Part 11

"Mitä luulet minun sitte kertoneen? Minä tein niinkuin parhaaksi näin. Aina minä sinun parastasi katson!" sanoi Minta nyyhkyttäen, "muuten olisi vallan surkeata -- vielä surkeampaa kuin nyt!" lisäsi hän epätoivoisena.

Hurd lakkasi hetkeksi puhaltamasta ja tuijotti tuleen pitkää leukaansa sivellen. Tuo vaivainen, kokoonluhistunut, punatukkainen olento muistutti tällä hetkellä eriskummaista menninkäistä.

"Enpä hitto vieköön tiedä, mitä oikeastaan tarkoitat", murahti hän viimein. "Eihän nyt olisi erikoista hätää, kun et vaan tyhjän tautta ajaisi minua kyliä kiertelemään. Kunhan vaan jätät minut rauhaan, hankin elatusta sinulle ja lapsille. Älä sinä hätäile -- ja pidä suusi kiinni!"

Minta seisoi hänen vieressään surkean näköisenä, pitäen paistinpannua silmällä.

"Mikä meille sitten eteen tulee, jos sinut viedään linnaan?" huudahti hän kiivastuen.

"En minä linnaan joudu, sen sanon. Mutta yhtäkaikki huomasi minut Westall tänä aamuna. Parasta on, että sen tiedät."

Vaimon kauhunhuudahdusta ja hurjaa katsetta mies juuri oli odottanutkin, mutta ne kävivät kumminkin hänen sydämelleen. Julma hän ei lainkaan ollut, mutta vuoden päivät oli hänen käytöksensä ollut näin karkeata, sillä hänen _täytyi_ kulkea omia teitään, ja Minta ei antanut hänelle rauhaa.

"Ole nyt kerrankin järkevä", sanoi hän päättävästi, "eihän tässä mitään vaaraa ole. Ei Westall minua kiinni saa. Ennemmin ammun hänet tai itseni. Tänä aamuna hän näki minut, ansaa katsoessani -- sumulta en nähnyt hänen tulevan. Se oli lähellä polkua, eikä ansa sitäpaitsi minun ollutkaan. 'Jim, poikani', sanoo hän ivaten, 'mieleni on paha, mutta minun täytyy tutkia vaatteitasi, vaan älä ole milläsikään.' Nuori Dynes oli hänen seurassaan -- enkä sen vuoksi virkkanut mitään -- olin hiljaa kuin hiiri ja annoin hänen iljettävällä kädellään kopeloida taskujani. Ja mitä luulet hänen löytäneen?"

"Mitä?" kysyi vaimo henkeään pidättäen.

"Ei mitään!" naurahti Hurd. "Ei niin rihman pätkää tai rautalangan palasta -- ei niin mitään! Eilen pyydystämäni jänikset ja kaikki vehkeet olin visusti kätkenyt hautaan, jota hän ei niinkään pian pääse vaanimaan. Minä nauroin hänelle vasten partaa. 'Minä vedän teidät käräjiin ryöstöyrityksestä ja tappelusta, kurja heittiö siinä!' sanoin; 'oppikaa tuolta nuorelta mieheltä, kuinka ihmisiksi ollaan.' Ja niin pötkin tieheni. Älä sinä huoli peljätä, ei hän minua saa kynsiinsä."

Mutta Minta oli pahasti säikähtynyt ja huokaili ja valitteli kaiken aikaa teetä valmistaessaan. Hurd ei ollut millänsäkään. Hän oli vaipunut syviin mietteihin. Kapakassa pari iltaa sitten oli läheisessä pikkukaupungissa asustava sala-ampujaseurue tehnyt hänelle edullisia ehdotuksia. Tarkoitus oli hiipiä Westallin alueeseen kuuluvan Tudley Endin piirin fasaanitarhoihin, ja sitä varten tarvittiin seudut tunteva vakooja. Ensin tämä hänelle tarjottu toimi tuntui hänestä liian vaaralliselta yritykseltä, ja lisäksi oli Minta edellisenä iltana rukoilemalla rukoillut häntä hillitsemään hurjaa metsästyshimoansa, joka pitkällisestä horroksestaan oli jälleen eloon elpynyt.

Äkkiä hän vihapäissään kääntyi Mintaa kohti kuullessaan pari sanaa hänen valituksiaan.

"Entä missä nyt olisitte, sinä ja lapset, ellen niin olisi tehnyt. Olihan jo kaikki myyty, mitä me omistimme! Muhkeastipa me tosiaankin asumme!" -- katkerasti naurahtaen hän katseli ympäri tupaa. Siitä tosiaankin puuttui nuo köyhän maalaisväen asunnoissa tavalliset huonekalut. Ei ollut arkkua, ei mahonkipiironkia, ei mukavaa nojatuolia, ei mitään muuta kuin astiakaappi, muutamia olkituoleja ja pöytä sekä hiukan talouskapineita, haljenneita ja puutteellisia nekin. "Vaivaistalossahan me nyt olisimme kaikki, ellei sitä ennen olisi nälkään kuoltu. Vai missä luulisit meidän olevan? Täällä me olemme istuneet nälkää näkemässä, kunnes lapsista ei ole muuta jäljellä kuin luu ja nahka."

Että hän kantaansa selvittelemällä koetti taivuttaa Mintaa puolellensa, todisti puolestaan, ettei vaimon rakkaus ja kotirauha ollut vielä hänelle yhdentekevä, vaikka heidän tiensä viime aikoina olivatkin eri suuntiin kulkeneet.

"Westall tai Jenkins (Jenkins oli kylän poliisi) saavat kerran sinut kiinni", virkkoi rouva Hurd painokkaasti, laskien teekuppinsa kolisten pöydälle; "selkäpiitäni karmii sitä ajatellessani. _Minun_ suvustani ei vielä kukaan ole istunut linnassa -- ja jos sinä sinne joudut, kuolen minä häpeästä!"

"Lukisitpa lehtiä, joita _hän_ on tuonut", sanoi Hurd kärsimättömästi viitaten sormellaan ensin Melloriin osoitukseksi, että neiti Boycesta oli puhe, ja sitten sanomalehtiläjään tuvan nurkassa, "niin ymmärtäisit, että on suurempi häpeä säätää tuollaisia metsästyslakeja kuin rikkoa niitä. Mutta minä olen saanut tarpeeksi tästä. Missä lapset ovat? Miksi annat pojan olla ulkona niin kauan?"

Hän avasi oven ja tähysteli kynnykseltä ulos Mintan kuivatessa kyyneliään. Jo monta kertaa hän oli päättänyt heittää valittamisen ja koettaa rauhoittua. Mutta se ei ollut helppoa. Hän oli paljon hienompaa sukua kuin miehensä ja oli saanut paremman kasvatuksenkin. Hänen isänsä oli ollut tuolintekijä Wycomtessa ja äiti, turhamainen, yksinkertainen nainen, oli antanut lapselle uhkean nimen näyttääkseen, että hän lapsineen oli erikoisempaa kuin muut. Kuten useimpiin palvelustyttöihin, jotka ovat eläneet hyvässä sovussa isäntäväkensä kanssa ja omistaneet heidän katsantokantansa, oli rouva Hurdiinkin juurtunut syvä lainkunnioitus. Naimisiin mentyään oli Hurd vuosikausia taipunut vaimonsa johdettavaksi. Hän oli ollut kärsivällinen, ahkera ja ystävällinen puoliso ja isä. Hiljaisella tavallaan hän koetti osoittaa Mintalle kiitollisuutta, kun tämä oli ottanut hänet miehekseen. Riita Westallin kanssa näytti häipyneen unhotuksiin. Hän ei milloinkaan Westallia puhutellut eikä maininnut hänen nimeänsä. Heidän elämänsä oli yhtämittaista kamppailua, sillä tulot olivat pienet, lapsia syntyi tiheään, heidän tupansa oli tuskin asuttava ja sairautta oli usein. Mutta kauan oli Hurd nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa. Hänellä ja hänen omaisillaan oli juuri sen verran, että he tulivat toimeen, ja tuo yksinäinen, paljon pilkkaa ja ylenkatsetta kokenut mies oli saanut rakastettavan vaimon ja lapsia. Siksipä hän tyytyi osaansa, ja nuo ulkonaisesti niin raskaat vuodet olivat onnellinen aika kummallekin.

Mutta sitten viime talvi kauhuineen! Useimmat lampuodit köyhtyivät eivätkä voineet palkata työväkeä, joten puolet Mellorin työkelpoista väkeä ei tietänyt muuta neuvoa kuin lähteä Lontooseen työansiolle. Hurd jäi kylään ja oli perheineen kuolla nälkään. Silloin hän eräänä yönä turvautui viimeiseen keinoon ja viritti ansoja Mellorin metsästysalueelle. Minta ei voinut koskaan unohtaa -- olihan hän puoliso ja äiti -- miten eläimellisen halukkaasti he nauttivat tämän ensimäisen luvattoman jänispaistin ja millä pelonsekaisella ilolla hän seuraavana iltana vastaanotti kolme shillinkiä, jotka mies oli ravintolanisännältä saanut myymistään jäniksistä.

Mutta näitä tunteita seurasi levottomuus ja pelko. Sillä Hurdissa virkosivat uudelleen eloon metsämiehen vaistot ja entinen into metsässä kuljeskelemiseen. Hän kävi ärtyiseksi ja tuittupäiseksi. Eikä Mellorin metsästysalue enää ollut hänelle kyllin avara, sillä nuoren Harold Boycen kuoltua erotettiin metsänvartiat, ja tuo ennen metsänriistasta rikas seutu oli nyt paikkakunnan sala-ampujain tyyssijana. Senpävuoksi ei Hurd jättänyt rauhaan Maxwellin aluettakaan, joka kolmelta puolen ympäröi Mellorin tiluksia. Täällä vanhat vihamiehet törmäsivät uudelleen yhteen. Sillä Yrjö Westall oli sillä välin saanut hyväpalkkaisen toimen lordi Maxwellin luona, ja kun häntä pidettiin taitavana metsänvartiana, niin hän toivoi pääsevänsä Maxwellin metsästysalueiden päällysmieheksi, niin pian kuin mainittu toimi joutui avoimeksi. Sala-ampujoihin nähden hänellä oli yhtä kehittynyt vainu kuin hänen jäniksillään, ja uskomattoman vähässä ajassa hän oli saanut vihiä siitä, että Hurdin hirtehinen pyydysteli "hänen" riistaansa.

Mutta Hurd oli viekas hänkin, ja turhaan Westall piti häntä silmällä. Vanha viha miesten välillä leimahti uudelleen liekkiin. Sinä talvena Hurd joi enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli pysyteltävä hyvissä väleissä parin kapakanisännän kanssa, jotka ostivat sala-ampujilta riistaa. Hurdista tuntui siltä, kuin Westallin vaaniva silmä etsisi häntä näistäkin kopukoista. Metsänvartia -- iso, pulska, kova-ääninen mies -- kohteli Hurdia joko julkealla alentuvaisuudella tai raa'alla hävyttömyydellä kuten ennenkin. Hurd ei uskaltanut pitää puoliaan, mutta päivä päivältä kiihtyi viha hänen herkän ärtyisessä mielessään, karkoittaen hänestä lopulta tykkänään tasapainon. Westallin uhkaava muoto pimitti häneltä koko taivaan. Salametsästys ei enää ollut pelkkä tulolähde hänelle, se oli vielä enemmän salaista kamppailua hänen ja hänen poikavuosiensa kiusaajan välillä.

Ja nyt talven kuluessa oli kurjuus uudelleen alkava seitsenkuukautisten säännöllisten ulkotöiden jälkeen! Hento, arka rouva Hurd ei voinut kestää tätä ajatusta. Hän häpesi seudun herrasväkeä ja pastori Hardenia. Omatunto kiusasi häntä yöt päivät. Pari viikkoa elonkorjuun jälkeen onnistui hänen taistella vastaan. Mutta sitten mies jälleen alkoi kuljeksia öisin metsällä. Joka päivä pakotti Minta häntä työtä kuulustelemaan ja itki katkerasti, kun Hurd palasi kotiin tyhjin toimin.

Hurd taas oli siitä mielissään. Tänä iltanakin kajahti hänen äänessään jonkinlaista hilpeätä mielihyvää, kun hän ovella huuteli lapsiaan.

"Will! -- sisään heti paikalla! Daisy! -- Nellie!"

Kaksi pientä olentoa kiiruhti juoksujalkaa sisään, kolmas seurasi läähättäen jäljessä. Nauraen ja jutellen juoksivat tytöt äitinsä luo. Hurd nosti pojan käsivarrelleen.

"Missä olet juoksennellut, Will? Ei näin kostealla ilmalla saa ulos lähteä. Minulla on tasku täynnä kastanjoita ja muuta hyvää lisäksi."

Hän kantoi pojan tulen eteen ja istutti hänet polvelleen. Pieni surkastunut poika punastui mielihyvästä, kun sai olla isänsä seurassa. Yskien hän leikitteli kiiltävillä kastanjoilla ja pureskeli herkullista päärynää, jonka muuan tuttava oli isän mukana lähettänyt hänelle. Ikkunaverhot laskettiin alas, lamppu paloi pöydällä, ja paistetusta jäniksestä ja sipulista levisi suloinen tuoksu tupaan. Koko perhe kokoontui pöydän ympärille. Tulenvalo leikitteli lasten laihoilla säärillä ja kalpeilla kasvoilla, nurkkaan työnnetyn kehdon laidoilla, äidin itkettyneillä, mutta jo taas myhäilevillä kasvoilla ja kääpiömäisen isän omituisilla, kelttiläisillä piirteillä ja takkuisella tukalla. Keskinäinen rakkaus ja ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen on köyhien onni. Ja tällä hetkellä tunsi Hurdin perhe itsensä onnelliseksi.

Marcella suuntasi sillä välin askeleensa kotiin. Kylätiellä hän kohtasi samettipukuun ja sääryksiin puetun kookkaan, leveähartiaisen miehen, joka käveli pyssy olalla, kaksi koiraa mukana, kantaen pullottavaa metsästysreppua. Hänen käyntinsä oli sotilaallista, ja Marcellan kohdalle tultuaan hän tervehti kunnioittavasti.

Marcella nyökäytti hiukan päätään.

"Mokoma tappelupukari!" ajatteli hän, rouva Hurdin kertomus yhä mielessään. "Mutta hän tainnee sentään olla aika hyvä metsänvartia. Lordi Maxwell olisi varmaankin pahoillaan, jos kadottaisi hänet! Se väärä järjestelmä se tällaisia miehiä kasvattaa ja tarvitsee!"

Hänen ajatuksensa keskeytti pony-rattaiden ratina. Pieni, vanhan puoleinen nainen, jolla oli suuri, musta hattu, ajoi hänen ohitseen hämärässä ja tervehti jäykästi. Marcella hämmästyi, niin että tuskin vastasi tervehdykseen. Sitten hän seurasi silmillään vaunuja. Nainen oli neiti Raeburn.

Huomenna siis!

X LUKU

"Ettekö suvaitse siirtyä lähemmäksi ikkunaa? Tähän vuodenaikaan olemme hyvin ylpeät näköalastamme", sanoi neiti Raeburn Marcellalle riisuessaan häneltä päällysnuttua. "Lady Winterbourne ei ole vielä saapunut, mutta hän tulee varmaan. Hän on hyvin tarkka pitämään lupauksensa."

Marcella nosti tuolinsa lähemmäksi suurta kaari-ikkunaa ja silmäili uhkeata puutarhaa ja linnaa ympäröivien metsien syksyistä kauneutta. Itsetietoisen näköisenä ja pää pystyssä hän siinä istui eikä nähtävästi halunnut paljon jutella. Niinpä neiti Raeburn, joka kutimineen oli asettunut istumaan lähelle vierastansa ja parisen minuuttia oli puhellut ilmasta ja Mellorista, mietti itsekseen: "Jäykkäluontoinen -- ilmeisesti jäykkäluontoinen ja liian varma käytökseltään niin nuoreksi tytöksi. Mutta kauniimpaa olentoa en ole koskaan nähnyt!"

Lordi Maxwellin sisar oli oivallinen nainen. Hän oli kaikkien Maxwellin tiluksiin kuuluvain kyläin uuttera, hyväntahtoinen itsevaltias ja lisäksi innokas tory-puoluelainen. Veli ja veljenpoika edustivat hänelle ihmissuvun kukkaa, eikä hänen mieleensä olisi koskaan juolahtanut vastustaa heidän tahtoansa missään asiassa. Mutta eipä hän sen ohessa unohtanut, että hänellä oli oikeuksiakin heihin. Ainakin kaikissa sellaisissa asioissa, jotka koskivat naisia ja joissa miehet niin helposti joutuvat puijatuiksi, hän katsoi olevansa heidän luonnollinen holhoojansa. Aldousin etua valvoen hän oli vuosikausia pitänyt silmällä kaikkia naapuriston nuoria naisia ja hän huokaili itsekseen nähdessään miten monta hyvää tilaisuutta Aldous päästi käsistään livahtamaan.

Siinä hän nyt näennäisesti niin rauhallisena istui Marcellan vieressä jutellen ja kutoen sukkaa, vaikka oli menehtyä uteliaisuudesta ja levottomuudesta. Vaikka Raeburnilaisilla olikin suuri keskinäinen luottamus, eivät he kumminkaan olleet kärkkäät tunteitansa ilmaisemaan. Ei lordi Maxwell enemmän kuin Aldouskaan ollut vielä mitään neiti Raeburnille uskonut, mutta hänen valpas silmänsä huomasi kumminkin, että jotain oli tekeillä.

Mutta vaikkei Aldous sanallakaan ollut antanut isotätinsä tietää aikeistaan, tiesi tämä kumminkin, että hän oli neiti Boycesta ja hänen äidistään puhunut paljon lady Winterbournelle, joka oli ainoa nainen paikkakunnalla, jonka kanssa herra Raeburn oli tuttavallisissa väleissä.

Tietysti oli neiti Raeburninkin kuuluviin tullut, että Mellorin uudella omistajalla oli kaunis tytär. Hänestä puhuttiin paljon, ja neiti Raeburn oli varsinkin Hardenien kuvauksista muodostanut itselleen Marcellasta kuvan, joka kyllä oli omituinen, mutta ei suinkaan viehättävä. Levottomat kysymykset ajelehtivat nyt vanhan neidin päässä. Mitä merkitsi neiti Boycen olo täällä Maxwell Courtin vierashuoneessa, mitä Aldousin hermostunut ja hajamielinen käytös? Ja miksikä lordi Maxwell niin kärsimättömästi toivoi komiteakokouksen sukkelaan päättyvän, että hän hyvissä ajoin ennättäisi aamiaisille, joihin hänen nimenomaisesta toivomuksestaan ei oltu kutsuttu muita vieraita kuin lady Winterbourne?

Marcella puolestaan oli täysin tietoinen siitä, että häntä pidettiin silmällä ja että hänen oli voitettava alaa vihollisen leirissä. Tässä hän nyt viimeinkin istui näiden pelottavien ihmisten seurassa, joiden tuttavuuteen hän oli tavallaan tunkeutunut. No niin -- mitä moittimista siinä? Huomenna hän vaikka tekisi sen uudelleen, jos vain katsoisi etunsa niin vaativan. Hänen omatuntonsa oli puhdas. Luottavaisena hän oli heitä lähestynyt, ja ellei heitä haluttanut kohdella häntä samalla tavalla, niin hän kyllä tietäisi, millä keinoin puolustautua heitä vastaan! Ja totta hän heille näyttäisi, että tullaan sitä toimeen ilman heidän apuansakin.

Mutta vaikka hän ulkonaisesti esiintyikin rauhallisesti ja arvokkaasti, oli hänen vilkas mielensä täynnä kiihkeätä uteliaisuutta, jota hän töin tuskin jaksoi hillitä. Mitenkähän tässä upeassa talossa elettiin ja mitä osaa mahtoi Aldous siinä näytellä? Itse asiassa hän tiesi perin vähän siitä säätyluokasta, johon hän syntyperältään kuului. Ylhäiset ihmiset ja ylhäiset kodit olivat hänelle aivan tuntemattomia. Hän tarkasteli niitä taiteilijasilmillään ja oli lujasti päättänyt, ettei antaisi niiden häikäistä tai lumota itseään. Mutta kun hän nyt aika-ajoin vilkaisi ympärilleen, niin tuo loistava huone Tudorin aikuisine kattoineen ja kauniine tauluineen sekä se ylellisyys ja hienostunut aisti, joka kaikkialla kohtasi silmää, herätti hänessä vasten tahtoakin ihastusta ja romanttista vetovoimaa kaikkeen tähän loistoon ja siihen yhdistettyyn valtaan. Hän ei voinut olla tuntematta ylpeyttä siitä, että oli yhdenvertainen näiden ihmisten kanssa; sillä vaikka hän olikin halveksivinaan sukuylpeyttä, ei hän sentään mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut luopua vanhasta nimestään.

Äiti oli hänelle vakuuttanut, että Boycen suku oli yhtä vanha ja ylhäinen kuin Raeburninkin. Merkitsee sekin jotain, jos asioita ruvetaan mittaamaan tavallisella pikkumaisella mittapuulla. Mutta sellaista hän ei siedä. Mitä hän välittää ylhäisestä sukuperästä ja rikkaudesta! Pää pystyyn vaan, kuten äiti oli neuvonut tekemään! Ja hänen käytöksensä kävi itsetietoiseksi ja varmaksi, herättäen neiti Raeburnin salaista, moittivaa arvostelua.

Missä viipynevät talon herrat? Jo alkoi Marcella harmistua ja tuskaantua niistä monista kysymyksistä, joilla tämä kutova vanha neiti piti keskustelua vireillä, kun samassa ovi avautui ja palvelija ilmoitti: "Lady Winterbourne."

Pitkä, laiha, mustiin puettu nainen astui huoneeseen.

"Tulen hiukan myöhään, Agneta rakas", sanoi hän neiti Raeburnille, "mutta tiet ovat kurjan kurjat, ja niitä uusia hevosia, jotka Edwardilta sain lahjaksi, on niin kiusallisesti varottava. Niinpä neuvoinkin ajuria vasta kertana käärimään ne peitteisiin ja viemään ne vuoteeseen lepäämään. Ennemmin minä kävelen kuin toista tällaista retkeä teen."

"Sen kyllä uskon", sanoi neiti Raeburn tulijaa suudellen. "Sinut tunnetaan. Neiti Boyce -- lady Winterbourne."

Lady Winterbourne ojensi kätensä Marcellalle, ja tämä huomasi hänen liikkeissään jonkinlaista arkaa kömpelyyttä, joka ei ensinkään soveltunut hänen muhkeaan pituuteensa. Neiti Raeburn ja hän olivat täydellisiä vastakohtia sekä ulkonäköön että vaatetukseen nähden. Lordi Maxwellin sisar oli pieni ja pyylevä ja käytti mielellään loistavia värejä ja helyjä puvussaan.

Hänen pitsillä reunustettu myssynsä oli tehty koreasta silkkihuivista; kaulassa riippui monenlaisia kultaketjuja koristimineen, ja ranteissa kimalteli useita rannerenkaita, nähtävästi manalle menneiden sukulaisten ja ystäväin muistoja; puku oli tummanpunainen. Yleensä sai hänen ulkomuodostaan sen käsityksen, että hän oli tarmokas, toimelias, hyväntahtoinen ja järkevä vanha neiti.

Lady Winterbourne puolestaan oli päästä kantapäähän mustiin puettu; hänen pukuaan ei somistanut yksikään koriste. Kasvotkin näyttivät muovaelluilta samaan ankaraan, voimakkaaseen tyyliin, ne olivat lujapiirteiset ja kalpeat. Ryhti oli suora ja jäykkä, ja tuuhean, lumivalkoisen tukan alta kiiluvissa silmissä oli usein hajamielinen, tuijottava katse. Toisinaan ympäröi koko olentoa sellainen traagillinen arvokkaisuus, että melkein olisi luullut traagillisen näyttelijättären puhuvan ja liikkuvan. Mutta sen ohessa sekaantui tähän mahtavaan ryhtiin jonkinlaista naisellista tai pikemmin lapsellista heikkoutta ja avuttomuutta. Hän oli kauttaaltaan ylhäinen nainen, mutta sen lisäksi personallisuus, jonka ulkonaisessa esiintymisessä pilkisti esiin jotain arkaa, hapuilevaa, kömpelyyteen vivahtavaa.

"Ettehän vielä kauan ole ollut Mellorissa?" lausui tulija syvällä alttoäänellä.

"Lähes seitsemän viikkoa; mutta vanhempani saapuivat sinne jo toukokuussa."

"Eikö vanha kotitalonne ole teistä viehättävä ja muistorikas?"

"On tietenkin, olen tuiki ihastunut siihen," vastasi Marcella käyden levottomaksi, kun lady Winterbourne yhä herkeämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.

"En ole käynyt siellä sen kesän jälkeen -- kun Palmerstonit olivat siellä käymässä -- muistathan, Agneta -- siitä on jo pitkä aika -- kaksikymmentä vuotta?" sanoi lady Winterbourne neiti Raeburnin puoleen kääntyen.

Marcella istui tuolillaan suorana ja jäykkänä. Lady Winterbourne hätääntyi ja hämmentyi.

"Muistaakseni en ole koskaan nähnyt äitiänne, neiti Boyce, -- olin siihen aikaan niin paljon poissa kotoa. Ah niin, kerran kuitenkin -- --"

Puhuja vaikeni ja sävähti hehkuvan punaiseksi. Marcellan nähdessään oli hän heti ollut varma siitä, että sanoisi tai tekisi jotain sopimatonta, ja tämä paha aavistus olikin mahdollisimman nopeasti käynyt toteen. Hän oli nähnyt rouva Boycea yhden ainoan kerran: tuomiosalissa tuon kuuluisan oikeusjutun viimeisenä päivänä, jolloin hän tiheästi hunnutettuna, istuen niin lähellä miestänsä kuin mahdollista, oli odottanut tuomion langettamista. Kun hän jo ennen oli uskonut tämän muistelman neiti Raeburnille, mutta unohti sen tehneensä, joutuivat molemmat naiset peräti hämilleen.

"Rouva Boyce lienee, ikävä kyllä, terveydeltään heikko", sanoi neiti Raeburn, kumartuen sukankutimensa kantaa tarkastamaan. "Olisipa ollut hauska, jos olisimme voineet saada hänet seuraamme tänään."

Hetken olivat kaikki ääneti. Lady Winterbournen surunvoittoinen katse oli jälleen Marcellaan tähdätty.

"Toivon että tulette minua tervehtimään", lausui hän äkisti, "ja rouva Boyce myöskin".

Lady Winterbournen ääni oli lempeä ja sointuva, vaikka hyvin syvä, ja Marcella tunsi äkkiä kiintymystä häneen.

"Kyllä tulen", vastasi hän, ja hänen kasvonsa vilkastuivat jälleen; "äiti ei käy missään, mutta minä tulen mielelläni, jos vain kutsutte".

"Tulkaa sitten ensi tiistaina", sanoi lady Winterbourne nopeasti, -- "tulkaa teelle, minä kyyditän teidät kotiin. Herra Raeburn on puhunut minulle teistä. Hän sanoo -- että luette paljon."

Äänen juhlallinen sävy hänen viimeisiä sanoja lausuessaan ja surunvoittoisen katseen tuijottava ilme vaikuttivat Marcellaan vastustamattomalla voimalla. Hän purskahti nauruun, ja molemmat naiset samassa huomasivat, että hän oli tavattoman viehättävä ja kaunis.

"Kuinka hän sen tietää? Minähän olen tuskin ensinkään puhunut kirjoista hänen kanssaan."

"Täälläpä hän tuleekin", sanoi lady Winterbourne iloisesti hymähtäen, "nytpä heti kysymme häneltä. Mutta kyllä hän aivan varmasti niin sanoi."

Nyt Marcella vuorostaan punastui. Aldous Raeburn astui huoneen poikki, tervehti lady Winterbournea ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Marcellan käsi hänen kädessään.

"Kerroithan minulle, Aldous", sanoi lady Winterbourne, "että neiti Boyce on hyvin innostunut kirjallisuuteen?"

Puhuja oli tuntenut Aldous Raeburnin aina pienestä pojasta, ja kun hän lisäksi oli kaukaista sukua Aldousille, sinutteli hän häntä.

Aldous myhähti.

"Minä sanoin, että neiti Boyce näyttää olevan kirjoihin menevä kuten te ja minä, lady Winterbourn. Mutta en aio alistua kuulusteltavaksi!"

"Te erehdytte minun suhteeni", sanoi Marcella avomielisesti, "minä tosin lueskelen paljon, mutta harvoin maltan lukea kirjan läpi. Minulta puuttuu kärsivällisyyttä."

"Te tahtoisitte niin kiireesti päästä kaiken perille?" lausui neiti Raeburn hiukan terävästi.

"Niinpä luulen!" sanoi Marcella. "Päässäni pyörii alati satoja asioita, joita tahtoisin toimittaa, enkä kumminkaan saa mitään aikaan."

"Niin sitä nuorena ajatteli", sanoi lady Winterbourne huoaten. "Kun tullaan vanhaksi, niin vaatimukset hupenevat. Kaksikymmenvuotiaana en suinkaan luullut, että seitsemänkymmenen korvissa olisin yhä vielä tietämätön ja tyydyttämätön."

"Noin te puhutte siksi, että yhä vielä olette niin nuori, lady Winterbourne", sanoi Aldous nauraen hänelle vanhan, hyvän ystävän tavoin, joka ei pelkää loukkaavansa. "Tehän olette nuorempi kuin yksikään meistä! Aina kun tulen teidän luotanne, tuntuu minusta kuin olisin jälleen vallaton koulupoika."

"Enpä totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi lady Winterbourne ja huokasi uudelleen. Sitten hän vilkaisi vieressään istuvaan pariin. Kädet polvilla ja eteenpäin kumartuneena, säteilevä eloisuus kasvoillaan, istui siinä Aldous, voiden tuskin hetkeksikään kääntää katsettaan noista tummista tytön kasvoista. Marcella sitävastoin näytti huomattavan ujolta, jos kohta ylpeältä.

"Kultaseni", sanoi vanha rouva, kääntyen äkisti neiti Raeburnin puoleen, "oletko kuullut, minkälaisen ihmelapsen Alice on tällä kertaa saattanut maailmaan? Se syntyi neljä hammasta suussansa."

Neiti Raeburnin ihmetys oli uutisen arvoinen, ja molemmat vanhat ystävykset alkoivat hiljaisella äänellä jutella lady Winterbournen lukuisasta perheestä.