Part 2

Mikä verraton kertoja tuo Mary Lant! Hän oli itse keksinyt erään jutelman, nimeltä "John ja Julia", jota kesti viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen, Marcellan milloinkaan siihen pitkästymättä. Ei tämä ollut mikään seikkailusatu; se oli perhekuvaus puhtainta laatua, peräti siveellinen ja evankelisen hengen läpitunkema. Jutelman herkkämielinen, uskonnollinen sepittäjä tarkoitti sillä Marcien ojennusta ja parannusta. Siinä esiintyi ylevämielinen sankari, joka koettaa jokaisen virheet parhain päin kääntää ja pitää kauniita puheita sankarittarelle. Tavallisissa oloissa Marcella olisi kaiketikin jo aikaa sitten pistänyt jalan tuon sankarin eteen ja kaatanut hänet kumoon, -- sotatapa, jossa hän rajulla päällä ollessaan oli koko mestari. Mutta kun Mary Lant häntä kuvasi, silloin Marcella ei ainoastaan sietänyt häntä ja vavissut hänen edessään, vaan vieläpä jumaloitsikin häntä. Marcella alkoi kiintyä häneen ja hänen kaltaisiinsa, samoin kuin itse kertojaankin, tuohon hentoon, surumieliseen, lempeään tyttöön, joka oli harras kalvinisti ja aavisteli pikaista loppuansa. Jonkun ajan perästä tuli hänen hartaimmaksi halukseen saada olla aina kahden kesken Mary Lantin kanssa, aina paitsi sunnuntaisin ja harjoitustunneilla. Siinä tarkoituksessa hän hankki itsellensä aika nuhan ja koetti tahallansa yskiä oikein kauheasti. Mutta neiti Frederick ei ottanut tuota yskää kuuleviin korviinsakaan, uhkailihan vaan panna hänet vuoteeseen juomaan senna-teetä nuhan tähden. Silloin Marcella yks kaks julisti, että se nuha on koko lailla parempi, ja epätoivoissaan lakkasi yskimästäkin.

Seuraavalla pääsiäisluvalla, Marcellan ollessa kotonaan, tuli äidille kirje neiti Frederickiltä, joka ilmoitti Mary Lantin äkkiä kuolleen. Se oli Marcellan ensimäinen suru, joka tuotti hänelle muutamia apeuden ja äänettömyyden päiviä ja katkerain kyynelten öitä.

II LUKU

Ystävyys ja rakkaus taltuttavat ihmistä ja tekevät hänet säveäksi. Niinpä ei Marcellakaan neljännelletoista kääntyessään enää ollut entinen huimapäinen pikku riiviö, vaan nopeasti kehittyvä ja muutamissa suhteissa varsin etevä tyttö. Palanen täysikasvuista naista ilmeni hänessä piankin. Hän alkoi pitää huolta puvustaankin ja joskus kiinnittää huomiota ulkonaiseen esiintymiseensä.

Koulun toimeenpanemilla vuotuisilla huviretkillä hänellä oli tähän saakka ollut yllään puolivillainen, kaulaa myöten kiintonainen leninki, jotavastoin toverien puvuissa oli jos mitäkin helyjä ja koristeita. Mutta neljännelle retkelle lähdettäessä, tultuansa muitten tyttöjen keralla pukeutumaan, hän huomasi vuoteellaan aivan valkoisen, sininauhoilla varustetun musliinileningin. Sen oli hänelle lahjoittanut vanha mademoiselle Rénier, joka herttaisuudessaan oli tahtonut, että hänen tuittupäinen, laiminlyöty suosikkinsa näyttäisi somalta hänkin.

Marcella tutkisteli ja hypisteli sitä yhä kiihtyvin, sekanaisin tuntein. Mitä enemmän hän sitä silmäili, sitä vaikeammalta ja katkerammalta hänestä alkoi tuntua se, että hän on tästä kiitollisuuden velassa ranskalaiselle kotiopettajattarelle, sen sijaan kuin muille tytöille tuollaisia tamineita lähetetään auliisti kotoa. Ensiksi hän oli vähällä kääntää selkänsä tuolle vuoteelle ja sen kauniille kantamukselle. Mutta soma lumivalkoinen muslimi, heleät nauhat, kiihkeä uteliaisuus: miltähän tuossa muka näyttäisi? -- kaikki tuo sai voiton tytöstä, jossa, niin niukoissa varoissa kun hän elikin, oli alkanut saada valtaa tavallista suurempi mieltymys ulkonaiseen kauneuteen ja somuuteen.

Marcella puki leningin ylleen ja oli äärettömän onnellinen. Ja illalla hän suuteli mademoiselle Rénieriä innokkaasti, jopa kyynelöidenkin, vaikkei Cliff Housessa vielä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän muuten kuin kiukusta ja raivostuneena.

Jonkun ajan kuluttua isä tuli häntä tervehtimään. Se oli ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin isä täällä kävi. Marcella, jolle hän oli tähän asti pysynyt jotenkin vieraana, vastaanotti hänet kalsealla kohteliaisuudella ja purkamatta hänelle sydäntään; näyttelihän vain talon huoneita ja puutarhaa hänelle. Ollessaan jo lähtemässä pois isä äkillisen hellyyden puuskan valtaamana kysyi, onko Marcellan täällä hyvä olla ja halusiko hän jotain.

"Kyllä!" -- sanoi Marcella loistavin silmin. -- "Sano äidille, että minä tahtoisin saada otsatukan, niinkuin kaikilla muillakin tytöillä on."

Ja hän viittasi halveksivasti omaan sileäksi kammattuun tukkaansa. Isä hämmästyi tuota odottamatonta intoa, pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli lapsen ulkoasua.

Kolmen päivän perästä Marcella läksi äitinsä luvalla mademoiselle Rénierin kanssa Marswillin kähertäjän luokse ja palasi sieltä otsatukkaisena ja onnellisena. Kiitollisuudesta hän sitten kirjoitti äidilleen kirjeen, joka ensi kertaa sisälsi muutakin kuin pelkkiä tavallisia uutisia.

Mutta toisenlaisiakin muutoksia oli tulossa.

Herra Boyce oli tähän saakka sangen vähän välittänyt tyttärensä kasvatuksesta. Mutta nyt, käytyään omin silmin näkemässä, hän oli pannut merkille muutamia vähäpätöisiä seikkoja ja tuli siihen päätökseen, ettei hänen tyttärensä elänyt edullisissa oloissa. Hän valitti tätä vaimolleenkin, mutta tämä vastasi lyhyesti, että Marcellan on niin hyvä olla kuin vähävaraisten vanhempain tytär suinkin saattaa toivoa. Herra Boyce kumminkin piti oman päänsä. Hän oli vastikään saanut kuulla, että Harold, hänen leskimieheksi jääneen veljensä Robertin, Mellor Parkin herran, ainoa poika poti kovaa tautia, jota saattoi kestää kauankin, mutta joka ennemmin tai myöhemmin tekee hänestä lopun. Jos nyt tämä nuori mies kuolee ja Marcellan isä elää Robert veljensä jälkeen, niin hän perii Mellor Parkin. Muutamista esteistä huolimatta he silloin saavat takaisin sen aseman yhteiskunnassa, mikä heille tulevakin on, ja silloin Marcellankin pitää arvokkaalla tavalla esiintyä hänen tyttärenään ja perillisenään.

Saamatta näille mietteilleen kannatusta vaimoltansa hän kääntyi vanhimman sisarensa, erään vanhan neidin puoleen, joka oli hiukan varoissa ja asui heillä, ollen suvun jäsenistä ainoa, jonka kanssa hän vielä oli sovussa. Häntä miellytti velimiehen puhe, siinä kun ilmeni sukuylpeyttä, joka ei ollut Boyceissa minään huomattavana puolena, mutta jota tuossa vanhassa neidissä oli yltäkyllin. Veljen vaiettua hän verkalleen huomautti, että jos Marcellan saisi johonkin etevään kouluun, niin hän, kyllä ottaisi suorittaakseen tarvittavat lisämenot. Marcellan käytöstapa on todellakin kömpelöä, ja vaikea on sanoa, mitä hän on oppinut ja millaisessa seurassa elänyt; eikä hänessä juuri näy erityisiä taipumuksiakaan. Jotain hänen hyväksensä pitää tehdä, jo perheen arvonkin takia. Mutta ankarana protestanttina täti pani ehdoksi uskonnollisiakin näkökohtia ja otti kirjoittaakseen asiasta eräälle ystävälleen.

Seurauksena tästä oli, että Marcella, joka nyt oli täyttänyt neljätoista vuotta, pari kuukautta myöhemmin siirtyi Cliff Housesta erään ladyn huostaan, joka johti pientä, mutta hyvin suosittua tyttökoulua Solesbyssä, lähellä samannimistä kylpypaikkaa Englannin itärannikolla.

Nyt kun Marcella muistelmissaan oli palannut takaisin Solesbyhyn, nyt hänen muistonsa alkoi huojua ja harhailla, ottaen uuden sävyn ja menettelytavan. Solesbyssä häntä ei enää rasittanut Cliff Housen aikuinen kalsea ympäristö, vaillinainen opetus eikä tuo ainainen kirvelevä tietoisuus alemmasta, syrjäisemmästä asemastaan. Hyvän hän sai täällä opetuksen, eikä aikaakaan, niin jo tuosta itsepäisestä lapsesta oli kehittynyt nuori neitonen, taipuisa asianmukaisesti noudattamaan kaikkia seuraelämän sääntöjä.

Mutta eipä hän nyt lukujansa ja tanssinopettajiansa muistellut. Hän vertasi toisiinsa Cliff-Housessa ja Solesbyssä kokemiansa mielenliikutuksia -- mikä erotus! Elämä täällä oli yhtä ainoata pitkää Werther-romaania, niukkaa tapauksilleen, yksinomaa tunteita täynnä, joista itse kukin oli huomattava seikka.

Nöyryytyksiä siinä oli ja mielihyviä, mutta kaikilla niillä oli ollut henkinen yhteys, kaikilla niillä keskustana yksi ainoa olento -- johtajatar neiti Pemberton. Se oli yhtä ainoata mielenliikutusta, palavaa harrastusta, ihannoimista, samankaltaista kuin se, jota hän niin runsain määrin oli tuntenut Ellertoneja kohtaan, mutta paljon selvempää, kypsempää. Tuo pitkä, solakka nainen, tukka ruskea, hiukan jo harmahtava, kevyt ja suortuvainen kummallakin poskella siihen tapaan kuin isoäitien aikaan oli muotina, ja takana sidottuna klassilliseksi nutturaksi; kasvoissa harras into kuin pyhimyksellä, silmät täynnä syvää tunnetta lujan suun yläpuolella; suu yhtä itsepäinen, mutta yhtä miellyttäväkin kuin pyhimyksellä -- sellainen hempeä, selväpiirteinen kuva oli painautunut Marcellan sydämeen. Mitä pelvon ja ilonvavistuksia hänelle johtuikaan mieleen, tuota kuvaa muistellessaan? Kuinka monta pitkää yön hetkeä väsynyt tyttö silloin pysyttelikään valveilla, saadakseen vain nähdä oven aukenevan ja erään olennon pysähtyvän lamppu kädessä ovensuuhun? Sillä neiti Pemberton, joka nukkui vähän ja luki myöhäiseen yöhön, ei laskeunut milloinkaan levolle ennenkuin hiljakseen oli käväissyt holhokkiensa makuukammioissa. Sitä sanakiistaa, tavallisesti Marcellan herkän mielen herättämää, ensin taistelua, sitten sovintoa! Sitä näyttelytaidon kehittymistä holhokissa, sitä taipumusta kaikenlaisiin pieniin kepposiin, millä saada tunteet jälleen elpymään tai kiintymään! Niitä hartaita hetkiä, jolloin puheltiin uskonnollisista asioista! Niitä kultaisia pyhäpäiviä, jolloin saatiin kauan odotettuja kirjeitä täynnään uskonnollisia neuvoja, kirjeitä, joita kannettiin taskussa ja joitten ääressä itkettiin, ja jotka ihan käsiin lohkeilivat! Niitä kamalan kauheita omantunnon vaivoja ja koulussa tehtyjen syntien katumista, ja sitä intoa, jolla ne tunnustettiin hehkuvan kaunopuheisissa kirjeissä! Ja mikä välinpitämättömyys sen sijaan kaikkea tuommoista kohtaan, jos se sattui tapahtumaan kodissa!

Merkillinen, hamasta kätkyestä asti naisissa oleva kyky tuolla tavoin vuodatella sydänveriänsä! Marcella ei voinut nytkään, tyyninäkään hetkinä, ilman syvää mielenliikutusta muistella niitä viittä vuotta, jotka oli viettänyt neiti Pembertonin seurassa. Eikä hän kumminkaan sen koommin enää häntä nähnyt. Kaksi vuotta sitten he olivat eronneet toisistaan. Koulu oli lakkauttanut toimintansa, Marcellan jumaloima neiti Pemberton matkustanut Intiaan, leskeksi jääneen veljensä luokse. Kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä ainaiseksi. Nuo kallisarvoiset kirjeet olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, ja samoin oli käynyt Marcellan uskonnollisten tunteitten. Hän oli jälleen toinen olento.

* * * * *

Entäs ne kaksi vuotta, siitä lähtien kuin hän oli sanonut jäähyväiset Solesbylle ja koulunkäynnilleen? Mellorin ja sen uusien vaikutelmain alaisena muistellessaan nyt päiviä menneitä täytyi Marcellan muistella elämäänsä Lontoossakin, kaikkea, mitä siellä oli hänen eteensä auennut ja hänelle tärkeätä ollut. Uusia mielenliikutuksia, uutta intoilemista, vaikka tällä kertaa aivan personatonta laatua.

Isä ja äiti olivat, hänen Solesbystä lähtiessään, olleet ulkomailla. Eivät nähtävästikään olleet katsoneet sopivaksi ottaa häntä mukaansa. Eikä hän muistaakseen koskaan ollut ollut kovin kaivattu vieras kotona. Lupa-aikoja siellä viettäessään hän tosin oli ollut oikullinen ja väsyttävä, mutta lieneepä -- oli ihan varmaan -- ollut muitakin syitä, joiden tähden vanhemmat olivat pitäneet hänen läsnäoloansa rasituksena. Oli miten oli, mutta niinä aikoina kun hänen oli määrä erota neiti Pembertonin laitoksesta, äiti kirjoitti ulkomailta, että koska Marcella viime aikoina oli osoittanut ilmeistä taipumusta sekä soitantoon että maalaukseen, niin parasta olisi hänen lähteä joksikin aikaa kehittämään näitä lahjojansa säännöllisemmin kuin kotona on mahdollista. Rouva Boyce ilmoitti jo hankkineensa asiasta tietoja ja suostui siihen, että Marcella menee Lontooseen ja asettuu asumaan erään rouvan luo, jonka osoite oli kirjeeseen liitetty ja joka pitää täyshoidossa South Kensingtonin taidekoulun naisoppilaita.

Ja näin alkoi hänelle uusien kokemuksien aika, täynnä uutuutta ja vireyttä. Ei aikaakaan niin jo oli Marcella tottunut itsenäisen elämän muotoihin ja perehtynyt kummankin taidepiirin erikoiskieleen. Väsymättömällä kunnianhimoisella uutteruudella hän sai kehittäneeksi lahjojansa niin pitkälle, että hänestä vihdoin koitui älykäs, harras ja luotettava muiden tekemäin taideluomain kritikoitsija, ja sehän on sangen paljon. Mutta vaikka taide herätti hänessä harrastusta ja veti puoleensa, avaten hänelle uusia näköaloja, ei taide kumminkaan ollut se, jossa hän näki elämänsä tärkeimmän kiihottimen. Ei, taiteessa se ei ollut, vaan yhteiskunnallisten ja filantropillisten harrastusten heräjämisessä, erään tähän saakka vielä aavistamattoman sosiaalisen voiman tunnossa.

Eräällä tytöllä, hänen ystävällään ja opetuskumppanillaan, oli kaksi veljeä Lontoossa, jotka kumpikin työskentelivät South Kensigtonissa ja asuivat jonkun matkan päässä sisarestaan. Orpoja olivat kaikki kolme ja alkujansa herkkäluontoisesta taiteilijasuvusta. Marcella ei ollut tätä ennen ikinä vielä kohdannut ketään, joka olisi pystynyt luomaan niin paljon sisällystä elämään neljänkolmatta tunnin aikana. Veljekset, taitavia piirustajia kumpikin alallaan ja kovassa työssä kaiken päivää, olivat jäseniä vasta-alkavassa sosialisti-seurassa ja ponnistivat iltapäivisin kaikki voimansa sosialistisissa puuhissa ja sosialistisen opin levittämisessä. Marcellan nuorissa silmissä he näyttivät varsin vakaamielisiltä ja kerrassaan epäitsekkäiltä. He elivät työmiesten tavoin, yhtä paljon vihaten rikkaitten ylellisyyttä kuin auliuttakin. He eivät millään ehdolla myöntäneet, että yksityinen omaisuus ja yksityinen varallisuus olisi oikeutettua. Asiain tila Lontoossa oli täyttänyt heidän mielensä synkillä kuvilla ja inholla, ja vaikka toinen heistä oli leikillinen ja kaunis mies, toinen harvapuheinen, kivulloinen ja pedanttinen, niin ei kumpikaan saattanut intoilematta puhua sosialismin ihanteesta ja suuttumatta kuulla sitä moitittavan. Sisaressa piili enemmän taiteilijaa kuin kumpaisessakaan, mutta hänkin oli heidän kaltaisensa, vaikka lievemmässä määrin.

Marcella seurusteli usein näitten kolmen ja muutamain heidän ystäväinsä kanssa. Hän kävi heidän kanssaan kuulemassa sosialistisia luentoja tai Venturisti-yhdistyksen julkisissa iltamissa, sisarukset nimittäin olivat tämän seuran jäseniä. Edie, sisar, kiihotti Marcellan mielikuvitusta ja antoi hänen luettavakseen erään etevän runoilijan ja taiteilijan kirjoja, runoilijan, joka ennen tuommoisena "hukkaan menneen päivän toimetonna ylistäjänä" oli laulanut lemmestä ja unien kaukomaista, mutta joka nyt näkijänä ja profeettana julisti uutta aikaa, jossa ei enää kukaan omista, vaan kaikki nauttivat. Vaativaisemmat veljekset ahdistivat häntä järkisyillä, toivat hänelle kansantajuisia käännöksiä ja valikoimia Marxin ja Lassallen teoksista ja jok'ainoan venturistisen lentokirjasen ja tutkielman. He mielistelivät häntä oppineilla keskusteluilla vakuutettuina naisen merkityksestä tälle uudelle opinsuunnalle ja uudelle aikakaudelle, joka on ihmiskunnalle koitumassa.

Kaunis veli oli ihan varmaan rakastunut Marcellaan, toinen kaiketikin. Marcella ei ollut rakastunut kumpaankaan, vaikka olikin kiintynyt kaikkiin kolmeen. Kivulloista veljestä kohtaan hän siihen aikaan tunsi ihailua, jopa syvää kunnioitustakin, hän kun teki Marcellaan pysyvän vaikutuksen eräänä hänen elämänsä kriitillisenä hetkenä.

"Autuaat ovat köyhät." "Voi teitä, te rikkaat!" -- Siinä ainoat pääkappaleet tuon sairaan miehen tunnustuksessa, mutta niistä hän piti lujasti kiinni ja niiden nojalla hän toimi sellaisella vakaumuksella, jota nykyaikainen uskonto harvoin luo näkyviin. Hänen kehotuksestansa Marcella rupesi erään hänen naisystävänsä johdolla keräilemään apurahoja Lontoon itäosissa ja puuhailemaan, yli voimainsakin, eräässä Venturisti-yhdistyksen alkuunpanemassa yhteistoiminnassa naisräätälien yhdistyksen perustamiseksi, ja hänen mieliksensä Marcella luki kirjoituksia ja sinikirjoja ylikansoituksesta ja työväen liiallisesta rasituksesta. Kaikki tuo oli sangen liikuttavaa ja sangen draamallista niinkuin se veljesten vakaumuskin Marcellasta -- josta tyttö kyllä tiesi -- että hän on vastedes astuva huomattavalle sijalle tässä liikkeessä ja saava työllään ja kokemuksillaan suuria aikaan.

Sanoma siitä, että herra Boyce oli perinyt Mellorin, tuli aivan odottamatta ja vaikutti eri lailla tämän pienen toveripiirin jäseniin. Marcellassa se herätti henkiin pyyteitä, vaistoja ja kauneusaistin lennähtelyjä, jotka kyllä olivat outoja hänen kumppaneilleen, mutta kokonaan hänen synnynnäisen luonteensa mukaisia. Vanhempi veli, Anthony Craven, aina surumielinen ja epäluuloinen, arvasi heti kohta hänen ajatuksensa.

"Mahtaa teistä tuntua hauskalta jättää tämä vapaa taiteilijaelämä", sanoi hän eräänä päivänä Marcellalle ivallisesti, tavattuaan hänet katselemassa valokuvia Mellor Parkista. "Ja kylläpä näkyy vaikuttavankin nopeasti!"

"Mikä niin?" kysäisi Marcella kiivaasti.

"Omistamisen myrkky. Ja miten surkeasti kaikki päättyi! Viikko sitten te olitte vielä meikäläisiä, mutta kauankohan kestänee, ennenkuin jo pidätte meitä 'poloisina intoilijoina' ja häpeätte, että olette meitä ensinkään tuntenut."

"Toisin sanoen minä olen teidän mielestänne halpa teeskentelijä vain!" huudahti Marcella. "Luuletteko te, että vaikka minua huvittaa se -- se, mikä kaunista on, ja vanhat sukulaisuussuhteet, että minä luovun kaikista vakaumuksistani? Eikö minulla ole oleva köyhiä Mellorissa? Eikö minulla ole siellä mitään tehtävää? Tuo on epäystävällistä -- kohtuutonta. Kaikkinainen uudistustyö raukeaa mitättömiin keskinäisen epäluulon kautta."

Anthony Craven loi häneen kylmän, myhäilevän katseen tummista, syvälle painuneista silmistään. Marcella kääntyi hänestä närkästyneenä pois.

Sisarusten hyvästellessä häntä asemalla hän pyysi heitä joskus kirjoittamaan.

"Ei maar!" sanoi Louis, kaunis nuorempi veli. "Jos joskus meitä kaivannette, niin saatavissa ollaan. Jos kirjoitatte, niin vastataan. Mutta toistaiseksi teillä tulee olemaan muutakin ajattelemista. Voikaa hyvin."

Ja myhäillen hän puristi Marcellan kättä.

Poika parka oli lujalla kädellä maahan lyönyt kaikki unelmansa ja tulevaisuudentoiveet samassa kun Marcellan suuri uutinen oli saapunut. Marcellakin huomasi heidän kaikkien hylkäävän hänet. Louis ja Edith puhuivat hänelle kyllä lämpimästi ja kaipauksella, mutta mitä Anthonyyn tulee, niin siitä silmänräpäyksestä kun tämä oli nähnyt kamarineidin, joka oli Mellorista lähetetty Marcellan saattajaksi, ja huomannut nuorella ladyllä ensi luokan piletin, siitä silmänräpäyksestä Marcella tiesi tarkoin Anthonyn pitävän häntä vihollisenaan.

"Saavatpa nähdä -- kyllä minä sen heille näytän!" virkkoi Marcella itsekseen harmissaan junan lähtiessä kiidättämään häntä pois. Ja toverien puolustamaton vääryys se teki sen, että hän pysyi jäykkänä ja ääneti hamaan siihen asti, kun Mellorin laajat niittymaat ja vanhuuttaan mustuneet seinät siinnähtivät silmään. Silloin hänet valtasi lapsellinen, intoisa ilo.

* * * * *

Sellaisia kohtia, sellaisia muistoja ihmisistä, asioista, tapauksista liikehti Marcellan uinailuissa tuossa avonaisen ikkunan ääressä. Yksi seikka tässä kumminkin on jäänyt epäselväksi, nimittäin hänen ilmeinen tyytymättömyytensä, jota hän tunsi entisiä aikoja muistellessaan. Miksikä tämä mielenapeus? Hänen lapsuutensa oli kyllä ollut ilotonta, lemmetöntä, mutta ei se missään tapauksessa ollut pahempi kuin monen muunkaan köyhtyneiden vanhempain lapsen. Olihan siinä sentään ollut valoisiakin kohtia, ja eikö tuo intoisa mielenkiintymys Solesbyssä ja Lontoon elämän uutuus ja viehätys jaksaneet luoda äskeiseen katsaukseen suloa ja valoa?

Lukija lienee jo huomannut, ettei näissä lyhyissä piirteissä Marcellan koulupäivistä ole puhuttu mitään hänen lupa-ajoistaan. Kertomus on laiminlyönyt sen siitä syystä, että se on vain seurannut tytön oman ajatuksen äkkinäisiä, puoleksi itsetietoisia aukkoja ja puikahteluja. Eihän Marcella itsekään lainkaan muistellut näitä lupa-aikoja ja hän koetti, mikäli suinkin, karttaa kaikkia niihin kuuluvia yksityiskohtia. Mutta niissäpä todella olikin jotain, jonka vuoksi hän niin levottoman kiihkeästi tahtoi päästä niistä, käydessään muistelemaan menneitä aikojansa tuossa akkunan ääressä, ja niihin hän juuri palasi epävarmalla, mutta hellittämättömällä tietoisuudella, sittenkuin toimivan elämän muistelmat toisiaan ajettuaan olivat vihdoin hälvenneet.

* * * * *

Aamiaiselle arvatenkin soitettiin parhaillaan. Vanhanaikuinen, arvokas kellonääni se oli niin uutta ja mieluisaa Marcellan kuulla. Muistojensa maailmoista kutsuttuna takaisin Mellor Parkiin ja sen oloihin hän astui ajatuksissaan alas Jaakko I:n aikuisia kauniita portaita, viivähdellen hiukan niiden matalilla astuimilla. Saattaneeko hän milloinkaan unohtaa noita lupa-aikoja? Eiköhän vain lähtenekin jatkamaan niitä, muodostamaan toista nidosta niistä?

Mutta lähdemmepä astumaan alas portaita mekin.

III LUKU

Aamiainen oli katettu "kiinalaiseen kamariin" uhkean "puistoportin" puolella. Tämän lisäyksen alkuperäiseen rakennukseen oli liittänyt muuan Boyce 18:nnella vuosisadalla, tuotuaan taloon rikkaan emännän. Koristeita -- varsinkin huoneen korkeassa holvatussa katossa -- silloinen piirustaja näkyy aikoneen saada "itämaisiksi", ja kyllähän ne hyvin sekavia ja yhteen ahdettuja olivatkin. Mandariini-olennoilla noissa kuluneissa ja haalistuneissa tapeteissa oli hiusnutturat ja palmikot päässä ja hameet yllä, siitä ne ainakin erotti tavallisista englantilaisista vuodelta 1760. Ajan kuluttava käsi oli samentanut värit ja luonut koko huoneeseen vanhanaikuisuuden sulostuttavan leiman. Takan marmoriolkaan oli huolellisesti muovattu kiinalaisia ja pagodeja. Pöydillä oli kiinalaisia, hauskoja pikku esineitä, lattiata peitti intialainen matto, joka aikoinaan oli ollut hyvinkin kaunis. Jonkun myöhemmän Boycen toimesta oli jonkunlainen kaarilla ja pylväillä koristettu ja ruuanlämmityslaitoksella varustettu bufetti karkeata goottilaista tyyliä työnnetty keskelle mandariineja, tärväten koko vaikutuksen.

Onnistumatonta siinä oli alkuperäisyyden jäljittely ja ikäänkuin uudenaikaisuuden tavoittelu, mutta sittenkin tämä oli kaunis ja komea huone. Siihen astuessaan Marcella tietämättänsäkin oikaisi pitkän solakan vartalonsa suoraksi. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi näissä avaroissa huoneissa ja laajoissa puutarhoissa vielä milloinkaan ennen hengittänyt niin keveästi.

Isä ja äiti istuivat jo pöydässä. Lattialla heidän vieressään loikoi Lynn, rouva Boycen ruskea setteri-koira.

Herra Boyce jakeli käskyjä pitkälle, kuluneeseen, tahraiseen livreaan puetulle pojalle, joka edusti tämän talon miespuolista palvelusväkeä. Emäntä puheli koiralleen, mutta hänen kohotetuista silmäkulmistaan ja ohuitten huulten värähtelyistä Marcella huomasi äidin nyt niinkuin monasti ennenkin arvelevan, että hänen miehensä menettelee nurinpäisesti.

"Mutta menehän jo Herran nimessä leikkaamaan leipää ja tarjoo sitten ympäri pöytää, äläkä katsella töllistele siinä kuin mikäkin pässinpää", sanoi isäntä kiivaasti. "Mitä ne sinulle lienevät opettaneet Sir William Juten luona, sitä minä en käsitä. Minä en sitoutunut tekemään sinusta passaria, hyvä herra."

Ahdistettu, kalpea poika sieppasi leivän ja leikkasi sen viipaleiksi, murentaen armottomasti, tarjoili kömpelösti kullekin pöydässä istujalle ja sitten, käyttäen lyhyttä kahvinjuonnin aikaa hyväkseen, puikahti pois.

"Senkin hölmö!" virkkoi herra Boyce, suutuksissaan rypistäen kulmiansa, palvelijan mentyä pois.

"Jos olisit sallinut Annin toimia sisäkkönä niinkuin ennenkin", virkkoi emäntä säveästi, "niin tuskinpa sinun nyt olisi ollut syytä harmitella. William oli muistaakseni saappaanpuhdistajana Juteilla. Ei kummakaan, ettei hän pysty passaamaan pöydässä."