Part 15

Samassa löi kello puoli yksi, ja sen kajahtava ääni vieri kumisten talvipakkasessa yli kukkulain. Hurd ryömi rappioisen pensasaidan läpi toiselle puolelle ja kapusi ylös jyrkkää metsänrinnettä. Se kasvoi enimmäkseen nuorta metsää ja tiheätä viidakkoa, mutta mäen harjalla kohosi uhkeita, jykeviä pyökkejä, joiden lehdettömien oksien välistä kuu kumotti huurteiselle maalle. Mikä verraton soreus ja voima noiden oksain kaavauksessa! täällä ei silmä tavannut tammipuun pahkaisia, vaihtelevia muodostuksia, vaan kaikki näytti olevan sopusuhtaista, pyöristettyä, suurenmoista, kuten ylevän taiteilijan kädestä lähtenyttä.

Mutta Hurdilla ei ollut silmää kaikelle tälle. Hän samosi eteenpäin pitkin kuivain lehtien peittämää tietä, ajatellen että pyökkimetsässä, mäen harjalla, häntä todennäköisesti odotti eräs mies, jolla oli tärkeä ehdotus hänelle tehtävänä. Illalla oli ravintolanisäntä supattanut hänelle korvaan pari sanaa, jotka tuntuivat hänestä siihen viitanneen, ja senvuoksi hän toimitti Pattonin pois tieltä.

Mutta hänen päästyään kukkulan harjalle ei siellä näkynyt ketään, ja hän laskeutui kaatuneelle puunrungolle levähtämään ja tupakoimaan.

Mutta tuskin hän oli päässyt istahtamaan, ennenkuin hän. levottomasti liikahti ja kääntyi istumaan vastakkaiselle puolelle. Sillä äskeiseltä istumapaikalta saattoi puiden välisestä aukeamasta nähdä yli matalakasvuisen metsikön Mellor Housen jykevät tummat rajaviivat. Ja tällä hetkellä Jim Hurd oli mieluummin Melloria ajattelematta.

Herra Boycen kaniineja hän pyydysteli mielihyvällä, ilman tunnonvaivoja. Mutta _neiti_ Boycea ajatellessaan yöllisillä retkillään hän kävi rauhattomaksi.

Kuka käskikään häntä toisten asioihin puuttumaan? Tahtomattaankin kantoi Hurd Marcellaa kohtaan kaunaa.

Hän oli juuri saanut hankituksi itselleen hiukan kengänkorjuuta ja tämän työn sekä vaimonsa oljenpalmikoimisen varjolla hän oli arvellut voivansa pysyä turvassa epäluulolta. Siinä samassa kun hänen päässään risteilee kekseliäitä suunnitelmia Westallin nolaamiseksi, astuu neiti Boyce sisään ilosta sädehtien ja ilmoittaa, että Maxwell Courtissa on nyt työtä saatavana niin pian kuin hän sinne ilmoittautuu.

Ja sitten hän oli katsahtanut Hurdiin merkitsevällä katseella.

"Ja lordi Maxwell lähettää teille varoituksen, Hurd", oli hän jatkanut: "Sanokaa hänelle, että kunhan hän jättää Westallin rauhaan, ei puhuta enää mitään menneistä synneistä! Kas niin, en minä aio urkkia mitä se tietää. Jos te olette metsästyslakeja vastaan rikkonut, en minä siitä ole vihoissani. Jo huomispäivänä minä sen lain muuttaisin, jos voisin! -- kyllä te sen tiedätte. Mutta olette todella mieletön, jos vielä nyt jatkatte samaan tapaan, nyt kun olette saanut koko talven ajaksi tuottavaa työtä. Muistakaa toki vaimoanne ja lapsianne."

Siinä Hurd kuin mikäkin pölkkypää oli katsoa töllistellyt häntä -- eipä hän paremmin kuin Mintakaan tiennyt minne katsoa, mitä virkkaa. Viimein vaimo puhkesi kyyneliin ja änkytti:

"Oi, neiti! olisimmehan muuten kuolleet nälkään -- --"

Ja neiti Boyce oli paikalla keskeyttänyt hänet tarttumalla hänen käteensä. Kyllähän hän sen tiesi. Ei hän tänne saarnaamaan tullut. Mutta Hurdin oli luvattava heittää se sikseen vaimonsa takia.

Ja Hurd, joka ei ollut kyennyt puolustautumaan eikä keksinyt mitään pätevää syytä hylätäksensä edullisen työtarjouksen, oli sammaltaen ja hämmentyneenä luvannut, ja luvannut niin juhlallisesti ja vakaasti, että häntä jälkeenpäin harmitti. Noin kahden viikon ajan Hurd oli ollut päivät hovin työssä ja pysytellyt yöt kotosalla. Mutta sitten kauan lamassa olleet kelttiläiset vaistot alkoivat uudelleen elpyä ja kiusata hänen rauhaansa. Onnettomuudekseen hän sattui eräänä päivänä hoviin mennessään kohtaamaan tiellä Westallin, joka röyhkeästi naurahtaen mittaili häntä päästä kantapäähän, ikäänkuin sanoakseen: "Kas niin, veijari, oletpa viimeinkin nujerrettu!" Samana iltana Hurd jälleen hävisi metsän pimeyteen Mintan kyynelistä ja nuhteista piittaamatta.

No niin entä sitten? Rikkaista ja laista Hurd ajatteli samaa kuin orja, joka on mielestänsä oikeutettu rikkomaan niitä lakeja, joiden laatimisessa hän ei itse ole ollut osallisena. Häntä kyllä tuskastutti, että neiti Boyce oli niin ystävällinen hänen perheelleen, opetti Williä lukemaan ja lahjoitti Daisylle ja Nellielle vanhoja pukujaan, aavistamatta että Hurd veti häntä nenästä. Mutta pian hän rauhoittui tässäkin suhteessa. Hän eli nyt sellaisessa alituisessa jännityksessä, ettei malttanut kauan pohtia yhtä asiaa.

Neiti Boyce oli sitäpaitsi suurena syynä hänen nykyiseen kaksinaiseen elämäänsä. Milloin hän sattui kotona olemaan, istui hän takan ääressä ja luki piippuansa imien niitä sanomalehtiä ja kirjasia, jotka Marcella oli kesällä antanut hänelle. Ensin ei hän niistä paljonkaan välittänyt. Nyt hän tavaili niitä läpi moneen kertaan. Hän oli kyllä aina tietänyt, että "rikkaat nylkevät köyhiä". Mutta ei hän kumminkaan ikinä ollut voinut kuvailla heitä sellaisiksi anastajiksi, tunnottomiksi rosvoiksi, kuin he todella kuuluivat olevan.

Hänen rauhattomissa, ajatustyöhön tottumattomissa aivoissaan alkoi kuohua. Köyhälistö oli sorrettu, mutta se oli kyllä piankin pääsevä oikeuksiinsa. Maa riistoineen kuuluu kansalle eikä joutilaille pomoille. Ja ennen kaikkia oli tuo Westall piru rangaistava. Jos Hurd olisi kyennyt sanoin ilmaisemaan, mitä hänen mielessään liikkui näihin aikoihin, niin hän olisi sanonut murtaneensa kahleensa ja löytäneensä oman itsensä. Hänessä oli elpymässä elämä, joka ei enää ollut pelkkä taakka. Metsän yöllinen tuoksu, virkeä yöilma, metsänotusten teiden ja jälkien seuraaminen, viekkaus, jota hän niitä pyydystäessään käytti, hänen oivallisen Bruno-koiransa temput ja sukkeluus -- tämä kaikki synnytti ja voimistutti hänessä uusia ruumiin- ja sielunominaisuuksia, jotka jo puolestaan vaikuttivat häneen elähyttävästi. Hänen kääpiövartalonsa ojentautui suoremmaksi, hän hengitti vapaammin. Kärsimättömänä ja vastahakoisesti hän meni aamusella hovin työhön. Hän olisi jo aikaa sitten heittänyt sen sikseen sairaaksi tekeymällä, ellei se paremmin kuin kengänkorjuu olisi turvannut häntä epäluulolta.

"Aika taitavia veijareita nuo Tudley Endin miehet!" Hän naurahti vahingonilosta sitä muistellessaan. Juuri ennen marraskuun suurta metsästystä olivat salametsästäjät pyyhkäisseet melkein tyhjäksi kaksi Westallin parhainta metsästysaluetta -- ja kaikki oli tapahtunut niin sukkelasti ja salaisesti, ettei Westall ollut älynnyt liikuttaa sormeaankaan sen estämiseksi. No niin, eipä kaikki riista kumminkaan vielä ollut korjattu. Mellorin rajan puolella oli vielä runsaasti tilaisuutta pyydystämiseen, se alue kun oli varattu suurta tammikuun metsästystä varten. Mutta hitto vieköön! mikä tuota miestä pidättää ajoissa tulemasta?

Hän odotti yhä edelleen vilusta väristen ja piippuaan poltellen suuri säkki olkapäillään. Eipä aikaakaan niin jo alkoi metsästyksessä kiihottunut veri jäähtyä. Muistelmat vanhasta, puolittain unhoon joutuneesta kelttiläisestä taikauskosta hiipivät hänen mieleensä. Tuskistuneena hän vilkaisi puolelle ja toiselle, pieninkin risahdus metsässä pani hänet säpsähtämään. Kaamea tuulenhenki suhahteli kuivissa lehdissä, etäämpänä kuului pöllön haikeata valitusta, ja tuon tuostakin katkesi puusta oksa ja putosi kovasti rasahtaen kuivaan maahan.

Hurdille oli joka tie, joka polku, joka puu tuttu. Tuolla kedolla hän oli isänsä sivulla tallustellut auran jäljessä sairaalloisena poika pahasena. Tuon oikealla puolella näkyvän pensasaidan alla hän oli muuanna kesäiltana maannut huumaantuneena ja verisenä ja voimattomassa raivossaan vannonut kostoa vanhalle Westallille, joka oli häntä syyttömästi niin pahoin pidellyt. Tuolla hämärällä, mäenrintaa leikkaavalla metsäpolulla oli Yrjö Westall kerran paiskannut hänet maahan, kun hän oli hautovaa fasaania säikähyttänyt. Hän näki itsensä viruvan maassa -- pitkän, vahvarakenteisen vastustajansa virnistävät kasvot päänsä yli kurottuneina.

Sitten hän äkkiä alkoi muistella isäänsä. Autuaasti oli hän nukkunut Herrassa, kuten hurskas mies ainakin. "Jim, poikani, Herran armo on suuri", ja "Jim, pidä huolta Annasta" -- Anna oli Jimin ainoa sisar -- olivat olleet hänen viimeiset sanansa.

Sitten oli vanhus vielä pari kertaa huokaissut ja kaikki oli lopussa.

Oliko sitten kaikkien ihmisten kuljettava samaa tietä, odottiko matkan päässä kaikkia tuo viimeinen hengenveto, tuo kammottava tyhjiin-hupenemisen hetki? Sanoihin ei Hurd pukenut näitä mietteitä, mutta kuolonajatukset harhailivat hänen mielessään, herättäen hänessä, samoin kuin meissä kaikissa, outoja, pelonsekaisia tunteita. Hän vajosi usein mietiskelemään, miltä mahtaa tuntua silloin, kun hänen oma loppunsa on tulossa. Ja se aina hellytti hänen sydäntänsä Mintaa ja lapsia kohtaan. Nykyisin hän vähän väliä pahoitti Mintan mieltä ja piti oman päänsä, mutta sen hän totisesti tiesi, että kun se aika joskus on käsissä, että hän sairaana ja raihnaisena viruu vuoteessaan, kiittää hän vaimoansa jokaisesta vähimmästäkin ystävällisyyden osoituksesta ja noudattaa kaikessa hänen tahtoansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän avioliittonsa alkuaikoina. Ilman Mintan apua ei hän arvellut voivansa kuolla. Pelkkä ajatuskin, että Minta mahdollisesti voisi sortua ennen miestänsä, puistutti häntä jonkinlaisella kauhunsekaisella raivolla. Mutta tässä metsästysjutussa hän oli yhtä kaikki päättänyt kulkea omaa tietään, ja Mintan oli siihen totuttava.

Viimeinkin kuului metsän sisästä hiljainen vihellys. Hän vihelsi takaisin, ja kohta hiipi metsän pimennosta esiin pitkä, laiha vetelys, sepänoppilas Gairsleystä, joka jo monasti ennen oli välittänyt kauppoja hänelle.

Miehet istuivat kymmenkunnan minuuttia puunrungolla juttelemassa. Sitten he erosivat; Hurd palasi paikalle, minne oli riistansa kätkenyt, pisti taskuihinsa kaksi kaniinia -- toiset hän aikoi noutaa huomis-aamuna pyydyksiä tarkastaessaan -- ja lähti sitten kotimatkalle, pysytellen, mikäli mahdollista, pensasaidan suojassa. Kerran hän kumminkin uskaltautui aukealle kedolle kuunvaloon, välttääksensä metsän kulmausta, missä kuusi vuotta takaperin oli tavattu muutaman vanhan talollisen ruumis. Sitten hän painui leveälle kylätielle ja oli pian oman ovensa edustalla.

Hurdin kavutessa ylös puisia tikapuita, jotka johtivat pieneen makuuhuoneeseen, missä hän vaimoineen ja lapsineen nukkui, nousi hänen vaimonsa vuoteessa istumaan.

"Jim, olet kai ihan menehtynyt -- ulkona tällaisessa kylmässä. Voi, Jim -- missä olet ollut?"

Kurjalta hän siinä näytti karkeassa yöpuvussaan, harmahtava tukka hajallaan olkapäillä ja laihat käsivarret peitteelle kurotettuina. Huone oli puistuttavan kylmä. Pienten ryysyisten akkunaverhojen välitse kumottava kuu valaisi likaista vuodetta, tahrattuja seiniä ja paljasta, epätasaista lattiaa. Suuren vuoteen jalkapäässä olevassa rautasängyssä makasi Willie rauhattomana ja yskien, vanhempi sisko vieressään sikeässä unessa. Toinen tytöistä lepäsi äidin vieressä, ja pienokainen uinui jalaksilla seisovassa puulaatikossa niin lähellä vuodetta, että Minta saattoi käsivarrellaan siihen ulottua.

Hurd ei vastannut, vaan kääntyi rykivän pojan puoleen, joka viikkokauden oli potenut kurkkuajosta.

"Ethän vain liene ollut Westallin näkyvissä?" virkkoi Minta tuskaisesti. "En saa ollenkaan silmääni ummistetuksi, kun kiertelet ympäri öisin."

"Älä hätäile suotta", sanoi Hurd tyynesti, mutta päättävästi. "Minua ei haittaa mikään. Poika on huono, Minta."

"Huono on, minä olen pitänyt tulta pesässä ja pannut kattilan lämpiämään", vastasi Minta, viitaten pesästä kohoavaan ohueen savupatsaaseen, joka ei huoneen jäätävälle kylmyydelle mahtanut mitään.

Hurd kumartui pojan puoleen ja kohenteli vuodetta. Silloin alkoi heikko, kuumeinen poika käheällä äänellä itkeä, ja kätkyessä uinuva pienokainen oli herätä. Mahdotonta oli häntä viihdyttää, ja niinpä Hurd kiireesti riisui takkinsa ja saappaansa ja nosti pikku sairaan syliinsä.

"Olehan hiljaa, Willie, olehan, isä hoitaa lasta."

Hän verhosi poloisen omaan takkiinsa ja laskeutui poika käsivarrella vuoteeseen vaimonsa viereen, vetäen ohuen, ruskean peitteen ylleen. Itse hän oli kävelemisestä lämmennyt, ja pianpa vaimo ja lapsikin hänen sivullaan lakkasivat värisemästä. Pojan nopea, läähättävä hengitys todisti, että hän oli uudelleen nukahtanut. Eikä aikaakaan niin jo isäkin vaipui sikeään uneen. Kiusaantunut, työnmurtama ja tuhansien huolien painostama vaimo raukka yksin vääntelihe unettomana paikallaan talviyön äänettömässä loistossa.

II LUKU

"No, Marcella, joko lady Winterbournen kanssa olette saaneet oljenpalmikoimis-kurssinne alkuun?"

Rouva Boyce istui käsitöineen vierashuoneen akkunan luona koettaen käyttää hyväkseen nopeasti häipyvää päivänvaloa. Oltiin joulukuun loppuvaiheilla. Marcella oli palannut kylältä tavallista aikaisemmin, sillä odotettiin vieraita teelle. Uupuneena hän heittäytyi tuolille äidin viereen.

"Kymmenen tai yksitoista naista on ilmoittautunut, mutta vain nuoria, ei yksikään vanhoista halua tulla. Lady Winterbournelle on suositettu hyvin taitavaa opettajaa Danstablesta, ja toivomme jo ensi viikolla pääsevämme alkuun. Rahaa on tarpeeksi kolmen kuukauden palkkoihin."

Väsymyksestä huolimatta sädehtivät hänen silmänsä tyytyväisyydestä. Työ-innon synnyttämä tarmo ja joustavuus ilmeili kasvoissa ja liikkeissä.

"Mistä saitte rahaa hankituksi?"

"Aldous on pitänyt huolta siitä", vastasi Marcella lyhyesti.

Rouva Boyce kohotti olkapäitään tuskin huomattavasti.

"Entä työnne tulokset -- minne ne joutuvat?"

"Lady Winterbourne tuntee Lontoossa kaupan, joka on luvannut ostaa mitä valmistamme, jos siitä vain tulee kalua. Emme tietysti ole otaksuneetkaan, että yritys on kannattava."

Marcellan selitykset annettiin jonkinlaisella nyreällä itsepuolustuksen äänellä. Seudun olkikudos-teollisuutta, joka, oltuaan vuosikausia riutuvassa tilassa, nyt lopultakin oli tykkänään kuolemassa, lady Winterbourne ja Marcella koettivat uudelleen elvyttää ja järjestää ajanmukaisemmaksi. Kylän vaimoille, jotka karkeammalla oljenpalmikoimisella ansaitsivat nykyisin korkeintaan kuusi penceä viikossa, oli opetettava, ei vain hienompaa ja siromuotoisempaa palmikoimista, vaan myöskin palmikkojen kiinniompelemista ja niiden muodostamista hatuiksi ja lakeiksi -- taito, jota tähän asti oli yksinomaan tunnettu ainoastaan parissa isommassa naapurikaupungissa.

"Vai ette arvele sen kannattavan?" toisti rouva Boyce. "Eikö tulevaisuudessakaan?"

"Niin, näetkös, me maksamme työpalkkaa viikossa kaksitoista tai neljätoista shillingiä. Meidän on hankittava työaineet ja huone -- ja hinnat ovat nykyisin hyvin alhaalla. Koko teollisuushaara on rappiolla."

Rouva Boyce nauroi.

"Niin, niin, kyllä käsitän. Montako työntekijää luulette voivanne saada kokoon?"

"Mahdollisesti kaksisataa, jos lasketaan kaikki kolme kylää yhteen. Se on elähyttävä koko seutua!" huudahti Marcella, ja säde sisäistä lämpöä puhkesi kasvoille hänen tahtomattaankin.

Rouva Boyce hymyili taas siirtyen samassa vieläkin lähemmä akkunaa.

"Onko Aldous selvillä siitä, mitä te oikeastaan suunnittelette?"

Marcella punastui.

"On tietysti. Se on 'hyvitystä' -- ei muuta."

"Tarkastaako hänkin asiaa sinun kannaltasi?"

"Taloudellisesti katsoen hän tietysti pitää meitä mielettöminä", sanoi Marcella kärsimättömästi. "Niin me olemmekin. Asiain nykyisellä kannalla ollessa on aina taloudellisesti mieletöntä huolehtia poloisista lähimmäisistään. Mutta hän on yhtä tyytymätön nykyisiin oloihin kuin minäkin."

"No, onneksi on hänellä paksu kukkaro", sanoi rouva Boyce huolettomasti. "Mutta mikäli minä ymmärrän, et kumminkaan aio vaatia, että hän uhraa _kaiken_ omaisuutensa oljenpalmikoimiseen. Aldous kertoi minulle eilen vuokranneensa teille talon Hertfordinkadun varrelta?"

"Me tulemme elämään hyvin yksinkertaisesti", sanoi Marcella nopeasti.

"Mitä, eikö edes omia ajoneuvoja?"

Marcella empi.

"Hevonen säästää aikaa. Ja jos meidän on liikuttava paljon ulkona, käy se melkein halvemmaksi kuin ajurit."

"Vai aiotte liikkua paljon ulkona? Lady Winterbourne mainitsi tuonnoin aikovansa esittää sinut hovissa toukokuussa."

"Neiti Raeburn ei anna minulle rauhaa", huudahti Marcella. "Hän väittää, että koko perhe saa hävetä, ellen siihen suostu. Mutta et tietysti voine kuvailla -- --"

Hän lakkasi puhumasta ja otti hatun päästään, työntäen hiukset otsalta. Säteilevä ilme oli haihtunut kasvoilta, niissä kuvastui nyt vain väsymystä ja ärtyisyyttä.

"Että pitäisit siitä?" täydensi rouva Boyce tylysti. "No niin, enpä tiedä. Nuoret naiset yleensä ihailevat kauniita pukuja, loistavaa seuraelämää ja huomattavaa asemaa maailmassa. Etkä sinäkään, Marcella, tietääkseni ole mikään askeetti."

Marcella vääntelihe sisäisestä tuskasta.

"Minun on mukauduttava oloihin", vastasi hän ylpeästi. "Olot saattavat olla sietämättömiä, mutta niitä ei aina voi välttää."

"Niinpä niin, mutta minäpä en, kultaseni, usko, että ne olot, joihin nyt joudut, ovat sinusta sietämättömiä. Niin mieletön et mahtane olla. Joko olet kuullut, miten suuren vuotuisen määrärahan Aldous on lopullisesti sinulle vahvistanut?"

"En", vastasi Marcella lyhyesti. "En ole kysellyt isältä enkä muiltakaan."

"Tänä aamuna se vasta päätettiin. Isäsi mainitsi sen minulle sivumennen ulos mennessään. Sinä saat kaksituhatta puntaa vuodessa omaksi käyttötarpeeksesi."

Rouva Boycen ääni oli kuiva ja sitä seuraava silmäys tyttäreen omituisen vihamielinen, mutta Marcella ei sitä huomannut.

"Liian paljon", virkkoi hän hiljaa.

Hänen päänsä painui jälleen tuolin selkämystä vastaan ja hänen väsyneet katseensa vaelsivat pitkin hämärään peittyvää nurmikkoa ja lehtokujaa.

"Hän sanoi tahtovansa, että sinä tuntisit itsesi aivan riippumattomaksi, ettei mikään estäisi sinua toteuttamasta omia suunnitelmiasi. Oh, kellä on niin monta suunnitelmaa mielessä kuin sinulla, sille se ei ole liian paljon. Käsittele sinä vain säästäen rahojasi. Pidä ne itselläsi. Hanki niillä mitä itse tarvitset eikä mitä muut tarvitsevat."

Nytkin jäi rouva Boycen käytöksessä ilmaantuva katkeruus Marcellalta huomaamatta. Vieno ilme -- säälin ilme -- lennähti hänen kasvoilleen. Rouva Boyce alkoi korjata työnsä pois, sillä pimeältä ei hän enää nähnyt ommella.

"Asiasta toiseen", virkkoi hän äkkiä. "Sinulle tulee kai lähimmässä tulevaisuudessa aika paljon työtä äänien hankkimisessa Aldousille? Isäsi sanoo, että vaalit ovat helmikuussa."

Marcella liikahti levottomasti.

"Aldous tietää", sanoi hän "viimein, että olen monessa asiassa eri mieltä hänen kanssaan. Hän on niin innostunut tuohon pikkuviljelijäin lakiehdotukseen. Ja minä en voi sitä sietää. Se on vain taka-askel."

Rouva Boyce kohautti silmäkulmiaan.

"Sepä ikävä. Sillä hän jutteli minulle, että hän tulee parlamentissa panemaan kaikki voimansa liikkeelle saadakseen sen hyväksytyksi. Eiköhän lopultakin ole otaksuttava, että hän sen asian käsittää paremmin kuin sinä?"

Marcella ojentautui äkkiä suoraksi ja otti tuolilta päällysnuttunsa, hattunsa ja hansikkaansa.

"Ei tässä nyt tiedoista ole puhetta, äiti, vaan periaatteista. Saattaa kyllä olla, etten _minä_ tiedä paljon mitään, mutta tietävät ainakin ne jotain, joiden oppia seuraan. Kaikkia asioita voi arvostella kahdella tavalla. Kun Aldous minua kosi, sanoin hänelle mihinkä puolueeseen kuulun ja varoitin häntä seurauksista. Mutta se ei järkähyttänyt hänen päätöstään."

Rouva Boycen hieno suu värähti hiukan.

"Vai niin, arvelet ehkä, että Aldous sillä hetkellä punnitsi asiaa yhtä kylmäverisesti kuin sinä?"

Marcella ensin säpsähti, mutta sitten hermostunut suuttumus sai hänessä vallan.

"Tämä on sietämätöntä, äiti!" huudahti hän. "Jo ennenkin olet vetänyt sitä nuottia, että minä otan Aldousin muka vain omain itsekkäiden pyyteitteni tähden -- että olen hänelle arvoton. Muut ajatelkoot mitä tahtovat, mutta että sinäkin --"

Ääni katkesi ja vedet kiertyivät silmiin. Hän oli uupunut ja kiihottunut. Äidin kohtelu oli useasti tyly, milloin he olivat kahdenkesken, ollen räikeänä vastakohtana sille ihailun ja hienotunteisuuden ilmakehälle, joka Marcellaa ympäröi Aldousin seurassa, kylässä tai Winterbournein luona, ja tällä hetkellä se tuntui hänestä sietämättömältä.

Rouva Boyce katsahti ylös vakavampi ilme silmissään.

"Sinä käsitit väärin, rakas lapsi", sanoi hän levollisesti. "Toisinaan en voi olla kummastelematta sinua, mutta pahaa en milloinkaan sinusta ajattele. Kaiketi sinä pidät Aldousista."

"No mutta, äiti kulta", huudahti Marcella poissa suunniltaan.

Rouva Boyce kääri työnsä kokoon ja sulki ompeluvasun kannen.

"Kun menet vaatteitasi riisumaan, niin ilmoita samassa Williamille, että teellä tulee olemaan kuusi tai seitsemän henkeä. Muistaakseni mainitsit, että herra Hallin tulee Aldousin seurassa."

"Niin tulee ja myös Frank Leven. Koska herra Wharton saapuu?"

"Noin kymmenen minuutin kuluttua, jos juna on täsmällinen. Tuossahan isäsi jo tuleekin."

Marcella poistui ja rouva Boyce jäi tuokioksi yksin. Laihat kädet herpallaan helmassa hän nojautui akkunapieleen ja silmäili hajamielisenä talvista, hämärtävää puutarhaa. Hänen mielensä oli täynnä salaista ylenkatsetta ihmisiä kohtaan -- tytär heihin luettuna -- jotka kuvittelevat mielessään, että ihmiskohtalo on muutettavissa viikko palkkain korottamisella tai että kärsimykset elämässä tavalla tai toisella ovat riippuvat arkielämän pikku mukavuuksista. Voiko nälkää ja raatamista sanoa kärsimykseksi? Kadehtimatta, henkistä janoa tuntematta ei hän koskaan ollut nähnyt työläisnaisen tupansa lattiaa luuttuavan. Ei sellaiset asiat iske haavoja sydämeen, elämän suurista pettymyksistä ja suruista ne avautuvat. Leivästäkö ihminen vain elää? Hän oli usein joutua epätoivoon kuullessaan innostunein sanoin puhuttavan yhteiskunnallisista parannuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Rikkaaksi, perin rikkaaksi oli Marcella tuleva. Aldousin nykyiset tulot, Marcellalle määrätty vuotuinen osuus niistä vähennettyinä, olivat -- isoisän kuoltua hänelle tulevaa perintöä lukuunottamatta -- paljoa suuremmat kuin mitä itse herra Boyce, jolle Maxwellien rikkaudet olivat alituisena silmätikkuna, oli voinut otaksua.

Rouva Boyce oli ensin ällistynyt kuullessaan tyttärensä kihlauksesta, mutta pian hän jälleen oli yhtä järkähtämättömän levollinen kuin ennenkin. Piilipä kumminkin paljon salaista mielihyvää tuon ulkonaisen levollisuuden kätkössä. Marcella oli turvattu. Yhdellä taitavalla iskulla hän oli itse saanut enemmän aikaan kuin paraskaan, lapsensa menestystä hellivä äiti. Syksyllä rouva Boyce joskus rauhattomana oli kysellyt itseltään, mille kannalle hänen tulevaisuudessa oli asetuttava jäntevään, toimeliaaseen tyttäreensä nähden, joka näytti päättäneen omakseen vallata tuon saman maailman, josta äiti oli luopunut. Nyt oli pulma selvitetty, ja tarkkana tähystelijänä hän ei voinut olla ilkkumatta ajatellessaan, kuinka ratkaisevasti kohtalo oli sekaantunut asiaan.

Aldous Raeburnia rouva Boyce oli tuskin puhutellut ennen sitä päivää, jolloin Marcella julkaisi kihlauksensa. Kun rakastaja parin tunnin kuluttua syvästi liikutettuna anoi häneltä tyttären kättä, oli rouva Boyce vain vaivoin voinut suorittaa hellän äidin osaa. Hän oli kumminkin tehnyt parhaansa ollakseen ystävällinen, salatakseen ihmettelyään siitä, että herra Raeburn oli kosinut, että lordi Maxwell oli antanut suostumuksensa ja että Marcella niin helposti oli joutunut satimeen. Mutta rouva Boycea oli kohdannut yllätys myöskin mitä häneen itseensä tuli. Juteltuaan hetken aikaa tulevan vävypoikansa kanssa tuntui hänestä, kuin hän ensimäisen kerran viiteentoista vuoteen kykenisi tuntemaan ystävyyttä vierasta kohtaan. Hänen omituinen personallisuutensa ei voinut olla Aldousiin vaikuttamatta ja hän näytti myötätuntoansa tätä onnetonta naista kohtaan tuntein ja sanoin, jotka rouva Boycen tahtomattakin löysivät hänessä vastakaikua ja ymmärtämystä. Hän älysi selvästi herättäneensä herra Raeburnin harrasta, ritarillista sääliä. Mutta ensi kerran hänen elämässään ei toisten osoittama sääli häntä loukannut, ja Marcella piti silmällä äitinsä käytöstä uteliaana ja samassa keventynein mielin.