Part 10

"Ehkäpä he niin tekevät", lausui hän, ja hänen vaimonsa näki, että hän alkoi tutista. "Voipi olla, että he niin tekevät, voipi olla -- en minä vastaan väitä, vaikka en minä koskaan noista kaniineista ole vilahdustakaan nähnyt. Mutta se ei riitä. Työmies on mielissään saadessaan syötäväksi jäniksen tai kaniinin -- mutta asialla on toinenkin puoli. Hän on alinomaa ulkona metsässä ja pellolla, missä näkee jänisten loikkivan edestakaisin. Hän tuntee niiden tiet tarkkaan, tietää mistä syrjäisestä kolkasta hätyytetty jänis pääsee metsän pimentoon puikahtamaan, sillä hän on aina siellä ja se on hänen ainoa hauskuutensa. Ja sitten hän virittää paulan tai kaksi -- hiki hatussa hän sen tekeekin -- ja yöllä hän hiipii korjaamaan saalistaan. Eipä meikäläisellä ole muutakaan iloa elämässä, ja vaikka tuosta saisikin linnassa istua, niin onhan siitä ollut hupiakin."

Sauva vanhuksen käsissä vapisi tuntuvasti. Nuoruuden muistot heräsivät uudelleen eloon.

"Kyllä tiedän", huudahti Marcella harmin ja tuskan sekaisella äänellä. "Tuo kurja järjestelmä on kaikkeen tähän syynä. Se turmelee maanomistajat ja maattomat. Eikä se siitä parane, ennenkuin _kansa_ perii takaisin maan ja kaikilla on yhtäläinen oikeus siihen."

"No, jopa jotakin! sekös osaa puhua!" sanoi rouva Jellison kääntyen naurussa suin seuralaisiinsa päin. Sitten hän kumartui Marcellan puoleen, koppasi häntä äkisti käsivarresta ja huudahti: "Sanokaapa se sama lordi Maxwellille. Syntyisipä siitä silloin hiukan hälinää, ja se olisi minulle mieleen."

Marcella naurahti ja punastui.

"Lordi Maxwellille uskallan kyllä sanoa tämän ja paljon muutakin", vastasi hän ylpeästi. "Minä en häpeä lausua mielipiteitäni."

"Sen kyllä uskon", sanoi rouva Jellison laskien Marcellan käsivarren irti. "Patton hoi, sanokaapa mitä te siitä arvelette. Äänestää ette enää saa, kun kuulutte vaivaistaloon. Vaaliajan lähestyessä saatte olla rauhassa. Te ja minä olemme turvassa herra Whartonilta, siltä nuorelta mieheltä, joka kaikkialla kiertelee ja lupaa ihmisille vaikka auringon taivaalta, kun vaan häntä äänestävät. Ei, meitä ei petetä mairituksilla kuten Joe Simmonsia ja Jim Hurdia. Mutta ei tuosta suurtakaan vahinkoa liene. Ajattelemasta ei meitä kumminkaan kukaan kiellä."

Mutta Pattonia ei ärsyttäminen nyt auttanut. Hän oli jälleen vetäytynyt kuoreensa, eikä hänestä enää saatu sanaakaan lähtemään.

Marcellan puhuessa iski vanhuksen pimitettyyn mieleen epäluulo, tuo ainiaan väijyvä epäluulo, joka tekee niin kieroiksi köyhäin ja rikkaiden keskinäiset välit. Tämä nuori neitonen, joka puhui niin omituisesti, oli uuden tilanomistajan tytär. Ja siitä oli jo koko kylä yhtä mieltä, että Richard Boyce oli "köyhä raukka" ja "itara isäntä". Hän ei ollut hitustakaan parempi veljeänsä. Mitä hyödyttivät nuoren neidin kauniit puheet, neidin, jonka isää terveyslautakunta äskettäin oli haastattanut kolmasti käräjiin kylän epäterveellisten asuntojen tähden. Eikä penniäkään annettu kenellekään kylässä. Tytär kyllä silloin tällöin kuljetti mukanaan ruokaa mökkeihin, mutta eipä hän siitä saanut paljonkaan kiitosta osakseen. Entä mitä tarkoittivat nuo salametsästyksen urkkimiset? Patton vanhus samoin kuin koko kylä tiesi vallan hyvin, että Robert Boycen loppuiällä ja hänen metsästysintoisen poikansa kuoltua Mellorista oli tullut etäällä ja lähellä asuvien salametsästäjäin tyyssija ja että luvatonta ampumista harjoitettiin naapuristossakin niin suuressa määrässä, että lordi Maxwellin ja lordi Winterbournen metsänvartiat olivat alinomaa varuillaan Mellorin väen suhteen. Nähtävästi oli tämä nuori neitonenkin kuullut siitä puhuttavan, ja nyt hänen isänsä tahtoi, että hän kuulustelisi kyläläisiä. Näin tuumien paadutti Patton sydäntään herrojen viekkautta vastaan.

"En minä mitään ajattele", vastasi hän töykeästi rouva Jellisonin kysymykseen. "Ajatteleminen ei kuulu minun tehtäviini, eikä se estä, että vietän viimeiset päiväni vaivaistalossa."

Suuttumus oli viedä Marcellalta maltin.

"Kuulkaapa, herra Patton", huudahti hän kumartuen vanhuksen puoleen, "eikö teitä sitten yhtään lohduta se ajatus, että onnellisempi aika on tulossa, vaikkette te saakkaan sitä nähdä. Toinen aika on tuleva. Tätä yhtämittaista vihaa ja heikompain polkemista ei voi kestää iankaikkisesti ihmisten kesken. Nyt aletaan se jo käsittää. Lontoossa ollessani eivät ne ihmiset, joiden kanssa seurustelin, ajatelleet muuta eivätkä puhuneet muusta kuin tästä. Niin pian kuin kansa vain _tahtoo_ -- ja nythän sillä on valtakin, kun on saatu yleinen äänioikeus -- annetaan maata jokaiselle, kullakin kylällä on oleva oma neuvoskuntansa, joka hoitaa kaikkia yleisiä asioita, työmies ei ole huonompi tilanomistajaa tai pastoria, hän saa paremman kasvatuksen ja parempaa ravintoa ja hänellä tulee olemaan paljon harrastuksia ja nautintoja, joista hänellä ei nyt ole aavistustakaan. Ja jos hänen kovasti tekee mieli metsästää, voi hän tehdä sitäkin. Luokkaharrastukset eivät enää herätä katkeruutta, ja kadonnut on silloin toivottomuus ja kurjuus."

Marcella lakkasi puhumasta vetääkseen henkeä. Surkeata oli hänestä jutella näin noille poloisille, vuosien koukistamille vanhuksille, jotka koko ikänsä olivat raataneet rautaisen järjestelmän painon alla eivätkä enää odottaneet mitään tulevaisuudelta, olipa se sitten kuinka kimalteleva tahansa. Koko kohtaus teki häneen draamallisen vaikutuksen ja painui niin selvin piirtein hänen mieleensä, kuin olisi hän itse syrjästäkatsojana sitä tarkannut.

Siinä hän huomasi istuvansa saarnaajana kehnon takan ääressä, ympärillään lieden liekkien valaisemat kuulijat, näki tuvan autiot, valkeiksi kalkitut ja kosteudesta tummuneet seinät ja perällä hennon, mutta yhä sievännäköisen Minta Hurdin, joka nojasi astiakaappia vasten, kuunnellen pää kumarruksissa toisten keskustelua ja palmikoiden koneellisesti olkityötään, joka aamusta iltaan oli hänen käsissään ja tuotti hänelle viikossa yhden shillingin ja kolme penceä.

Marcella oli kiihtynyt ja taistelunhaluinen -- hän soimasi isäänsä, lordi Maxwelliä ja Aldous Raeburnia. Tulkoon hän vaan, tämä uusi ystävä, omin silmin näkemään, miten Marcella Boyce kohtelee ja puhuttelee näitä kurjia kyläläisiä. Hän oli täynnä uhmaa ja ikävöi kiihkeästi päästä kiusaamaan Aldousia. No niin, pian he tapaavat toisensa ja ihan uudessa ja toisenlaisessa ympäristössä. Ja tämä tietoisuus antoi vielä enemmän sisällystä ja merkitystä hänen käsitykselleen nykyhetkestä.

Sillä aikaa kun tällaisia katkonaisia ajatuksia ja tunteita ajelehti Marcellan päässä, mietiskeli Patton vanhus Marcellan puhetta, johon kaikki odottivat hänen jotakin vastaavan.

Viimein hän kostutti kielellään kuivia huuliaan ja ponnisteli vastausta.

"Uskokoon ken tahtoo, mutta _minua_ ei kukaan saa puijatuksi! Rikkaat pitävät kyllä kiinni omastaan", ja hän survaisi kiivaasti sauvansa lattiaan, "ja köyhät saavat nuolla näppiänsä yhä edelleenkin. Ei se maailma niin muutu, ei ainakaan teidän eläessänne."

"Voi minkälainen suupaltti te olette", huomautti rouva Jellison. Hän oli kuunnellut keskustelua käsivarret ristissä rinnalla häijynkurisen ja huvitetun näköisenä. "Neiti puhuu niin kauniisti, ihan kuin kirjasta. Ja kyllä kai hän tuntee asiat paremmin kuin meikäläiset. Sen minä vaan sanon, että jos kaikki jaetaan tasan ja minä olen mullassa, niin toivoisinpa, ettei Yrjö Westall saisi siitä hitustakaan. Hän on ilmankin koppava. Eikä Isabellalle juuri herran päivät koittaisi, jos tuo mokoma saisi ohjakset käsiinsä."

Kaikki nauroivat, Marcella ensimäisenä. Rouva Jellisonin suupielet nytkähtelivät vielä pidätetystä naurusta ja hänen silmänsä sädehtivät, ikäänkuin hän näkisi hupaisia kuvia, joita ei tällä kertaa tahtonut muille näyttää. Marcella silmäili Pattonia miettiväisenä.

"Oletteko te elänyt kaiken ikänne tässä kylässä?" kysäisi hän.

"Olen syntynyt Witchett Hillissä. Ja vaimoni naapuritalossa. Ensi maaliskuussa olemme olleet yksiseitsemättä vuotta naimisissa."

Ääni oli jälleen vaivaishoitolaisen, nöyrä ja hiukan valittava. Hänen vaimonsa myhäili kuullessaan itseänsä mainittavan. Hänellä oli pitkät kasvot ja valkoiset hiukset, jotka pistivät näkyviin vanhan, mustan päähineen alta. Yleensä oli ilme hänen kasvoillaan valppaampi ja hienostuneempi kuin tavallisesti hänen säätyisillään. Hän puhui hiukan väräjävällä äänellä ja huokaili usein.

"Tietääkö neiti", sanoi rouva Jellison rouva Pattoniin viitaten, "että hän piti koulua nuorena ollessaan".

"Ihanko totta?" virkkoi Marcella, lämmin harrastus äänessään. "Koulu ei tietenkään ollut suuri siihen aikaan?"

"Olipa lapsia sentään neljänkymmenen vaiheilla", vastasi rouva Patton huoaten. "Kahdeksantoista, joiden puolesta pastori maksoi, kahdeksantoista, joista herra Boyce piti huolen, loput maksoivat itse puolestaan."

Ääni heikkeni ja hän huokasi uudelleen ikäänkuin loppumattoman väsymyksen painostamana.

"Ja mitä te opetitte?"

"Opetin lapsia olkia palmikoimaan, lukemaan ja kirjoittamaan minkä itsekin osasin. Ei silloin koulussa opittu niin paljon kuin nyt." Heikko puna lehahti rouva Pattonin kuihtuneille poskille, ja hän katseli rukoillen ympärilleen, ikäänkuin pyytäen heitä jättämään hänet rauhaan keskusteluissaan.

Mutta rouva Jellison ei hellittänyt.

"Minuakin hän opetti", sanoi hän nyökäyttäen Marcellalle ja vilkaisten rouva Pattoniin. "Hänellä oli oma tapansa kiertää vaikeat sanat. Hän ei milloinkaan tunnustanut, ettei hän itsekään osannut niitä lukea. 'Sano Jerusalem ja lue eteenpäin.' Niin hän aina meille sanoi, niin totta kuin elän. Ja kun Isabella ja minä iltaisin luimme raamattua, tein minä samoin. Enhän toki tahtonut omalle tyttärelleni näyttää puutteellisuuttani. Niin sitä pulasta pääsee."

"No niin, eihän se sana ketään pahentanut", virkkoi rouva Patton punastuen ja puolustellen.

"Ennenkuin minut pantiin hänen kouluunsa, opetti minua eräs toinen vaimo, joka asui Shepherd Rowilla. Muistathan sinä hänet, Betsy Brunt?"

Rouva Bruntin sameissa silmissä välähti veitikkamainen ilme.

"Muistanpa kyllä. Merry Mass oli hänen nimensä, ja teidän keppostenne takia olin monta kertaa helisemässä hänen kanssaan."

Marcella istui paikallaan käsi poskella tarkastellen ahnaalla uteliaisuudella seuralaisiaan.

Häntä ällistytti näiden vanhain ihmisten huolettomuus ja kevyt leikillisyys. Rouva Bruntin viikkotulot olivat kaksi shillingiä ja kuusi penceä sekä pari leipää kunnalta. Hän asui vaivaistalossa tai pitäjän hänelle luovuttamassa mökissä, joka tuskin oli asuttavassa kunnossa. Viisi lasta oli häneltä kuollut, ja molemmat elossa olevat pojat, kumpikin työmiehiä, antoivat hänelle shillingin viikossa. Kuusi penceä hän ansaitsi itse oljenpalmikoimisella. Hänen miehensä oli joutunut työkärryjen alle ja kuollut. Hänen eläessään olivat vuotuiset tulot harvoin olleet suuremmat kuin kahdeksankolmatta puntaa. Samoin oli laita Pattonien. Kymmenestä lapsesta oli kaksi elossa, ja nykyään he elivät pääasiallisesti palveluksessa olevan tyttären kustannuksella. Rouva Patton oli viime vuosina sairastanut tuskaista, parantumatonta tautia, joka tuotti hänelle uskomattomia kärsimyksiä.

Käsittämätöntä, mitä kaikkea nämä poloiset olivatkaan kokeneet! Nälkäpalkkoja, sairauksia ja kärsimyksiä, syntymisen ja kuoleman kauhuja, omaisten ja ystäväin hautaan-sortumista, yhtämittaista työtä ja huolta -- kaikki tyynni mitä viheliäisimmässä ympäristössä. Mutta täällä he istuivat syksyisessä hämärässä nauraen, jutellen ja leikkiä laskien -- ikäänkuin vanhat, kummalliset, ryppyiset lapset, jotka nauttivat jokaisesta rauhallisesta hetkestä myrskynpuuskien lomassa. Kehdosta hautaan he olivat riippuvaisia tilanomistajasta, pastorista, seurakunnasta, sorrettuja ja omasta mielestään usein huonosti kohdeltujakin, mutta katkera ei heidän mielensä silti ollut. Omasta kurjuudestaankin he saattoivat tehdä pilaa, jos vain ystävällinen naapuri tarjosi heille sijaa takan ääressä ja kupillisen teetä.

Marcellan sydän laajeni ja hehkui. Niin kyllä, näistä vanhuksista ei enää ollut mitään toivomista; ajelehtivia hylkyjä he vain olivat elämän rannikolla, ja ennen pitkää oli kuoleman pakovesi huuhtova heidät unhotuksen hautaan. Mutta tuliko nuorten miesten ja naisten ja lasten kasvaa ja vanheta kuten näiden? Tuliko heidänkin vanhoina muuttua tuollaisiksi myhäileviksi, kutistuneiksi, epämiellyttävän alistuviksi olennoiksi? _Yksi_ nainen sentään oli olemassa, joka oli päättänyt tehdä kaikki voitavansa virittääkseen tyytymättömyyttä ja kapinanhenkeä ainakin muutamissa heistä.

IX LUKU

Tuli takassa hiiltyi, eikä rouva Hurd kiirehtinyt lamppua sytyttämään. Juttelevista vanhuksista näkyi enää vain epäselviä piirteitä hiilloksen hämärässä hohteessa. Rouva Hurd palmikoi yhä olkia seisaallaan, heristäen silloin tällöin korviaan, kun ulkoa kuului askeleita.

Ovelle koputettiin viimein. Rouva Hurd kiirehti avaamaan.

"Äiti, meillä on sama tie", lausui karhea ääni, "minä saatan sinut kotiin, jos nyt tulet".

Kynnyksellä seisoi rouva Jellisonin tytär, Westallin vaimo, pikku poika vieressään. Naisen leveät hartiat ja karkeapiirteinen pää kuvastuivat selvästi kalpeata iltataivasta vastaan. Marcella huomasi, ettei hän tervehtinyt vanhuksia eivätkä hekään häntä. Metsänvartian vaimon nähdessään rouva Hurd puolestaan käänsi hänelle nopeasti selkänsä ja vetäytyi tuvan toiselle puolelle.

"Tuletko, äiti", toisti Isabella.

Rouva Jellison murahti jotain, lausui jonkun pistosanan tyttärelleen ja alkoi sitten perusteellisesti heittää hyvästi, sillä aikaa kun Isabella ääneti odotti ja vilkaisi tuontuostakin Marcellaan, joka ei ollut ennen häntä nähnyt.

"Ethän sinä vielä osaa käyttäytyäkään", virkkoi rouva Jellison tuimasti hänelle ikäänkuin kymmenvuotiaalle lapselle, "et ole sanonut neidille hyvää iltaa".

Rouva Westall kumarsi syvään ja pyysi anteeksi, ettei ollut neitiä huomannut pimeässä. Hän oli nyt mielevä ja nöyrä, ja Marcellaa inhotti, kun hän pudisti hänen kättään.

Kun äiti ja tytär olivat poistuneet, alkoivat toisetkin tehdä lähtöä ja Marcella jäi hetkeksi kahdenkesken rouva Hurdin kanssa.

"Kiitoksia, tuhansia kiitoksia teille", sanoi rouva Hurd, kuivaten esiliinallaan silmiin herahtavia kyyneleitä, kun Marcella näytti hänelle sanomalehti-ilmoitusta. "Kyllä hän koettaa, siitä saatte olla varma. Mutta en usko sen onnistuvan."

Ja sitten tuo poloinen äkkiä lyyhistyi kokoon, ikäänkuin hänen kärsivällisyytensä ja voimansa olisi äkkiä murtunut. Nojaten tyhjiä hyllyjä vastaan, missä heidän harvat ruukkunsa ja pannunsa säilytettiin, hän heitti esiliinan kasvoilleen ja puhkesi hillittömään itkuun. "Kunpa kuolema meidät korjaisi, kunpa kuolema meidät korjaisi, minut ja lapset!"

Kiihkeän säälin valtaamana Marcella kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, lohdutellen, rauhoittaen ja luvaten apua. Viimein rouva Hurd tointui sen verran, että kykeni kertomaan Marcellalle Hurdin aamulla päivän sarastaessa lähteneen Thamen lähellä olevaan lampuotiin, missä oli kuullut olevan työtä saatavissa.

"Mutta ei hänelle työtä anneta, ei hänelle työtä anneta", sanoi hän väännellen käsiään. "Ei meikäläisille mikään luonnistu. Ja Jim on aina tehnyt työtä, kun sitä vain on saatu."

Ulkoa kuului askeleita. Rouva Hurd riensi ovelle, ja lyhyt, vinoselkäinen mies, jolla oli iso pää ja punainen tukka, kompuroi pimeässä sisään. Hän oli ylt'yleensä liassa ja nähtävästi pitkästä kävelystä uupunut.

Hän pysähtyi kynnykselle ponnistellen silmiään hiilloksen valaisemassa pimeässä.

"Se on neiti Boyce", virkkoi vaimo. "Saitkos mitään?"

"Työmiehiä on taas erotettu eikä uusia enää oteta", sanoi Hurd lyhyesti, vaipuen takan viereen tuolille.

Marcellaa, joka odotti toisenlaista tervehdystä, hän tuskin tervehti. Neiti Boyce oli alun pitäen, heti Melloriin tultuaan, tuntenut lämmintä harrastusta tätä miestä ja hänen perhettään kohtaan. He erosivat muusta kylän väestä. Kenties siihen oli syynä miehen viallisuus -- joka ei kumminkaan tehnyt häntä vastenmieliseksi -- ja sen vastakohtana vaimon liikuttava suloisuus, kenties heidän keijukaismaiset lapsensa, joiden sädehtivät sinisilmät kysyvinä tarkastivat maailmaa keskellä pieniä, kalpeita, punaisten suortuvain ympäröimiä kasvoja. Marcella oli väsymättömällä innolla pyrkinyt tunkeutumaan tämän talonpoikaiselämän perimäiseen sopukkaan. Se oli hänestä niin ongelmallinen ja viehättävä, tämä elämä, pääasiallisesti senvuoksi, että se oli niin puutteellista ja kosketti niin läheltä eläimellistä yksinkertaisuutta. Pian hän huomasi tai luuli huomaavansa, että Hurd oli naapureitaan sivistyneempi. Marcellan jutellessa politiikasta tai sosialismista tämä kuunteli hänen puhettaan poltellen piippuaan, ja vaikka Hurd puolestaan ei puhunut paljon mitään, oli Marcella tyytyväinen ja luuli tietävänsä, että Hurd iloitsi hänen käynneistään. Hän oli myöskin vakuutettu siitä, että Hurd toisinaan luki Marcellalta lainaksi saamiaan työväenlehtiä ja venturistisia lentokirjasia, sillä ne olivat aina aika tavalla töhrittyjä, kun ne annettiin Marcellalle takaisin.

Mutta tänä iltana hän oli liian ärtynyt ja uupunut välittääkseen Marcellan seurasta, ja tämä älysi Hurdin levottomista, kiusaantuneista katseista, yhteenpuristetuista huulista ja värähtelevistä sieraimista, että hän odotti kärsimättömästi Marcellan lähtöä.

Marcella oli loukkaantunut. Hän oli tarmokkaasti koettanut johtaa Hurdin perheen elämää paremmalle tolalle. Niinpä hän nytkin, miehen ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, jäi tupaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä ja ehdotuksilla. Sanomalehti-ilmoitukseen Hurd tuskin vilkaisikaan.

"Ennenkuin minä sinne ehdin, on jo sata muuta ilmoittautunut", kuului hänen vastauksensa. Marcella kysyi, oliko hän kuulustellut työtä Maxwell Courtin isännöitsijältä. Hurd ei vastannut, mutta rouva Hurd kertoi arasti kuulleensa lordi Maxwellin aikovan talvella rakennuttaa uuden ajotien. Mutta hovin omia miehiä oli koko joukko työttöminä ja he saavat tietysti ensi kädessä työtä.

"Mutta nyt metsästysaikaan ei liene mahdotonta saada työtä", väitteli Marcella itsepintaisesti. "Fasaaninmetsästyksessä tarvitaan enemmän väkeä. Minä voisin tiedustella Westallilta -- minä tunnen häntä hiukan."

Vaimo säpsähti, ja Hurd oikaisi vinon vartalonsa suoraksi.

"Kiitoksia vaan, mutta ei maksa vaivaa koettaa. Westallin kanssa en tahdo olla missään tekemisissä."

Ja siepaten uunilta puoleksi hiiltyneen halon hän työnsi sen tuimasti tuleen. Marcella silmäili hämmästyneenä vuoroin kumpaakin. Rouva Hurd oli onnettoman näköinen ja hypisteli sierettyneillä käsillään esiliinansa syrjää.

"Minäpä kerron hänelle asian", huudahti hän viimein. "Neiti Boyce ihan varmaan käsittää --"

Hurd kääntyi nopeasti ja katsahti vaimoonsa. Mutta tämä oli itsepintainen.

"Nähkääs, netti, Jim ja Yrjö Westall ovat riidassa. Poikana ollessaan oli Jim työssä Mellorissa Yrjön isän, vanhan Westallin käskyläisenä. Jim oli vartia ja Yrjö apulainen. Tämä oli Robert herran aikaan, ymmärrättehän -- siihen aikaan kun Harold herra oli elossa ja sala-ampumista pidettiin tarkoin silmällä. Ja Yrjö Westall kiusasi toisia poikia kaiken päivää -- hän urkki ja kieli ja ärsytti isäänsä kaikkia vastaan, jotka eivät tehneet hänelle mieliksi. Ja voi, Jimiä kohtaan hän oli vallan kauhea! Jim tietää kyllä kertoa teille. Mikäs nyt Jim -- miksen saisi siitä jutella?"

Hurd oli noussut seisomaan ja vaihtoi vaimonsa kanssa merkitseviä katseita. Sitten hän kääntyi suuttuneena ja katosi tuvan takaovesta puutarhaan.

Vaimo istui tuokion hätääntyneenä, sitten hän jatkoi:

"Hän ei siedä kuulla puhuttavan Westallista -- hän joutuu aivan raivoihinsa. Mutta minusta on aika, että ihmiset saavat sen tietää."

Hänen harhaileva katseensa siirtyi kysyvänä Marcellaan. Tämä oli aivan ällistynyt rouva Hurdin omituisesta käytöksestä.

"Mutta siitä kai on jo aikoja kulunut", sanoi hän.

"Onpa kylläkin, mutta sellainen ei niinkään hevillä unohdu. Ja Westall on yhä entisellään, sanotaan", lisäsi hän nopeasti. "Ja katsokaapas, minkä näköinen Jimin selkä on. Hän putosi äitinsä sylistä pienenä ollessaan. Isä oli kelpo mies -- kaikki häntä kehuivat -- mutta äiti oli eriskummainen, puolihupsu iljetys, punatukkainen kuten Jim ja lapsetkin, ja niin pahasisuinen sitten. Hän oli irlantilainen tyttö ja oli tullut tänne työnhakuun -- ja eräänä päivänä hän juovuspäissään pudotti pojan eikä sitten enää yhtään piitannut hänestä. Sairas tuo poloinen aina olikin. Kumma että hänestä kuitenkin mies tuli. Voi sentään! kuinka _julma_ Yrjö Westall oli häntä kohtaan. Hän kiroili ja potki ja kiusasi häntä tappelemaan ja silloin hän vasta oikein suomi häntä, kunnes toiset ehättivät väliin. Isälleen hän kaipasi alinomaa Jimistä, ja kerrankin vanha Westall ruoski Jimin nahkahihnalla melkein hengettömäksi Yrjön valheiden tähden. Poika parka makasi kaiken päivää Disleyn metsän ojassa, sillä hän oli niin ruhjottu, ettei päässyt jaloilleen, ja yöllä hän ryömi nelinkontin kotiin. Sen paikan hän on monasti näyttänyt minulle. Sitten hän kertoi siitä isälleen, ja seuraavana aamuna hän kertoi minullekin, sillä hän ei voinut sitä kauemmin kestää, eikä hän sitten enää lähtenyt Westallin työhön."

"Eikö hän sitten muille kertonut? -- eikö hän koskaan valittanut?" kyseli Marcella vihastuneena.

"Mitä apua siitä olisi lähtenyt?" sanoi rouva Hurd kummeksien. "Kukapa sitä olisi uskonut? Minä olin silloin lady Levenin sisäkkönä, ja Jim ja hänen isänsä olivat meidän hyviä ystäviämme. Ja Yrjö Westallinkin minä hyvin tunsin. Sunnuntaisin hän usein pyysi minua kävelylle, äidille hän toi tuon tuostakin jäniksen ja muuten hän teki aina minulle mieliksi. Nyt minä sanoin hänelle vasten silmiä, että katalaa oli tuolla tavoin rääkätä sairaalloista ihmisraukkaa, joka ei voinut maksaa takaisin samalla mitalla. Siitä hän pahasti sydäntyi, ja kun minä sunnuntaisin aloin Jimin kanssa pitää seuraa, raivostui hän vielä enemmän. Ja Jim kosi minua -- rukoili ja pyysi -- enkä tietänyt mitä vastata, sillä Westallkin oli kahdesti minua kosinut. Ja minä pelkäsin mennä Jimille, kun hän oli niin raihnainen ja huonopalkkainen, sillä vahva en minäkään ole. Mutta eräänä päivänä kulkiessani metsän läpi Tudley Endiin kuulin Yrjö Westallin äänen pensaiden takaa. Hän opetteli nuorta koiraa, joka ei paikalla totellut, ja silloin hän aivan vimmastui. Minulle tuli ihan paha olla sitä kuullessani. Kiireesti juoksin tieheni, enkä sen koommin tahtonut tietää hänestä mitään. Hän pelotti minua. En uskaltanut luottaa häneen ja niin lupauduin Jimille vaimoksi. Niin että kyllä te ymmärrätte, miksei Jim tahdo olla missään tekemisissä Westallin kanssa. Mutta kiitos sittenkin ystävällisyydestänne", lisäsi hän katsellen Marcellaa samalla epävarmalla katseella, jonka tämä jo ennenkin oli huomannut.

Marcella vastasi hyvin ymmärtävänsä.

"Mutta viime aikoina he eivät kai ole törmänneet yhteen", sanoi hän tehden lähtöä.

"Eihän toki, eihän toki", vakuutteli rouva Hurd, kiirehtien noutamaan Marcellan kauluspuuhkaa naulakolta.

"_Yksi_ henkilö on, jonka puoleen voin kääntyä", sanoi Marcella heittäen puuhkan hartioilleen. "Minä puhuttelen häntä." Tahtomattaankin hän hieman punastui, mutta hän ei voinut olla tätä lupausta lausumatta. "Ettehän enää ole toivoton, ettehän? Luotattehan minuun? Aina minä jotakin voin saada aikaan."

Silmissään lempeä katse hän pudisti rouva Hurdin kättä. Uhkeassa nuoruudessaan hän siinä seisoi, ikäänkuin tämän avuttoman köyhyyden hyvä haltiatar. Kyyneleet herahtivat uudelleen rouva Hurdin ruskeisiin silmiin.

* * * * *

Neiti Boycen mentyä Minta Hurd astui lieden luo ja kohenteli huoahtaen tulta, kasvot yhä punaisina ja itkettyneinä.

Ovi aukeni ja mies astui sisään. Suurissa multaisissa käsissä oli perunoita.

"Panehan jäniksen lihat tulelle. Mutta joutuun, sillä minä olen nälkään kuolla. Mitä hän niin kauan täällä nökötti? Mene noutamaan jänis. Minä puhallan tulen vireille -- hitto näitä tikkuja, kun ovat kostuneet."

Mutta alakuloisena askaroidessaan illallispuuhissa vaimo huomasi miehensä jotakuinkin rauhoittuneen.

"Mitä hänelle juttelit?" kysäisi Hurd äkkiä.