Part 19

"Se on aivan toinen asia", sanoi hän tuokion kuluttua. "Luulisinpä että me sosialistit olemme siinä yhtä mieltä, ettei yksikään ihminen sinänsä voi olla puhdaskarvainen sosialisti. Mukava elämä on nykyisin jotain yksilöllistä -- mieskohtaista. Ei muusta pidetä paljon väliä kuin miehen julkisesta esiintymisestä. Ja siihen, kuten sanottu, minulla ei ole älyä! -- Ei sitä sukulaista tai vanhaa ystävää, joka ei olisi kääntänyt minulle selkäänsä -- kuten varmaankin itse eilen huomasitte. Minun säätyluokkani on hyljännyt minut."

"Te siis säälitte itseänne?" sanoi Marcella.

"En laisinkaan! Kaikkihan me valitsemme elämässä sen osan, joka meitä huvittaa -- joka eniten meitä kiihottaa. Minun tunteilleni antaa aina kiihoketta, kun ottelen työmiesten rivissä -- tietenkin paljon suuremmassa määrässä kuin jos kilttinä serkkuna pokkuroisin arvoisia sukulaisiani. Äidiltäni olen perinyt silmää dramaattisiin tapahtumiin. Englanti on tätä nykyä rutiköyhä draamoista, ja siksipä minua huvittaa syvien rivien suuri traagillinen ilveily. Aamusta iltaan se minua huvittaa, kannustaa ja pitää alituisessa jännityksessä. Siinä tunnen valtavien, hillittömien, alkuvoimaisten intohimojen temmeltävän, ja minä riemuitsen siitä ajatuksesta, että kukin päivä vie meitä jonkin verran lähemmäksi tuota suurta kumousta, lähemmäksi tapahtumia ja otteluita, jotka ravistavat eloa kaikkiin meikäläisiin. Minä olen kuin lapsi, joka on tyytyväinen siihen kakkuosaan, joka on kädessä, vaikka tietää, että paras osa on vielä saamatta. Oh! -- istukaa hiljaa hiukan aikaa, neiti Boyce!"

Marcellan kummastukseksi Wharton äkkiä kumartui häntä kohti, ja katsellessaan alas hän huomasi köykäisen, mustan, matalalle uuniristikolle valahtaneen hameensa ilmitulessa ja Whartonin sammuttelevan sitä käsillään. Marcella liikahti aikoen nousta, sillä hän pelkäsi, että liekit nousisivat hänen kasvoihinsa ja hiuksiinsa.

"Älkää liikkuko! Tuli sammuu tuossa tuokiossa. Ette te pala."

Ja siinä samassa Marcella tapasi itsensä tutkistelemassa pukuunsa ilmaantunutta ruskeata, ryysyistä reikää. Sitten hän loi katseensa Whartoniin, joka myhäillen seisoi uunin luona käärien nenäliinaa vasemman kätensä sormille.

"Herra Wharton, oletteko saanut palohaavoja?"

"Hiukan."

"Minä menen noutamaan teille jotain -- mitä haluatte?"

"Hieman oliiviöljyä, jos talossa on, ja vähän pellavannöyhtää -- mutta älkää vaivaantuko."

Marcella katosi sisähuoneisiin etsien ja huudellen rouva Boycea, vaikka turhaan. Rouva Boyce oli kadonnut aamiaisen syötyään ja oli nyt nähtävästi miehensä luona auttamassa häntä pukeutumaan.

Tuokion kuluttua Marcella taas kiiti sisään tarvittavat rohdot käsissään. Hänen poskiaan poltti, hänen silmänsä säihkyivät.

"Sallikaa minun auttaa teitä."

"Olkaa hyvä", sanoi Wharton nöyrästi.

Marcella koetti parastansa, mutta hänen sormensa olivat taitamattomat, ja kosketellessaan Whartonia hän tuntui hiukan kiihtyneeltä.

"Kas niin", naurahti hän päästäen potilaansa. "Jos olisin työläisnainen, olisin tietysti paljon taitavampi. Toivoakseni ette saa kauan kitua."

"Mistä, palohaavoistako? Vielä mitä! Käteni on entisellään paljon ennemmin kuin teidän pukunne."

"Voi poloista hamettani! Minun on mentävä muuttamaan pukua."

Hän astui askeleen ovea kohti, mutta käännähti samassa ja virkkoi oudosti naurahtaen:

"Luulenpa että pelastitte henkeni."

"Niin, hyvä oli että satuin olemaan täällä. Olisitte saattanut hätääntyä -- niinpä niin -- _tekin_ olisitte saattanut sen tehdä -- ja silloin olisi vaara ollut lähellä."

"Ainakin olisivat kasvoni saattaneet vioittua", lausui Marcella epävarmalla äänellä, "vioittua koko elinajaksi".

"Mitäpä sitä enää maksaa tuumia, kun kaikki jo on ohi", sanoi Wharton hymyillen.

"Enhän toki voi olla sitä tekemättä, sattuuko tällaista joka päivä?" Hän kurotti pelastajalleen kätensä: "Minä olen kiitollinen -- nähkääs."

Nuori tilanomistaja naurahti ja kumarsi syvään ja arvokkaasti, ikäänkuin mikäkin kahdeksannentoista vuosisadan Chevalier de Grieux.

"Sallitaanko minun anoa jotakin?"

"Pyytäkää."

"Saanko tulla seurassanne kylään? Tiedän että olette menossa sinne. Sieltä jatkan matkaani asemalle, sillä aikomukseni on päivällisjunassa lähteä Widringtoniin, missä minun kahden seutuvilla on tavattava eräs henkilö. Mutta sitä ennen olisin halukas, jos vain suostutte, tutustumaan muutamiin köyhiin holhotteihinne."

Marcella suostui ja riensi ylös pukua vaihtamaan ollen kaiken aikaa puolittain taipuvainen kiusaamaan äitiä heidän seuraansa. Hän oli hieman epävarma ja kiihtynyt, tuntuipa melkein siltä, kuin olisi hän joutunut luvattomille poluille ja rikkonut tavalla tai toisella Aldousia vastaan. Mutta miksi ja miten? Ei hän siitä päässyt selville. Mutta häntä vainosi kaiken aikaa eriskummainen tunto siitä, ettei hän ollut ollut kyllin arka arvostansa, ja selittämätön toivo, ettei herra Wharton viipyisi poissa koko päivää. Kaikki epäilykset ja tuumimiset päättyivät kuitenkin siihen, että hän päätti heittää äitinsä rauhaan.

* * * * *

Puolimatkassa kylään Marcellan epämieluinen tunnelma oli jo kokonaan haihtunut. Hänen itse tietämättään hyörivät hänen ajatuksensa niin ahkeraan talon vieraassa, ettei hän tämän seurassa pystynyt arvostelemaan omia tunteitaan. Mutta ennenkuin he olivat kulkeneet pariakaan sataa askelta, oli hän huomaavinaan, että Wharton alkoi käyttää hyväkseen äskeistä tapausta lähentelemällä häntä yhä enemmän. Häikäilemättä hän loukkasi puheillaan Marcellan makua, ylpeyttä, omanarvon tunnetta. Alinomaa oli tytön oltava puolustusasemassa, Whartonin puoli-ivalliset kysymykset kun hätyyttivät milloin hänen unelmiaan, milloin hänen toimiaan ja mielipiteitään, suomatta hänelle aikaa siirtää sotaa vihollisen omalle alueelle. Hän oli joutunut keskeytymättömään ristikuulusteluun, tekemään selkoa kylästä, asukasten toiminnasta ja tuloista, seudun hyväntekeväisyys-yhdistyksistä ja laitoksista, siitä mitä hän halusi tehdä heidän hyväkseen, mitä hän tekisi, jos voisi, ja mitä hän ylimalkaan katsoi _mahdolliseksi_ saada aikaan. Ensin Marcella vastaili vastahakoisesti, mutta eipä aikaakaan, niin hän jo kiihtyi haluten näyttää, ettei hän ollut tietämätön eikä pintapuolinen. Mutta eipä siitä ollut suurta apua. Wharton -- samoinkuin Anthony Craven oli alati tehnyt -- antoi hänen ennen pitkää tuntea, ettei hänellä ollut mitään perusteellisia tietoja, ettei hän ollut kunnolleen perehtynyt yhteenkään niistä sosiaalisista kysymyksistä, joista hän jutteli, ettei hänen oleskelemisensa ollut mistään kotoisin ja ettei hän edes pystynyt syvällisemmin käsittämään ja arvostelemaan näiden maalaisten elämää, joiden parissa hän eli.

Nuoren tytön hyväntekijättärenä-esiintymistä, joka antoi hänen mielikuvitukselleen niin runsaasti liikkumisalaa, Wharton säälimättä ivasi, ei niin paljon sanoin kuin käytöksellään. Hän antoi Marcellan ymmärtää, ettei hän nähnyt kaikessa siinä huolehtimisessa, neuvomisessa ja johtamisessa, jota Maxwellin tuleva emäntä niin suurella mielihyvällä harrasti, muuta kuin yrityksen kaunistella asioita. Mitä varakkaat kansanluokat, nykyolojen vallitessa, pystyivät köyhälistön hyväksi tekemään, oli laskettava vain kurjaksi maksuvähennykseksi; eikä yläluokan hapuilevat yritykset tukkia rappeutuneen yhteiskuntarakennuksen lovia ansainneet pienintäkään tunnustusta. Huonosti on heidän käyvä, kun syvät rivit pääsevät valtaan, elleivät sitä tee; mutta ei velkataakka paljon sittenkään vähenny, vaikka sen tekevätkin. Hirttonuora heillä on kaulassa yhtäkaikki.

Marcella itse oli pari kertaa neiti Raeburnin kuullen pahanilkisellä mielihyvällä saarnaillut samaa oppia. Mutta kovinpa epämieluisalta se nyt tuntui tähdättynä häneen itseensä. Tällaisissa tapauksissa kukin arvelee itse olevansa poikkeuksena, ja Marcellan oli nyt pakko tarkastaa asiaa joka puolelta. Siksipä Whartonin sanat kuohuttivatkin hänen tunteitaan, ja hänestä tuntui, että seuralaisensa kaiken aikaa kohdisti puheensa henkilökohtaisesti häneen. Sen ohessa hän huomasi ihmeekseen tuttavallisen suhteen hänen ja Whartonin välillä olevan alati kasvamassa. Aldousin seurassa Marcella oli usein tietoinen henkisestä alemmuudestaan. Mutta kuinka syytön olikaan Aldous siihen ja kuinka runsaasti sen korvasi miehen rakkauden kiihkeä idealismi, tulkitsemalla rakastetun pienimmänkin sanan ja teon ylevästä mielestä lähteneeksi. Whartonin ivaavat kysymykset ja huomautukset saivat usein Marcellan sisun kuohuksiin, ja hän oli vähällä -- kuten muinoin lapsena -- huutaa ja raivota kiukusta. Kun he tulivat kylään, ja kaikki, nuoret ja vanhat vikkelästi notkistivat polvea heidän ohi kulkiessaan, niin häntä halutti sivaltaa heitä korvalle siitä, mutta samassa hän jo tunsikin jonkinlaista kuumeentapaista mielihyvää, kun sai näyttää mahtiansa tälle mestaroivalle, kaikkea runollisuutta puuttuvalle miehelle, jolla nähtävästi ei ollut minkäänlaista ymmärtämystä maaelämää, sen rakkaita, vanhoja, luonnollisia tapoja kohtaan.

He menivät ensin rouva Jellisonin luo, jolle Marcella aikoi esittää työsuunnitelmansa.

"Älkää huoliko minusta", sanoi hän kylmästi Whartonille, kun he lähestyivät mökkiä. "Teidänhän on jouduttava junalle!"

Wharton katsoi kelloansa.

"Vielä on aikaa", sanoi hän, "sallikaa minun tulla seurassanne, neiti Boyce. Tähän asti ovat nämä ihmiset olleet minulle pelkkiä valitsijoita -- nyt haluaisin nähdä minkälaisia ovat teidän alamaisinanne. Tietäkää että teen havaintoja. 'Kokoelen' talonpoikia. Ne ovat minun tutkimusalanani."

"Ystäviäni ne ovat, ei alamaisiani", virkkoi Marcella yhä samalla jäykällä äärellä.

He tapasivat rouva Jellisonin puolista syömässä. Vilkasluontoinen vanhus istui hiiltyvän takkansa luona, vasemmalla sivulla pieni petäjäinen pöytä, jolla oli hänen ateriansa, kylmät perunat ja kylmä sianliha. Oikealla oli vähäinen akkuna, jonka kapealle akkunalaudalle tuvan omistaja vast'ikään työstä noustuaan oli jättänyt oljenpalmikoimisensa ja sen pienen koneen, jolla hän olkia halkaisi. Marcella kävi istumaan tuvan toiselle tuolille, eikä Whartonille jäänyt muu neuvoksi kuin painautua suoraksi ovenpieltä vastaan.

"Ikävä etten voi tarjota tuolia", sanoi rouva Jellison, "mutta minkäs sille mahtaa, kun ei ole, niin ei ole".

Tähän Wharton kohteliaasti myönteli ja Marcellan puhellessa hän alkoi käsivarret ristissä tarkastaa mökkiä. Se mahtoi olla noin kymmenen jalan levyinen ja kahdeksan jalan pituinen. Katto oli parisen tuuman verran korkeammalla hänen päätänsä. Jyrkät portaat nurkassa olivat kappaleiksi hajoamassa, ja hän ihmetteli, että vaimo iltasin pääsi kömpimään niitä ylös makuuhuoneesensa. Mutta tottumus oli mahtanut tehdä eukon vanhat sääret ketteriksi.

Tällä välin Marcella istui selittämässä sitä suunnitelmaa työhuoneen perustamisesta oljenpalmikoimistöitä varten, jota lady Winterbourne ja hän puuhasivat. Rouva Jellison pisti rillit nenälleen nähtävästi paremmin kuullakseen, heitti syöntinsä kesken vieraittensa vastustelemisista huolimatta ja kuunteli silmissä eloisa, tarkkaava katse.

"Ettäkö minulle sitten maksetaan shillinki ja kuusi penceä siitä, mistä ennen annettiin yhdeksän penceä. Eikä muka enää tarvitse kanneskella niitä kaupunkiin -- ettäkö palkkaatte miehen töitä perimään. Mutta saapikos udella, kuka maksusta huolen pitää, neiti?"

"Lady Winterbourne ja minä", hymähti Marcella; "aikomuksemme on antaa työtä meidän kylälle ja vielä kahdelle muullekin ja ansaita hyvästi rahaa. Työntekijöille annetaan heti alussa paremmat palkat, ja tuonnempana panemme kaiketi toimeen opetusta hienommissa töissä."

"Laupias taivas!" huudahti rouva Jellison, "mutta minäpä en ole kovin kärkäs muutoksille". Hän tarttui uudelleen palmikoimistyöhönsä ja tarkasteli sitä tuumivan näköisenä. "Nuorena ollessani oli taksa kahdeksantoista penceä. Siitä lähtien ovat hinnat alati laskeneet. Penny vähennetty siellä, toinen täällä, kunnes ei enää ole saatu suuhun paljon mitään purtavaa."

"Teidät saan siis myöskin merkitä työntekijöittemme joukkoon, rouva Jellison", lausui Marcella nousten ylös ja ystävällisesti hymyillen vanhukselle.

"Älkää toki, en minä sitä tarkoittanut", virkkoi rouva Jellison ripeästi. "Mielestäni ei ole oikein käydä käsiksi teidän varoihinne. Viisikolmatta vuotta, kesät, talvet olen vienyt työni Jimmy Gedgelle -- tiedättehän, se, joka poikansa kanssa omistaa puodin oikealla kädellä kaupunkiin tullessa -- minä ja kolme muuta naista, joilta saan pennyn siitä, että kanneskelen matkassani heidänkin työnsä. Kylläpä minut paha perisi, jos Jimmy Gedgen suututtaisin -- enpä silloin rohkenisi öisin nukkua rauhassa, pelkäisin että hän käy kimppuuni äkkiarvaamatta. Niinpä niin, ei sitä tiedä, mihin kaikkeen se mies pystyy. Kiitos vaan, neiti, mutta kyllä minä pysyn vanhassa."

Ällistynyt Marcella ryhtyi asiaa uudelleen selostamaan, esittäen uuden suunnitelman monenlaatuiset edut. Hänen kiusakseen Whartonkin, muka auttaaksensa, sekaantui heidän puheeseensa ja vakuutti uutta yritystä tuottavaksi ja edulliseksi niin liukkain ja sulavin sanoin, että Marcellan kiukustunut mielikuvitus epäili niissä piilevän koko joukon ivaa. Mutta rouva Jellison oli järkähtämätön, ja vaikka hän kapaloi kieltonsa tavanmukaiseen, hilpeään puhetulvaansa, pysyi hän lujana. Marcellalla, jos mieli arvonsa säilyttää, ei lopulta ollut muu neuvona kuin lähteä tiehensä, keksittyään sitä ennen jonkin muun puheenaineen, jottei rouva Jellison pitäisi "hyväntekijätärtä" pikkumaisena tyrannina.

"Johnko? kiitos kysymästä, neiti -- se on pahin pikku riiviö auringon alla -- mutta sukkela -- Herra Jumala, olisipa tarpeen silmät niskassakin, että saisi häntä silmällä pidetyksi. Ja kyllä se mairitella osaa. 'Eikö sinulla ole mitään makeisia, mummo?' 'Ei ole, poikaseni', vastaan minä. 'Mutta etsippäs kumminkin, mummo -- kopeloippas taskujasi -- annahan kun _minä_ etsin?' Terävä se poika on. Isabella ei suosi makeisia -- sanoo niitä tyhjänaikaisiksi. Johnin ikäisenä hän itse oli syödä itsensä pilalle. Eikös pojan sitten pitäisi saada jotain iloa niinkuin äitinsäkin? Eipä siinä talossa ole paljonkaan hupia lapsen mielelle. Westall on kiukuissaan Tudley Endin salametsästäjistä, kotonaan hän on kuin villipeto ikään. Minä sanoin Isabellalle, että kyllä hänen miehensä vielä häneltä selän pehmittää, vaikka oli niin maire ja simakielinen kosiessaan. Mutta kyllä Isabella jo tietää, minkälainen hän on, sen olen huomannut", puhui rouva Jellison merkitsevästi. Wharton huomasi, että hänellä kaikkiin asioihin nähden oli sama hilpeä maailmankatsomus.

"Joutavia, tuo on jo vanha juttu -- tuo puhe salametsästäjistä", sanoi Marcella nousten ylös. "Vieläkö Westall huolii tuosta asiasta harmitella?"

"Ei, neiti kulta, hän väittää, että he mellastavat nyt pahemmin kuin koskaan. Hän sanoo tietävänsä, että he ovat lintuja väijyksissä hovin toisella puolella Mellorin kohdalla -- hän on saanut siitä vihiä -- ja nyt hän valvoo yötä päivää koko tämän kuukauden, etteivät pääsisi taas metsää perkaamaan ennen suurta tammikuun metsästystä. Ja herrajesta, kuinka hän haukkuu _eräitä_ ihmisiä", sanoi rouva Jellison nähtävästi hyvillä mielin. "Jonkun niistä tekin tunnette, neiti, vai mitä?" Ja eukko viittasi kahvelillaan olkapäänsä yli Hurdin mökkiä kohti, jonka luminen katto näkyi tuvan pienestä akkunasta.

"En usko sanaakaan siitä", sanoi Marcella kärsimättömästi. "Hurdilla on lokakuusta alkaen ollut tuottavaa työtä, eikä hänen tarvitse harjoittaa salametsästystä. Westall kantaa vihaa häntä kohtaan. Se on minun luuloni. Ja saatte sen hänelle sanoakin, jos teitä haluttaa."

"Kyllä sanon", sanoi rouva Jellison tyytyväisenä avaten ovea vierailleen. "Minä yksin uskallan puhua hänelle totta vasten silmiä. Kiusoittelen häntä usein huvikseni. Hän on niin vallanhimoinen. Mutta _minulle_ hän ei mitään mahda."

"Iloluontoinen vanha eukko", virkkoi Wharton sulkiessaan veräjää, "millä mielihyvällä hän elämää tarkastelee. Ja kuinka itsepintainen! Mutta nuoret naiset lienevät taipuvaisemmat."

"Tiettävästi", sanoi Marcella arvokkaasti. "Listallani on jo nimiä vaikka kuinka monta. Vanhat ovat aina epäluuloisia. Mutta kyllä rouva Jellison vielä myöntyy."

"Tännekö mennään?"

"Tänne."

Wharton naputti Hurdin ovelle, ja rouva Hurd avasi.

Tupa oli savua täynnä. Uunissa oli vetoa vain silloin kun ovea pidettiin auki. Mutta tuuli oli tänä päivänä niin kirpeä, että äiti ja lapset pelkäsivät vetoa enemmän kuin savua. Marcellan silmä erotti pian savun keskeltä pienen, sairaan pojan, joka yskien istui uunin luona, ja rouva Hurdin, joka oli vaatteita pesemässä. Marcella esitti seuralaisensa, joka samoin kuin äskenkin seisoi hattu kädessä tupaa tarkastamassa. Se ei jäänyt huomaamatta Marcellalta, ja hänen poskensa rusottivat, kun hän puheli rouva Hurdin kanssa. Sillä tämä raihnainen mökki oli, kuten rouva Jellisoninkin, hänen isänsä aluetta, ja niistä maksettiin aimo vuokra.

Minta Hurd oli heti paikalla halukas yhtymään uuteen oljenpalmikoimis-yritykseen. Hätäisesti ja sekavasti hän sopersi jotakin nykyisestä huonosta työansiosta pyyhkien kaiken aikaa käsiään pyyheliinaan, jonka hän oli ottanut naulasta vierasten sisään astuessa.

Hän tuntui tätä nykyä aina olevan hermostunut ja levoton. Tyytyväiseltä ei hän koskaan näyttänyt, mutta Marcella arveli sen johtuvan osittain sairaloisuudesta, osittain taipumuksesta raskasmielisyyteen. Silminnähtävästi olivat hän ja lapset nyt paremmalla ruualla, sillä kaikki näyttivät virkeiltä, Willieä lukuunottamatta, jonka voimia keuhkotauti jäyti.

Marcella oli joka tapauksessa ylpeä työstänsä, ja hänen myötätuntonsa näitä ihmisiä kohtaan, joiden kohtaloa hän oli ottanut ohjatakseen, oli hartaampi kuin milloinkaan. Hurd oli kyllä useasti vaitelias ja salakähmäinen, mutta Marcella syytti heidän keskinäisessä seurustelussaan usein esiintyvää kankeutta tuon vihatun luokkaeron aiheuttamaksi, jota vastaan hän taisteli. Sanomattomasti häntä ilahutti se seikka, että Hurdissa alkoi näkyä kasvavaa harrastusta työväenasiaan, josta Marcella tuon tuostakin keskusteli hänen kanssaan, samoinkuin siihen mehevään, kuohuvaan kirjallisuuteen, jota hänelle Mellorista lainattiin. Lisäksi hän kävi kaikissa kokouksissa, joita Wharton piti Mellorin lähiseutuvilla, ja Marcella oli ilkamoiden kertonut Aldousille riistäneensä vanhoillisten ehdokkaalta yhden äänen palkaksi siitä, että herra Raeburn oli hankkinut hänen suojatilleen työtä.

Wharton kuunteli tuokion Marcellan ja Mintan pakinoimista ja hymähti huomaamatta nähdessään, kuinka alistuvasti nuori äiti vastaanotti nuoren tytön opetuksia ja neuvoja. Sitten hänen huomionsa kääntyi pieneen, köyryssä istuvaan ja rykivään poikaan.

"Oletko pahasti sairas, pikku mies?"

Kalpeaposkinen lapsi katsahti ylös kärsivän, kaihomielisen sielun raskas katse silmissään. Hän yritti vastata, mutta ei kyennyt yskimiseltä.

Wharton astui pojan luo ja nosti lattialta revityn valkean paperin, joka nähtävästi oli toimittanut käärepaperin virkaa.

"Näytänkö sinulle jotain hauskaa -- uh, tuota savua! Tuleppas tänne, täällä ollaan hiukan turvassa. No mitä pitäisit pienestä koirasta -- taikka kahdesta koirasta?"

Lapsi ällisteli vierasta, salli tämän nostaa hänet polvelleen ja koki, minkä taisi, pidättää rykimistään. Mutta vaikka hän siinä onnistui, pani nopea, läähättävä hengitys hänen pienen raihnaisen ruumiinsa yhä vielä tutisemaan Whartonin polvella.

"Hm -- poloisella lienee tuskin kahta kuukautta elettävänä" -- mietti Wharton. "Mikä viheliäinen luola! Samat suojat kuin äskeisessä mökissä -- yksi ylhäällä, yksi alhaalla -- hiukan tilavammat ehkä. Kosteat, epäterveelliset, kylmät -- kehno vesi -- kehno takka -- kehnoa kaikki. Onpa tuolla tytöllä aika urakka, jos mielii jotain saada toimeen. Ja tuota Boycea minä mielistelin. Miksi? Mihin oikeastaan tähtään?"

Kaiken aikaa hänen sukkelat, taitavat hyppysensä repivät, käänsivät ja muodostelivat paperipalasia, ja ennen pitkää oli hänen vapaalla polvellaan mitä hupaisin, pitkäkorvainen halli sääret ojona juoksussa.

Poika pyöritteli silmiään ihastuksesta, ojensi kuihtuneen kätensä ja silitteli sitä. Sitten hän silmäili Whartonia hyväilevä katse silmissään.

"Onko se mieleesi, pikku heinäsirkka?" huudahti Wharton viehättyneenä pojan kauniista katseesta. "Sitten on sinun saatava toinenkin."

"Kaksi on niitä Westallillakin", kirkui poika käheästi ja kävi hurmaantuneena käsiksi aarteisiinsa.

Rouva Hurd, joka seisoi tuvan toisessa päässä, säpsähti kuullessaan Westallin nimeä mainittavan. Se ei jäänyt Marcellalta huomaamatta, ja ystävällisesti ja osanottavasti, kuten tapansa oli, hän heti alkoi puhua Hurdista ja hänen töistään Maxwell Courtissa. Hän sanoi kuulleensa, että laajasuuntaisia uudistuksia oli tekeillä, ja arveli työtä kestävän talven yli. Minta vastasi hätäisesti ja ilmaisi ajatuksensa jotenkin eriskummaisella tavalla. Hänen miehensä ei ollut valitellut. Työnjohtaja tuntui olevan tyytyväinen. Mintan puhe oli hyvin sekanaista ja Marcellan harmiksi vaikeroivaa, kuten tavallisesti. Wharton, joka istui yhä pitäen poikaa sylissään, kallisti hetkeksi korvansa kuunnellakseen.

Marcella oli ensin aikonut kertoa, nimiä mainitsematta, mitä rouva Jellison oli juoruellut salametsästyksestä, mutta nyt hän päätti heittää sen tekemättä. Olihan Hurd antanut hänelle lupauksensa, mietti hän hienotunteisesti, ja hänelle työmiehen sana merkitsi yhtä paljon kuin kenen hyvänsä.

Niinpä hän jälleen napitti tuvan tukahuttavassa ilmassa äsken avaamansa päällystakin ja kääntyi seuraajansa puoleen antaakseen sairaalle pojalle ystävällisen hymähdyksen.

Hän jäi aivan ällistyneenä seisomaan heidän eteensä. Pitkäsäärinen koira oli nyt saanut joukon tovereita, ja Marcella kävi ihmeissään niitä tarkastamaan.

"Ette kaiketi arvannut minua moiseksi mestariksi", virkkoi Wharton myhäillen.

"Kylläpä ovat oivallisia -- taiteellisia!" Hän otti käteensä äsken valmistuneen laukkaavan hevosen ja silmäili sitä ihaillen.

"Muuan iso täti opetti minulle -- hän oli nero -- minä seurasin hänen jälkiään niin pitkälle kuin kykenin. Päästätkö minut nyt lähtemään, pikku mies? Saat pitää kaikki."

Mutta lapsi rypisteli silmäkulmiaan ja painautui lähemmäksi Whartonia, likistellen häntä kaulasta kapeilla luisevilla käsivarsillaan ja hellästi häntä silmäillen. Kuihtuneilla poskilla hehkui punainen täplä, ja silmät säteilivät suurina. Whartonin silmistä kohtasi häntä tyyni, tutkiva katse -- lääkärin tai filosofin katse. Noiden kahden pään räikeä vastakohtaisuus -- Whartonin nuorekkaat, reippaat, kiharain ympäröimät kasvot ja pojan näivettynyt, kituva ulkomuoto -- tekivät tärisyttävän vaikutuksen Marcellan herkkätunteiseen mieleen. Sitten Wharton suuteli pikku poikaa, asetti valmistamansa eläimet huolellisesti viereiselle tuolille ja laski hänet lattialle. Heidän kulkiessaan jälleen yhdessä lumisella polulla oli heidän suhteensa muuttunut. Marcella oli liikutettu ja viehättynyt, eikä Wharton enää yrittänyt häntä kiusoitella.

Kun he tulivat vaivaistalolle, missä vanhat Pattonit asuivat, lausui Marcella:

"Tänne menisin mieluummin yksinäni. Minulla on yhtä ja toista heille annettavaa -- vanha Patton on ollut hyvin sairas viime aikoina -- mutta minä tiedän, mitä ajattelette almuista -- tiedänpä myös mitä ajattelette -- mitä teidän täytyy ajatella isäni työväen asunnoista. Tuntuu kuin olisin teeskentelijä, mutta koetan sittenkin lieventää kurjuutta, missä voin. Meillä on erilainen luonne, teillä ja minulla -- pelkäänpä pahoin, että tulette myöhään junalle!"

Hänen heltyneessä katseessaan ei enää ollut jälkeäkään mistään vihamielisyydestä tai taistelunhalusta.

Wharton tarttui hänen käteensä.

"Niin, minun on mentävä. Sanotte että minun seurassani tunnette olevanne teeskentelijä. Aavistattekohan, mitä tunteita te puolestanne minussa herätätte. Luuletteko, että teille puhuisin, kuten olen puhunut, ellette kuuluisi 'valittujen' joukkoon. Kannattaisiko minun, yhteiskunnallisen uudistajan, sitä tehdä? Ettekö te ole luotu suuriin toimiin? Kun tapaamme tulevaisuuden palvelukseen määrättyjä aseita, eikö meidän ole jätettävä kohteliaisuus syrjään ja koetettava näitä aseita teroittaa?"