Ne hellemmät tunteet isää kohtaan, jotka aikaisemmin syksyllä olivat alkaneet Marcellassa versoa, olivat jälleen kadonneet. Peittelemättä ja katkeralla mielellä hän nyt myönsi itselleen, että herra Boycen tyttärellä ei ollut paljon ylpeilemistä, ja hän olisi sydämensä pohjasta säälinyt äitiään, jos tämä vain olisi sellaiselle tunteelle sallinut pienintäkään ilmaisua. Niinpä hän vain tyytyi ihmettelemään ja harmittelemaan outoa lempeyttä äitinsä käytöksessä.

Kun he pöydästä noustuaan siirtyivät vierashuoneeseen, astui Hallin Marcellan luo ja veti hymähtäen taskustaan kokoontaitetun paperin.

"Pyysin Aldousia antamaan minulle puheensa näyttääkseni sen teille ennen huomista kokousta", sanoi hän. "Hän oli vastahakoinen sitä antamaan, väitti sitä ikäväksi eikä arvellut teidän sitä hyväksyvän. Mutta minä tahdoin teille osoittaa, kuinka hän näitä asioita hoitaa. Nykyisin hän puhuu keskimäärin kaksi tai kolme kertaa viikossa. Valmistamatta hän ei milloinkaan puhu, olipa kuulijakunta vaikka kuinka pieni -- joskus kaksi- tai kolmekymmentä kyläläistä. Puhuessaan hän ei käytä mitään papereita. Tällä tapaa tulee hänestä aikaa myöten tottunut ja luotettava puhuja, vaikka hänellä ei ole suuria luontaisia taipumuksia siihen. Valitettavasti uhkaa hänen puheitaan usein se vaara, etteivät ole kylläksi yksinkertaisia ja kansantajuisia."

Marcella otti paperin käteensä puolittain vastahakoisesti ja silmäili sitä äänetönnä.

"Oletteko pahoillanne, että hän on tory, vai mitä?" kysäisi Hallin matalammalla äänellä, istahtaen Marcellan viereen.

Rouva Boyce, istuessaan huoneen vastakkaisella puolella työnsä ääressä, sattui kuulemaan nämä sanat ja katsahti ylös kummastuneena. Hän kummasteli Marcellan mielettömyyttä mutta vieläkin enemmän sitä, että Aldous Raeburnin ja Hallinin tapaiset miehet kohtelivat häntä tuollaisella kunnioituksella. Aina sama juttu -- nuoruus ja kauneus vallitsevat maailmaa. Mutta äiti, joka ei itse ollut tyttären tenhovoiman alaisena, tarkkasi tapahtumia ympärillään terävän, kylmän järkensä valossa.

"Olen kai", kuului Marcellan typeränlainen vastaus. Mutta sitten hänen jäykkä arkuutensa suli Hallinin rauhallisen, herkkää myötätuntoa ilmaisevan katseen edessä.

"Olen pahoillani, ettei hän ole selvillä siitä, mitä suuria muutoksia tulevaisuuden täytyy tuoda tullessaan", virkkoi hän kiireesti. "Toivoisin, että hän olisi kärsimättömämpi."

"Tarkoitatte suuria valtiollisia muutoksia?" Marcella nyökkäsi päätään ja lisäsi sitten: "Joita tiettävästi seuraa suuret yhteiskunnalliset uudistukset."