Part 3

Sinä aikana, josta nyt tahdon puhua, nuot vartiatulet eivät olleet isoon aikaan enään palaneet. Maakuntien sydämmissä oli väkevien Roomalaisten suojeluksen alla pitkä rauha, ja Helvetian pohjaisilla rajoilla sotieltiin Alemannia vastaan, jotka, tuimapäät ja tuli-mieliset, naapurilleen olivat suvaitsemattomia vieraita. Maalla oli hyviä varoja ja mieluisuutta, jotta jo luultiin tämmöistä aina kestävän muuttumattomana, niinkuin kauvan kestävällä kauniilla säällä tuskin voipi uskoakaan myrskysateen enään tulevaksi; muutamilla keisarilla niillä ajoin kyllä oli tiikeri-sydän, ja levottomuus vallitsi toisinaan Roomassa, vaan tästä ei tunnettu Helveetiassa mitään.

Helveetiassa pidettiin vaan tuota pikkuista veljen-riitaa, ensin kuka lehmiä ja voita saattaisi parhaasti myydyksi; sitte kuka enemmältä saattaisi rahoja ko'ota; ja viimein kuka siitä saisi korkeimman arvon päästäkseen Maanpäivillä edustamaan vuortaan eli kuntaansa, ja puheita pitämään tahi ainakin ääntänsä antamaan yhteisten kuormain jakelemisesta maan vaurastumiseksi. Joskin ei siitä paljon tullutkaan hyötyä, ja moni niinä päivinä ei näyttänyt muuta kun että hänellä oli istuma-sia, vaan ei antanut suustansa kuulla sanaakaan, niin oli kuitenkin suuri kunnia siinä istua ja se antoi kotona sen enemmän arvoa.

Silloin eli Sumisvaldissa kolme veljestä, jotka olivat kauas ympäristöllä kuuluisimmat. Niillä oli kauneimpia vuoria, paraimpia niittymaita, heidän juustolla oli suurin kuulu, ja kun sen kanssa näkyivät Aventicumissa tahi Vindonissassa, niin heti ostajia tunki ympärille, ja se, jolle myivät, piti sen suosiona.

Sumisvaldissa olivat talven, kesän elivät vuorilla ja missä heitä näkyi taisteluissa, siellä tiettiin kuka voittajaksi tuli. Heidän väkevyytensä oli mainio. Raivokkain sonni kun juosta rynnälti heitä vastaan, niin tempasivat sen vakaalla mielellä sarvesta ja nakkasivat kerrassaan selälle; kädellä pidättivät juoksevan härän niin että seisattui kuin maahan juurtununna. Sitä keihästä, jota toinen veljistä sadan askeleen päästä lennätti petäjään, ei kukaan muu vetänyt ulos kuin toinen heistä. He olivat myös korskeat ja yli-mieliset, jota Helvetialaiset eivät silloinkaan mielellään kärsineet toisiltaan; vieläpä pitivät muita koreampia vaatteita, usein Roomalaisten tavalla, jonkatähden heitä peljättiin vaan ei rakastettu. Mutta tätä eivät paljon panneet mieleen, ajatellen että jolla on väkeä ja valtaa, sen ei ole tarvis rakkautta. Yhtä ylpeät olivat renkinsä; tuskin oli ainoata tarhan-hoitajata, jolta ei kuulunut valitusta heidän yli-mielisyydestään, vaan veljesten mahtavaisuuden tähden ei tohtinut kukaan kostaa, vaan pani vääryyden korvan taakse, säästäen kostoa sopiviin aikoihin.

Ainoastaan yhdellä näitä veljeksiä oli lapsi, yksi ainoa ihmeellisen ihana tyttöinen, josta vähittäin kasvoi kumman kaunis Helveetian neiti. Hän paistoi kauneudessaan kuin vuorten takaa nouseva aurinko; kun kävi taisteluilla, ja milloin rinkihin rupesi, niin näytti kun olisi keijukaisten ruhtinatar tanssinut alamaistensa kanssa. Hän olikin kovin ylpeä eikä ollut nuorukaisista vielä kukaan saanut häneltä ystävällistä silmänluontia; muut tytöt häntä eivät kiittäneet, sanoen korskeaksi ja ylimieliseksi, vaan köyhät ylistivät häntä, ja niityillä juoksivat kaikki lehmät häntä takaa, ja ikäänkuin pitkät helmat kellotteli usein paimenten lapsia hänen perässään, poimien hänelle kukkia, leikitellen hänen kultaisilla palmikoillaan, ja kärsivällisesti odottaen siksi kuin hän kääntyi ja heitä vuorostaan lemmitteli. Missä jonkun kuuli sairaaksi, paimenen lapsen tahi lehmän tahi karitsan, siinä hoiteli ja valvoi, alhaisimman piian tavalla, lempeällä ja suosivalla nöyryydellä ja säälillä, ja koti-tiellään taisteli kontion tai hukan kanssa, kuin rohkein mies.

Nyt tapahtui, että tämän seudun eli maakunnan Maapäivän edusmies kuoli. Hän oli ollut vanha sankari, mainio neuvosta ja teostaan, vaan rikkautta hänellä ei ollut, ja siitä syystä oli jo kanan aikaa rikkailla kateutta sydämessä, sillä jo niinäkin aikoina luultiin rikkauden antavan oikeutta kaikkiin, ja ansaitsevan korkeimman arvon. Suurinna rikkautenaan oli ollut poikansa, joka nuorempana Roomalaisten sotaväessä oli palvellut, kun ei rohkeuttaan omassa maassa saattanut näyttää, vaan viime aikoina oli hän uskollisesti hoidellut isää. Hänkin oli voimiensa ja kauniin ruumiinsa puolesta mainio sankari, suloinen puheeltaan ja jokaiselle hädässä avullinen. Nyt kotona taas oleskeltua, myöntyi hän vanhan kansan tapoihin ja heitti pois kaiken muukalaisuuden puheessa sekä elämänlaadussa, jota olikin hänen helppo tehdä kun aina oli pitänyt schveitziläisen sydämen.

Niin kävi hän siellä täällä vuoripidoissakin, joissa ensin painia lyötiin, sitte tanssittiin korkealla kukkulalla sinisen taivaan kannen alla. Pian tuli väkevyytensä ja lempeytensä kauas kuuluksi; se nyt vasta oli onnen kantamoinen, sanottiin; painisilla ja tanssissa, miesten ja naisten joukossa etevin.

Ne kolme veljestä tämän kuultua nauroivat pilkaten, ja ajattelivat että tämä maine ei kestäis kauvemman kuin suvaitsivat; ilkeän-kurisesti antoivat sen oikein nousta ja kauas levetä, eivätkä näkyneet missään kilvoitteluissa, arvellen että kuta korkeimpaan joku nousee sitä syvempään sitte lankee ja sitä isommaksi tulee pilkka.

Kun oli kevät-työt tehdyt, silloin vasta näytti itsensä nuorin veljistä. Yleinen huhu nousi, moni sydän sykki kovasti, ja ensimäiset painin-lyöjät tekivät työnsä nopeaan, sillä kaikki tiesivät että nyt tuli painin-lyönti minkä vertaista ei ollut kauan aikaan nähty. Voittajan omituisella ylpeydellä seisoi veli siinä niinkuin ei arvelisi ruvetakaan tähän, eikä huolisi ollenkaan uudesta kilpa-veljestä. Huolimatonna kielsi hän painisille ruvetaksensa ja vasta sitte kun Sigbert oli kaikki muut taistelijat voittanut, kun voitetut kaikki häntä yllyttelivät, ja itse Sigbert tuli ja kysyi ojentaen kättä: "Emmekö mekin koittelisi voimiamme?" vasta silloin sanoi kylmyydellä Guntram, että se hälle oisi yhtä-kaikkia; tosiaan hän ei siitä nähnyt paljon voitettavan, vaan kun niin pakolla tahdottiin, niin olkoon menneeksi.

Sisältään täynnä harmia, vaan ulkonäöltään kaikella yli-mielisellä huolimattomuudella astui tuo väkevä Guntram, puna-hiviä, puna-tukka, jättiläis-jäseninen, niinkuin se joka on rasvaisella maidolla ja rasvaisella juustolla syötetty, piirin keskelle, yhtä isoa vaan hoikempaa Sigbertiä vastaan, joka nuoruuden ihanuudessa veti vertoja tuolle täysimiehiselle, muserrusta uhkaavalle jättiläisrakennukselle. Annettua toinen toiselle kättä kunnialliseen leikkiin, karkasivat nopiaan yhteen ja ennen kuin voi arvatakaan makasi Guntram selällänsä, ja ainoalla keveällä askeleella hyppäsi Sigbert ringin keskelle. Hitaisesti nousi voitettu, astui sitte sukkelaan voittajan luokse ja helposti vaan häntä kätellen tarttui häneen kiinni; hirveällä voimalla temmaten häntä syliinsä, nosti Sigbertin korkealle, vuihahti häntä jättiläis-käsivarsillaan ilmassa ympäri kuin olisi ollut lapsi, ja kun luuli hänen olevan tasallansa niin paiskasi maahan. Näkijöiltä sykähti sydän, niinkuin makaisi jo Sigbert ringissä, selkä muserrettuna; vaan Guntram horjahti niinkuin torni, jonka maanjäristys täristyttää, hän horjahti ja lankesi toisen kerran selälleen, ja Sigbert, joka ei häntä ollut milloinkaan päästänyt irti käsistään, joka ei milloin kadottanut tasa-painoa, joka oli pysynyt jäsenensä herrana ja pudotessa potkaissut häneltä jalan syrjään, ja vielä kädellä auttanut matkaan, ei langennutkaan, vaan hypähti keveästi keskelle rinkiä. -- Kun Guntram nousi vihasta paisuneilla veri-suonilla ja kättä antamatta tarttui Sigbertiin, silloin kävi kauhistus useimpain läpi, rohkeimmatkin vapisivat, ei niin paljon pelvosta kuin kiistan innosta, joka syntyi katsellessa tätä tuimaa taistelua. Voimat jännitettyinä, päät rinnakkain, astuivat taistelijat, selät koukussa, ympäri ringissä, toisinaan hitaasti, toisinaan sukkelampaan, varovasti nostaen jalkaa eteen-päin, varovasti pois-sysäten tahi luokse-vetäen vastustajaansa. Vaan voimaa vastaan oli voima, varovaisuutta vastaan varovaisuutta, jalkaa ei nostettu väärään, väärää temppua ei tehty sysätessä eikä vetäessä. Kumpikin oli aloittavinaan, vaan se ei ollut kun houkutellakseen toista aloittamaan, että siinä sille saisi edun viedä. Viimein Guntram hengen ahdistusta tuntien kun täytyi astua koukkuselkänä, veti vastustamattomalla väkevyydellä Sigbertin luoksensa; kauan teki Sigbert vasta-rintaa kaikilla voimillaan ja kiivastutti riita-veljeään aina vihaisempaan ponnistukseen. Äkisti myönnähytti hän sitte, nakkautui kaikin voimin vastustajan päälle, löi hältä taas jalan koukulle, ja tämä, omasta raskuudesta painuen taaksepäin, ei voinut vastustaa Sigbertin syöksemistä, vaan lankesi kolmannen kerran ähkyen ja paukahtaen selällensä, ja raikkuvat riemuhuudot jokaisesta suusta julistivat vuorelle ja laksolle tämän odottamattoman voiton. Sellaista Guntram ei ollut milloinkaan vielä kärsinyt; hänessä kiehui kostonhimo, vaan sitä peitteli kaikin tavoin ollakseen siitä sitä varmempana.

Gertrud, vanhemman veljen tytär, oli paininlyöntiä katsellut ja harmillisena tuntenut setän lankeemuksen. Mielensä paloi itse vaatia voittajaa taisteluun, silmiään hän ei saattanut hänestä kääntää, johon itse luuli olevan syynä vihan. Ja kun sitten tuo kaikista etevin voittaja leikissä lähestyi tätä kaikista etevintä neitoa, paras pyrkien parahan seuraan, niin kopea tyttö häntä kohteli nurjasti ja niskoittelemalla; hän ei säästänyt häntä sanoissa eikä silmäyksissä ja tahtoi setän sortamisen kostaa vielä syvemmällä sortamisella. Mutta rohkea Sigbert ei nöyristynyt hänelle, vaan kääntyi pois. Silloin tunsi tyttö polton sydämessään; ankarasti iski hän silmää niille, jotka antautuivat kisoihin; hänessä aaltoili vihan virta, niin luuli hän; pois lähti hän ringistä petäjien varjoon tulistuneena vihasta niinkuin luuli. Hänen näin suutuksissaan seisoessa nousi kuu veri-punaisena pimeälle taivaalle. Silloin vilahti verisiä aavistuksia hänen mieleensä ja vapisten meni hän muiden seuraan jälleen. Sigbert oli poissa ja Gertrudilta tuntui kun pitäisi hänen lähteä kotiin. Synkän setän täytyi lähteä matkaan vielä synkeämmän tytön kanssa, joka vielä synkempänä tuli kotia, sillä tiellään ei nähnyt muuta kuin yö-lintuja raskaasti lentelevän ja arkaa metsän-viljaa, joka poikki ahtaiden polkujen rienti pakoon. Guntram kun veljilleen kertoi miten oli tullut voitetuksi, he kaikki kolme päättivät että Sigbert pitäisi kurittaa. Klodomir, väkevin heistä, tahtoi tulevissa pidoissa kostaa häpeän, vaan sinä syksynä ei olis ollut enää tilaisuutta, ja talvi piti lumellaan kilpa-veljet erillään, kun Sigbert asui kaukaisessa laksossa, vanhan jutun jälkeen siinä missä Würzbrunnen nyt on, yläpuolella Rothenbachia; siinä oli silloin mainio uhripaikka, myöhempänä muuan ensimäisimpiä kristinuskon kirkkoja.

Keväällä, toukokuun alkupäivinä oli ne isot keräjät, joissa piti maanpäivihin valita lähettiläisiä; sen perästä lähtivät paimenet vuorille, eivätkä joutaneet enään muiden seuraan kuin lehmiensä, koska nämä aamusella ja iltasella tarhaan tulivat lypsylle. Niinä aikoina oli keräjä-paikoissa markkinatkin. Paimenet ennenkuin läksivät vuorille möivät liikoja karjoistaan, täyttivät mitä puuttui ja ostivat muutakin jos kukkaro kaupasta oli paisunut. Ken sellaisia markkinoita saisi nähdä, havaitsisi ihmeellisen erilaisuuden verraten ne nyky-aikuisiin.

Jyrkkiä vuori-rinteitä ja kapeita rotkoja myöten tulvasi ammuvien karjojen perässä väkeviä miehiä väkevin vaimoineen ja pulskin lapsineen; heidän pukunsa oli karkea vaan koristettu kulta- ja hopea-heloiila, muinoin sodasta perimillä. Heitä seurasi joukko renkiä, eläinten nahkoja päällään, villimielisiä kuin pedot joiden karvat heillä oli verhona, jokaisella miekka tahi kirves, keihäs tahi joutsi aseena. Muutamilla nähtiin Roomalaista vaatepartta, jonka olivat omistaneet ynnä Roomalaisen nimen kanssa. Silloinkin jo näissä metsiköissäkin oli muukalaisen parren turha noudattaminen valloillaan. Kaikki majailivat avarassa kehässä taivaan kannen alla, ihmiset ja eläimet sekasin ylänkömaalla Schoneggin seudussa. Arkoina kuin nuoret pantterit kurkistelivat pojat karjojen väliltä, irvistelivät toinen toiselle, karkasivat huimilla hyppäyksillä tappelemaan, tahi istua kököttivät, kehuen toinen loiselle asettansa ja hieroen kauppaa, josta lopulla tavallisesti tulivat tukkanuottasille.

Äitin luona oli neito, auttaen häntä tulen ääressä, josta iso sininen silmänsä arasti ja ujosti vilkkui oudoille esineille. Tässä nähtiin kulkevia kauppamiehiä liikkeellä. Juutalaisia jo silloin ja Italialaisia; he näyttelivät kiiltäviä kalujaan; soljet ja sormukset, kalliit kivet, kirjavat näkinkengät, korean-karvaiset huivit viekoittelivat äitien halua ja herättivät tytärten himoa, joka aroissa silmissä säkeninä säihkyi; niinkuin käärmeestä sanotaan että se silmänsä tulella metsän eläimiä lumoo, niin lumosi kiiltelevät kalvoisrenkaat Helveetian tyttöä, että hän liikkumatta seisoi vieraan miehen edessä, että se häntä lähestyi, että se hänestä tuskin malttoi erota. Sillä välin kulkivat miehet vanhalla perityllä vakuudella karjasta karjaan, vertaellen vieraat karjat omiinsa, ostivat täällä, myivät tuolla, tehden ensinnä kauppaa keskenään, ennenkuin käänsivät korvansa Windonissan tahi Aventicum'in vierasten ostajain puoleen.

Suuressa väkijoukossa voittivat nuot kolme veljestä kaikki muut karjansa ja seuransa paljoudella; olipa heidän tulensakin suurinna, ja korein neito sitä hoitamassa; rikkaimmat kauppiaat tunkivat sen likisyyteen. Näkyipä myös näiden kolmen muodosta että mielestään olivat kansan etevimmät, että tiesivät kuinka vieraat heitä saattoivat arvella ruhtinaiksi vapasukuistensa joukossa. Kauan pöyhkeilivät näin etevimpinä, antaen jäykkää vastausta sekä yhdelle että toiselle ja puhuen kovasti monelle, ei mistäkään muusta syystä, kuin että se niin pisti heille mieleen.

Silloin kuului lännestä päin suuren karjan ammunta, ja suuren ihmisjoukon huhina. Kesyttömiä sonnia juosta junttasi Sumisvaldista maja-paikalle, rohkeita renkejä juoksi kumminpuolin, kaikin voiminsa lyöden heitä isoilla kepillä. Lehmiä tunki jälestä, ihmisiä aaltoili perässä; ne olivat laksolaisia Schangnau'sta päin, Rothenbachin vastapäätä. Heidän keskeltä kohosi komea mies korkealle ja loisti kauas.

Tulijoita vastaan tulvasi joukko katselemaan karjoja ja tervehtimään ihmisiä. Moni vanhus astui tuon korkean miehen luo, jonka yksinkertaisessa puvussa ei ollut muuta koristusta kuin vanhan-aikuisia solkia. Ystävyydellä ja kunnian osoittamisella tervehti hän heitä, ja he kiittivät hänen muotoansa mitenkä se oli isän näköinen sekä hänen koristuksiaan, joiden sukuperän tunsivat; he kiittivät isää ja iloitsivat pojasta. Mutta yksinään nähtiin ne kolme veljestä seisovan; he eivät askeleltakaan astuneet likemmäksi, iskivät vaan joukolle vihaista silmää ikäänkuin tuliset leimaukset, jotka iskevät vihaansa metsän korkeinta mäntyä vastaan.

Sigbert se oli, jota niin ystävällisesti kohdeltiin; lapsi nyt leikkasi sen ystävyyden, mitä hyvät vanhemmat olivat kylväneet. Hän asetti majansa melkein vasta-päätä niitä kolmea veljestä, jotka synkkänä kuin mustat pilvet tätä katselivat. Ilo-mielessänsä hän heitä tuskin huomasikaan, ja kun muiden tavalla ympäri kulkiessaan tuli heidänkin luokse, niin ojensi heille kättä, jota eivät hekään kieltäneet, vaan puistelivat sanoen kohta aikovansa puristaa häntä toisella lailla. Guntram muka ei ollut heistä väkevin, vaan niinkuin hän oli tullut kaadetuksi, niin piti nyt Sigbert-voittajankin vuorostaan kaatua heidän käsissä. Iloisella naurulla vastasi Sigbert olevansa valmis koetteluun, vaan ei vielä olevan varmaa kumpi kaatuisi. Hän astui tulellekin, missä Gertrud hallitsi ja tervehti äkkiä ystävällisesti. Tumman punaiseksi meni tyttö, vaan kättä ei ojentanut tervehystä vastaamaan. Kun pimeä joutui ja karjat paneusivat maata, istahtivat miehetkin rinnakkain tulten ympäri juttelemaan; puhuivat ajan menosta ja huomispäivästä, virkkoivat kuka ystävänsä oli, kuka vihamiehensä. Nuori väki kuljeskeli ympärillä, ja karjojen keskellä makasivat rengit.

Aamulla herätti aurinko joukon ja elämätä nousi paikalle. Karjat liikkuivat, ihmiset valmistausivat tärkeään päivään. Ne kolme olivat rikkaasti koristettuna niinkuin mahtavaisuutensa vaati; vaan moni koristus, moni tapa oli semmoinen etteivät isänmaalliset silmät sitä mielellään nähneet. He istuivat kiirehtimättä ylölliselle eineelle, miehinä jotka itse eivät ole oppineet odottamaan, vaan joita muitten hyvin sopii odottaa. Monta astiallista makeata mettä tyhjennettiin ja jokaiselle, joka sitte lupasi veljiä seurata, tarjottiin malja. Viimein nousivat komein seuroineen ja astuivat vapaiden miesten piiriin, johon ei orjat eikä vaimot saaneet tulla. Siinä aaltoili jo väki kunnittain, ja toimellisia miehiä kulki joukosta joukkoon, niinkuin nykyjäänkin nähdään ennen vaalia. Esimiehet menivät papin kanssa yhteen, tavalliset uhrit teurastettiin, käräjät aljettiin. Yksinkertaiset olivat päätettävät asiat, yksinkertainen päätös itse, edusmiehen vaali maanpäiviin oli pää-asiana. Puolipäivän rinnassa oltiin ennenkuin vaali alkoi; ympärillä ammui karjat, pyrkien pois lakeasta varjokkaasen metsään, ympärillä liikkui levottomasti vaimoja ja lapsia tyhjentäen leirit, joita heidän oli täytynyt heittää, että kokouksella olisi siaa.

Juhlallisesti kehoitti pappi rauhaan ja rehellisyyteen, ja hänen vai'ettua rupesi kuulumaan täältä Sigbertin, tuolta Klodomirin ja välistä muutamia muita nimiä. Silloin viittasi pappi taas ja sääti, että vasemmalle pitäisi mennä niiden, jotka olivat Klodomirin huutaneet, oikealle Sigbertin puoluskunnan. Siinäpä ilmoittihe kummallinen epäilys, joukko aaltoili kauvan aikaa; ei astunut kukaan toisesta puolesta toiseen. Vaarallista oli vasemmalta astua oikealle; oikeasta vasempaan veti sydän juuri harvoja niin väkevästi että olisivat tahtoneet mennä ensimäisiksi. Viimein erosi koko joukko miehiä, kotosin kaukaisista laksoista, jotka sattuivat seisomaan kolmen veljesten puolella, astuen oikealle, ja tätä joukkoa seurasi heti muita; muutamia yksityisiä juoksi joukkojen väliltä oikealta vasempaan; ja pian seisoi kansan enin ja paras osa oikealla, veljekset harvojen kanssa vasemmalla.

Tämä heihin koski kuin ukkosen nuoli selkeästä taivaasta. He eivät ajatelleet kuinka syvästi vuorikansa vihaa muukalaisia tapoja, ja vierautumiseen suuttuu; eivät ajatelleet kuinka harvoin siinä, missä elämä on niin yhdenmukainen, loukkaamisia unohdetaan, millä ihmeellisellä maltilla odotetaan koston aikaa; ylimielinen ei tiedä kuinka monta hän itse on loukannut, vielä vähemmin tietää kuin monta hänen palvelijansa ovat loukanneet. Viha kuohui veljesten suonissa, koura tapaeli miekkaa, vaan vastustajain paljous hillitsi heidät. He hankkivat paikalla matkaan eivätkä kuulleet mitenkä Sigbert valitti että häntä oli parempiensa yli ylennetty, ja että liian vaadittiin taitoa hänen nuoruudeltaan. Kauas kaikkui riemu lähtevien veljesten jälkeen, kaikki rinnat hengähtivät kuin olisivat vapautetut raskaasta painosta ja kaikki tohtivat nyt kahta kovemmin nostaa ääntänsä. Nyt alkoi avaralla kedolla hupaisa elämä. Juominki ja leikki kesti myöhäiseen iltaan, ja pimeä tuli ennen kuin kaukaisimmat lapsineen karjoineen suorivat matkaan. Sigberttiä viivytettiin kaikin puolin; täällä ei päässyt ystäviltä, tuolla esi-miehiltä, jotka hänen kanssa tahtoivat kansan asioita puhella, vieläpä tuntemattomiltakin, jotka tahtoivat semmoisia asioita ajaa, joita muut jo mennä päivänä olivat suorittaneet; hänellä kyllä ei näihin ollut tilaa enään, vaan aikaa meni kuitenkin heitä kieltäessäkin. Siten kerkesivät hänen laksolaisensa lähteä matkaan ja hän kun kiirehti jälkeen, tuli tiellä yhä uutta viivykettä eteen, vielä kaupungin portillakin pidätti häntä Roomalainen päämies, joka hänen sodan ajasta tunsi.

Hänen portista ulos astuessa oli pimeä ja hän ypöyksinään; takaa kaikkui riemu, edellä ratisi myllynratas. Silloin kuului äkkiä hänen korviinsa ääni: "Varo itseäsi. Mylly-vuorella!" Hän ei tiennyt tuliko tuo ääni edestä vai takaa; kurkisteli kuinka hyvänsä, varottajata ei näkynyt. Niinä aikoina Helveetian miehellä ei ollut ainoastaan sateen-varjo muassansa; hänellä oli paljon muutakin matkalla pelättävänä kuin kastumista. Sigbert turvaten hyviin aseisin ja voimihinsa ei säikähtänyt, piti vaan miekan varalla, kätki rinnan ja pään hyvällä kilvellään, jonka siihen asti oli kantanut selässänsä, ja kulki sitte iloisesti eteenpäin. Vieressä suhisi ruohikot, haavoissa tohisi tuuli, muuten ei kuulunut mitään. Vaan tuskin oli päässyt myllyn sivutse ja alaspäin menemässä sitä tietä, missä Stalden alkaa ja missä siihen aikaan tie kierteli vartiatorniin, niin puristi häntä äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneet lujat kourat; kuinka monta heitä oli, hän ei tiennyt, -- ketkä ne oli, ei pimeällä näkynyt. Mutta tässä äkillisessä päällekarkauksessakin hän ei unhottanut raikuttaa tuota huutoa, millä metsästäjä kutsuu seuraajansa, sillä kuinka kaukana nämät olivat, hän ei tiennyt; muuten antoi itsensä viedä eikä voimiaan menettänyt turhiin ponnistuksiin. Kohta havaitsi hän sen, että häntä mielittiin heittää tulvaavaan virtaan ja hukuttaa siihen. Vasta silloin kun pensaikosta näki rannalla oltavan, ponnisti äkkiä kaikki jäsenensä voimat. Muutamat kädet päästivät, toiset vastustelivat, kadottivat tasapainoaan, kaatuivat hänen kanssa törmän yli veteen; siinä vielä nytkähys ja hällä oli jäsenensä vapaana; hän kavahti seisaalle, tarttui aseisinsa eikä tarvinnut enään pelätä, että hukutettaisiin kuin koira, vaan saattoi kuolla tappeluun kuin mies, jos muka siksi tulikaan. Sillä näyttikin kuin olisi tämä hälle katsottu, sillä voimallisilla iskuilla tunkivat näkymättömät viholliset päälle, ja ainoastaan pimeys, jossa toinen ei saattanut loista auttaa, ja pensaat, jotka hyvin usein olivat kilpenä, estivät Sigbertin masentumista. Vaan jo valui verta monesta haavasta, hän jo kuuli vihollisia vedessä porskuvan selkänsä takanakin, kilvet jo painoivat häntä taakse-päin, -- silloin äkkiä räsähti pensaat, koirien ulvominen raikahti, koiria syöksi Sigbertin vihollisten päälle, likellä kaikkui hänen seuraajiensa huuto. Silloin päästivät äkisti viholliset uhrinsa irti ja hyppäsivät vaahtoavasta virrasta, hurtat kintuillaan. Pian kuului hevoisten hirnunta ja sukkelat kaviot kumisuttivat maan.

Sigbert oli pelastettu koiransa kautta. Tämän hurjan, ihmisille vihaisen, vaan uskollisen elävän, oli hän rengille antanut talutettavaksi. Jo pian ollen Emmevirran rannalla kuuli tämä isäntänsä huudon, repi itseään irti ja seuraten vainuaan juoksi lyhyintä tietä isäntänsä avuksi. Muut koirat, vahinkoa vainuten, seurasivat sitä, koirien jälestä joutuivat rohkeimmat nuorukaiset ja apu tuli paraasen aikaan hätyytetylle sankarille. -- Myllyssä sidottiin haavat, ja varottajaa ruvettiin etsimään, vaan turhaan. Sigbert tiesi missä hän oli huutanut, vaan siitä ei nyt kuulunut mitään.

Semmoisia väijyksiä ei ollut milloinkaan kuultu Helveetiassa, inhon karju kaikkui maassa, tekijöitä aavistettiin, vaan kun Sigbert oli ääneti, niin ei kukaan puhunut valitustansa.

Aventicum'issa oli vireä elämä, lähettiläitä kaikista seura-kunnista kokoontui, ei yksinänsä kulkien vaunuissa kuin nykyjään, vaan jokainen suurella seuralla, usein koko suku muassaan, usein tuli joukkoa enentämään miehiä muistakin suvuista, jotka tahtoivat asioita ajaa tahi huvitella itseään. Roomalaisia tuli tänne kaukaa, enimmiten pelien tähden, joita juhlallisen ajan kunniaksi pidettiin tai kenties houkutteli heitä maan tytärtenkin kauneus, joita semmoisina päivinä nähtiin kaikessa koreudessaan tepastelevan Aventicum'issa.