Part 18

"Olette tietysti oikeassa", vastasi hän kuivasti. "Olisipa melkein liikaa, jos sosialisti panisi metsänvartiansa vangitsemaan jonkun kuristetun kaniinin tähden miehen, jolla on kaksitoista shillingiä viikossa. Ei kukaan minun asemassani -- eikä yleensä kukaan tilanomistaja -- voi olla johdonmukainen. Se on mahdotonta. Mutta, Jumalan kiitos, pahempia epäkohtia voi toki lieventää. Mutta, kuten herra Raeburn äsken huomautti, metsästysoikeus on vain pieni yksityiskohta nykyisessä maanomistus-järjestelmässä. Tästä saatte sitten kuulla minun tarkemmin puhuvan siinä kokouksessa, johon lupasitte tulla."

Hän kumartui eteenpäin ja silmäili Marcellaa hymyillen kunnioittavasti. Silmänräpäyksen verran tunsi Marcella, että Aldousin käsi kouristi lujasti hänen kättänsä. Sitten hän äkkiä päästi Marcellan vapaaksi, nousi ja astui takan luo.

"Neiti Boyce, ettehän toki aikone mennä hänen kokoukseensa!" huusi Frank suuttuneena ja epäillen.

Marcella empi tuokion puolittain suuttuneena Whartoniin. Sitten hän punastui ja heitti päänsä ylpeästi taaksepäin, liike, jonka Hallin jo oli huomannut hänelle ominaiseksi.

"Enkö saa mennä sinne, mihin kuulun?" kysyi hän -- "minne vakaumukseni johtaa minut?"

Seurasi hetkinen kiusallista hiljaisuutta. Sitten Hallin nousi.

"Neiti Boyce, saammeko katsella taloa? Aldous on kertonut paljon siitä."

* * * * *

Heidän kierrellessään puutarhanpuoleisissa huoneissa, jotka olivat ainoastaan puolittain kalustetut ja joita hyvin niukasti valaisi ujon, edellä kulkevan palvelijan kantama lamppu, Marcella äkkiä huomasi jääneensä Aldousin kanssa muista jälelle. Niin pian kuin he olivat kahden, tunsi tyttö, että heidän keskinäinen välinsä oli epävireessä. Aldousin käytös häntä kohtaan ei ollut paljon muuttunut, mutta siinä piili jotain pakollista ja pidätettyä, mikä ei jäänyt huomaamatta Marcellan herkältä mieleltä. Siinä samassa hän jo tunsi katumusta. Sisäistä kehotusta totellen hän hiipi Aldousin luo, ja kun he astuivat hänen äitinsä pienen arkihuoneen läpi, laski hän kätensä herra Raeburnin käsivarrelle.

"En ollut oikein ystävällinen sinulle äsken", änkytti hän. "Se ei ollut tahallista. En käsitä mikä minut aina panee vastustamaan -- sotajalalle -- vaikka sinä olet minulle niin hyvä -- aivan liian hyvä!"

Marcellan ensimäiset sanat kuullessaan Aldous kääntyi. Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin mieli sanomattomasti keventyneenä ja sulki tytön syliinsä rajusti ja kiihkeästi. Tähän asti Marcellan käytös Aldousia kohtaan oli ollut neitseellisen arkaa heidän kahdenkesken ollessaan, eikä Aldous hienotunteisessa ritarillisuudessaan ollut muuta vaatinutkaan häneltä. Jokainen uusi askel tuttavallisuuteen ja lähestymiseen Marcellan puolelta tuotti hänelle ihastusta, ja tytön käytöksessä ilmaantuva arkuus ja jäykkyys enensivät vain Aldousin ihailua häneen. Mutta tänä iltana ei herra Raeburn kysynyt Marcellan lupaa, ja tyttö oli niin ällistynyt, ettei ajatellutkaan vastarintaa.

"Päästä minut!" huudahti hän viimein koittaen kietoutua irti sulhasensa syleilystä.

"En päästä!" sanoi Aldous tarmokkaasti pidellen tytön kättä lujasti omassaan. "Käy istumaan tähän, vieraat kyllä pitävät itsestään huolta."

Lempeällä väkivallalla hän työnsi Marcellan nojatuoliin ja polvistui itse hänen viereensä.

"Oliko sinusta oikein ystävällistä", alkoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää väräjämästä, "että vierasten läsnäollessa annat minun ensi kerran kuulla luvanneesi mennä tuon miehen kokoukseen, vaikka kerta kerralta olet kieltäytynyt tulemasta ainoaankaan minun pitämääni."

"Aiotko kieltää minua sinne menemästä?" kysäisi Marcella nopeasti. Hänelle olisi tällä hetkellä ollut miltei helpotus, jos toinen olisi vastannut: aion.

"En suinkaan", vastasi Aldous päättävästi. "Eihän sopimuksemme ollut sellainen. Mutta etkö itse arvaa mitä minä toivon. Etkö usko" -- hän vaikeni silmänräpäykseksi -- "etkö usko, että panen hiukan omaa itseäni julkiseen toimintaani -- puhuessani ihmisille, jotka ovat tunteneet minua pienestä pitäen. Luuletko, että se kaikki on minulle vain pelkkää muodollisuutta -- joka ei liikuta tunteitani ja omaatuntoani? Sitähän et voine uskoa? Mutta ellei niin ole, kuinka voin minä kestää sitä, että niin suuri osa elämästäni jää sinulle oudoksi? Kyllä tiedän -- kyllä tiedän -- sinähän varoitit minua -- sinä et voi omaksua mielipiteitäni. -- Mutta onhan paljon muuta kuin käsityskannan yhtäläisyys, joka paljon voisi auttaa ja opettaa meitä molempia -- jos vain pysymme yhdessä -- emme vieraannu toisistamme -- emme kulje eri teitä."

Hän vaikeni ja tarkkasi Marcellan kasvojen vaihtelevia vivahduksia. Katuva mieliala oli syvästi vallannut nuoren tytön, hän ajatteli Aldousin jalomielisyyttä, hänen kärsivällisyyttänsä ja hellyyttänsä.

"Milloin ensi kerran puhut?" sanoi hän kuiskaamalla.

Huoneen puolihämärässä heltynyt ääni ja kasvonpiirteiden lempeä, pehmennyt sävy vaikutti huumaavasti.

"Ensi viikolla -- perjantaina -- Gairsleyssa. Hallin ja Neta tätikin tulevat sinne."

"Luuletko että tätisi huolii minut mukaansa?"

Aldousin harmaat silmät välähtivät, ja hän suuteli Marcellaa kädelle.

"Herra Hallin ei tietenkään tule sinua kannattamaan!" virkkoi Marcella hetken kuluttua kujeellisella äänellä.

"Älähän vielä iloitse! Hän on ollut minulle arvaamattomaksi avuksi lakiehdotukseni valmistamisessa. Ellen nimellisesti kuuluisi vanhoillisiin, äänestäisi hän minua jo huomispäivänä. Sepä se juuri onkin niin hullunkurista. Kas niin, siinäpä toiset jo ovat tulossa takaisin."

"Odota hetkinen", sanoi Marcella nopeasti, lähestyen Aldousta, mutta samassa vetäytyen takaisin ikäänkuin kavahtaen sitä tunteiden hehkua, jonka tiesi niin helposti voivansa herättää sulhasessaan. "Minun täytyy siitä puhua sinulle. Sinun ei pidä antaa minulle niin paljon rahaa. Se on liikaa. Mitä jos minä sillä rupeisin puuhaamaan sellaista, josta et lainkaan pidä."

"Sitä sinä et tee", vastasi Aldous hilpeästi.

Marcella tahtoi edelleen väitellä asiasta, mutta Aldous esti häntä.

"Kyllä minä yleensä suosin vapaata sananvaihtoa", jatkoi hän samalla äänellä, "mutta toisinaan on kiista keskeytettävä. Ja sen minä teen nyt."

Ja hän kumartui Marcellaa suutelemaan, hellävaroen ja arasti. Hänen käytöksensä ilmaisi Marcellalle taas uudelleen mitä hän oli Aldousille -- kuinka pyhä -- kuinka kallis. Ensin syvä liikutus valtasi hänen mielensä, mutta sitten hän äkkiä kavahti pystyyn, sillä hän ei voinut vapautua ahdistavasta tunteesta -- joka häneen iski ties mistä -- että Aldous oli häntä henkisesti paljon etevämpi. Siinä silmänräpäyksessä haihtui hänen mielestään äskeinen suurellinen kuva nuoresta, jalomielisestä ja epäitsekkäästä naisesta, joka vierashuoneessa piti keskustelua vireillä.

Toiset palasivat kiertomatkaltaan, palvelija lamppuineen etummaisena. Wharton, joka häntä seurasi, tarkasteli uteliaasti kihlattuja sinisillä, sädehtivillä silmillään.

"Me olemme lasketelleet mitä hurjimpia arveluja esi-isistänne, neiti Boyce," sanoi hän. "Frank väittää tuntevansa kaikki taulut, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän tietänyt niistä niin mitään. Minun on huomenna saatava toinen opas. Uskallanko pyytää teidän seuraanne huomenna kymmenen ajoissa?"

Marcella antoi välttävän vastauksen, ja he astuivat hiljalleen vierashuoneeseen.

"Aiotko huomenna olla työssä, Raeburn?" kysäisi Wharton.

"Enköhän", vastasi Aldous kuivasti. Marcellaa ihmetytti sulhasen ääni; hän katsahti taaksensa ja näki vilahdukselta puhujassa ilmeen ja ryhdin, jotka olivat hänelle aivan uutta. Johtuikohan se vaikutusvaltaisen ylimyksen luontaisesta kopeudesta kutsumatonta vierasta kohtaan, joka päälle päätteeksi on valtiollinen vastustaja.

Siinä tuokiossa pääsi taistelunhaluinen ja kriitillinen tuuli uudelleen valtaan Marcellassa, ja häntä halutti näyttää mahtiansa ottamalla Wharton suojaansa. Keskustelun aikana vierashuoneessa oli Wharton hänen mielestään käyttäytynyt kaikin puolin moitteettomasti -- vaatimattomasti ja hillitysti. Tuskinpa oli hänessä jälkeäkään siitä poikamaisesta nuoresta herrasta, joka niin vallattomasti oli jutellut hänen kanssaan kahdenkesken.

* * * * *

"Kas siinähän on isäntämme", huudahti Wharton kiirehtien herra Boycen luo, kun he saapuivat vierashuoneeseen.

Sohvalla lepäsi kuin lepäsikin talon isäntä, tummana ja verettömänä kuin aave ja valmiina vaatimaan kaikkea sitä ympäristön huomiota ja osanottoa, johon sairaus hänet oikeutti. Hän ojensi kylmästi kätensä Aldousille, joka ystävällisesti ja tyynesti kysyi hänen tilaansa.

"Voithan jo nyt paremmin, isä?" sanoi Marcella tarttuen hänen käteensä.

"Voin kyllä -- morfiinin avulla. Mutta vähät minusta. Minä olen saanut kuolemantuomioni, mutta kaiketi minä jaksan sen rauhallisesti kantaa. Evelyn, enkö nimenomaan pyytänyt sinua tuomaan alas pukuhuoneestani ohuen selkätyynyni. Merkillistä ettei kukaan pidä väliä toivomuksistani."

Rouva Boyce, joka seisoi tulen ääressä juttelemassa Hallinin kanssa, nouti läheiseltä istuimelta kaivatun tyynyn ja sovitteli sairasta mukavampaan asentoon. Marcella huomasi nyt, että hän oli miltei yhtä kalpea kuin isäkin.

"Pieni muutos saa usein aikaan suurta huojennusta, eikö totta?" sanoi Wharton lempeästi asettuen istumaan sairaan viereen.

Herra Boyce kääntyi puhujaan lauhtuneena, jakun eivät tuskat tällä haavaa olleet häntä kiusaamassa, kuunteli hän ilahtuneena vieraansa puhetta. Wharton omisti nyt huomionsa yksinomaan hänelle ja pani parastaan pitääksensä hänet hyvällä mielellä.

"Tohtori Clarke ei ole huolissaan hänestä", sanoi rouva Boyce kuiskaamalla Marcellalle palatessaan paikalleen. "Hän arveli, ettei äskeinen kohtaus uudistu pitkään aikaan, ja antoi neuvoja siltä varalta, että se palaisi."

"Kuinka te näytätte uupuneelta!" sanoi Aldous, liittyen heidän seuraansa ja puhuen samalla matalalla äänellä kuin hekin. "Sallittehan Marcellan saattaa teidät levolle?"

Häntä ei mikään niin liikuttanut kuin stoalaisuuden ja hillityn kärsimyksen näkeminen naisissa. Rouva Boyce oli osoittanut sitä jo monet kerrat. Aldousin osanottoa hän ei tänä iltana näyttänyt haluavan, mutta jäi kuitenkin juttelemaan hänen kanssansa. Hallin, joka hiukan etäämpää tarkkasi emäntäänsä, kiinnitti ensin huomionsa tämän pitkään, solakkaan, yhäti soreaan vartaloon ja ihmeteltävän arvokkaaseen ryhtiin ja sitten hänen sydämelliseen tapaansa kohdella tulevaa vävypoikaansa. Marcella seisoi äitinsä sivulla hiukan kankearyhtisenä eikä puhunut mitään. Käsittämätöntä kyllä, rouva Boycen peittelemätön ihailu ja kunnioitus Aldousia kohtaan ei ollut hänelle varsin mieluista, se ikäänkuin yllytti häntä vastaväitteisiin.

Hallin ja Aldous erosivat Frank Levenistä Mellorin veräjällä ja alkoivat taivaltaa kotiin päin. Ilta oli tähtikirkas, ja taivaanrannalla heijastuva kalvakka valo ilmaisi jo kuunkin olevan tulossa.

"Tiedätkö, että tuolla Whartonilla on nykyisin aika suuri vaikutusvalta Lontoon työväenpiireissä?" alkoi Hallin. "Kerran ennen olen kuullut hänen kertovan tuota samaa juttua alustalaistensa metsästysoikeuksista. Se oli Hackneyssa, missä hän puhui erään radikaaliedustajan puolesta, ja minä satuin olemaan kuulijana kokouksessa. Yleisö oli haltioissaan. Mahtanee olla varsin mieluista näytellä tuollaista sosialismia ja maanjakoa haaveksivaa ylimystä ja tilanomistajaa."

"Ja suhteellisesti helppoa", arveli Aldous, "kun tietää, ettei sosialismista eikä yleisestä maanjaosta tule totta meidän aikanamme".

"Onko hän sitten mielestäsi pelkkä tuulenpieksijä?"

Aldous empi ja naurahti sitten.

"Tunnustan, ettei hän ole antanut minulle minkäänlaista aihetta otaksua hänellä olevan periaatteita. Poikana ollessaan oli hänellä omatunto hyvin venyvää laatua."

"Kenties et arvostele häntä oikein", sanoi Hallin nopeasti. Hetken kuluttua hän jatkoi: "Kauanko hän aikoo viipyä Mellorissa?"

"Viikon päivät, luulisin", vastasi Aldous lyhyesti. "Herra Boyce tuntuu olevan hyvin mieltynyt häneen."

He astuivat eteenpäin kappaleen matkaa äänettöminä, ja sitten Aldous äkkiä kääntyi huolestuneena ystäväänsä.

"Hallin, tiedäthän että tällainen vinha tuuli on sinulle haitallinen. Sinä olet itsepintaisin ihminen maailmassa. Miksi piti sinun kaikin mokomin lähteä jalan?"

"Älä lörpöttele, hyvä herra, mutta kuuntele mitä minulla on sanomista. Marcellasi on mielestäni kaunis ja päälle päätteeksi yhtä huvittava kuin kaunis. Siinä sait!"

Aldous säpsähti, sitten hän heitti ystäväänsä kiitollisen katseen.

"Sinun pitää tutustua häneen lähemmin", kuului hänen hieman pakollinen vastauksensa.

"Tietysti. Tahtoisinpa tietää, mitä tuttavuuksia hänellä lienee venturistien piireissä", virkkoi Hallin mietiskellen. "Arveletko voivasi käännyttää hänet pois siitä, Aldous?"

"En!" vastasi Aldous hilpeästi. "Seuratkoon hän sitä suuntaa, mihin hänen tunteensa ja vakaumuksensa kulkevat."

Kylän läpi kulkiessaan hän alkoi puhella aivan toisista asioista -- ylioppilastovereista, äsken ilmestyneestä nidoksesta filosofisia tutkielmia ja sen semmoista. Hallin, joka tähän asti oli tottunut olemaan ainoa, jolle Raeburn peittelemättä uskoi ajatuksensa, ei olisi tänä iltana tahtonut sanoa tai tehdä mitään voittaaksensa lujaluontoisen ystävänsä luottamusta. Mutta hänen mielensä oli täynnä levottomia aavistuksia.

IV LUKU.

"Tämä rappeutunut loisto on todellakin ihastuttavaa!" huudahti Wharton seisoen selin oveen, jonka vasta oli sulkenut. "Ja samassa se sytyttää minussa hurjan halun viskata päällysnuttuni nurkkaan ja käydä käsiksi johonkin rehelliseen ammattiin -- kipsinvalajan, nikkarin tai maalarin. Kylläpä me yläluokkalaiset olemme aika hyödyttömiä kuhnureita! Tuota kattoa tai lattiaa ette voisi te paremmin kuin minäkään paikata -- olipa vaikka henki kysymyksessä."

He olivat entisessä kirjastossa. Se oli viimeinen länteen päin antava huone puutarhakylkirakennuksessa ja kuului alkujaan vanhaan rakennukseen. Tuo italialainen Marcella, jonka rahoja oli niin tuhlaamalla käytetty hänen englantilaisen puolisonsa kotitalon kaunistamiseen, oli sen uudestaan rakennuttanut kahdeksannentoista vuosisadan tyyliin. Poistamalla muutamia pieniä huoneita yläkerroksesta oli huoneen kattoa korotettu kaarimaisesti. Rococo-tyyliset ovet ja ikkunat olivat myös samalta ajalta peräisin. Mutta jäljellä olivat vielä vanhat kirjat ristikoilla varustetuilla hyllyillä, jotka suvun puritaanilainen perustaja oli "Pitkän parlamentin" aikana ostanut. Samoin tuolit, joilla tuo kelpo mies oli lukenut Miltonin tai Baxterin uskonnollisia kirjoituksia, ja pöytä, jota oli käytetty kirjeitä kirjoitettaessa Hampdenille ja Fairfaxille tai vanhalle ystävälle Edmund Verneylle, lipunkantajalle. Mutta toukankaivertamat hyllyt olivat hajoamistilassa, ja kirjat viruivat kurjassa sekamelskassa. Rikkinäisestä katosta, johon yölepakot olivat pesineet, roikkui suuria säleitä, ja peittämättömällä lattialla näkyi useita lahonneita kohtia.

"Olen tehnyt voitavani", sanoi Marcella alakuloisesti kumartuen tarkastamaan lattiassa olevaa reikää. "Hankin itselleni laudanpätkän ja vähän nauloja ja yritin itse korjata rikkonaisia kohtia. Mutta lahonnut, puu mureni käsissäni, ja isä suuttui ja väitti minun vain tekevän vahinkoa. Sitten sain puusepän tuoleja korjaamaan, mutta eihän täällä tiedä mistä alottaa. Kirjojakin olen puhdistanut ja korjaellut, mutta --"

Allapäin hän kuljetti katseensa ympäri ränstynyttä huonetta.

"Mutta ette tietenkään yhtä hyvin kuin jokin oppipoika jossain nurkkakirjakaupassa", sanoi Wharton päätään pudistaen. "Kylläpä me vallasväki olemme aika kunnotonta joukkiota."

"Miksi tuota alinomaa hoette", kysäisi Marcella ripeästi. Hän oli kulkenut Whartonin kanssa taloa näyttelemässä eikä ollut vieläkään oikein selvillä siitä, mitä hän miehestä piti.

"Siksi että ennen aamiaista lueskelin muutamia kauppa-asiain ministeriön kertomuksia, jotka pääasiallisesti koskettelivat joitakin Birminghamin teollisuudenhaaroja. Armias taivas! Ollappa meillä tuon niin sanotun alaluokan tiedot, taitavuus ja kestävyys. Kauanko he mahtavat antaa meikäläisten komennella itseään!"

"Luulisinpä sentään, että henkinen kyky ja sivistys yhä vielä merkitsevät jotain?" huomautti Marcella puolittain harmistuneena.

"Minua ilahuttaa, että maailma niin ajattelee", virkkoi Wharton painokkaasti, "ja ilahuttaa varsinkin se seikka, että se tietää pitää arvossa _minun_ henkistä kykyäni. Se uskomaton taituruus ja työvoima, mitä Birminghamilaiselta kultasepältä vaaditaan niiden pikku ihmeiden valmistamisessa, joita Rue de la Paix'n puotien ikkunoissa ihailemme 'ranskalaisen maun' tuotteina, on tiettävästi sulaa lastenleikkiä minun vaatimattomiin lakitieteellisiin tietoihini verrattuna. _Minulle_ on onnellista, että maailma näin arvostelee. Kelpaa minun elellä -- ja vastaanottaa birminghamilaisen kultasepän pokkuroimisia."

"Oh! Vähät taitavasta käsityöläisestä! Kyllä hän pitää huolen itsestään eikä enää kauankaan teitä pokkuroi. Mutta mitä on tehtävä taitamattomille -- meidän kyläläisille esimerkiksi. Puhutaan niin paljon siitä, että heidän on itse hallittava, sitä me toivomme ja sen eteen teemme työtä. Mutta uskooko meistä yksikään, että he siihen pystyvät tai että he voivat koskaan suoriutua ilman meikäläisten kykyä."

"Tuskinpa. Sääli poloisia!" virkkoi Wharton, lempeä liikutuksen väre äänessään. "_Heidän haavansa ovat tehneet meidät terveiksi, heidän kuolemansa on meidän elämämme!_ Vieläkö muistatte Carlylea?"

He olivat siirtyneet akkunakomeroon, josta oli laaja näköala isolle lehtokujalle ja jota kummaltakin, sivulta ympäröivät kirjahyllyt. Akkunan vieressä riippui kaksi pienehköä muotokuvaa -- toinen kuvasi vanhanpuoleista miestä tekotukka päässä, toinen nuorta, tummahiuksista naista.

"Muistanpa hyvinkin, vaikk'en tällä hetkellä mitään erikoista", nauroi Marcella. "Osaatteko jotain ulkoa?"

Wharton nojautui kirjahyllyn ja seinän väliseen soppeen. Hänen siniset silmänsä tähystivät Marcellaa puolittain totisella, puolittain ärsyttävällä katseella, joka oli ristiriidassa huolettoman, sorean ryhdin ja puvun kanssa.

"_Kahta miestä minä pidän arvossa, mutta en ketään kolmatta_", lausui hän verkalleen ja sointuvalla äänellä. "_Ensinnä raatavaa käsityöläistä, joka maisilla työaseilla uutterana valloittaa maan ja tekee sen ihmisen omaksi. -- Kurja vaivaantunut veli! Meidän tähtemme koukistui selkäsi, meidän tähtemme suorat jäsenesi ja sormesi vääntyivät vaivaisiksi. Sinä olit uhri, jolle arpa lankesi, ja meidän taistelumme taistelijana sinä sait julmat arpesi!_ Taivas! Mikä sointu ja rytmi näissä sanoissa! Mutta hullutustahan on, että me kaksi venturistia -- te ja minä -- tällä tavalla vaikeroimme. Armeliaisuutta -- hyvänsuopaisuutta -- muuta ei Carlyle vaadi. Hän tahtoo meitä tekemään hiukan hyvää. Mutta meidän vaatimuksemme ovat paljon epämieluisemmat! Pitäkää almunne -- luovuttakaa omaisuutenne -- ja alkakaa tehdä työtä! Meidän aikalaisemme koettavat pelastua näistä vaatimuksista tekemällä mitä Carlyle heiltä vaatii."

"Toivotteko todellakin sitä?" kysäisi Marcella.

"Enpä tiedä", vastasi Wharton nauraen. "Ei siitä mitään tule meidän eläessämme."

Marcella nyrpisteli ylenkatseellisesti huuliaan.

"Niin me kaikki ajattelemme, mutta myöntäkää toki, että hiukkanen hyväntekeväisyyttä voitelee pyöriä."

"Se on teidän ajatuksenne, sillä te olette nainen, ja naiset ovat luotuja hyväntekeväisyyttä ja -- ylimyselämää varten."

"Näyttepä tarkalleen tuntevan naiset?" sanoi Marcella hiukan tulistuneena. "Olen pannut merkille, että niin luulevat aina ihmiset, jotka useimmiten erehtyvät."

"Kyllä tunnen heitä sen verran, että osaan pitää puoliani!" hymähti Wharton hieman kumartaen kutrista päätänsä Marcellaa kohti ikäänkuin lepytykseksi. "Kuinka te olette tuon kuvan näköinen!"

Hän osoitti akkunan vieressä riippuvaa kuvaa ja siirsi katseensa siitä vertaillen emäntäänsä.

"Se on muuan kantaäitini", virkkoi Marcella kylmästi, "eräs italiatar. Hän oli rikas ja soitannollinen. Hänen rahoillaan rakennettiin nämä puutarhanpuoleiset huoneet, ja tässä ovat hänen nuottinsa."

Hän viittasi viereiseen hyllyyn, jolle oli vanhoja nuottikirjoja kasattu.

"Italiatarko!" sanoi Wharton kohottaen silmäkulmiaan. "Niinkö? Sitten ymmärrän. Tiedättekö -- teillä on kaikki puoluejohtajan ominaisuudet!" -- ja hän peräytyi Marcellasta pari askelta voidakseen paremmin häntä silmäillä -- "muukalaista verta -- se on välttämätöntä sitkeän englantilaisen taikinan nousemiseen -- ja sitten vielä -- mutta ei! en rohkene! -- voisitte pahastua."

Marcellaa suututti miehen kasvava tuttavallisuus. Häntä halutti tukkia Whartonin suu tai lähettää hänet äidin luo, joka kyllä olisi pystynyt pitämään hänet kurissa. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, vaan katseli huolettoman näköisenä ulos sanoen:

"Oh, antakaa tulla."

"No niin", hän oikaisi äkkiä itsensä suoraksi ja käännähti Marcellaan päin. "Teillä on taito tehdä kompromisseja. Se on korvaamaton lahja -- se auttaa teitä pitkälle."

"Kiitos", sanoi Marcella, "kiitos vaan. Kyllä ymmärrän mitä te venturistina sillä tarkoitatte. Olen mielestänne katala, petollinen olento."

Wharton säpsähti, mutta tointui samassa ja tuli Marcellan viereen seisomaan.

"Se ei ollut tarkoitukseni", hänen äänensä vaihtui lempeäksi ja rauhoittavaksi. "Mutta sallittehan minun puhua suuni puhtaaksi lämmitetyssä huoneessa, neiti Boyce? Vallanhan te värisette turkiksistanne huolimatta."

Sillä pakkasen valta ulkona oli vielä luja, ja huurteiset puut kajastuivat kylminä ja valkeina autioon kirjastohuoneeseen. Marcellan mielessä pyrki suuttumus pääsemään vallalle, mutta hän kukisti sen ja vei Whartonin sivuovesta pienenlaiseen, talon vanhimpaan osaan kuuluvaan vierashuoneeseen, missä roihuavan takkavalkean ympärille oli asetettu muutamia tuoleja. Marcella asettui istumaan ja pudotti olkapäiltään suuren nahkapuuhkansa, jota hän oli kantanut kylmien huoneiden läpi vaeltaessaan. Rikkaissa, ruskeissa poimuissa se kiertyi hänen ympärilleen luoden aivan erikoista arvokkuutta solakalle varrelle ja ylpeäryhtiselle päälle. Wharton silmäili uteliain ja tutkivin katsein, kuten tapansa oli, milloin haalistuneita tauluja, milloin seiniä, milloin vanhoja tammituoleja ja pöytiä, milloin Marcellaa ja mietti mielessään, että hän oli aika kaunis ja innostusta herättävä nuori neitonen. Huvitti häntä sekin seikka koko lailla, että Marcella alinomaa näytti olevan närkästymäisillään häneen. Aldous Raeburnin morsiamena neiti Boyce yritti nähtävästi nyt jo näytellä hänelle ylhäistä naista. Mutta tähän asti oli hänen, Whartonin, onnistunut se estää -- ja sen hän aikoi vastakin tehdä.

"Olin teille sanomassa", alkoi hän asettuen seisomaan vanhan uunin nojaan, josta saattoi Marcellaa katsella, "mutta älkää toki loukkaantuko minulle. Te olette sosialisti ja ennen pitkää teistä on tuleva -- lady Maxwell. Sentapainen yhdistys on mahdollinen vain naismaailmassa, syystä että heidän toimintaansa ohjaa mielikuvitus -- ei logiikka."

Marcella punastui.

"Entä te itse", vastasi hän kiivaasti hengittäen, "te olette sosialisti ja tilanomistaja. Onko siinä mitään eroa?"

Wharton alkoi nauraa.

"Mutta minullahan ei ole mitään taipumusta siihen -- minä en pystyisi kunnialla ratsastamaan kahdella hevosella -- kuten te. Siinä on se ero. Ja siitä on seurauksena, että oma säätyluokkani on karkoittanut minut piiristään, että kaikki minua vihaavat. Mutta teillä on oleva valtaa lady Maxwellina -- ja valtaa sosialistina -- te kun olette antava ja ottava. Te olette toimiva kahtena henkilönä: lady Maxwellina ja venturistina. Ja tuo, näettekö, lisää valtaa. Mutta me miehet emme pysty tällaisissa asioissa olemaan yhtä ovelia."

"Ettehän väittäne", keskeytti Marcella hänet äkisti, "että olette luopunut säätynne elämänmukavuuksista ja etuoikeuksista?"

Wharton muutteli hiukan asentoaan.