Part 9

Osan tästä ajasta käytin keksiäkseni tuumia ja keinoja Manonin vapauttamiseksi. Olin vallan varma, että hänen vankilastansa oli vielä vaikeampi päästä kuin minun vankilastani oli ollut. Ei voinut olla kysymystäkään voimasta ja väkivallasta -- viekkautta siinä tarvittiin. Mutta eipä edes kekseliäisyyden jumalatar olisi voinut tästä pulmasta suoriutua. Minä puolestani näin niin vähän johtavaa valonvälkettä tässä pimeydessä, että päätin lähemmin pohtia asemaa vasta silloin, kun olin saava tarkempia tietoja sairaala-vankilan sisäisestä järjestelystä.

Heti kun pimeän tulo oli jälleen päästänyt minut vapaaksi, pyysin Lescaut'ta saattamaan minut sinne. Perille tultuamme yhdyimme puheeseen erään portinvartijan kanssa, joka tuntui älykkäältä mieheltä. Minä näyttelin muukalaista, joka oli kuullut ylen kiittävästi puhuttavan yleisestä sairaala-vankilasta ja siinä vallitsevasta järjestyksestä. Tiedustelin häneltä pienimpiäkin yksityisseikkoja, ja lopulta johduimme puhumaan laitoksen hallintomiehistä, joiden nimet ja luonteenominaisuudet pyysin häntä minulle ilmaisemaan. Ne vastaukset, jotka hän minulle jälkimäisessä suhteessa antoi, johtivat mieleeni tuuman, jota pidin sangen onnistuneena ja jonka ennen pitkää panin täytäntöön. Kysyin häneltä tuumalleni perin tärkeänä seikkana, oliko noilla herroilta lapsia. Hän vastasi, ettei sitä tarkalleen tietänyt, mutta herra de T:stä, joka oli esimiehiä, hän tiesi että tällä oli naimaiässä oleva poika, joka isänsä seurassa usein oli käynyt sairaalavankilassa. Tämä tieto riitti minulle.

Keskeytin melkein heti keskustelumme, ja palatessamme Lescaut'n asuntoon ilmaisin hänelle suunnittelemani tuuman.

-- Kuvittelen -- sanoin hänelle -- että nuorempi herroista de T., joka on rikas ja arvossapidettyä sukua, useiden ikäistensä nuorukaisten tavoin pitää huvituksista. Hän ei suinkaan ole mikään naistenvihaaja eikä niin naurettava, että kieltäisi minulta apunsa rakkausseikkailussa. Olen aikonut saada hänet innostumaan Manonin vapauttamis-yritykseen. Jos hän on kunnon mies ja mieleltään tunteellinen, hän varmaankin jalomielisyydestä suo meille apunsa. Jos tämä vaikutin ei voi häntä taivuttaa, hän ainakin tahtonee tehdä jotain miellyttävän nuoren naisen hyväksi, vaikkapa vaan toivoen tulevansa osalliseksi hänen suosiostaan. Kohtaamistani hänen kanssaan en tahdo siirtää huomista tuonnemmaksi. Tämä tuuma tuottaa minulle niin suurta lohdutusta, että pidän sitä hyvänä enteenä.

Lescaut tunnusti puolestaan, että tuumani tuntui mahdolliselta ja että meillä täten menetellen saattoi olla onnistumisen toiveita. Tämän johdosta vietin yöni rohkaistuneempana.

Aamun tultua pukeuduin niin huolellisesti kuin puutteenalaisessa tilassani suinkin voin ja ajoin pika-ajurin vaunuissa herra de T:n asuntoon. Hän hämmästyi tätä tuntemattoman käyntiä. Hänen kasvonsa ja kohtelias käytöstapansa tekivät minuun edullisen vaikutuksen. Selitin hänelle asiani peittelemättä, ja lietsoakseni hänen luontaisia tunteitaan, puhuin intohimostani ja lemmittyni avuista kuin kahdesta seikasta, joita ei voinut verrata muuhun kuin toisiinsa. Hän sanoi, ettei tosin koskaan ollut nähnyt Manonia, mutta että oli kuullut puhuttavan hänestä, jos oli kyseessä vanhan herra G.M:n rakastajatar. Olin varma siitä, että hän tunsi minun osani tässä seikkailussa, ja voittaakseni hänet yhä enemmän puolelleni osoittamalla hänelle luottamustani, kerroin hänelle yksityiskohtaisesti kaiken, mitä oli tapahtunut minun ja Manonin välillä.

-- Te näette, hyvä herra -- näin jatkoin -- että elämäni ja sydämeni kohtalo nyt on teidän käsissänne. Kumpikin ovat minulle yhtä rakkaat. En peittele teiltä mitään, sillä olen kuullut puhuttavan jalomielisyydestänne, ja yhdenikäisyytenne panee minut toivomaan, että taipumuksissammekin on yhdenlaisuutta.

Tämä avomielisyyden ja suoruuden ilmaus näytti tekevän häneen voimakkaan vaikutuksen. Hänen vastauksensa todisti käyttäytymistaitoa ja tunteiden hienoutta, joita seuraelämässä ei aina saavuteta, vaan jotka se usein tukehuttaa. Hän sanoi lukevansa minun käyntini elämänsä onnellisiin sattumiin, katsovansa minun ystävyyttäni mitä arvokkaimmaksi voitokseen ja toivovansa, että oli sen ansaitseva väsymättömällä avuliaisuudellaan.

Hän tosin ei luvannut antaa minulle takaisin Manonia, sillä hänen vaikutusvaltansa oli, kuten hän itse mainitsi, keskinkertainen ja epävarma. Mutta hän lupautui hankkimaan minulle ilon jälleen nähdä Manonia ja tekemään kaiken voitavansa palauttaakseen hänet minun syliini. Minua tyydytti enemmän tämä hänen epäilyksensä vaikutusvaltaansa nähden, kuin mitä ehdoton lupaus täyttää kaikki toiveeni olisi tehnyt. Näin hänen tarjouksensa vaatimattomuudessa vilpittömyyden todisteen, joka minua suuresti ilahutti. Sanalla sanoen, minä odotin kaikkea hänen välityksestään. Yksistään lupaus hankkia minulle tilaisuus nähdä Manonia olisi saattanut minut yrittämään mitä tahansa tuon nuoren miehen hyväksi. Tulkitsin hänelle hieman näitä tunteitani tavalla, joka samalla osoitti hänelle, etten ollut mikään halpaluonteinen henkilö. Syleilimme toisiamme hellästi, ja meistä tuli ystävät pelkästä sydäntemme hyvyydestä ja tuosta luontaisesta taipumuksesta, mikä saa tunteellisen ja jalosukuisen miehen pitämään toisesta, joka on hänen kaltaisensa.

Kunnioituksensa osoittamisessa hän meni vielä pitemmälle, sillä soviteltuaan ajatuksissaan yhteen minun seikkailuni ja tehtyään sen johtopäätöksen, etteivät raha-asiani pakoni jälkeen Saint-Lazaresta saattaneet olla hyvällä kannalla, tarjosi hän minulle raha-apua ja kehoitti minua kehoittamalla vastaanottamaan sitä.

Minä en sitä ottanut, vaan sanoin:

-- Se on liikaa, hyvä herraseni. Jos näin paljon hyvyyden ja ystävällisyyden ohella hankitte minulle tilaisuuden jälleen nähdä rakas Manonini, olen kaikeksi elinajakseni kiintynyt teihin. Jos te kokonaan hankitte minulle takaisin sen kalliin olennon, en katso maksaneeni velkaani, vaikkapa vuodattaisin viimeisen veripisarani teidän palveluksessanne.

Erosimme vasta sovittuamme missä ja milloin uudelleen kohtaisimme toisemme, ja hän oli niin kohtelias, ettei siirtänyt tuota kohtaamista saman päivän iltapäivää pitemmälle.

Odotin häntä eräässä kahvilassa, minne hän neljän aikaan tuli minua tapaamaan, ja sitten suuntasimme yhdessä kulkumme sairaala-vankilaan. Polveni vapisivat astuessamme pihan poikki.

-- Oi, te lemmenvoimat! -- ajattelin itsekseni -- nyt siis saan jälleen nähdä sydämeni epäjumalan, niin runsaiden kyynelten ja huolien esineen! Taivas! suo minulle vielä niin pitkältä elinaikaa, että ehdin hänen luoksensa, ja menettele sitten mielesi mukaan kohtaloni ja eloni suhteen. En enää pyydä sinulta muuta armoa.

Herra de T. puhui muutamien laitoksen ovenvartijain kanssa, jotka auliisti lupautuivat kaikessa, mikä heistä riippui, olemaan hänelle avullisina. Hän pyysi opastamaan meitä siihen osastoon, missä Manonilla oli koppinsa, ja vartija johdatti meitä sinne, otettuaan käteensä suunnattoman suuren avaimen, jolla hänen lukkoansa avattiin. Kysyin vartijalta, joka meitä opasti ja jolla oli toimena Manonin palveleminen, miten tämä oli viettänyt aikaansa tässä olinpaikassaan. Vartija vastasi, että hän oli osoittanut enkelinkaltaista lempeyttä, koskaan lausumatta vartijalleen pahaa sanaa. Kuusi ensimäistä viikkoa tulonsa jälkeen hän lakkaamatta oli vuodattanut kyyneliä, mutta jo jonkun aikaa hän oli näyttänyt kestävän onnettomuuttaan kärsivällisemmin ja ompeli aamusta iltaan, lukuunottamatta muutamia tunteja, jotka hän käytti lukemiseen. Kysyin häneltä edelleen, oliko häntä hoidettu hyvin, ja hän vastasi, ettei häneltä koskaan ollut puuttunut ainakaan välttämättömintä.

Lähestyimme ovea. Sydämeni sykki rajusti. Sanoin herra de T:lle:

-- Menkää te yksin sisälle ja valmistakaa häntä käyntiini, sillä pelkään, että hän joutuu liian voimakkaan mielenliikutuksen valtoihin, jos äkkiarvaamatta näkee minut.

Ovi avattiin. Minä jäin käytävään. Saatoin kuitenkin kuulla heidän puheensa. Herra de T. sanoi tuovansa hänelle vähän lohdutusta, olevansa minun ystäviäni ja hartaasti toivovansa onneamme. Manon kysyi häneltä mitä innokkaimmin, saiko häneltä tietää, mikä kohtalo oli tullut minun osakseni. Hän lupasi tuoda minut hänen jalkojensa juureen niin hellänä ja uskollisena kuin hän suinkin saattoi toivoa.

-- Milloinka? -- kysyi Manon.

-- Jo tänään -- vastasi toinen. Tätä onnellista hetkeä ei teidän tarvitse pitkään odottaa. Se on jo tullut.

Silloin Manon oivalsi, että minä olin ulkopuolella, ja minä astuin sisään samassa kuin hän syöksyi ovelle. Me syleilimme toisiamme tuntien sellaista kuohuilevaa hellyyttä ja tunteiden viehkeyttä, joka on vallan luonnollinen, kun täydellisesti toisiaan rakastavat henkilöt jälleen tapaavat toisensa kolmen kuukauden eron jälkeen. Meidän huokauksistamme, katkonaisista huudahduksistamme, monen monituisista hyväilysanoistamme, joita kumpikin kaihomielisenä toisteli, syntyi neljännestunnin kohtaus, joka sai herra de T:n kokonaan heltymään.

-- Kadehdin teitä -- sanoi hän minulle, pyytäessään meitä istumaan -- ei ole yhtään ainoata niin kunniakasta onnenosaa, jota en hylkäisi niin kauniin ja intohimoisen rakastajattaren tähden.

-- Minäpä hylkäisinkin kaikki maailman valtakunnat -- vastasin hänelle -- varmasti omistaakseni hänen rakkautensa.

Tämän niin palavasti kaihotun keskustelun loppupuoli muodostui luonnollisesti äärettömän helläsävyiseksi. Manon parka kertoi minulle seikkailunsa, ja minä selostin hänelle vaiheeni. Vuodatimme katkeroita kyyneliä pohtiessamme sitä tilaa, missä hän paraikaa oli, ja sitä, josta minä juuri olin vapautunut. Herra de T. lohdutti meitä toistamiseen lupaamalla ponnistella mitä innokkaimmin tehdäkseen lopun kurjuudestamme. Hän neuvoi, ettemme venyttäisi tätä ensi kohtaustamme liian pitkäksi, jotta hänen olisi helpompi hankkia meille tilaisuutta useampiin. Hänelle tuotti paljon vaivaa saada meidät noudattamaan tätä neuvoa. Varsinkaan Manon ei hennonut päästää minua menemään. Moneen kertaan hän sai minut takaisin istumaan tuolille. Hän pidätti minua tarttuen kiinni vaatteisiini ja käsiini.

-- Voi, millaiseen paikkaan jätetään minut? -- hän sanoi. -- Kuka takaa minulle, että saan jälleen nähdä sinut?

Herra de T. lupasi hänelle usein tulla häntä tervehtimään minun seurassani.

-- Mitä tulee kohtaamispaikkaan -- näin hän kohteliaasti lisäsi -- ei sitä enää tästälähin tulla sanomaan sairaala-vankilaksi, vaan Versailles'iksi, nyt kun siinä asuu henkilö, joka ansaitsee olla kaikkien sydänten valtijatar.

Poistuessani annoin Manonia palvelevalle vartijalle juomarahaa, kiihdyttääkseni hänen auliuttaan. Tämä mies ei ollut niin raaka ja kovasydäminen kuin muut toverinsa. Hän oli ollut läsnä kohtauksessamme, ja tämän hellyyden näkeminen oli liikuttanut hänen mieltänsä. Kymmenen frangin kultaraha, jonka hänelle lahjoitin, saattoi hänet kokonaan minun puolelleni. Mennessämme alas pihalle hän vei minut syrjään ja virkkoi:

-- Herraseni, jos tahdotte ottaa minut palvelukseenne tai antaa minulle kohtuullisen korvauksen nykyisen toimeni menettämisestä, luulen helposti voivani vapauttaa neiti Manonin.

Vastaanotin mielihyvällä tämän tarjouksen. Ja vaikka olin puilla paljailla, lupasin hänelle paljon enemmän kuin mitä hän pyysi, minä kun arvelin, että aina helposti saatoin palkita hänen kaltaisensa miehen vaivat.

-- Ole varma siitä, ystäväni, -- sanoin hänelle -- että olen valmis sinun hyväksesi tekemään kaiken voitavani ja että sinun tulevaisuutesi on yhtä taattu kuin minunkin.

Tahdoin sitten tietää, mitä keinoja hän aikoi käyttää.

-- Aivan yksinkertaisesti -- hän vastasi -- sitä, että jonakin iltana avaan hänen huoneensa oven ja vien hänet kadunpuoleiselle portille, missä teidän tulee olla valmiina häntä vastaanottamaan.

Kysyin, eikö ollut pelättävissä, että Manon tunnettaisiin kulkiessaan käytävissä ja pihan poikki. Hän myönsi että jonkunmoinen vaara oli olemassa, mutta oli sitä mieltä, että jotain täytyi uskaltaa.

Joskohta suuresti iloitsin siitä, että hän oli niin lujapäätöksinen, kutsuin herra T:tä ilmaistakseni hänelle tämän tuuman ja sen ainoan näkökohdan, joka näytti voivan tehdä sen arveluttavaksi. Hän huomasi yritykseen liittyvän enemmän vaikeuksia kuin minä. Tosin hän myönsi, että Manon tällä tavoin estämättä saattoi päästä pakenemaan.

-- Mutta jos hänet tunnetaan -- hän jatkoi -- ja jos hänet matkalla estetään pakenemasta, hän on kenties ainaiseksi hukassa. -- Muuten teidän täytyisi viipymättä lähteä Parisista, sillä ette koskaan olisi tarpeeksi turvatut haeskelulta. Haettaisiin entistä innokkaammin sekä teitä että häntä. Mies pääsee helposti pujahtamaan pakoon, kun hän on yksin. Mutta on melkein mahdotonta pysyä huomaamattomana, kun on kauniin naisen seurassa.

Vaikka tämä huomautus tuntuikin minusta pätevältä, se ei voinut syrjäyttää mielestäni tuota niin houkuttelevaa toivoa pian voida vapauttaa Manon. Tämän tunnustin herra de T:lle ja pyysin häntä antamaan rakastuneelle anteeksi, että hän oli hiukan varomaton ja uhkarohkea. Sanoin lisäksi, että todella aioin lähteä Parisista asettuakseni, kuten kerran ennen, johonkin lähellä olevaan kylään.

Sovimme siis vartijan kanssa panna tuumamme täytäntöön jo seuraavana päivänä. Ja saattaaksemme sen onnistumisen niin varmaksi kuin voimamme suinkin sallivat, päätimme ottaa mukaan miehen vaatteet, helpoittaaksemme pakenemistamme. Ei ollut helppo huomiota herättämättä tuoda niitä sisälle, mutta minulta ei siihen puuttunut kekseliäisyyttä. Pyysin vaan herra de T:tä seuraavana päivänä pukemaan ylleen kahdet liivit, toiset toisten päälle, ja itse lupauduin huolehtimaan kaikesta muusta.

Seuraavana päivänä palasimme sairaala-vankilaan. Minä toin Manonille liinavaatteita, sukat y.m., ja ihotakkini yllä oli minulla päällystakki, joka täydelleen peitti pulleat taskuni. Viivyimme vaan lyhyen hetken Manonin kopissa. Herra de T. antoi hänelle toiset liiveistään. Minä annoin hänelle ihotakkini, päällystakkini kun riitti minulle poistuessani. Manonin valepuvusta ei puuttunut mitään muuta kuin polvihousut, jotka pahaksi onneksi olin unhoittanut.

Tämän tärkeän vaatekappaleen unhoittaminen olisi epäilemättä pannut meidät nauramaan, jos ei se pula, johon se meidät saattoi, olisi ollut niin vakavaa laatua. Olin epätoivoissani siitä, että moinen mitätön seikka oli omiaan tuumaamme ehkäisemään. Mutta hätä keinon keksii, ja minä päätin itse poistua ilman housuja. Annoin omat housuni Manonille. Olihan päällystakkini pitkä ja muutaman nuppineulan avulla järjestin pukuni niin, että säädyllisesti saatoin astua ulos portista.

Sen päivän loppupuoli tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Vihdoinkin, yön tultua, läksimme katetuissa vaunuissa matkaan ja pysähdyimme hiukan alapuolelle sairaala-vankilan porttia. Meidän ei tarvinnut siinä odottaa kauan, ennenkuin näimme Manonin ilmestyvän vartijansa seurassa. Vaunujemme ovi oli auki, ja he nousivat vitkastelematta ajoneuvoihin. Suljin syliini rakkaan mielitiettyni, joka vapisi kuin lehti. Ajuri kysyi, minne piti ajaa.

-- Aja maailman ääriin -- sanoin hänelle -- ja vie minut jonnekin, missä minua ei koskaan voida eroittaa Manonista!

Tämä tunteenpurkaus, josta en voinut pidättäytyä, oli vähällä aiheuttaa minulle ikävän selkkauksen. Ajuri kiinnitti huomiota sanoihini, ja kun sitten sanoin hänelle sen kadun nimen, jonne aioimme, hän vastasi pelkäävänsä, että minä syöksin hänet vaaralliseen seikkailuun, että hän hyvin huomasi tuon Manoniksi mainitun nuoren miehen olevan nuoren naisen, jonka minä ryöstin sairaala-vankilasta ja ettei häntä haluttanut suistua turmioon myötätuntoisuudesta minua kohtaan.

Tuon veijarin tunnollisuus ei ollut muuta kuin halua kiristää minulta suurempaa maksua ajosta. Olimme liian lähellä sairaala-vankilaa nostaaksemme riitaa.

-- Ole vaiti -- sanoin hänelle -- sinulla on tilaisuus ansaita kultaraha.

Tämän jälkeen hän olisi ollut valmis vaikka auttamaan minua polttamaan poroksi sairaala-vankilan.

Saavuimme Lescaut'n asunnolle. Kun jo oli myöhäinen hetki, herra de T. erosi meistä, luvaten käydä meitä tervehtimässä seuraavana päivänä. Ainoastaan vanginvartija jäi seuraamme.

Pidin Manonia niin lujasti käsivarsiini kiedottuna, ettemme täyttäneet enempää kuin yhden henkilön paikan vaunuissa. Hän itki ilosta, ja minä tunsin hänen kyyneltensä kastelevan kasvojani.

Mutta astuessamme alas ajoneuvoista, mennäksemme Lescaut'n asuntoon, syntyi ajurin kanssa uusi riita, jonka seuraukset olivat onnettomat. Kaduin, että olin luvannut hänelle kultarahan, sekä siitä syystä, että tämä rahamäärä oli ylen suuri, että siitä syystä, joka oli paljoa painavampi, nimittäin että en kyennyt sitä maksamaan. Kutsutin paikalle Lescaut'n. Hän läksi huoneestaan ja tuli portille. Minä kuiskasin hänen korvaansa, mihin pulaan olin joutunut. Hän kun oli kiivasluontoinen eikä suinkaan ollut tottunut kursailemaan ajurin kanssa, vastasi minulle, että laskin leikkiä.

-- Kultarahan! -- hän virkahti. -- Parikymmentä raipaniskua tuolle lurjukselle!

Turhaan minä matalalla äänellä huomautin hänelle, että hän oli syöksemäisillään meidät turmioon. Hän tempasi minulta sauvani, ilmeisesti sillä piestäkseen ajuria. Tämä, joka mahdollisesti joskus oli joutunut jonkun henkivartijan tai muskettisoturin käsiin, läksi vaunuineen päivineen pakoon, huutaen, että minä olin hänet pettänyt, mutta että olin saava kuulla hänestä. Turhaan minä moneen kertaan kehoitin häntä pysähtymään. Hänen pakonsa saattoi minut mitä suurimpaan levottomuuteen, sillä olin varma siitä, että hän antaisi asian ilmi poliisille.

-- Sinä syökset minut onnettomuuteen -- sanoin Lescaut'lle. Sinun asunnossasi en olisi turvassa; meidän on heti paikalla poistuminen.

Tarjosin käsivarteni Manonille, ja me läksimme viipymättä tältä vaaralliselta kadulta. Lescaut liittyi seuraamme.

On jotain ihmeellistä siinä tavassa, millä Kaitselmus liittää toisiinsa tapahtumia. Tuskin olimme astuneet viisi tai kuusi minuuttia, kun eräs mies, jonka kasvonpiirteitä en eroittanut, tunsi Lescaut'n. Ilmeisesti hän haeskeli Lescaut'ta hänen asuntonsa tienoilla, mielessään se paha aikomus, jonka nyt pani täytäntöön.

-- Tuossa on Lescaut -- näin hän sanoi ja ampui häntä pistoolilla; -- tänä iltana hän tulee syömään illallista enkelien seurassa.

Tämän jälkeen hän heti katosi. Lescaut kaatui, ilman vähintäkään elonmerkkiä. Minä kiirehdin Manonia pakenemaan, kun meidän asiaan puuttumisemme ei voinut hyödyttää kuollutta, ja minä pelkäsin että yövartija, joka ei saattanut olla kaukana, voisi ottaa meidät kiinni. Manon oli niin uupunut, että ainoastaan vaivoin jaksoin pysytellä häntä pystyssä. Lopulta huomasin ajurin kadun päässä. Nousimme vaunuihin. Mutta kun ajuri kysyi minulta, minne hänen piti ajaa, en tietänyt, mitä vastata.

Minulla ei ollut mitään turvapaikkaa eikä yhtään ystävää, johon olisin voinut vedota. Rahoistakin oli minulla puute; kukkarossani oli tuskin enempää kuin puoli pistolia. Pelästys ja väsymys olivat siihen määrään rasittaneet Manonia, että hän istui puoleksi pyörtyneenä vieressäni. Lisäksi Lescaut'n murha täytti mielikuvitukseni, enkä vielä tuntenut olevani turvassa yövartijalta. Mitä siis tehdä? Onneksi muistui mieleeni Chaillot'n majatalo, missä olin viettänyt muutaman päivän Manonin kanssa, mentyämme tähän kylään sinne asettuaksemme. Toivoin siellä löytäväni turvallisen olinpaikan ja lisäksi voivani elää siellä jonkun aikaa, tarvitsematta heti kohta maksaa.

-- Ajakaa meidät Chaillot'hon -- sanoin ajurille.

Pistolia vähemmästä maksusta hän kieltäytyi lähtemästä sinne niin myöhään: siinä uusi vaikeus. Lopulta sovimme kuudesta frangista. Se oli koko rahamäärä, joka oli jälellä kukkarossani.

Matkalla lohduttelin Manonia. Mutta oikeastaan vallitsi omassa sydämessäni epätoivo. Olisin tehnyt itsestäni lopun, ellei sylissäni olisi ollut ainoa aarre, joka kiinnitti minua elämään. Tämä ainoa seikka rohkaisi mieltäni.

-- Ainakin hän on minun omani -- ajattelin itsekseni: hän rakastaa minua, hän on minun. Puhukoon Tiberge mitä tahansa; tämä ei ole mikään onnen varjokuva. Vaikka koko maailman kaikkeus häviäisi, en minä siitä huolehtisi. Minkätähden? Sentähden, etten enää välitä mistään muusta.

Tämä tunne oli todellinen. Mutta kuitenkin tunsin, että vaikka niin vähän panin arvoa tämän maailman tavaraan, olisin sentään tarvinnut siitä ainakin pienen osan, jotta vielä täydellisemmin olisin voinut ylenkatsoa kaikkea muuta. Rakkaus on voimakkaampi kuin yltäkylläisyys, voimakkaampi kuin aarteet ja rikkaudet. Mutta se tarvitsee niiden tukea, eikä mikään ole toivottomampaa herkkätunteiselle rakastajalle kuin se, että hän ollen varojen puutteessa vastoin tahtoaan vaipuu raakuuden tilaan, joka saattaa hänet kaikkein alhaisinten olentojen kaltaiseksi.

Kello oli yksitoista, kun saavuimme Chaillot'hon. Meidät vastaanotettiin majatalossa kuin tutut henkilöt ainakin. Manonin esiintyminen miehen puvussa ei herättänyt huomiota, sillä Parisissa ja sen ympäristöissä on totuttu näkemään naisia mitä erimuotoisimmissa puvuissa. Minä tilasin Manonille yhtä hienoa ruokaa kuin jos olisin ollut mitä parhaissa oloissa. Hän ei tietänyt, että minä olin rahapulassa, ja minä varoin visusti sitä hänelle sanomasta, sillä olin päättänyt seuraavana päivänä yksin palata Parisiin hakeakseni parannusta tälle ikävänlaiselle taudille.

Illallispöydässä Manon näytti minusta kalpealta ja laihtuneelta. Sitä en ollenkaan ollut huomannut sairaalavankilassa, sillä se koppi, jossa olin hänet tavannut, ei ollut erittäin valoisa. Kysyin häneltä, eikö tämä vielä ollut seuraus siitä pelästyksestä, jota hän oli tuntenut nähdessään veljeään murhattavan. Hän vakuutti minulle, että vaikka tämä onneton tapaus olikin häntä suuresti järkyttänyt, hänen kalpeutensa johtui yksinomaan siitä, että hänen kolmen kuukauden aikana oli täytynyt olla erossa minusta.

-- Sinä siis rakastat minua äärettömästi? kysyin minä.

-- Tuhat kertaa enemmän kuin mitä voin sanoa -- vastasi hän.

-- Etkö siis enää koskaan hylkää minua? -- jatkoin minä.

-- En koskaan -- hän virkkoi, ja tätä vakuutusta vahvistivat niin monet hyväilyt ja valat, että minusta tuntui mahdottomalta, että hän koskaan voisi niitä unhoittaa.

Vakaumukseni on aina ollut se, että hän oli vilpitön; mitä syytä hänellä olisi ollut siihen määrin teeskennellä? Mutta hän oli vielä suuremmassa määrin hetkellinen, tai pikemmin hän ei ollut enää mitään tai ei tuntenut itseään nähdessään edessään naisia, jotka elivät ylellisyydessä, silloin kun hän itse eli köyhyydessä ja puutteessa. Minä olin pian saava siitä viimeisen todisteen, joka voitti kaikki edelliset ja joka aiheutti kaikkein eriskummaisimman seikkailun, mikä koskaan on sattunut minun säätyiselleni henkilölle.

Minä kun tunsin tämän hänen luonteenominaisuutensa, tein seuraavana päivänä kiireisesti lähtöä Parisiin. Hänen veljensä kuolema ja tarve hankkia liina- ja muita vaatteita olivat niin päteviä syitä, ettei minun tarvinnut turvautua verukkeisiin. Lähtiessäni majatalosta sanoin Manonille ja isännälleni aikomukseni olevan ottaa ajuri; mutta tämä oli kerskailua. Hätä pakoitti minut lähtemään jalan, ja minä astuin nopeasti Cours-la-Reineen asti, missä päätin levätä. Tarvitsin hyvin hetken yksinäisyyttä ja lepoa kootakseni ajatuksiani ja päättääkseni, mitä minun oli tekeminen Parisissa.

Istuuduin ruohistoon. Vaivuin syvään mietiskelyyn, mikä vähitellen kohdistui kolmeen pääseikkaan. Olin kiireellisen avun tarpeessa poistaakseni lukemattomia nykyhetken puutteita. Minun tuli keksiä joku keino, joka ainakin saattoi turvata tulevaisuutemme, ja vallan yhtä tärkeätä oli ryhtyä tutkisteluihin ja toimenpiteisiin Manonin ja minun turvallisuutta varten. Tyhjennettyäni kekseliäisyyteni näitä kolmea seikkaa pohtiessani, pidin sopivana syrjäyttää molemmat jälkimäiset. Olimmehan koko hyvässä turvassa tuossa Chaillot'n huoneessamme ja arvelin, että tulevat tarpeet ehdittäisiin tyydyttää, kun nykyhetken vaatimukset ensin oli täytetty.