Part 14

Sillä välin Aldous ja Marcella astuivat kukkulaa alas. Toisella puolella heitä kiemurteli maantie, toisella puolella tuo uhkea pyökkimetsikkö vähitellen aleni laaksoa kohti. He kulkivat metsätietä aivan kahden. Kamarineiti seurasi hienotunteisesti vähän matkan päässä maantiellä.

Marcella, joka hermostuneelta mielenliikutukseltaan tuskin osasi hengittää, koetti parastansa pitääkseen keskustelua taukoamatta vireillä. Hän uteli seuralaiseltaan, mitä toiveita hänellä oli vaalien suhteen, kuinka monta kokousta hänen piti pitää ja millä seuduilla hänellä oli vankimmat puoluelaisensa. Hän sanoi kuulleensa kerrottavan, että eräissä kylissä -- nimenkin hän mainitsi -- tultaisiin varmasti äänestämään radikaaleja tory-puolueen mehevistä lupauksista huolimatta. Aikooko herra Raeburn todellakin käyttää hyväkseen sitä kannatusta, minkä tuo tunnettu vanhoillis-liiga (yhdistys, johon kuuluivat kaikki kreivikunnan ylhäiset naiset, lady Winterbourne niihin luettuna) oli hänelle antava? Saattaako hän puolustaa niitä lahjomisia, joita oluen ja vehnästen muodossa harjoitetaan väestön turmioksi.

Ja niin yhä eteenpäin kysymyksiä, huomautuksia ja hyökkäyksiä, joista Aldous koetti suoriutua parhaan ymmärryksensä mukaan, lohduttaen itseään sillä ajatuksella, että he piankin saapuvat yksinäisempään ja tiheämpään osaan metsässä.

Viimein Marcella jäi seisomaan ja huudahti puolittain nauraen, puolittain harmistuneena:

"No niin, saanhan piankin tietää, mitä toiveita toisella puolueella on. Huomenna tulee herra Wharton aamiaiselle meille."

"Harry Wharton!" sanoi Aldous kummeksien. "Mutta eihän herra Boyce häntä kannata. Eikö isänne ole vanhoillinen?"

Kun Dick Boyce, Mellor Parkin isännäksi jouduttuaan, vielä toivoi suopeata vastaanottoa seudun aateliston puolelta, oli hän lähettänyt rahallista avustusta mainitulle vanhoillisliigalle, joten Aldous hyvällä syyllä teki tämän huomautuksen.

"Onko siis kaikki arvosteltava valtiollisen mittapuun mukaan?" kysyi Marcella hieman ylenkatseellisesti. "Eikö saa radikaali-raukalle suoda edes yhtä ruokaveroa?"

Aldous punastui ja vaikeni hetkeksi. Marcella oli satuttanut hänen filosofinylpeyteensä.

"Aivan oikein", sanoi hän sitten nauraen, "te huomautatte minua siitä, että parlamenttivaaleissa mielipiteet joutuvat sekaisin ja ihmisen siveellinen tunto villiintyy. Herra Wharton on nähtävästi siis vanha tuttu perheessänne?"

"Isä näki hänet viime viikolla ensi kerran", vastasi Marcella huolettomasti. "Nyt hän aikoo pyytää häntä meille asumaan vähäksi aikaa. Ei isä tietysti radikaalia äänestä, mutta kumminkin hän toivoo herra Whartonille menestystä."

Raeburn rypisteli otsaansa hämmästyneen ja suuttuneen näköisenä.

"Hän on saava paljon kannatusta", sanoi hän lyhyesti. "Dodgsonilla on tuskin enää mitään toiveita. Herra Wharton on mukaansa tempaava puhuja ja perin älykäs mies eikä haikaile antaa vaikka minkälaisia lupauksia. Te tulette pitämään häntä huvittavana, neiti Boyce! Lincolnshiressä olevalla maatilallaan hän on pannut toimeen osuusfarmin. Viime vuonna hän perusti työväenlehden -- jota te nähtävästi luette. Ainakin olen kuullut teidän useasti mainitsevan sitä. Hän uskoo kaikkeen siihen, mitä te toivotte -- paikallishallinnon laajentamiseen ja kunnalliseen tarkastukseen -- yleiseen maanjakoon -- tulojen asteettaiseen taksoitukseen -- tilanomistajien hävittämiseen niin pian kuin suinkin -- _e tutti quanti_. Kaunopuheinen hän on ja ovela. Viikko viikolta hän saavuttaa yhä enemmän puoluelaisia kylissämme. Kansa on ylenmäärin ihastunut hänen käytökseensä. 'Luulenpa että linnut metsästä lentäisivät hänen tykönsä, jos hän vain niitä kutsuisi!' sanoi minulle tuonoin eräs työmies."

"Mutta ette kumminkaan pidä hänestä!" huudahti Marcella ärsyttävä pikku hymy huulillaan. "Senhän kuulee joka sanasta."

Aldous empi ja koetti, mustasukkaisuuden tuskasta huolimatta, sovittaa sanansa punnittuun ja lievään asuun.

"Olen tuntenut hänet poikavuosilta asti", sanoi hän. "Hän on Levenien sukulainen ja oleskeli paljon siellä ennen aikaan. Hän on loistava ilmiö -- hyvin lahjakas -- --"

"Se 'mutta', joka seuraa, mahtaa olla hyvin paha, koska se niin kauan viipyy", pisti Marcella väliin.

"No niin, olkoon sitten sanottu, että ihailen häntä, mutta en kunnioita", vastasi Aldous painokkaasti.

"Sitä sanoo jokainen älykkäästä vastustajasta", huudahti Marcella. "Se on se tavallinen valtti."

Hän satutti Aldousia arkaan kohtaan, sillä hänen täytyi itselleen myöntää, että Marcellan huomautus ei tässä tapauksessa ollut aiheeton. Tätä miestä ei hän ollut koskaan pystynyt arvostelemaan kylmän järjen valossa ja saatuaan nyt kuulla, että Marcella oli ennen pitkää kohtaava hänet omassa kodissaan, hän vieläkin vähemmän siihen pystyi.

"Olen pahoillani, että pidätte minua sellaisena farisealaisena", sanoi hän katsahtaen Marcellaan tuskaa ja mielenliikutusta kuvastavalla katseella.

Marcella ei puhunut mitään, ja kumpikin astui äänettömänä eteenpäin. Tie kulki nyt tiheään metsään. Maantietä ei enää näkynyt. Sieltä ei kuulunut pyörien ritinää eikä ihmisaskeleita. Auringon säteet leikittelivät vapaasti lehdettömien pyökkipuiden lomissa, valaisivat paikka-paikoin niiden jykeviä, harmaita runkoja ja heittivät tulenhohtavia valotäpliä maahan varisseihin punaruskeihin lehtiin. Runkojen takaa näkyi nyt, kuten aina, aaltomaisesti kaartuva tasanko etäisyyden sinervässä valossa. Virkeä, kevyt tuulenhenki puhalteli nuoren parin kasvoihin, muistuttaen ennemmin kevättä kuin syksyä. Pensasaidasta, oikealta puolelta, kuului kultarintakertun, "kelmeän syksyn satakielisen" laulua. Kumpaankin äänettömään kulkijaan aurinko, tuuli ja linnut vuodattivat tenhonsa. Aldousin sydän sykähti, hän varustautui pikaiseen ratkaisuun.

Samassa Marcella kääntyi vaistomaisesti hänen puoleensa ja kalpeni nähdessään hänen katseensa:

"Arvaatte ehkä, miksi olen niin pahoillani, kun me kaksi joudumme riitaan?" sanoi Aldous nopeasti, valitsematta sen enempää sanojansa, "miksi joka tavu puheessanne on minulle tärkeä. Siksi että minulla on toiveita -- unelmia -- joiden toteutumisesta elämäni onni riippuu! Jos voisitte vastaanottaa tämän -- tämän -- tunteen -- tämän kiintymyksen -- joka minussa asuu teitä kohtaan -- jos voisitte uskoa itsenne minulle -- luulen, ettei teillä koskaan ole oleva syytä pitää minua kovana tai ahdasmielisenä ketään kohtaan, jota kohtaan te tunnette myötätuntoa. Saanko puhua teille kaikki, mitä liikkuu mielessäni -- vai olenko ehkä ylen rohkea?"

Marcella kääntyi hänestä pois tulipunaisena. Riemastus -- suunnaton, pyörryttävä riemastus kulki leveänä laineena kautta hänen nuoren sydämensä. Mutta pian jalompi tunne masensi sen -- liikutuksen tunne, minkä Aldousin epäitsekäs kiintymys herätti.

"Te ette tunne minua", sanoi hän kiiruusti, "vaikka ehkä luulette. Minä olen oikullinen ja vaihteleva. Minä kiusaisin ja loukkaisin teitä, te pettyisitte minun suhteeni."

Aldousin levolliset, harmaat silmät välähtivät.

"Käykää istumaan tähän, näille kuiville juurille", sanoi hän iloisesti, ja omistusoikeuden varmuus kuului jo hänen äänessään. "Ei kukaan meitä häiritse. Minulla on niin paljon teille puhumista!"

Marcella totteli vavisten. Intohimon värähdyksiä ei hänen sisässään liikkunut, mutta hän tunsi hetken suuren, ratkaisevan merkityksen ja yhä karttuvaa ylpeyttä siitä, että omasi sellaisen miehen lemmen.

Aldous talutti hänet pari askelta syrjään, etsi hänelle mukavan istuimen jykevän puunrungon vieressä ja heittäysi itse ruohikolle hänen jalkoihinsa. Siinä istuessaan, pää painuksissa, ujo, liikutettu katse silmissä, paljas, valkea käsi mustalla puvulla, näytti Marcella niin ihastuttavalta, että kuvaamaton onnentunne valtasi Aldousin. Hän tarttui Marcellan käteen, ja kun ei tämä pannut vastaan, sulki hän sen käsiinsä ja painoi otsansa ja huulensa sitä vastaan. Häntä liikutti syvästi, että Marcella ei päästänyt tunteitaan valloilleen, vaikka sisällinen liikutus oli selvästi nähtävänä. Ritarillisessa vaatimattomuudessaan ei hän tietänyt kaivata muuta -- jotain rikkaampaa, lämpimämpää.

Puoli tuntia myöhemmin he yhä istuivat samalla paikalla. He olivat paljon jutelleet keskenään -- jutelleet vakavasti, mutta myöskin hilpeästi ja leikillisesti. Kadonnut oli nyt peräti Marcellan ärtyisä tuuli. Hän oli nyt tyyni ja arvokas, niinkuin on oltava sen, joka tietää, että elämä on avannut hänelle laajan toimialan.

Kumminkin koski häneen melkein tuskaisesti tuo peittelemätön ilo Aldousin tyvenessä äänessä, kun hän kuvaili, minkälainen oli ollut hänen ensimäinen vaikutuksensa Marcellasta, kuinka kummissaan hän oli ollut löytäessään hänessä ihanteita, kapinallisia ajatuksia ja hehkuvia tunteita, joita hän ei koskaan ennen ollut tavannut seurapiirinsä naisissa. Siitä tietysti ei mitään mainittu, että Marcellan mielipiteet usein olivat herättäneet hänessä vaivoin salattua hilpeyttä tai joskus harmittaneetkin häntä; kenties se tällä hetkellä oli häneltä unohtunutkin. Nyt hän vain puhui heidän yhteisistä harrastuksistaan, ihastuksestaan, ilostaan -- ja pitkällisestä henkisestä janostaan, joka nyt viimeinkin saisi tyydytystä Marcellan tuoreen tunne-elämän lähdevesissä. Ensin hän oli mieltynyt Marcellaan omintakeisuuteen ja avomielisyyteen -- siihen, mitä hän oli _sanonut_ -- --

"Mutta nyt minä sinua rakastan, koska olet Marcella!" hän äkkiä kiihkeästi huudahti: "Oo, voin sitä tuskin vieläkään käsittää, se on liian ihana uni! Aseta kätesi minun käteeni ja lausu vielä kerran, että se todellakin on _totta_, että me kaksi kuulumme yhteen -- että sinä aina olet minun sivullani -- elähyttämässä -- auttamassa -- --."

Ja antaessaan hänelle kätensä oli Marcellan suotava myös suudelma, jonka Aldous nyt puhtaan lempensä ensi kuohussa häneltä anasti. Marcellan punastumista ja arkaa peräytymistä hän piti aivan luonnollisena, tyttömäisenä kainoutena.

He juttelivat edelleen, ja niin Aldous pala palalta avasi Marcellalle sydämensä ja uskoi hänelle tulevaisuudentuumansa, joita Marcella ylpeänä hänen luottamuksestaan kuunteli. Vasta nyt hän ymmärsi -- vaikkakin vain pintapuolisesti -- sitä sielunelämää, jonka Aldous niin taitavasti osasi kätkeä tyveneen ja vaatimattomaan esiintymiseensä. Hän puheli ylioppilasvuosistaan, ystävästään ja palavasta toiveestaan voida tulevaisuudessa, maanomistajan vallitsevaan asemaan jouduttuaan, vaikuttaa uusien, parempien yhteiskunta-olojen hyväksi, joiden lähestymistä hän piti varmana, samoin kuin Hallinkin, jos kohta hän käsitti, että tämä mullistus oli tapahtuva vähitellen, askel askeleelta. Uuden suunnan toteuttamista odottivat arvaamattomat vaikeudet, hän älysi sen selvemmin, levottomampana kuin Hallin. Hän luotti kumminkin siihen, että hän, panemalla toimeen muutamia laajalle-ulottuvia parannuksia isoisänsä suurella maatilalla ja toiminnallaan parlamentissa aatetoverien avulla, voisi tehokkaastikin edistää asiaa. Marcella oli epäilemättä useasti ajatellut, että hän oli välinpitämätön, harrastukseton hänelle uskottua maatilaa kohtaan. Mutta välinpitämätön hän ei ollut -- joutui vain joskus ikäänkuin lamaan, kun tuntui käyvän ylen vaikeaksi keksiä missä totuus oli löydettävissä.

Myös Marcella selitti kantansa perin avomielisesti ja peittelemättä. Hän ei tahtonut omalletunnolleen mitään salattavaa.

"Sanotaan tietysti", puhkesi hän äkkiä sanomaan, "että minä menen naimisiin kanssasi rikkautesi ja asemasi takia. Ja tavallaan minä sen teenkin. Ei! älä minua keskeytä! Minä en menisi kanssasi naimisiin ellen -- ellen pitäisi sinusta. Tuleva asemani antaa minulle suuren vaikutusvallan. Minä sanon sen peittelemättä, että aion käyttää sitä hyväkseni. Mietippäs siis tarkkaan, mitä teet. Minusta ei konsanaan tule nöyrämielistä, alistuvaa vaimoa. Olen sitä mieltä, että naisen tulee aina kehittää yksilöluonnettansa -- olkoonpa hän nainut tai naimaton. Oletko ajatellut sitä, että minä ehkä usein teen sellaista, jota paheksit ja joka omaisiasi ehkä loukkaa."

"Sinä olet oleva vapaa", vastasi herra Raeburn päättävästi. "Olen miettinyt kaikkea."

"Entä isäni?" jatkoi Marcella kääntäen päänsä pois. "Hän on sairas -- hän kaipaa sääliä, rakkautta. Minä en suostu minkäänlaisiin siteisiin, jotka pakottavat minua häntä kieltämään."

"Sääliä ja rakkautta pidän pyhänä", vastasi Aldous suudellen häntä hellästi kädelle. "Ole rauhallinen -- ole tyytyväinen -- armas!"

Molemmat vaikenivat. Marcella vajosi syviin ajatuksiin, Aldous nautti taivaallisesta onnestaan. Aurinko oli jo mailleen menemässä, tuuli puhalsi virkeämmin.

"Nyt meidän on palattava kotiin", huudahti Marcella äkkiä, pystyyn ponnahtaen. "Taylor on varmaankin jo tunnin aikaa ollut kotona. Äiti on levoton, ja minun täytyy -- minun täytyy kertoa heille."

"Minä saatan sinut veräjälle asti", ehdotti Aldous, kun he kiiruusti astuivat eteenpäin; "ja sinä kysyt isältäsi, saanko tulla puhuttelemaan häntä tänään päivällisen jälkeen".

Puut harvenivat jälleen heidän edessään ja polkutie kiertyi maantielle päin. Äkkiä he näkivät vähän matkan päässä nuoren miehen poikkeavan maantieltä polulle. Keppiään heiluttaen hän astui viheltäen tietänsä. Hän kulki avopäin, ja tuuli liehutteli vapaasti hänen vaaleanruskeita kiharoitaan. Kuullessaan askeleita Marcella nosti katseensa ja antoi sen ehdottomasti viipyä vastaantulijan nuorilla, säteilevillä kasvoilla. Aldous pysähtyi huudahtaen.

Vieras huomasi heidät, ja Aldousin nähdessään hän lähestyi häntä hymyillen, käsi ojennettuna.

"Kas Raeburn, satummepa lopultakin yhteen. Viimeisinä viikkoina olemme alinomaa olleet toistemme kintereillä, osumatta yhteen. Luulenpa sentään, että olisimme pysyneet aisoissa, jos olisimme osuneetkin."

"Neiti Boyce, ettehän vielä tunne herra Whartonia", sanoi Aldous jäykästi. "Sallinette minun esittää?"

Nuoren miehen siniset silmät mittailivat vilkkaina ja uteliaina Marcellan kasvoja ja vartaloa. Sitten hän käsi sydämellä teki kumarruksen -- ylenmäärin kohteliaan kumarruksen -- niinkuin olisi hän ollut jokin kahdeksannentoista vuosisadan kavaljeeri, ja astui pari askelta eteenpäin heidän seurassaan.

TOINEN KIRJA

Der Frau sei es genug, der eignen Sitten Beherrscherin zu sein und eignen Leidenschaften.

I LUKU

Eräänä kuutamoisena joulukuun yönä, kaksi kuukautta Marcella Boycen ja Aldous Raeburnin kihlauksen jälkeen, ympäröi Mellorin metsiä ja ketoja ja Buckinghamshiren tasankoa, joka erottaa Chilternin metsäisen ylängön liitukummuista, tuo aavemainen hiljaisuus, joka tavallisesti kuuluu purevaan pakkaseen.

Talvi oli tehnyt tuloa ennenkuin viimeiset lehdet olivat karisseet tammista. Kaksi viikkoa oli jo pakkasta kestänyt, mutta lunta ei ollut vielä yhtään näkynyt. Niittyjä peitti ohut huurrekerros; ojat, kynnettyjen peltojen vesiset vaot ja kylän keskellä oleva lampi, josta väen oli tapana noutaa pääasiallinen vesivarastonsa, olivat lujassa jäässä. Joka aamu kohosi metsästä kevyt usvahuntu, paljastaen talvisen maiseman upeuden ja haihtuen pilvettömän taivaan sineen; joka ilta nousi kuu, ilman että heikoinkaan tuulenhenki puhalteli, ja autioilla kedoilla törröttävien puiden oksat kuvastuivat selvinä ja tummina valkopeitteiseen maahan.

Miten hiljaista oli nyt keskiyön aikaan metsän reunassa! Kaksi miestä, jotka nököttivät muutamain pensaiden kätkössä herra Boycen parhaimmalla metsästysalueella, ja jotka olivat ulkona samoilla asioilla, uskalsivat tuskin puhutella toisiaan, niin eriskummainen ja painostava oli metsän hiljaisuus. Miehistä oli toinen Jim Hurd, toinen vaivaishuoneen Pattonin poika, noin kuudenkymmenen korvissa oleva mies, jonka pienet, kutistuneet kasvot valkeina ja terävinä kurkistivat rällähatun alta.

Missään ei näkynyt elonmerkkiä. Hurd siirsi kätensä korvalle ja kumartui eteenpäin tarkkaavasti kuunnellen. Äkkiä tuntui värinää, ja samassa kuului kumea, jyskyttävä ääni hänen vieressään olevan multatöyrään pohjalta. Hän säpsähti, kyyristyi alas ja asetti korvansa maata vasten.

"Annappas pussi minulle", sanoi hän kumppanilleen, nousten pystyyn. "Kuuluuhan ihan selvästi, mitenkä ne siellä ryömivät ja liikkuvat. Kas tässä, ota tämä matkaasi ja mene toiselle puolelle."

Hän ojensi hänelle kimpun kaniiniverkkoja. Patton ryömi nelinkontin matalan multapenkereen ja pensasaidan takana olevaan metsään. Pensasaita, joka ympäröi metsästysaluetta antamatta sille minkäänlaista turvaa, oli huonossa kunnossa, kuten kaikki mikä Melloriin kuului. Mutta sen takainen kenttä oli lordi Maxwellin maata.

Ammattiinsa harjaantuneen miehen kätevyydellä Hurd työnsi syrjään risukasan ja pikkupensaat ja alkoi kiinnittää pyydysverkkoja kaniininpesän reikiin omalla puolellaan. Sitten hän pujottautui Pattonin luo tarkastamaan, että kaikki oli sielläkin paikoillaan, ja palasi jälleen takaisin noutamaan lumikkeja, joita hänellä tiivisti sidotussa pussissa oli neljä kappaletta.

Seurasi neljännestunnin jännittävä odotusaika. Apajaan joutui kaikkiaan viisi kaniinia, kolme Hurdin, kaksi Pattonin puolella. Miehillä oli täysi työ saaliin korjuussa, rihmojen hoitamisessa ja pesäreikien silmällä pitämisessä. Hurdin suuret kädet näyttivät ennättävän kaikkialle; vuoroin ne kiinnittivät verkonvirityspuikkoja, vuoroin taitavalla liikkeellä väänsivät niskat nurin verkkoon joutuneelta otukselta, vuoroin kerivät auki lumikkiin sidottua rihmaa.

Lopulta miesten kiusaksi muuan rihma katkesi ja lumikki hävisi kaniininkoloon. Nyt he olivat pulassa, sillä heitä ei haluttanut kaivaa sitä esiin, se kun olisi vain vienyt aikaa ja herättänyt tarpeetonta melua, eivätkä he liioin tahtoneet lumikkia menettää. Kaniineja ei enää näkynyt, ja näytti siltä kuin ei olisi tästä aukosta enää mitään saatavana. Hurd työnsi käsivartensa siihen reikään, johon hän oli lumikin päästänyt.

"Täällä on jotakin edessä", sanoi hän viimein. "Varmaankin kuollut kaniini. Annas tänne lapio." Hän kaiveli aukon suuta varovasti.

"Tässäpä se onkin", äännähti hän ja veti ulos jotakin, jonka hän paikalla inhosta parahtaen viskasi pois. Heti esteen poistuttua karkasi aukosta kaniini kadonneen lumikin seuraamana. Hurd sieppasi kaniinia lujasti niskasta ja tappoi sen. Sitten hän pisti lumikin taskuunsa.

"Jumaliste!" sanoi hän pyyhkien otsaansa. "Kylläpä ne pitää kiirettä."

Hänen aukosta vetämänsä este oli kuollut kissa, joka nähtävästi oli lähtenyt metsästykselle ja siellä saanut kurjan surman. Patton ja Hurd tarkastivat sitä silmänräpäyksen verran, sitten paiskasi jälkimäinen sen voimakkaalla heitolla kauas metsään.

Miehet sytyttivät piippunsa pensaiden suojassa. Itse he olivat hyvässä kätkössä, mutta pensaikossa olevasta aukosta he saattoivat nähdä mitä ympärillä tapahtui.

"Kuusi kappaletta", sanoi Hurd silmäillen kuolleita kaniineja. "Menisin vielä yhtä pesää tarkastamaan, mutta olen niin hiton väsynyt. Jahka olen virittänyt pari ansaa, lähden kotia."

Patton polttaa tuprutti vaieten. Hän tuumiskeli, antaneekohan Hurd hänelle palkkioksi yhden kaniinin vai kaksi. Hurd oli taitava ammatissaan ja kaikkien metkujen perillä, ja Patton olisi saattanut tyytyä yhteenkin kaniin. Mutta omasta mielestään hän oli alinomaa vääryyden uhrina, ja nyt hän oli jo aivan selvillä siitä, että hänellä oli tänä iltana vain kurja saalis odotettavissa, vaikka Hurd tätä ennen oli aina palkinnut hänen apuaan anteliaalla kädellä.

"Olethan kaiken päivää ollut työssä?" virkkoi hän kotvasen kuluttua. Itse hän oli ilman työtä, kuten puolet kylää, eikä ollut illalliseksi syönyt muuta kuin keitettyjä nauriita. Mutta hän tiesi, että Hurd oli otettu työhön Maxwell Courtiin, missä oli ryhdytty rakentamaan uutta ajotietä ja suurentamaan suihkulähdettä -- pääasiallisesti työttömäin hädän lieventämiseksi. Patton muutamain tovereinsa kanssa oli myöskin pyrkinyt sinne. Mutta isännöitsijä oli sanonut, että tilan oma väki joutuu ensi sijaan ja heitäkin oli vielä koko joukko työtönnä. Mutta Hurd oli siitä huolimatta otettu hovin tientekoon kyläläisten kummastukseksi.

Hurd nyökkäsi päällään, mutta ei puhunut mitään. Häntä ei haluttanut asiasta jutella sen enempää.

"Entä meneekö _hän_ ihan totta naimisiin herra Raeburnin kanssa?"

Patton viittasi päällään oikealle, missä viettävän pensasaidan takaa Mellorin uuninpiiput ja setripuiden latvat selvästi kuvastuivat yöllisen taivaan tummaa sineä vastaan.

Hurd nyökkäsi uudelleen ja tuprutteli uutterasti savua. Suuttuneena miehen sanattomuudesta Patton sadatteli itsekseen kumppaninsa salakähmäisyyttä. Koko kylä puhui neiti Boycen ystävällisistä suhteista Hurdin perheeseen. Hän päätti koettaa puheenainetta, joka panisi Hurdin kielen liikkumaan.

"Westall kerskaili eilisiltana Bradsellilla (Bradsell oli 'Viheriän Miehen' ravintolan isännän nimi) ja sanoi, että hovissa kyllä tiedetään, että olet aika heittiö, vaikka oletkin otettu työhön sinne. Hän sanoi pitävänsä sinua silmällä ja varoittaneensa sinua viime vuonna jo kahdestikin -- --"

"Se on vale", sanoi Hurd ottaen piipun suustansa, mutta samassa hän taas jatkoi polttamista.

Patton oli hyvillä mielin.

"Hän sanoi, että sinä olet aina ollut laiskuri ja vieläkin olet laiskuri. Neiti Boycen tapaista hienoa neitiä voit kyllä hännystellä, sanoi hän, mutta rehellistä työtä et kykene tekemään, sanoi hän -- jos vaan muuten tulet toimeen."

"Piru hänet vieköön", mutisi Hurd hampaittensa välitse. Hän otti piipun suustaan, painoi peukalollaan tupakan sisään ja pisti sen sitten taskuunsa.

"Mikä se!" huudahti Patton säikähtyneenä.

Vihellys! -- kimakka ja selvä -- metsän vastakkaiselta laidalta. Samassa kuun valaisemalla liitukummulla kävi näkyviin tumma, liikkumaton miehen varjo, pieni musta pilkku vieressään. Ylempänä kukkulalla nähtiin toisen olennon nopeasti astuvan ensimäistä kohti, usean mustan pilkun seuraamana. Salametsästäjät älysivät paikalla, että se oli Westall, joka antoi merkin yövartialleen, Charles Dynesille, ja että molemmat miehet tuossa tuokiossa olisivat heidän kintereillään. Parissa silmänräpäyksessä peitettiin luvattoman metsästyksen jäljet niin hyvin kuin mahdollista, työnnettiin muutamia tiheitä risuja kaniiniluolan eteen, pantiin talteen lumikit ja metsäriista ja kutsuttiin Hurdin metsäkoira paikalle. Sitten miehet hiipivät ojaan ja ryömivät niin pitkälle kuin pääsivät, ollakseen syrjässä siltä polulta, jota metsänvartiat tulisivat kulkemaan. Oja oli pensaiden peitossa, ja lähestyviä ääniä kuullessaan he kyyristyivät alas tiheän risukon ja riippuvien pensaiden suojaan, pelkäämättä muuta kuin metsänvartiain koirien vainuamista.

Mutta koirat ja ihmiset kulkivat ohi aavistamatta mitään.

"Pysy alallasi!" sanoi Hurd estäen Pattonia nousemasta.

"Tuossa tuokiossa hän palaa takaisin. Se on hänen tavallisia temppujaan."

Hän ei pettynyt, sillä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua näyttäytyivät miehet uudelleen. He kulkivat pitkin metsänreunaa, joka oli lordi Maxwellin metsästysalueen ja Mellorin suuren metsän rajana ja astuivat ojan yli noin viidenkymmenen metrin päässä miesten kätköpaikasta.

Sieltä nämä kuulivat Westallin karhealla, käskevällä äänellään antavan määräyksiä käskyläiselleen ja huhuilevan sänkipellolla samoilevia koiriaan. Hurdin oma koira nytkähti kerran tai pari kärsimättömästi hänen vieressään.

Äänet ja askeleet etenivät kuulumattomiin, ja kaikki oli jälleen hiljaista.

Salametsästäjät kapusivat nauraa hohottaen piilostaan ja pitivät silmällä metsänvartioita, kunnes he hävisivät Maxwellin metsiin.

"Tulitpa taaskin puijatuksi -- kirottu lurjus!" huudahti Hurd hillitön voitonriemu äänessä. "Nyt minä viritän ansani. Mutta ala sinä mennä kotiin."

Patton totteli viittausta, murahti pari sanaa kiitokseksi, kun Hurd ojensi hänelle kaksi kaniinia, jotka hän työnsi nuttunsa laajoihin taskuihin, ja lähti sitten kiertoteitä kotiin.

Yksin jäätyään Hurd piilotti verkot ja muut vehkeet hyvässä kätkössä olevaan multatöyrään repeämään ja viritti sitten ansoja kolmeen eri paikkaan, missä tiesi että jänisten oli tapa puikahtaa metsään.

Sitten hän kärsimättömänä odotti kuuluvaksi kellon lyöntiä Mellorin kirkosta. Oli pureva pakkanen, mutta hänen yölliset puuhansa eivät vielä olleet lopussa ja hänellä oli pätevät syyt päästä Pattonista eroon.