Part 5
Useat talonpojat, jotka auroineen aseineen olivat menossa pelto-työlle, seisahtuivat vähän aikaa katsellaksensa riukua. Myöskin Vendel'in Matti oli heidän joukossa; hän hymyili itsekseen ja iski silmää Eevalle, joka iloisena katseli ikkunasta; -- hänen silmänsä ilmoittivat paljon. Kun kysyttiin Eevalta, kuka oli asettanut riuvun, vastasi hän ainoastaan leikillisesti kohauttamalla olkapäitänsä.
Pojat tulivat par'aikaa vaunumaakari Mikon huoneen kohdalle ja aloittivat laulunsa, kun kylän poliisimies astui esille ja kiljui heille kovasti: "Olkaa vaiti, poikanulikat!" Lapset yht'äkkiä vaikenivat; sitten kävi poliisimies suoraan Mattia kohtaan ja tarttui hänen käsivarteensa sanoen: "lähde mukanani kylän-voudille!"
Matti sysäsi pois hänen leveän kätensä ja kysyi: "minkä tähden?"
"Kyllä sen saat nähdä; lähde vaan mukaan; muuten käypi pahasti."
Matti katseli oikealle katseli vasemmalle, ikään kuin ei tietäisi, mitä hänen piti tekemän, tahi odottaisi joltain puolelta apua ja neuvoa. Silloin lehtimaja yht'äkkiä liikkui poliisimiestä vastaan ja löi häntä silmiin. Poika varmaankin luuli olevansa suojeltuna kaikista loukkauksista, koska oli Toukokuun edusmiehenä; mutta poliisimies ei tunnustanut kenenkään muun loukkaamattomuutta, kuin omansa, ja särki yhdellä reväistyksellä pojalta koko lehtimajan. Kristiani, Matin nuorin veli, hyppäsi sieltä ulos. Niin hävisi "Toukokuu-mies."
Sillä välillä oli Eeva tullut huoneesta; hän tarttui Matin käsivarteen, ikäänkuin häntä pelastaaksensa; mutta tämä sysäsi yhtä tuikeasti hänenkin kättä luotansa ja poliisimies sanoi Eevalle: "Saat vielä kokottaa, siksi kuin tullaan sinua hakemaan."
"Jo lähden" sanoi Matti, heittäen silmänsä paljoa ilmoittavaisella tavalla Eevan päälle. Vaan tämä ei nähnyt enää mitään, sillä katkerat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja, esiliinalla kasvojansa peittäen, palasi hän kiireesti huoneesen.
Talonpojat läksivät pelloilleen; Matti meni kahden poliisimiehen kanssa kylään ja lapset hoihottaen juoksivat perässä. Kun poliisimies ei tainnut enää kuulla, niin muutamat rohkeimmat pojista huusivat: "Soges, Soges!" Tämä oli poliisimiehen soimaus-nimi; sitä kuullessaan hän aina julmasti suuttui. Hän oli nimittäin toimittanut tätä virkaa Itävallan hallituksen viimeisinä vuosina; virallisessa innossaan luuli, että hänen pitäisi myöskin puhumaan Itävallan kieli-murretta, ja sentähden sanoikin kerran; "I sog es" [= Ich sage es = sen sanon]. Siitä ajasta jäi Soges hänen pilkka-nimeksensä.
Soges, Matti ja toinen poliisimies katosivat kylänvoudin mustan oven ta'a. Kylänvouti heti torui kovasti Mattia hänen rikoksestaan.
Matti seisoi rauhallisena; hän liikutti vaan hiljasti jalkaansa erästä sävelettä myöten, jonka lauloi mielessään; vihdoin sanoi hän: "Joko kohta olette lopulla? ei tuo kaikki minuun koske ensinkään; en ole asettanut riukua. Jatkakaatte nyt vaan, jaksanhan minä kuunnella vielä vähäisen aikaa."
Kylänvouti kiivastui, hän aikoi karata Matin päälle; mutta Soges kuiskutti hänelle jotain korvaan ja puristettu nyrkkinsä laskeutui. Hän käski Sogesin viedä Matin neljäksi kolmatta tunniksi vankihuoneesen, koska muka hävyttömästi oli kieltänyt tehneensä rikoksen.
"Olen kotoisin tästä kylästä, kyllä minun löytää, en minä näin joutavasta asiasta lähde pakoon; minua ei saa panna kiinni", sanoi Matti vapaasti.
"Ei saa panna?" huusi kylänvouti kiivastuneena, "kyllä sen saapi nähdä, sinä..."
"No! johan on haukuttu kylläksi, jo lähden poies", sanoi Matti, "mutta talonmiehen poikaa ei pitäisi kohdella tällä tavalla. Jos serkkuni, Buchmaier, olis kotona, niin se ei suinkaan voisi tapahtua."
Mentäessä vankihuoneesen näki Matti Eevan, mutta hän ei kokenutkaan puhua hänelle. Eeva ei tainnut sitä ymmärtää, kauan katsasti hänen jälkeensä; viimein läksi kylänvoudin huoneesen, sortuneena häpeästä ja huolesta. Kylänvoudin vaimo, näet, oli Eevan kummi; hän ei aikonut lähteä sieltä ennen kuin Matti pääsisi vapaaksi. Mutta tämä vaikuttavainen välitys tällä kertaa ei auttanut mitään; kylän-vouti odotti tutkinto-käräjiä ja koki järkähtämättömällä ankaruudella suositella itsensä pää-tuomarin mieliin.
Uskollisen ja viisaan apulaisensa Sogesin avulla pani kylänvouti kokoon kertomuksen asiasta; varhain seuraavana aamuna vietiin Matti Horb'in kaupunkiin. Hyvää oli, että tie meni kylän toisella puolella ja ett'ei Eeva saanut nähdä Mattia; sillä surkealta näytti, kun tuo muulloin uljas ja siveä poika nyt oli niin sortuneen ja hävinneen näköinen; yksi ainoa yö oli hänen muuttanut semmoiseksi. Vihoissaan taittoi Matti lehden joka kerta, kun kuljettiin metsän läpi ja viskasi sen aina järkiään poies. Kun tultiin töyräälle männikköön, taittoi hän mänty-risun ja piti sen hampaissaan. Koko tiellä ei virkkanut sanaakaan. Tämä risu oli niinkuin merkkinä, ett'ei ilmoittaisi mitään riuvun asettamisesta; se piti hänen kielensä ikään kuin jollakulla loihdolla. Käräjä-huoneelle tultua otti hän kiireesti risun suusta ja pisti melkein tietämättänsä tämän kanteen-alaisuutensa kuvauksen lakkariinsa.
Se, jok'ei koskaan ole ollut lain kourissa, ei tiedä, miten hirmuiselta tuntuu, kun et ole enää omassa vallassasi; on ikään kuin ruumiisi olisi sinulta otettu pois. Lykättynä kädestä käteen täytyy itsestään nostaa jalkojansa ja kuitenkin käydä ainoastaan mihin muut tahtovat. Sen tunsi Mattikin; sillä hän oli ensikerran elämässään oikeuden edessä. Hän oli niin alakuloinen ja pelkäsi niin kuin olisi oikein suurikin pahantekijä, melkein ikään kuin olisi tappanut ihmisen. Polvensa olivat vaipumaisillaan, kun häntä vietiin pitkistä portaista ylös mäkeä. Hän suljettiin torniin, joka seisoo korkealla mäellä kuin valloitus-linna, taikka iso, kivinen etu-sormi, häristävä koko ympärystölle ja käskevä olemaan varoillansa.
Aika oli Matin mielestä kovin pitkä. Hän ei muistanut olleensa koskaan yksinään tuntiakaan työtönnä. Mitä hänen nyt piti tekemän? Hän katseli hetken ulos ikkunasta, joka oli kaksinkertaisella ristikolla varustettuna kuuden korttierin paksussa muurissa, mutt'ei nähnyt muuta kuin palasen sinistä taivasta. Rahilla maaten leikitteli hän kauan männyn oksalla, jonka löysi lakkaristaan; se oli vielä jäännös ulkonaisesta vihannasta maailmasta. Hän pisti sen lautojen rakoon ja mielensä kuvitteli sen pitkäksi riuvuksi, joka seisoi Eevan huoneen edessä; hänestä näytti jo sata vuotta kuluneen siitä, kun sen oli nähnyt. Huoaten kavahti hän ylös, katsahti hämmästyneenä ympärilleen ja löi jalkaa maahan; viheltäen alkoi hän lukea havuja männyn oksassa. Vaan sen työn heitti kohta kesken ja katseli oksaa tarkemmin; silloin havaitsi ensikerran, kuinka kaunis on semmoinen oksa; alapuolella olivat havut tumman viheriäiset ja kovat, mutta päässä vielä ihan hellät ja vaaleat sekä niin pehmeät kuin nuoren linnunpojan höyhenet, ja varsin ylhäällä oli pikkarainen itu kauniisti päällitysten olevine helpeineen; -- siitä piti kävyn syntymän. Suloisempi kuin lavendelin ja rosmariinin haju oli oksan tuores pihka-tuoksu. Matti pyyhki sillä hiljaan ja verkalleen kasvojansa ja ummistettuja silmiänsä; viimein nukkui, oksa kädessä. Unessa näytti hänestä, kuin olisi lumouksella kiinnitetty heiluvaan mäntyyn, niin ett'ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä, hän kuuli Eevan ääntä, joka rukoili pahaa henkeä päästäksensä siihen ylös häntä pelastamaan. Silloin kavahti; hän kuuli todellakin Eevan ja veljensä Kristianin ääntä. He toivat hänelle päivällistä ja anoivat vankivartijalta luvan päästä sen läsnä-ollessa Matin puheillen; vaan sitä ei annettu.
Vasta ilta-puolella vietiin Matti tutkimukseen. Yli-amtmanni ["amtmann" on virkamies Saksassa, jolla on sekä tuomarin että voudin ammatti kihlakunnassa] heti kutsui häntä "sinuksi" ja haukkui häntä kirja-kielellä samoin kuin kylän-vouti edellisenä päivänä talonpoikain murteella. Niin kanan, kuin käräjät eivät ole julkisia, kuten muinoin olivat koko Saksassa, voi virkamies kohdella kanteen-alaista, miten itse tahtoo; vaikk'ei enää saa pieksettää tai kiduttaa tunnustukseen, niin toki löytyy monta muuta, usein vaikeampaakin rääkkäystä.
Yli-amtmanni käveli rämisevillä kannuksilla edes takasin huoneessa, kerkeästi vääntäen pikku paperia sormillansa, ja kysyi häneltä:
"Mistäs olet puun varastanut?"
"En tiedä mitään koko asiasta, herra yli-amtmanni."
"Saakelin konna, sä valehtelet!" sanoi tulisesti amtmanni, astuen Mattia kohtaan ja tarttuen hänen takkiinsa.
Matti peräytyi, kätensä itsestään puristihen nyrkiksi.
"En ole konna", sanoi hän vihdoin, "teidän pitää kirjoittamaan pöytäkirjaan, mitä olette sanonut; tahdon nähdä, olenko konna. Kyllä serkkuni Buchmaier taas tulee kotiin."
Tämän kuultuansa puri amtmanni huuliansa, kääntyen toiselle puolellen.
Jos Matin asia vaan olisi ollut paremmalla kannalla, niin olisi amtmanni voinut joutua pahaan pulaan; mutta hän oli niin älykäs, ett'ei antanutkaan panna puhettansa pöytäkirjaan. Hän helisytti kelloansa ja käski Sogesin tulla sisälle.
"Mitä todistuksia on teillä, että tuo on asettanut riuvun?"
"Joka lapsi kylässä, yksin tiilitkin katoilla tietävät että Matti käypi Eevan tykönä; elkää panko pahaksi, mutta minun mielestäni olisi parasta, että Eeva käsketään tänne; silloin ei hän suinkaan kiellä; hän ei voi tehdä valaa, ett'ei ole totta."
Matti sen kuultuansa avasi silmät leveälle ja huulensa vävähtivät, mutta hän pysyi äänetönnä. Amtmanni oli vähän aikaa hämmästyksissä; hän ymmärsi aivan hyvin semmoisen todistuksen olevan mitättömän; mutta hän tahtoi "näyttää muille varoituksen", kuten la'in lauseella virkkoi.
Kun Matti, Soges ja tavalliset kaksi lautamiestä olivat kirjoittaneet nimensä pöytäkirjan alle, oli tutkimus lopullaan. Matti ei tohtinut enää toista kertaa vaatia, että yli-amtmannin haukkumiset pantaisiin paperille; hän vietiin jälleen takaisin vankihuoneesen.
Jo oli myöhään illalla, kun Eeva istui ylhäällä kukkulalla ja katsoi torniin päin, joka näkyi tuonpuoliselta mäeltä; luuli Matin toki viimein tulevan. Hän istui pensaston takana, ett'eivät ihmiset häntä näkisi ja puhuttelisi. Silloin näki Sogesin tulevan niitun ylitse; Eeva riensi maantielle, Soges viittasi hänelle ja hän juoksi kiireesti häntä vastaan.
"Käy hiljaa, Eeva", huusi Soges, "tahdoin vaan sanoa, että mulla on vähemmän käymistä, koska tapaan sinut täältä; sinun pitää huomen aamuna kello kahdeksan tulla oikeuden eteen."
Eeva vaaleni ja hämmästyi; sitten juoksi mäestä alas ja seisahtui vasta Neckarin rantaan; kummastuneena katsahti taakseen; hänestä oli ikäänkuin heti pantaisiin vankeuteen ja järkiään pitäisi juoksemaan pakoon. Itkeä nyyhkyttäen palasi hän alla-päin kotiinsa.
Melkein koko yöhön Eeva ei sulkenut silmiänsä; sillä huomennahan piti hänen ensikerta astuman oikeuden eteen. Kaikenlaisia kuvia mustaan verhotuista huoneista juohtui hänen mieleensä, ja ellei leikkikumppalinsa, räätälin Agata olisi luvannut maata hänen kanssansa, niin olisi nääntynyt tähän hätään.
Aamun tuskin koittaessa meni Eeva kaapillensa ja otti pyhävaatteensa. Agatan täytyi häntä pukea; Eeva vapisi niin, ett'ei itse voinut solmia nauhaakaan. Surumielisesti katseli itseänsä särkyneessä peilissään; hänestä oli ikäänkuin pitäisi pyhä-vaatteissaan lähteä maahanpaniaisiin.
Vaunumaakari Mikko saattoi tytärtänsä, eihän muka voinut antaa lapsen mennä yksinään. Tultua käräjähuoneelle vaunumaakari otti hatun päästänsä, silitti lyhyet hivuksensa ja oli aivan nöyrän näköinen jo oven edessä seisoessansa. Hän laski ora-tuomisen keppinsä seinää vastaan; sitten kolkutti ovea, pää nöyrästi kuurullansa ja pitäen kolmisärmäisen hattunsa rintaa vastoin. Ovi aukeni. "Mikä asiana?" kysytään tylyllä äänellä.
"Minä olen vaunumaakari Mikko ja tuo on tyttäreni Eeva; se pelkää niin kauheasti, sen tähden tahtoisin kysyä, enkö minä myöskin saisi tulla oikeuden eteen."
"Et saa", oli tyly vastaus ja ovi paikalla paiskattiin kiinni, niin että Mikko hämmästyi. Hän ei voinutkaan mainita, mitä oli aikonut, että oikeastaan hänen, mutt'ei Eevan, pitäisi vastaamaan oikeuden edessä, koska riuku oli asetettu hänen huoneensa eteen.
Molemmat kädet kepin päällä ja leuka kätten nojassa istui vaunumaakari Mikko tyttärensä vieressä portaalla ja loi silmänsä kivien päälle, jotka näyttivät yhtä kylmiltä ja säälimättömiltä kuin virkamiehen kasvot. Sitten mutisi itsekseen: "Jos Buchmaier vaan olisi täällä, kyllä hänelle silloin tulisi toinen marsi eteen." Eeva ei voinut virkkaa sanaakaan; kädet ristissä välistä vaan köhisi kauniisti silitettyyn niistin-liinaansa.
Vihdoin kutsuttiin häntä huoneesen, hän nousi urheasti; isä ja tytär ääneti silmäilivät toisiansa ja Eeva katosi oven taa. Hän seisahtui oven suuhun, yli-amtmanni ei vielä ollut saapuvilla; mutta kirjuri istui siinä leikitellen kynällänsä ja hänen vieressänsä olivat molemmat lautamiehet; he kuiskuttelivat hiljaa keskenänsä. Eevan koko ruumis vapisi. Noin kymmenen minuuttia kesti äänettömyys; se oli Eevan mielestä ijankaikkisuus. Viimein kuului kannusten räminä; yli-amtmanni tuli. Eeva nähtävästi oli hänelle mieleen, sillä hän tarttui hänen leukaansa, taputteli sitten hänen hehkuvia, punaisia poskiansa ja sanoi: "käy vaan istumaan." Eeva totteli ja istuutui epäillen tuolin äärelle.
Kun hän, silmät maahan luoden, oli vastannut tavallisiin kysymyksiin ja ilmoittanut nimensä, säätynsä, ikänsä j.n.e., kysyi amtmanni: "No kuka on sulle asettanut riuvun?"
"Sitä en voi tietää, herra yli-amtmanni."
"Etkö tiedäkkään, kuka on kultasi?"
Eeva rupesi kovasti itkemään. Mielestänsä oli julmaa kieltää, eikä kuitenkaan voinut tunnustaa. Amtmanni auttoi häntä sanoen:
"No, mitä siinä on epäämistä? Matti on kultasi, aiottehan kohta mennä naimiseen."
Eeva ajatteli, miten neljän viikon takaa piti tulla oikeudelta naimis-kirjaa hakemaan; hän luuli, ett'ei silloin saisikaan "paperiansa", jos nyt kieltäisi. Eihän nyt käynytkään epääminen; se oli omatuntoa vastaan. Sydämmensä sykki kuvasti; eräs ylentäväinen uljuuden tunto heräsi hänessä; se kohosi kaikkien vaarojen yli ja virkisti häntä kokonansa; hän ei muistanut enää paperiansa, eikä yli-amtmannia, eikä ajatellut, missä oli; hän muisti ainoastaan Mattia. Viimeinen kyynel vieri hänen silmäripsistään, silmänsä loistivat kirkkaasti; hän nousi kiireesti, katsahti ikäänkuin voitosta kirkastettuna ympärilleen ja lausui; "Niin, en ottaisi ketään muuta maailmassa."
"Mattiko siis on asettanut sulle riuvun?"
"Saattaa niin olla; mut emme saa olla läsnä, ja minä olen tämän yön..." taas ei voinut puhua enempää itkultaan.
Hyvää oli, että Eevan silmät olivat ummessa, niin ett'ei nähnyt lakimiesten naurua.
"Tunnusta vaan; ei kukaan muu ole pannut sulle riukua."
"Mitä minä voin tietää?"
Kun amtmanni teki kaikenlaisia senkaltaisia kysymyksiä ristin rastin ja ystävällisesti vakuutti, että rangaistus tulisi sangen helpoksi, niin sai vihdoin Eevan tunnustuksen.
Silloin luettiin hänelle pöytäkirja, jossa hänen sanojansa oli käännetty kirja-saksaksi ja saatettu järjestetyksi puheeksi; kaikista tytön kyynelistä ei ollut sanaakaan siinä. Eeva hämmästyi kuullessansa mitä kaikkia oli sanonut; mutta hän kirjoitti kuitenkin alle ja oli hyvin iloisena, koska taas pääsi poies. Kun ovi taas oli suljettuna hänen takanansa, seisahtui hän yht'äkkiä kuin lumottuna ja pani kätensä ristiin; syvä huokaus tunkeutui hänen rinnastansa. Hänestä oli ikäänkuin maa vajoaisi hänen altansa; sillä nyt vasta ajatteli, mitä kenties oli tehnyt Matillensa. Portaan käsipuista kiinni pitäen meni hän pelon-alaisena kivi-rappuisia alas etsimään isäänsä, joka "Karitsa"-kapakassa joi tuopillisen sydämmensä lohdutukseksi. Sanaakaan virkkamatta ja huuliansa kastamatta istui Eeva hänen viereensä.
Sillä välillä otettiin Matti taasen tutkittavaksi; kuultuansa Eevan tunnustuksen, löi hän jalkaa maahan ja kiristi hampaitaan. Tämä käytöksensä otettiin heti tunnustuksen perustukseksi, ja väsyneenä antautui Matti; mutta hän käyttihen vielä niinkuin metsän eläin, joka on käynyt verkkoon ja käännäikse joka puolelle päästäksensä irti, vaan aina enemmän kääreytyy.
Kun kysyttiin Matilta, mistä oli tuonut männyn, sanoi hän ensinnä ottaneensa sen Dettensee'n metsästä (Sigmaringen'in maasta). Mutta koska silloin tahdottiin ruveta uuteen tutkimukseen ja lykätä asian Haigerloch'in käräjiin, niin vihdoin tunnusti ottaneensa puun omasta "Weiherle'ssä" olevasta metsästään. Hän sanoi sen olleen niitä, jotka metsäherra oli määrännyt hakattaviksi ensi-päivinä.
Näitten huojentavaisten asian-haarain tähden tuomittiin Matti maksamaan vaan kymmenen taaleria sakkoa, koska oli hakannut puun omasta metsästään, ennenkuin oli määrätty hakattavaksi.
Ylhäällä mäellä, siellä missä Matti edellisenä päivänä oli katkaissut oksan, kohtasi hän Eevan ja hänen isänsä, jotka tulivat sinne niitun poikki. Matti tahtoi lähteä edespäin tervehtimättä. Silloin juoksi Eeva häntä kohtaan, tarttui hänen käteensä ja huusi vaikeasti huoaten: "Matti, elä ole pahoillasi; kas täss' on korvarenkaani ja helmeni myöskin, jos sun täytyy maksaa sakkoa. Kiitä Jumalaa, ett'et ole enää vankeudessa."
Vähäisen keskusteltua antoi Matti myöten; käsityksin Eevansa kanssa meni hän sitte kylään ja kaikki ottivat häntä ystävällisesti vastaan.
Tähän loppuu kertomus Vapun-päivän riuvusta, joka seisoi vaunumaakari Mikon talon edessä; rakastavaisten hääpäivänä kaunistettiin sitä punaisilla nauhoilla. Taivaalle näkyi tämä puu olleen mieluisempi, kuin hyvin kunnioitettavalle poliisille; sillä puu viheriöitsi melkein ihmeellisellä tavalla sekä juurtui uudestaan; vielä tänäpäänä näkyy se ikuisena rakkauden merkkinä onnellisen talon vieressä.
2.
Mutta tähän kuuluu vielä toinen merkillinen kertomus. Riuvun asettaminen Vapun-päivänä sekä eräät muut metsän raiskaus-teot, jotka sen jälkeen tapahtuivat, johdattivat yli-amtmannin antamaan käskyn, joka jo kauan oli hänen aikeissansa ollut. Hamasta vanhoista ajoista on nimittäin Schwartzwaldin talonpojilla oikeus ja tapa kantaa pieni kirves vasemmalla käsivarrella, kun käyvät kylien välillä; tämä oikeus on ainoastaan naineilla, mut ei naimattomilla miehillä. Se lienee, niinkuin puhutaan, jäännös yleisestä kansan-varustuksesta.
Ensimäisenä helluntaina luettiin kihlakunnan kaikissa kirkoissa pitäjän-tuvan mustalla taululla seuraavainen sääntö:
"Koska on havaittu, että kirvesten luvaton kantaminen usein on syynä metsän raiskaukseen, niin tämän kautta julistetaan: Tästä päivästä lähtein pitää jokaisen, joka teillä tai metsässä käypi kirveen kanssa, asianomaiselle metsän-vartialle tai poliisi-miehelle ilmoittaman, miksi tarpeeksi ja mistä syystä kirves on hänen muassaan; ellei hänellä ole kelvollista syytä siihen, maksakoon ensimäisen kerran taalerin sakkoa, toisen 3 taaleria; ja jos kolmannesti rikkoo tätä kieltoa vastaan, pidettäköön vankeudessa asian laitaa myöten yksi tai kolme viikkoa.
Yli-amtmanni Rellings."
Monta talonpoikaa seisoi ilta-saarnan jälkeen pitäjäntuvan vieressä; Matti, joka nyt myöskin oli naineitten miesten joukossa, luki asetuksen kovalla äänellä. Kaikki pudistivat päätänsä ja mutisivat hiljakseen kirouksia; mutta vanha kylänvouti sanoi ääneen: "ei tämä ennen aikoina olisi tapahtunut; sillä tuo on vanhoja oikeuksiamme."
Silloin näkyi Buchmaier, kirves kainalossa, tulevan ylhäiseltä puolelta kylää; kaikki katsastivat häneen, kun läheni. Hän oli tukeva, vahva mies paraassa iässään, ei suuri, mutta leveä-hartiainen ja uhkea. Lyhyistä nahka-housuista oli paita päässyt vähäisen näkyvilleen; avonaisen, punaisen liivin alta tirkisti pauloilla kiinnitettyin henkselien rinta-nauha, joka oli kudottu kirjavaksi ja kaukaa näytti ikään kuin pistuolin-vyö; kolmisärmäinen hattu peitti melkein liianki pienen pään, jonka lempeä muoto, varsinkin suun ja leuvan ympärillä ilmoitti suurta hellä-tuntoisuutta; suuret, heloittavat, siniset silmät ulkoilevin, tummin kulma-karvoineen osoittivat selvyyttä ja miehuullista jäykkyyttä.
Matti kiiruhti Buchmaieria vastaan, ilmoitti hänelle asetuksen ja sanoi; "serkku, te kaikki ette ole kelpo pitäjän-neuvoksia, jos suostutte tuohon."
Buchmaier kävi verkallensa edespäin askeltakaan jouduttamatta; hän meni suoraan taulua kohden. Kaikki väistivät, jotta voisi hyvästi lukea. Hän nykäisi hattuansa vähäisen ylöspäin; äänettömyydessä odottivat kaikki, mitä sanoisi. Kun Buchmaier hiljaa oli lukenut loppuun asti, painoi hän kämmenellään hattunsa lujemmin päähän; kyllin näkyi että oli ryhtyä johonkuhun yritykseen. -- Sitten otti vakavasti kirveensä kainalosta ja löi sen mustaan tauluun asetuksen poikki, lausuen: "noin." Sen jälkeen kääntyi ympäri-seisojillen ja puhui; "Me olemme kansalaisia ja pitäjään-neuvoksia; ilman kokouksetta ja koko pitäjään-neuvokunnan suostumatta ei saa antaa tämmöistä sääntöä; tahdon kerran nähdä, onko valta kokonansa kirjurien käsissä, eikö meistä enää pidetä lukua ollenkaan; vaikka asia menisi kuninkaasen asti, niin emme saa tätä kärsiä. Kellä on sama mieli kuin minulla, se ottakoon kirveeni sieltä ja lyököön sen toisen kerran tauluun!"
Matti oli ensimäinen, joka aikoi siihen ryhtyä; mutta Buchmaier pidätti hänen käsivartensa sanoen: "anna vanhain lyödä ensinnä."
Tämä sana vaikutti paljon ujoihin ja epämielisiin, jotka olivat hämmästyksissä Buchmaierin työstä eivätkä tietäneet, mitä heidän pitäisi tekemän. Ensinnä hakkasi vanha kylänvouti vapisevalla kädellään; sen jälkeen kaikki urhoollisesti tarttuivat kirveesen. Ei kukaan läsnäolijoista jäänyt tähän työhön ryhtymättä ja varsinkin yli-amtmannin nimeä hakattiin ristiin rastiin. Vähitellen kokoontui koko kylä; kaikkia kehoitettiin samaan kuvaukselliseen työhön; naurulla ja riemulla iski jokainen iskunsa.
Kylänvouti, kuultuansa mitä oli tapahtunut, aikoi haettaa sotaväkeä Horbista. Mutta viisas neuvon-antajansa esti häntä siitä, koska muka kuitenkaan ei mitään auttaisi; viisas Soges ajatteli myös itsekseen: "Hyvää, rikkokoot kaikki; siitä tulee koko joukko käräjän-haastoja, ja batsen [sen paikan pieni raha] joka haastosta; hakatkaa vaan hakkaamistanne, se koskee omaan lihaanne ja muuttuu minulle batseniksi." Iloisella muodolla istui hän "Kotkassa", viini-kortteli edessään, ja laski lukua kuinka paljon hän kylän riita-asioista voisi hyötyä.
Tällä tavoin ei lopuksi kukaan kylässä viimein jäänyt syyttömäksi tähän meteliin, paitse kylänvouti ja Soges. Vanhan kylänvoudin neuvoa myöten menivät pitäjän-neuvokset itse tiistaina oikeuden eteen ilmoittamaan, mitä olivat tehneet. Yli-amtmanni kiroili vihan-vimmassa. Ei nimensä syyttä ollut Rellings; hän oli nyt tosiaankin kerityn kissan [Schwartzwaldin kieli-murteella on Rellings samaa kuin kolli-kissa] näköinen, jolle olisi pantu silmälasia nenään ja kannuksia jalkoihin. Hän aikoi paikalla antaa viedä pahantekijät vankihuoneesen; mutta Buchmaier astui pikaisesti hänen eteensä ja sanoi: "sekö taitonne onkin? panna vankeuteen? ei se niin kohta tapahdu. Me olemme täällä vastustamassa; vapaasti tunnustamme, mitä olemme tehneet; siis ei voi olla puhettakaan vankeudesta. En ole mikään maan juoksija; tiedättehän missä asun; minä olen Buchmaier, tuo on Bäck, tuo sepän Hannu ja tuo Mikkelin Perttu; löytäähän meitä omilta konnuiltamme. Ilman tuomiotta meitä ei saa panna kiinni, ja sittenkin on vielä apu hankittava Reutlingen'istä ja Stuttgard'ista, jos niin pitää oleman."
Amtmanni viihtyi taasen ja kutsui miehet huomiseksi kello yhdeksän tutkimukseen.
Tämä viimeinen kohta oli kumminkin hyvä sen vuoksi että Soges tällä tavoin jäi ilman hyvin luetuitta batsenittansa. Näin sekä suuret että pienet herrat usein pettyvät aprikoimisissaan.
Melkein sodalle näytti, kuin toisena päivänä enemmän kuin sata talonpoikaa läksi kylästä, kirveet kainalossa. He seisahtivat usein huoneitten eteen kutsuaksensa jonkun myöhästyneen, joka kiireessä vielä matkalla pani takin päällensä. Moni leikki-puhe jäi puoleksi, kun nähtiin Buchmaieria, joka ankarasti supisti kulma-karvojansa. Ei pisaraakaan juotu, ennenkuin mentiin oikeuden eteen. "Tee ensinnä työ, sitten syö" oli talonpoikain mielilauseena.