Part 12

"Haluttaako teitä katsella meidän gobeliiniamme?" sanoi Aldous naapurilleen, kun he olivat vaihtaneet muutamia tyhjänpäiväisiä huomautuksia ilmasta ja Marcellan kävelystä Maxwell Courtiin. "Se on varmaankin herättävä ihastustanne, ja pelkään, että isoisä viipyy vielä hetkisen. Hän toivoi ennättävänsä ajoissa kotiin, mutta komiteakokous oli hyvin pitkä ja tärkeä ja on pidättänyt häntä yli tavallisen ajan."

Marcella nousi, ja he astuivat huoneen perälle, missä ihana gobeliini Italian renessanssiajalta tykkänään peitti seinän.

"Kuinka kaunis!" huudahti tyttö silmät ihastuksesta loistavina. "Mahtaa olla hauskaa aina pitää se luonaan!"

Ja se oli todella mitä ihmeteltävin sommitelma muotoja, värejä, jumalia ja jumalattaria, nymfejä ja paimenia, jotka ruusuilla seppelöityinä temmelsivät kukkapeitteisellä ruohikolla tai täysinäisten hedelmäpuiden alla. Värit, samoin kuin aihekin, olivat satumaailmasta kotoisin. Siinä oli kultaa, ruskeaa ja vaaleanpunaista, oli vihreää ja norsunluuvalkeata, ja vuosisatain kuluessa olivat nämä värit himmenneet, sulautuen viehkeäksi, haaveelliseksi värisekoitelmaksi. Se oli Italia suuruutensa aikana -- hempeänä, rikkaana, uhkeana.

Aldous nautti Marcellan ihastuksesta.

"Arvasin että mieltyisitte siihen, ja toivoin sitä. Aina siitä asti, kun äitini kerran lasna ollessani keksi sen ullakolta, on se ollut erikoinen ihastukseni. Luulenpa että sieluni sisimmässä pidän siitä enemmän kuin kaikista tauluistamme."

"Katsokaa noita kukkia!" sanoi Marcella ihailuun vaipuneena, -- "noita kurjenmiekkoja, syklaameja ja liljoja! Ne muistuttavat minulle lapsuuteni aikaa, jolloin minun oli tapana uneksia miltä tuntuisi, jos kerrankin saisi _kukkia tarpeeksi_. Kävin, nähkääs, koulua sellaisessa osassa Englantia, missä oli alituinen puute kukista! Kun läksimme ulos kävelylle, oli meidän aina astuttava kaksittain suoralla tiellä, ja minä nyhtäisin kukan sieltä, toisen täältä -- mutta niin kurjan vähän sain kootuksi kaikesta vaivastani huolimatta. Minä vihasin sitä kovaa, kuivaa maata ja minun oli lapana lohduttaa itseäni kuvittelemalla mielessäni seutuja, missä kukkia kasvoi niinkuin tässä juuri niinkuin tässä, keltaisissa, vaaleanpunaisissa ja sinisissä ryhmissä, niin että saattoi työntää kätensä niihin ja poimia, poimia kunnes on saanut kyllänsä! Katkerinta köyhälle lapselle on se, ettei hän milloinkaan saa mitään tarpeeksi. Milloin on liian vähän kukkia -- milloin putinkia -- milloin vaatteita." Hänen silmänsä säihkyivät, hänen kielensä side oli lauennut. Hän oli mielissään nähdessänsä herra Raeburnin niin ihailevana ja kunnioittavana seisovan vieressään, ja lisäksi oli tämä osannut panna hänessä taiteellisen kielen väräjämään onnesta ja ilosta.

"Odottakaapa vain toukokuuhun asti, niin esikot omilla niityillänne antavat kyllä korvausta teille!" sanoi Aldous hymyillen. "Mutta ennen tuloanne istuin huoneessani tuumimassa, mitä te mieluimmin haluaisitte nähdä", jatkoi hän. "Tämä talo sisältää koko joukon aarteita, ja taiteilijana te epäilemättä tulette niistä pitämään. Mutta minä en tahdo väsyttää teitä niillä. Katsellaan vain sitä, mikä teitä tosiaankin huvittaa. -- Tehän juttelitte tätini kanssa neljännestunnin ajan", kysyi hän äkkiä aivan toisella äänellä.

Hän oli siis koko sen ajan, kun neiti Raeburn ja Marcella tekivät tuttavuutta, tietänyt että hän oli talossa ja tahallaan pysytellyt poissa. Marcella tunsi, että veret karahtivat hänen poskiinsa.

"Neiti Raeburn oli hyvin ystävällinen", sanoi hän ja taas oli äänessä ujo väre, mutta seuraavassa hetkessä hän virkkoi tavallisella pelkäämättömällä avomielisyydellään: "niin, hän oli kyllä ystävällinen! -- mutta ei hän sittenkään minusta pidä -- enpä usko, että hän koskaan tulee pitämään minusta, minä en ole hänen ihmisiään."

"Oletteko puhunut hänelle sosialismista?" kysäisi Aldous hymyillen.

"En, en vielä -- en vielä", vastasi Marcella painokkaasti. "Mutta minä olen niin levoton -- minä en voi aina pitää kieltäni kurissa -- pelkään että kadutte ottaneenne minut siipienne suojaan."

"Oletteko niin taistelunhaluinen? Mutta Neta täti on niin lempeä! Hän ei voisi kärpästäkään vahingoittaa. Hän pitää äidillistä huolta koko talosta ja sen ympäristöstä. Hän suuttuu ja käy ankaraksi vain silloin, kun palvelustytöt pistävät sulkia hattuihinsa."

"Siinäpä se on!" huudahti Marcella harmistuneena. "Miksi he eivät saisi pitää sulkia hatuissaan? Se on heidän kauneuskäsitteensä -- heidän gobeliininsa!"

"Mutta ellei voi hankkia sekä sulkia että kenkiä?" kysyi Aldous nöyrästi, veitikkamainen välähdys harmaissa silmissään. "Ellei ole kenkiä, voi vilustua ja kuolla -- ja se kai merkitsee enemmän kuin sulka hatussa."

"Mutta miksi ei heillä voi olla kumpiakin? Siksi että teillä -- meillä -- on liian paljon. Teillä on gobeliini -- ja -- ja tauluja" -- hän kääntyi ja kuljetti katsettaan ympäri huonetta -- "ja tämä uhkea talo -- ja puisto. -- Ei -- minusta tuntuu, että neiti Raeburnilla on liian paljon sulkia!"

"Kenties olette oikeassa", myönsi Aldous muuttuneella äänellä, ja hänen kasvoilleen levisi varjo, ikäänkuin olisivat synkät ajatukset hänen mieltään painostaneet. "Katsokaapas, nyt olen pahassa välikädessä. Tahtoisin näyttää teille sulkamme. Luulen että se huvittaisi teitä -- ja te saatatte minua häpeämään niitä!"

"Kuinka naurettavaa!" huudahti Marcella. "Kerroinhan minäkin teille, kuinka mielissäni olen kun koululapset niijaavat minulle!"

He nauroivat, ja samassa kääntyi Aldous ympäri. "Kah, tuossahan isoisä jo onkin!"

Hän astui syrjään ja tarkkasi lordi Maxwellin ilmettä, kun tämä lady Winterbournea tervehdittyään lähestyi neiti Boycea. Hän näki vanhan miehen jotenkin jäykän ryhdin, äkkinäisen välähdyksen hänen sinisissä silmissään, joka todisti että Marcellan ulkomuoto oli tehnyt vaikutusta, kumarruksen ja ystävällisen kädenpudistuksen. Rakastaja, joka kuuli oman sydämensä lyönnit, huomasi, että hänen sydämensä valittu oli tähän saakka tehnyt edullisen vaikutuksen.

"Sallikaa minun huomauttaa, että muistutatte mielestäni ilmeisesti isoisäänne", sanoi lordi Maxwell, kun he olivat kaikki istahtaneet pöytään, Marcella isännän vasemmalle puolelle, vastapäätä lady Winterbournea. "Hän oli parhaita ystäviäni."

"Ikävä kyllä, en tiedä hänestä paljon mitään", vastasi Marcella melkeinpä liian avomielisesti, "paitsi mitä vanhoista kirjeistä olen saanut selvää. Muistaakseni en ole koskaan nähnyt häntä."

Lordi Maxwell jätti tietysti heti tämän puheenaineen, mutta halusi silminnähtävästi puhua Marcellan kanssa ja saattaa hänet puhumaan. Hän tiesi kertoa paljon hauskaa Mellorista ja sen menneisyydestä, ja muutamat huomautukset Mellorin kirkossa olevista Boycen suvun hautakivistä johtivat keskustelun siihen, mitä osaa eri suvut kreivikunnassa olivat näytelleet kansallissotien aikoina. Aldousista tuntui, kuin olisi isoisä koettanut monella kekseliäällä ja hienolla tavalla Marcellassa herättää eloon sukuylpeyttä, tietoisuutta siitä, että hänkin kuului tähän samaan veljeskuntaan, tyynnyttääkseen ja haihduttaakseen tytön loukatuita tunteita, joita vanhus arvasi hänessä liikkuvan.

Nuoren tytön ryhti oli hiukan jäykkä ja ylpeä. Ikäisekseen hän jutteli hyvin vapaasti ja itsenäisesti, kuten Lontoossa ollessaan oli tottunut. Hän ei ollut hitustakaan hämillään tai ujo. Lordi Maxwellin ensimäinen vaikutelma hänestä oli epäilemättä suosiollinen. Aika-ajoin Aldous huomasi hänen vilkaisevan Marcellaan nopealla, tutkivalla katseella, ja hän tiesi vallan hyvin, että isoisä tällä katseella vertaili Marcellan jokaista sanaa, jokaista äänenvärettä ja liikettä johonkin sisäiseen ihannekuvaan, joka oli ajateltu Raeburnin perheen jäsenelle sopivaksi vaimoksi. Aldousin mielestä kaikki tuntui olevan kuin uutta, ja yhtäkaikki se oli niin totta. Huone leikeltyine ja kullattuine setripuulaudoituksineen ja van Dyck-maalauksineen, korkeat, puistoon antavat ikkunat, syysauringon säteet kullan- ja purppurankarvaisilla hedelmillä ja kimaltelevilla hopea- ja kristalliastioilla, täti ja lady Winterbourne vastapäätä häntä, kuulumattomin askelin liikkuvat palvelijat ja kaiken tämän keskessä tuo tumma, solakka olento hänen isoisänsä vieressä, tuo vilkas, tuntehikas ja haaveellinen tyttönen, joka oli niin naisekas ja samalla haavaa rakastajansa silmissä niin tykkänään erilainen kuin kaikki muut naiset -- pieninkin yksityiskohta tässä taulussa sisälsi hänelle tuhansia uusia merkityksiä, vuoroin ahdistaen, vuoroin riemastuttaen mieltä.

Sillä intohimon ensimäiseltä asteelta, missä se melkein tyytyy vain omaan itseensä -- niin uusi ja hedelmöittävä on se koko luonnolle -- Aldous oli liukumaisillaan sen toiselle asteelle. Tässä Marcella nyt vihdoinkin istui hänen omassa talossaan, mutta hän ei silti näyttänyt tulleen lähemmäksi Aldousia, vaan ennemmin poistuneen hänestä kauemmaksi. Kovastipa tuo tyttö olikin arvostansa tarkka! Minnekkä oli nyt kadonnut tuo tyttömäinen, luottava avomielisyys, jolla hän oli Aldousia kohdellut tuolla ikimuistettavalla kävelyretkellä pappilan veräjän luona. Ennen aamiaista oli siitä näkynyt vilahdus, vain pieni jumalallinen vilahdus. Mitenkä saattaisi hän lähestyä valittuaan uudelleen!

Sillä välin oli keskustelu siirtynyt alalle, joka tällä hetkellä herätti kaikkien mielenkiintoa -- huonoon vuodentuloon, tavarain poljettuihin hintoihin, maanviljelijäin siitä johtuvaan tukalaan asemaan ja kylissä vallitsevaan työttömyyteen.

"En totta tosiaan tiedä, mitä tänä talvena on tehtävä työttömille", sanoi lordi Maxwell. "Rahaa on kyllä helppo antaa. Isovanhempamme jakoivat kansalle hiiliä ja peitteitä, eivätkä sitten enää ajatelleet asiaa. Me emme niin vähällä pääse leikistä."

"Ei", huokasi lady Winterbourne. "Se lamauttaa meitä. Viime talvi oli hirvittävä. Mitä kaikkia juttuja kerrottiin ja minkälaisia kasvoja nähtiin! -- vaikka kyllä olimme puutetta lieventävinämme. Ja kesken kaikkea tätä kurjuutta tahtoi Edward ostaa minulle uudet soopeliturkikset. Minä pyysin, ettei hän sitä tekisi, mutta hän vain nauroi minulle."

"Kultaseni", sanoi neiti Raeburn iloisesti, "ellei kukaan ostaisi soopelinnahkoja, niin ihmiset Venäjällä tai Hudson Bayn tienoilla kärsisivät nälkää. Se on myöskin otettava lukuun. Oo, älä huoli puhua mitään, Aldous! Kyllä tiedän, että sinä sanot tätä sofismiksi. Minä pidän sitä järkevänä."

Aldous myhäili heikosti, hän oli jo aikaa sitten jättänyt isotätinsä kansantaloudelliset teoriat oman onnensa nojaan. Sitäpaitsi huomasi neiti Raeburn, että hän oli niin peräti vajonnut Marcellan katselemiseen, ettei riittänyt häneltä huomiota mihinkään muuhun.

"Lordi Maxwell on aivan oikeassa", vastasi lady Winterbourne. "Ennen aikaan eivät ihmiset vaivanneet itseään paljolla ajattelemisella eivätkä kumminkaan olleet sen huonompia. Isoäitimme olivat kelpo naisia. Vaikka me niin paljon puuhaamme toisten eteen, on meillä paljon huolia, joista ei heillä ollut aavistustakaan."

Hän ojentautui suoraksi, ja hänen kauniit silmänsä synkkenivät. Neiti Raeburn vilkaisi ympärilleen ja oli hyvillään, että palvelijat olivat poistuneet huoneesta.

"Neiti Boyce arvelee varmaankin, että olemme kaikki harhatiellä. Olenpa kuullut juttuja neiti Boycen mielipiteistä!" sanoi lordi Maxwell hymyillen ja leikillisellä äänellä, ikäänkuin kiusoitellakseen häntä puhumaan.

Marcellan hennot sormet kiertelivät hermostuneesti leipämurusia pöydällä; hänen päänsä oli painunut hiukan alas. Kun lordi Maxwell kääntyi hänen puoleensa, hätkähti hän ja nosti päänsä pystyyn. Hän oli täysin selvillä siitä, että oli tekemisissä mahtavan tilanomistajan ja ovelan valtiomiehen kanssa. Mutta hän oli päättänyt pysyä säikähtymättömänä.

"Mitä juttuja olette minusta kuullut?" kysäisi hän.

"Me käymme levottomiksi, nähkääs", sanoi lordi Maxwell, kohteliaasti väistäen Marcellan kysymystä. "Me emme tällä hetkellä voi suoda vastapuolueelle profetissaa."

Neiti Raeburn suoristi itseään ja loi neiti Boyceen terävän katseen, jota ei kukaan muu huomannut kuin lady Winterbourne.

"Oo, en minä ole mikään radikaali", sanoi Marcella puolittain ylenkatseellisesti. "Me sosialistit emme lukeudu mihinkään valtiolliseen puolueeseen sellaisenaan. Me käytämme hyväksemme kumpaakin puoluetta."

"Vai pidätte te itseänne sosialistina, oikeana punaisena sosialistina?"

Lordi Maxwellin ääni oli leikillinen ja ilmaisi miehen mielialaa, joka kaiken päivää on ollut uutterassa työssä ja nyt katsoo olevansa oikeutettu nauttimaan virkistävää huvitusta.

"Kyllä, minä olen sosialisti", lausui Marcella verkalleen, hellittämättä katsettaan lordi Maxwellista. "Ainakin tulisi minun olla -- siihen pakottaa minua omatuntoni."

"Mutta ei arvostelukykynne?" sanoi lordi Maxwell nauraen. "Niinpä lienee meidän kaikkien laita."

"Ei, eipä olekkaan!" huudahti Marcella, närkästyneenä hänen käytöksestään, mutta samassa innostuen. "Sekä omatuntoni että arvostelukykyni tekevät minusta sosialistin. Vain tuo kurja kiintymys elämämme mukavuuksiin ja nautintoihin -- huonoimpaan puoleemme -- saattaa minut välistä horjumaan, tekee minusta luopion! Tuttavani, joiden kanssa Lontoossa työskentelin, pitäisivät varmaankin usein minua petturina."

"Oletteko täyttä totta sitä mieltä, että maailma olisi uudestaan valettava ja valettava perin toisella tavalla?"

Marcella oli ääneti. "Minun mielestäni on asiain nykyinen tila sietämätön", puhkesi hän viimein sanomaan. "Kurjaa oli köyhäin elämä Lontoossa, mutta täällä maalla se on minusta vieläkin kurjempaa! Voimmeko uskoa, että tuollaista orjailemista ja köyhyyttä, tuollaista ruumiin ja sielun kidutusta kestää iäti!"

Lordi Maxwell kohotti silmäkulmiaan. Eipä totta tosiaan ollut ihmettä, että nuo silmät olivat kiehtoneet Aldousin.

"Neiti kulta, kuvailetteko tosiaankin", kysäisi hän lempeästi, "että kurjuus olisi sillä häädetty, että huomenna tapahtuisi yleinen omaisuudenjako? Ettekö usko, että luonnon laki vaikuttaisi edelleen ja että seuraavana päivänä olisi olemassa yhtä suuri aineellinen epätasaisuus kuin nytkin."

Tämä huomautus saattoi hetkeksi ylenkatseellisen ilmeen nuoren tytön kasvoille. Hän alkoi jutella innokkaasti ja asiantuntemuksella ja osoitti sitä tehdessään tarkkaan perehtyneensä sosialistien iskusanoihin ja -- kuten muuan pöydässä istuva henkilö mielipahakseen huomasi -- säilyttäneensä hyvässä muistissa eräästä äsken ilmestyneestä, Lontoossa paljon luetusta ja huomiota herättäneestä venturisti-kirjasta poimituita todisteita ja päätelmiä.

Lordi Maxwellin ystävällinen tarkkaavaisuus ja ne vastaväitteet, jotka hän tuontuostakin pujotteli Marcellan puhetulvaan, ärsyttivät tätä vain yhä enemmän. Hän kävi käsiksi historiaan, ahdisti maanomistajia, puhui työväenvakuutuksesta, maanvuokralaista, uudesta vaivaishoitolaista ja muista suurista kysymyksistä yhä jatkuvalla vilkkaudella ja lennokkaalla kaunopuheisuudella, kokonaan unohtaen -- niin ainakin arveli pöydän päässä istuva, suuttumuksesta jäykistynyt emäntä -- mitä soveliaisuus ja kainous vaatii nuorelta tytöltä vieraassa talossa, varsinkin jos tämä nuori tyttö osuu olemaan Dick Boycen tytär.

Silloin tällöin Aldous tokaisi väliin sanasen. Kannattamalla Marcellaa jossain määrässä hän koetti tyynnyttää häntä ja ohjata keskustelua toiselle tolalle. Mutta Marcella oli liian kiihtynyt antaakseen taltuttaa itseään, ja niin hän sai sanoa sanottavansa ja sanoikin sen perin jyrkässä muodossa.

"No niin", virkkoi lordi Maxwell viimein, "huomaanpa että olette samaa mieltä kuin muuan kunnon mies, jonka kirja eilen osui käteeni: 'Englannin maanomistajat ovat aina osoittaneet kehnoa ja alhaista halua hyötymään toisten kurjuudesta!' No niin, Aldous poikani, me olemme tuomitut, sinä ja minä -- ei siinä mikään auta."

Mies, joka lähes neljänkymmenen vuoden aikana oli hallinnut koko lähiseutua, kohottaen sen älyllään ja kunnollaan ennen aavistamattomaan varallisuuteen, vilkaisi pojanpoikaansa kujeellisen näköisenä. Neiti Raeburn oli sanaton, lady Winterbournen kalvakoilla poskipäillä helotti kuumeentapainen puna, ja hän tuijotti hajamielisen näköisenä Marcellaan.

Sitten Marcella äkkiä vaikeni, katseli Aldousiin ja huomasi, millä kannalla asiat olivat.

"Tietysti pidätte minua hyvin naurettavana", sanoi hän melkein itkusilmin. "Ja naurettava minä kai olenkin. Olen niin häilyväinen mielipiteiltäni -- vaikka olen itse niin harmissani siitä. Usein kun joku toiseen puolueeseen kuuluva puhuu kanssani, saa hän minut yhtä vakuutetuksi asiastaan kuin sosialistitkin. Lontoossa ystäväni väittivät, että olen aina samalla kannalla kuin viimeinen puhuja."

Hän kääntyi lordi Maxwellin puoleen melkein rukoileva sävy äänessä.

"Kun minä kotoani lähden kylään, kun minä näen minkälaisissa asunnoissa väki täällä elää, kun minä vaunuissani ajan ohi jonkun ryppyisen, likaisen ja uupuneen vaimon, joka sateessa tallustaa kotia työstään, kun minä ajattelen, ettei heillä ole minkäänlaisia _oikeuksia_ vanhoiksi joutuessaan, ei mitään muuta odotettavana kuin armeliaisuutta, josta _me_ -- me, joilla on kaikkea, vaadimme heiltä kiitollisuutta, ja kun minä tiedän, että itsekukin heistä tekee yhdessä vuodessa enemmän hyödyllistä työtä kuin minä koko elinaikanani, silloin minä tunnen, että tavalla tai toisella nykyinen järjestelmä on väärä, nurinkurinen ja _katala_." Ääni kävi jälleen lujemmaksi ja joka sana lausuttiin intohimoisella painolla. "Ja ellen tee mitään ennen kuolemaani -- en sitäkään vähää mitä minun kaltaiseni henkilö voi tehdä -- saadakseni asiat muuttumaan, olisi parasta, etten olisi yhtään elänytkään."

Kaikki pöytävieraat säpsähtivät. Lordi Maxwell vilkaisi neiti Raeburniin, ja hänen suupielensä nytkähtivät nähdessään sisarensa ilmeisen kauhun. Kas vaan! tämäpä tuntuu olevan tarmokas nuori nainen. Mutta pystyykö Aldous pitämään puoliaan noita silmiä, tuota kiihkeyttä ja tuota personallisuutta vastaan?

Äkkiä lady Winterbournen syvä, soinnukas ääni katkaisi äänettömyyden.

"Minäpä en koskaan voisi lausua sanottavaani puoleksikaan niin hyvin kuin te, neiti Boyce; mutta minä olen yhtä mieltä kanssanne. Voinpa sanoa, että koko elinaikani olen tuntenut niinkuin tekin."

Nuori tyttö loi häneen kiitollisen katseen.

"Mutta", jatkoi lady Winterbourne, ja hänen traagillinen innostuksensa vaihtui jälleen tuohon hänelle ominaiseen päättämättömyyteen, "me olemme häilyväisiä, kuten sanoitte. Minäkin olin köyhä ennenkuin Edward peri arvonimen ja tilukset, eikä se ollut minulle mieluista -- ei vähääkään. Minä en tahtoisi tyttäriäni köyhiin naimisiin enkä tiedä mitä tekisin, ellei minulla olisi kamarineitiä ja omia ajoneuvoja. Edwardille tämä kaikki on vieläkin suuriarvoisempaa. Hän sanoo, että minun on joko valittava asiain nykyinen tila tai tyydyttävä neljänsadan punnan vuotuisiin tuloihin, sillä enempää ei anneta -- ei rikkaimmallekaan -- yleisessä omaisuudenjaossa."

"Tarpeeksi teille asuaksenne jossakin noista pienistä asematien varrella olevista taloista", nauroi lordi Maxwell. "Luulenpa että varanne kumminkin sallisivat teidän pitää palvelustyttöä."

"Niin, te nauratte", huudahti lady Winterbourne harmistuneena, "niin miehet aina tekevät. Mutta minä vakuutan, että nauru on silloin meistä kaukana, kun huomaamme että _sydän_ ja _omatunto_ ovat siirtyneet vihollisen puolelle. Minä tahtoisin arvostella asioita samalta kannalta kuin muutkin säätyyni kuuluvat, mutta en voi. Ennen aikaan oli kaikki toisin. Kuulkaapa mitä teki isoäitini, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi naiseksi. Eräänä iltana hän ajoi kylämme läpi kotiinsa ja kohtasi miehen, päihtyneen työntekijän, joka ei nostanut lakkia hänelle. Hän pysäytti vaunut, käski palvelijansa ottamaan miehen kiinni ja viipymättä sitomaan hänet jalkapuuhun, joka siihen aikaan vielä oli kylätien kaunistuksena. Sitten hän ajoi kotiinsa, söi päivällistä ja luki iltarukouksensa varmaankin suuremmalla hartaudella kuin tavallisesti, koska oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta vaikkapa jalkapuurangaistus vielä olisikin voimassa" -- hän asetti ohuen, timanttisormuksista säkenöivän kätensä lordi Maxwellin käsivarrelle -- "emme kumminkaan voisi panna sitä täytäntöön. Meillä ei enää ole sitä tunnetta, että asemamme oikeuttaa meitä niin tekemään, -- ainakin on minun laitani niin. Entisaikaan ylemmät luokat voimakkaalla kädellä tukahuttivat pienimmätkin kapinayritykset alaluokkien puolelta."

"Niinpä he vieläkin tekisivät", vastasi lordi Maxwell kuivasti, "jos vain väkivaltaisuuksiin ryhdytään. Kylläpä nähdään, miten kaikki nämä sosialistien teoriat pitävät paikkansa, jos omaisuudenjako kerran täydellä todella pannaan toimeen. Me -- suurtilalliset ja kapitalistit -- emme suinkaan tule olemaan tämän mullistuksen kiihkeimmät vastustajat, vaan nuo sadat ja tuhannet, joilla on jotakin kadotettavaa -- pari puntaa tehdasyhtiössä, oma talo, muutama tynnyrinala säästörahoilla ostettua maata -- nämä ihmiset ne, pelkään minä, tulevat kukistamaan neiti Boycen ystävät, vieläpä, jos niin tarvitaan, veriin asti puolustamaan omaisuuttaan."

"Olette kenties oikeassa!" huudahti Marcella, uudelleen punastuen. "En voi ymmärtää, mitenkä me sosialistit voimme käytännössä toteuttaa aatteemme. Mutta eihän kellään ole syytä _iloita_ siitä. Eihän kukaan voi _toivoa_, että asiain nykyinen tila jatkuu yhä edelleen. Voi sitä surkeutta mitä Lontoossa usein näkee! Entä täällä maalla sitten: kurjat hökkelit, alhaiset palkat, lisäksi tuo maanomistajain naurettava metsästysinto ja päälle päätteeksi salametsästys -- --"

Neiti Raeburn siirsi kolistellen tuolinsa pöydästä. Mutta hänen veljensä kuori levollisesti päärynää eikä kukaan muukaan liikahtanut. -- Kuinka sallii hän tuollaista keskustelua jatkettavan? Sehän on peräti sopimatonta. Lordi Maxwell vain nauroi.

"Rakas neiti", virkkoi hän hilpeästi. "Tahdotteko tehdä sala-ampujankin sankariksi. Siinä tapauksessa varustautukaa pettymyksiä vastaanottamaan! Kuuleppas, Aldous, mitä juttuja Westall aamulla kertoi minulle. Kotimatkalla, pysähtyessäni hetkiseksi Corbettin arentitalolla, tapasin Westallin, joka oli metsälle lähdössä. Hän sanoo, että Tudley Endin seuduilla vilisee liuta salametsästäjiä, jotka eivät suo hänelle eikä hänen apulaisilleen hengen rauhaa; hän arvelee heidän tulevan omalla hevosellaan Oxfordista yöllä tai varhain aamulla, -- veliä lurjuksia kaikki -- mahdotonta päästä heidän jäljilleen. Mutta hän luulee pian saavansa käsiinsä heidän rikostoverinsa näillä seuduin -- se kuuluu olevan joku Mellorin mies -- Hurd nimeltään -- meidän työmiehiä hän ei liene."

"Hurd!" huudahti Marcella pelästyneenä. "Ei toki, sehän on mahdotonta."

Lordi Maxwell silmäili häntä ällistyneenä.

"Tunnetteko hänet? Pelkäänpä että isänne metsästysalue ei saa salametsästäjiltä rauhaa."

"Siitä syystä että he ovat niin nälkääntyneitä ja kurjia", sanoi Marcella ponnistellen urhoollisesti pysyäkseen tyynenä, vaikka tämä keskustelu saattoi hänen tunteensa kuohumistilaan. "Mitä Hurdiin tulee, en usko siitä sanaakaan! Mutta jos siinä sittenkin olisi perää -- voi! he ovat olleet niin hirveässä ahdingossa -- he olivat työttömiä melkein koko viime talven; he ovat työttömiä nytkin. Ei heitä voi soimata! Kerroinhan minä teille heistä?" hän kääntyi äkkiä Aldousin puoleen. "Ajattelin juuri tänään kysyä, voisitteko tehdä mitään heidän hyväkseen?" Kadonneet olivat nyt profeetallinen ryhti ja eleet. Hän oli itkemäisillään, ja äänessä kajahti vain pelkkää naisellista avuttomuutta.

Aldous kumartui hänen puoleensa.

Neiti Raeburn vilkaisi veljenpoikaan ja älysi nyt selittämättömäksi kauhukseen, mitä merkitsi loiste tämän silmissä ja tuo tavaton puna hänen muuten kalpeilla kasvoillaan.

"Vieläkö hän on työn puutteessa?" lausui Aldous. "Ja te olette senvuoksi niin pahoilla mielin? Älkää olko huolissanne, kyllä me hänelle työtä hankimme. Olen juuri suunnitellut puiston pohjoisosan laajentamista. Siihen työhön hän varmaankin soveltuu. Antakaa vain minulle täydellinen nimi ja osoite."

"Ja varokoon hän Westallia", sanoi lordi Maxwell ystävällisesti. "Antakaa hänelle viittaus, neiti Boyce, ja ollut on mennyttä. Ei mikään minua niin kiusaa kuin tuo alituinen kahakka salametsästäjien kanssa. Sen tietävät kaikki metsänvartiat."