Part 1

MARCELLA

Romaani

Kirj.

MRS. HUMPHRY WARD [Mary Augusta Ward]

Suomentanut

Toini Swan

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

ENSIMÄINEN KIRJA

"Jos luonnon tenho lopuss' ois, ei kukan silmää auki lois, ken hetkisenkään elää vois?"

I LUKU

"Usvia... päivänpaistetta... ensimäiset kullankellot pyökkipuissa... ihanaa... _ihanaa_!"

Ja rinta riemua täynnä Marcella Boyce laskeutui polvilleen vastikään avaamansa akkunan ääreen, pani päänsä kätten nojaan ja ahmi näköalaa edessään sillä intohimoisella mielihyvällä, joka jo synnynnäisenä oli hänessä asunut kautta koko hänen elämänsä.

Hän katseli laajaa tasaista nurmikkoa, jonka vuosisatain hellät huolet olivat silottaneet. Sen kummallakin laidalla kasvoi eri ryhmissä vanhoja puita, skottilaisia kuusia, muutamia pyökkejä ja pari kolme setriä. Ajan vaaliva käsi oli niissä tehnyt työtä polvesta polveen, paikoin luoden näkyviin miellyttäviä, rauhallisia pimentoja ja varjoja, paikoin taas vallattoman oikullisesti paljastaen näkyviin kuusen runkoja ja kyhmyistä oksia, jotka tummina siintivät taivasta vastaan. Nurmikon takana levittelihe viheriä viettävä rinne, loppumattoman pitkä, saattaen silmää melkein näköpiirin utuisiin ääriin asti ja muodostuen nurmikon tänpuolisesta laidasta alkaen leveäksi säännöttömäksi lehtokujaksi. Kahden puolen sitä kasvoi vanhoja, uljaita pyökkejä, ja kaukana tuolla se päättyi vihdoin aukkoon, jossa ilmeisesti olisi pitänyt olla portti, jotenkin mahtavakin portti, mutta sitä ei ollut. Uljaat, pitkät puut, lehtokujasta vasemmalle laskeva laaja ja reheväin vainioitten väreissä välkähtelevä laakso, syksyinen aurinko, joka hillittömästi paistoi yhä hälveneväin usvain läpi, avaran nurmikon vihannuus, puuryhmäin ja viljelysmaitten häiritsemätön rauha -- kaikki tuo luontui mieluisaksi, arvokkaaksi vaikutelmaksi.

Ahnaasti Marcella antautui tämän vaikutelman valtaan. Mutta samassa hän vastoin tahtoansakin huomasi tuon porttia kaipaavan aukon tuolla lehtokujan päässä, laiminlyödyt jalkakäytävät kummallakin puolen nurmikkoa ja rumat ruohotöyhdöt, joita törrötti leveän terassin kivien lomitse tuolla akkunan alla.

"Taivaallisen kaunista tämä kaikki kyllä", vakuutteli hän itsekseen, hiukan rypistellen kulmiansa. "Mutta vielä kauniimmalta täällä näyttäisi, jos Robert setä olisi pitänyt parempaa huolta ja jos meillä olisi varoja pitää puisto kunnossa. Ja kuitenkin --"

Hän istahti akkunan viereiselle tuolille, ja kun silmä uudelleen oli syventynyt edessään olevaan näkyyn, silloin rypytkin otsalta katosivat ja katseeseen palasi taas entinen hehkuva mielihyvä, tuo nuoruuden mielihyvä, joka ei milloinkaan pysy pelkästään vastaanottavana, vaan alati sisältää palasen harrasta pyrkimystä saada omakseen mielihyvänsä aiheen.

Vasta noin kolme kuukautta sitten Marcellan isä, herra Richard Boyce, oli perinyt Mellor Parkin, Boycein vanhan sukukartanon, ja hiukan seitsemättä viikkoa sitten Marcella oli muuttanut tänne Kensingtonin taidekoulusta. Hartaasti hän olisi tahtonut olla osallisena vanhempainsa majanmuutossa, hän kun ei enää malttanut kiinnittää mieltänsä musiikkiin eikä maalaukseen eikä mihinkään muuhunkaan siitä hetkestä saakka kuin oli saanut tiedon perinnöstä. Mutta hänen äitinsä oli muutamalla kuivalla rivillä ilmoittanut itse pitävänsä muutosta huolen ja kehottanut Marcellaa jatkamaan opinnoita niin kauan kuin suinkin mahdollista.

Täällä Marcella nyt vihdoinkin oli. Ja kun hän nyt katsahti ympärilleen tässä avarassa, kuluneilla huonekaluilla niukasti sisustetussa huoneessa ja sitten jälleen loi silmänsä ulos metsiin ja nurmikoille, silloin tuntui taas kaikki hänestä niin hyvältä. Lapsuuden huolekas ja raskas aika oli nyt ollutta ja mennyttä; sen oli sovittanut tämä äkillinen onnen sattuma. Ja sehän olisi saattanut viipyä vielä hyvinkin kauan, sillä kenpä olisi osannut aavistaakaan, että näköjään terve mies kuusissakymmenissä olisi kolmessa päivässä sortunut tavalliseen vilustumiseen, jommoista hän metsästäjänä ja urheilijana oli sitä ennen varmaankin kestänyt monta monituista kertaa.

Marcellan hartain halu oli unohtaa koko entisyytensä, ainakin sen synkät osat. Sen kiusat ja harmithan ovat nyt loppuneet, niin köyhä kuin hän vanhempineen yhä vieläkin oli nykyiseen asemaansa nähden. Ei hän enää ole se itsetietoinen koulutyttö, jonka edestä maksetaan vähemmän kuin muitten, jota pidetään niukemmalla puvun ja käsirahan ja opetuksen puolesta ja joka niin huimasti loukkaantuu pienimmästäkin joko todellisesta tai luulotellusta väärinkohtelusta. Eihän enää ole se taiteenharjoittaja, joka kaksi viimeistä vuotta on viettänyt vapaata taiteilijaelämää nauttien Lontoon huvituksia mikäli rahoja yli välttämättömäin menojen riitti. Nyt hän on jotain kokonaan toista. Nyt on hän Marcella Boyce, "valmis", täysi-ikäinen, yksikolmatta vuotta täyttänyt nuori nainen, Mellor Parkin omistajan, herra Boycen ainoa lapsi. Hän on perinyt yhden vanhimpia sukunimiä Keski-Englannissa ja astuu nyt elämänpiiriin, joka -- niin hän ainakin itse luuli ja halusi -- tarjoaa hänelle niin sanomattoman paljon uutta ja viehättävää.

Mutta samalla kun hän täydellä todenteolla koetti lykätä menneisyytensä mielestään, samalla hän loihti sen uudestaan esille.

Vastoin tahtoansakin hän nyt tyynenä syysaamuna vaipui keskelle muistelmain pyörrettä, asettaen selvemmin kuin milloinkaan ennen entisen olemuksensa nykyisen rinnalle. Kohtaus siinä seurasi kohtausta, tapaus ajeli tapausta, ja milloin katkera, milloin iloinen, milloin inhon ilme elehti hänen plastillisen kauniilla, tuonne syksyisiä metsiä kohti käännetyillä kasvoillansa.

Koulussa hän oli ollut jo yhdeksänvuotisesta asti, siinä se valtaava tosiasia noissa kirjavissa, lohduttomissa menneen ajan vuosissa, jonka hän niin maltittomasti tahtoi unohtaa nuoruutensa kiihkossa, tietämättä että mikä elämässä ollut on, sitä ei enää saa olemattomaksi. Kouluunpanon edelliseltä ajalta hänen mielessään väikkyi hämäriä, mutta hauskoja ja miellyttäviä muistoja: talo Lontoossa, suuri ja valoisa lastenkamari, myhäilevä äiti, joka lakkaamatta häntä vaali, leikkejä, pieniä ystäviä, syntymäpäiväkestejä. Mikä nämä laitteet -- käyttääksemme teatterisanaa -- oli niin kokonaan poistanut hänen lapsuutensa näyttämöltä, sitä ei Marcella oikein tiennyt, vaikka muistelikin koettaneensa siinä kohden ajatella ja arvailla jos mitäkin. Mutta tätä ensimäistä muistelmaa seurasi toinen, yhtä selvä kuin ensimäinen oli ollut hämärä: korkea, valkoinen talo valkoisen liitukallion kupeella, kallion, joka penkereittäin kohosi sen takaa ja sivuilta. Siinä talossa hän oli asunut yhdeksännestä neljänteentoista ikävuoteensa asti, ja sen hän tunsi niin perin pohjin, että nytkin vielä, yhdenkolmatta iässä, olisi sidotuin silmin voinut kulkea joka huoneessa ja kaikissa portaissa ja täsmälleen löytänyt joka oven ja kaapin.

Siihen taloon tullessaan hän oli solakka, mustasilmäinen tyttö, ikäisekseen hyvin pitkä. Hänelle oli suotu tahi, kuten hän itse selitti, kiusaksi annettu tuuhea, tottelematon, kiherä tukka, jonka hoitamisesta ja harjaamisesta tuolle herkkähermoiselle, kömpelölle, vastikään hoitajansa vaalinnasta päässeelle lapselle piankin koitui mitä pahin risti ja rasitus. Kotonansa hän oli ollut tavallisen näppärä ja älykäs lapsi, eikä tavallisen lapsen virheitäkään vailla.

Mutta nuo autiot, ikävät huoneet, kurinpito, opetus, toveripiiri neiti Frederickin Cliff House nimisessä tyttökoulussa tekivät sen, että pikku Marcella Boyce oli kouluaikanansa koko riiviö. Hän vihasi läksyjä, vaikka kykeni, milloin mieleen juolahti, saamaan ne päähänsä paljon lyhyemmässä ajassa kuin muut. Hän vihasi aikaista nousemista talven pimeässä ja kylmiä valelemisia parinkymmenen muun tytön kanssa kolkossa pesuhuoneessa. Hän vihasi aterian-aikoja tuossa pitkässä ruokasalissa. Siellä hän ei saanut ottaa lihaa muuta kuin yhden kerran, mutta putinkia kyllä kahdesti, ja hänen olisi aina niin rajusti tehnyt mieli ottaa lammaspaistia lisää, ja kun ei sitä sallittu, niin hän kiusallakin oli ottamatta toista putinki-annosta, ja siinä hän sitten istui sijallansa synkkänä ja harmaana, mielessään sommitellen jos jonkinlaisia liikuttavia kertomuksia neiti Frederickin tyranniudesta ja omasta ruokahalustaan, joka ei tyydytystä saa. Toverit eivät hänestä pitäneet, ja hyvää tarkoittavalle johtajattarelle hän tuotti alinomaa harmia ja huolta. Hänen ensimäinen kouluvuotensa oli yhtämittaista nurpeutta ja nurinaa ja niskoittelemista.

Kaikkein synkimmät oli hänellä kukaties päivät silloin kun sai tilapäisesti olla vuoteessa. Lapsen alituisia vilustumisia näet johtajatar -- hän ei enää raukka muusta tiennyt -- käytti tekosyynä koetellakseen mitenkähän jonkun päivän erillä-olo kaikista muista vaikuttaisi, niin järjestettynä, ettei se hänen holhotilleen tee mitään haittaa, vaan päinvastoin kenties hyvääkin. "Kaikki tuo tulee luullakseni vain tytön huonosta maksasta tai hermoista! Ei aivan terve lapsi milloinkaan tuolla tapaa menettele." Näin hän puheli lempeälle, pyylevälle ranskattarelle, jonka kanssa hän jo vuosikausia oli tätä koulua hoitanut ja joka, ties mistä syystä, suojeli ja puolusteli Marcellaa enemmän kuin muut siinä talossa.

Sellainen oli talossa sääntö, että ken vilustumisen takia oli määrätty vuoteeseen, hän ei saa nostaa käsiänsä peitteen päälle, sillä ken vuoteessa voi lukea ja huvitella, se voi yhtä hyvin jalkeillakin olla. Palvelijatar vei hänelle joka aamu kupillisen senna-teetä ja pitkäin, säännöllisten väliaikain perästä lihalientä ja kauravelliä. Paitsi lääkäriä ei saanut kukaan mennä puhelemaan hänen kanssaan, koskapa lepo on kaikissa taudeissa ensimäinen paranemisen ehto. Jos sairaana-olo, arveli neiti Frederick, tehtäisiin miellyttäväksi, kyllä vainenkin koulutytöt silloin valittamisen syitä keksisivät.

Ja niinpä Marcella näinä sulkeissa-olon päivinä sai neljätoista tuntia olla melkein ihan yksinänsä. Milloin vain palvelijatar suvaitsi pistäytyä hänen huoneeseensa, ei peitteen alta näkynyt muuta kuin musta, kauheasti hajalleen valahtanut tukka ja kaksi vilkkuvaa, uhmailevaa silmää -- surkuteltava palanen poloista ihmislasta todellakin. Välistä hän todellakin joutui niin hurjan kapinalliselle mielelle, että oli vähällä heittää senna-teen vasten Martan kasvoja ja hyökätä yöpaidassa keskelle hämmästynyttä luokkaa syyttämään neiti Frederickiä väärinteosta. Mutta aina hän sentään syystä tai toisesta hillitsi itsensä. Ei siihen, pelkään mä, omatunto vaikuttanut eikä halu "tulla taas kiltiksi tytöksi", vaan lapsen ikävän ja auttamattomuuden tuskallinen tunne, jonkunmoinen tietoisuus siitä, että hän todellakin oli koetellut jok'ikisen ihmisen kärsivällisyyttä ihan äärimäisiin asti, ja että nämä vuoteessapysymisen päivät olivat kriisejä, jotka niinkin niskoittelevan ihmisen kuin Marcie Boycen piti tyynesti kestää.

Hän alistui siis, eikä aikaakaan, niin hän jo oppi kesken tuskallista ikävääkin huvittelemaan siten, että alkoi valveillaan unelmoida, mihin hänellä oli luontaisiakin taipumuksia. Ei ollut vielä tuon inhottavan illallisvellin tuottama harmi ennättänyt kokonaan unohtuakaan, kun hän jo jälleen leijaili unien maailmoissa, kuvitellen olevansa Walesin prinsessan ystävä ja seuralainen, tuon ihanan Alexandran, Englannin ylhäisön mallin ja esikuvan. Marcella oli kerran ikävällä kävelyretkellä Marswillissa, Cliff Housen läheisessä pikkukaupungissa, nähnyt hänen muotokuvansa erään paperikaupan akkunassa Se oli silloin painunut hänen lapselliseen mieleensä ja siitä pitäen pysynyt aina hänen unelmainsa esineenä. Marcellalla ei ollut satukirjoja, mutta pian hän oli kehrännyt kokonaisen satusarjan tuon armaan prinsessan ympärille, jota hän jo aikaa sitten oli tottunut pitämään yksityisenä omaisuutenaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, niin jo hän oli vetänyt puoleensa tuon epäjumalansa huomion jollain katseella tai liikkeellä, joka oli täynnänsä intohimoista, vaikkei silti tungettelevaa kunnioitusta, prinsessan ajaessa kuninkaallisissa vaunuissaan pitkin katua, -- tai heittäytymällä hänen hurjistuneitten hevostensa eteen, -- tai yhä ylenevillä arvoasteilla yhteiskunnassa, joita helppo oli keksiä vilkasmielisen lapsen, joka kaikessa ala-arvoisessa ulko-olossaankin tiesi olevansa vanhaa, ylhäisissä piireissä hyvin tunnustettua sukua. Ja kun prinsessa sitten sirolla liikkeellä ojentaa kätensä ja hymyilee, tunsi hän riemua! Marcella on silmänräpäyksessä kasvanut suureksi: kaunis hän tietysti on: hänellä on, sanoivat ihmiset, "Boycein silmät ja tukka", hänellä on yllään pitkäliepeinen leninki, tavallisesti valkeata musliinia, nauhat siinä kirsikanpunaiset; hän astuu puoleen ja toiseen prinsessan sivulla, naureskellen ja luonnollisesti haastellen maan mahtavien kanssa; hänen romantillinen ystävyytensä Englannissa kaikkialla jumaloidun prinsessan kanssa vetää kaikkien tähystelijäin silmät hänen puoleensa, hänelle osoitetaan tuhansilla tavoin huomaavaisuutta, häntä mielistellään.

Mutta suloisten tunnelmain kohottua ylimmilleen, tyttösen parhaillaan uiskennellessa kauniitten mielikuvien lämpöisissä laineissa, joku vähäinen kolina sai hänet äkkiä avaamaan silmänsä. Ja silloin! hän yhä laskeuvassa hämärässä näki läheisyydessään kahden makuukumppalinsa kolkot, valkoiset vuoteet, rumat tapetit vastaisella seinällä ja paljaan lattian, jota vain vuoteitten kummallakin puolen peitti pieni matonpalanen. Kenties tuolla alhaalla teekellokin silloin kilisi, ja tämä ääni se vaikutti silmänräpäyksessä sen, että prinsessan hovineidosta tuli jälleen Marcie Boyce, sama pahankurinen lapsi, josta ei kukaan pidä huolta, jolle äiti ei milloinkaan kirjoita, jolla ei ole "pyhäpukua" niinkuin muilla tytöillä, ja jonka huomenna pitää valita: joko yhä kestävän pahoinvoinnin nojalla viettää vieläkin tällainen synkkä päivä ja juoda senna-teetä ja lisää vesivelliä tahi nousta puoli seitsemän ylös ja jo seitsemältä päntätä päähänsä puoli sivua Incen "Englannin historian pääpiirteitä" kolakassa luokkahuoneessa.

Katsellessaan nyt ikäänkuin toisesta maailmasta tuota Cliff Housen hurjaa, itsepintaista Marcie tyttöä, tämä nykyinen Marcella puoleksi myhäillen, puoleksi surkutellen näki, että suurena syynä alituisiin vastoinkäymisiin oli ollut loukkaava, ärsyttävä tietoisuus siitä, että hänen ja hänen toveriensa yhteiskunnallinen asema oli niin erilainen. Suuri osa Cliff Housen oppilaita oli kauppamiesten tyttäriä parista kolmisesta lähikaupungista. Heidän isänsä ne välisti ystävällisesti lupasivat neiti Frederickille hankkia tarpeita hänen laitokseensa, ja siitäkös tyttäret tunsivat olevansa täällä niinkuin kotonaan -- ja olivat välistä niin olevinaan, että se oikein harmitti ja raivostutti sellaista syrjään jätettyä tuittupäätä kuin Marcella Boyce oli.

Jo kymmenvuotiaasta saakka hän tiesi varsin hyvin olevansa sukujaan Boyce of Brookshire, tiesi, että hänen isänsä setä oli ollut kuuluisa puhuja Alahuoneessa. Tämän isosedän muotokuva oli riippunut ruokasalin seinällä tuossa somassa talossa Lontoossa -- siitä on jo niin pitkän pitkä aika! -- Isä oli myötäänsä näytellyt tätä kuvaa lapselle ja opettanut häntä olemaan ylpeä siitä. Ja jo toisenkin kerran lapsen silmä oli huomannut merkillisen yhtäläisyyden tuon kuvan ja erään vanhan, harmaapäisen herran välillä, joka joskus kävi heillä, ja jota sanottiin vaariksi. Tämä ja moni muu seikka oli tehnyt sen, että hänelle jo lapsen veriin oli imeytynyt korkeita ajatuksia sukunsa kunniasta ja arvosta. Ja niinpä tuo kunnia ja arvo ne kiihottavana yllykkeenä saivat hänet välistä peräti rajuihin ja naurettaviin kuohauksiin, joista seurasi pelkkää nöyryytystä.

"Annas, että isosetä olisi täällä! Hän se opettaisi sinut -- -- sinä mokoma suupaltti!" tiuskaisi hän uhmaavasti eräälle tytölle, paikkakunnan rautakauppiaan paksulle, suurelle tyttärelle, joka oli osannut hyvinkin hyvin pitää puoliaan.

Paksu tyttö avasi silmänsä suuriksi ja purskahti nauramaan.

"_Sinunko_ isosetäsi? se nyt on jotain! Mikä mies se on, hyvä fröökinä? Ja jos sikseen tulee, niin mitäs kun minä näyttäisin _minun_ isosedälleni Davidille mitenkä sinä olet minua käteen raapinut! Kyllä hän kyydin näyttäisi. Hän on melkein yhtä väkevä kuin isä, vaikka onkin jo niin vanha. Mene matkaasi ja ole siivolla eläkä jaarittele joutavia."

Ja sen sanottuaan paksu tyttö lykkäsi hänet ulos luokkahuoneesta ja paiskasi oven hänen jälkeensä kiinni. Raivosta ja itkusta tukahtumaisillaan Marcella syöksyi silloin ylimmälle terassille, koulun kisakentälle, lyyhistyi siellä syrjäiseen nurkkaan ja vapisi ja nyyhkytti, milloin miettien kostoa voittajalleen, milloin kiukustuen omaan itseensä sopimattoman menettelynsä ja mielettömän kiivautensa takia.

Kolme mielihyvää vain hän muisteli itsellään olleen kahtena ensimäisenä kouluvuotenaan. Ensimäinen oli se, kun kakkumuori lauantaipäivinä tuli koululle -- vielä nytkin Marcella akkunassa istuessaan oli tuntevinaan makua noista kolmikolkkaisista leivoksista ja pienistä makeista päärynöistä, joihin hän tuhlasi niukat viikkorahansa, yhtä hyvillään siitä ylpeästä tunnosta, että nyt edes saa olla ihan vapaa ja tehdä omin päin, kuin mistään muustakaan. Toinen oli hippasilla-olo, jota hän johti kisakentällä. Kolmas oli mademoiselle Rénierin, neiti Frederickin osuustoverin, ystävällisyys. Tämän mielestä Marcella oli hänen jo aikaa sitten kuolleen sisar-vainajansa näköinen, ja siksipä hän salaisesti suosi, mikäli suinkin laatuun kävi, "pikkuista villikissaa", niinkuin tätä suuren puhujan jälkeläistä koulussa yleensä nimitettiin.

Mutta kolmannesta kouluvuodesta alkaen tuli uusia vaikutelmia ja harrastuksia. Romantillisuus heräsi, tuoden tullessaan hellän haikeita haaveiluja. Ensinnäkin syntyi hänessä kiihkeä halu lukea seikkailukertomuksia ja runoja. Pari kolme kirjaa hän oli ahmaissut niin hartaalla mielenkiinnolla, että ihan vieläkin kateeksi kävi. Yhdenkolmatta vuoden iässä täytyy ihmisten, jotka harrastavat kaikenlaista ja kernaasti ovat itsenäisiä mielipiteiltään, pikemmin vain "päällisin puolin" selailla kuin lukea kirjoja, käyttää raastetuita ja hajanaisia hengenvoimiaan niin hyvin kuin osaavat kaikille tahoille ja sietää joskus omantunnon soimauksia teeskentelemisestään. Mutta kolmentoista iässä -- sitä tarkkaavaisuutta, sitä harrastusta, sitä nautintoa!

Yksi näistä herttaisista kirjoista oli Bulwerin "Rienzi", toinen Porterin "Skotlannin urhot", kolmas eräältä tädiltä saatu pieni punainen nidos "Marmionia". Tuskin hän oli milloinkaan niitä kannesta kanteen lukenut -- hänessä kun ei ollut rahtustakaan uutteruutta eikä metodia -- mutta niissä hän yhtäkaikki eli. Ikäviin kohtiin hän piankin keksi jotain omasta päästään, mutta hermoja kiihottavat kohtaukset ja kuvaukset hän osasi ulkoa. Ei hänellä ollut taipumusta runonsepustukseen, mutta hän ei vaan hellittänyt ennenkuin sai kirjoittaneeksi pitkän runoelman Rienzin kuoleman johdosta. Samoin hän koettelemistaan koetti saada mustekynällä kuvatuksi paperille Wallacen teloituksen. Eikä se yritys niin huonosti onnistunutkaan.

Mutta kaikki tämä mieltymys asioihin ja aatteisiin ei ollut mitään verrattuna pian ilmestyneeseen ystävyyteen ja ihannoimiseen.

Puhukaamme ensin ihailusta. Kouluun tullessansa Marcella oli samalta tädiltä, joka hänelle oli antanut Marmioniankin, saanut suosituksen seurakunnan kirkkoherran luokse, joka sattui tuntemaan muutamia Boycen suvun jäseniä. Kirkkoherra ja hänen vaimonsa -- lapsia heillä ei ollut -- kohtelivat erittäin ystävällisesti tätä tuittupäistä lasta. Pari kertaa he pyysivät hänet luoksensa teelle ja kutsuivat koulun huviretkelle, jossa hän pysyttelihe vain itseensä sulkeutuneena ja oli surkuteltavan arka. Kerran ainakin oli herra Ellertonilla ystävällinen ja sielunhoidollinen keskustelu neiti Frederickin kanssa tämän lapsen vaikeista puolista. Kaikesta tuosta ei ollut pitkään aikaan mitään hyötyä. Marcellaa oli työläs saada taipumaan. Hänen tultuansa pappilaan teelle ei rouva Ellerton, sivistynyt ja helläluontoinen nainen, tiennyt miten menetellä, vaikka tunsikin omituista mielenkiintoa tätä lasta kohtaan.

Mutta kaksitoista ikävuotta täytettyänsä Marcella rupesi pienessä sydämessään tuntemaan valtavaa, kiihkeätä vetämystä näihin kahteen henkilöön. Heille hän ei sitä niinkään osoittanut, mutta hänet itsensä se kohotti uuteen elämään, antoi hänelle uusia tarkoitusperiä, uusia ohjeita. Tähän asti hän oli vihannut kirkossakäyntiä; nyt hän laski aikaa vain sunnuntaista sunnuntaihin. Jos hän näki jonkun muun kasvot saarnastuolista kuin kirkkoherran, silloin hänen oli kovin vaikea pysyä kirkossa. Mutta jos koulutytöt kirkosta lähtiessään olivat sattuneet vitkastelemaan niin, että kirkkoherra rouvineen saavutti heidät vielä kirkkotarhassa, silloin Marcella palasi kotiin kirkkain silmin, ja koko tuo pitkä sunnuntai-ilta koulussa tuntui hauskalta, hän kun silloin koetti panna paperille pääkohdat herra Ellertonin saarnasta. Tavallisissa oloissa hän ei olisi noihin asioihin puuttunut laisinkaan, mutta kaikki, mitä kirkkoherra oli puhunut, oli kaunista, sattuvaa, järkevää.

Eikä puuttunut tuommoisia mielihyvän hetkiä viikon varrellakaan. Hänet lähetettiin tavallisesti yläkertaan harjoittelemaan soittoa vanhalla klaverilla. Hänen edessään olevasta akkunasta näkyi vastapäinen porttikäytävä ja kauempana tähän yhtyvä maantie. Keskimäärin kolmasti viikossa rouva Ellerton tapasi ajaa tuota tietä pony-rattaissaan. Marcellan silmät olivat myötäänsä akkunassa, sormien rimpatellessa umpimähkään. Ja kun sitten valkoinen pony tuli tuolta kaukaa näkyviin, niin kumoon meni kun menikin pianotuoli, ja lapsi riensi akkunaan. Siinä hän sitten seisoi nopeasti ja kiivaasti hengittäen, kunnes rouva Ellertonin siro vartalo oli kadonnut puitten taakse vasemmalle. Silloin oli päättynyt tuo paratiisinomainen hetki, mutta koko iltapäivän vielä tuntui sen miellyttävä jälkihehku. Mutta riittää jo romanttisuudesta ja tunteista, tuosta salaperäisestä ihannoimisesta, joka on niin lähellä rakkautta kuin lapsuudessa suinkin saattaa tuntea.

Hänen ystävyytensä oli tietysti kokonaan toista laatua, mutta syvät jäljet sekin jätti. Cliff Housen oppilaitten joukossa oli muuan pitkäkasvuinen, keuhkotautinen tyttö, jonka isä, muuan pappismies, oli neiti Frederickin ystäviä. Hän oli jonkun aikaa lähennellyt Marcellaa ja voittanut hänen suosionsa puolelleen ensiksi vain sillä, että osasi merkillisen hyvin kertoa jutelmia. Hänellä oli etuoikeus asua erityisessä huoneessa, johon kylmällä ilmalla viritettiin takkavalkea. Ei hänen tarvinnut ihan säännöllisesti käydä luokalla, muutamia erityisiä herkkujakin hänelle hankittiin, ja neiti Frederick vaali häntä oikein äidin hellyydellä. Tavantakaa alkoi häntä vaivata huolestuttava yskä, ja silloin lääkäri määräsi hänet siirrettäväksi rakennuksen eteläpäähän, jossa akkunat antoivat puutarhan keskiterassille. Siten tuli hänen haltuunsa makuusuoja, sen takainen pukuhuone ja pieni akkunaovella varustettu asuinhuone.

Siinä Mary Lant asui viikon toisensa perään. Oppituntien jälkeen hän kutsui luokseen Marcie Boycen ja ylen olikin Marcella herkkä hänen kutsuillensa, vilauksessa hän oli jo portaitten yläpäässä, juoksi käytävää myöten, koputti makuusuojan ovelle ja laskeusi pari porrasta alas omituiseen pukuhuoneeseen, jossa oli vähällä lyödä päänsä lakeen, ja sitten vielä muutamia portaita alemmas asuinhuoneeseen. Vasta silloin kun ovi oli suljettu ja hän jutteli ystävänsä kanssa takan ääressä, vasta silloin hän oli oikein onnellinen.

Tämä pikkarainen huone sijaitsi jyrkästi viettävän terassin laidassa. Lännen puoliseen akkunaan näkyi tiheä viidakko ja laaja viljelysmaa peltoineen ja aitoineen. Tuota huonetta muistellessaan Marcella yhä vieläkin oli näkevinään, kuinka mailleen menevä talvinen aurinko luo siihen kirkkaita säteitään, ja vesikattila kiehua porisee takassa, jonka ääressä lämmittelee kalpea ystävä shaali hartioillaan, ja kuinka tuulen huojuttelema lumimarjapensas oksillaan nakuttelee terassille vievän lasioven ruutuja.