Part 8

-- Arvoisa isä! -- sanoin hänelle, yhä itkien kuin lapsi, kuvitelkaa kaikkein kauheinta julmuutta, ajatelkaa inhoittavinta raakuutta -- tällaisen teon on tuo heittiö G.M. raukkamaisesti tehnyt. Hän on lävistänyt sydämeni. Minä en tästä koskaan tule tointumaan. Kerron teille kaikki -- lisäsin nyyhkyttäen. -- Te olette hyvä, te tulette minua säälimään.

Tein lyhyesti selkoa pitkäaikaisesta ja voittamattomasta rakkaudestani Manoniin, kukoistavasta taloudellisesta asemasta, joka meillä oli ollut, ennenkuin omat palvelijamme olivat ryöstäneet rahamme, niistä tarjouksista, jotka G.M. oli tehnyt lemmitylleni, heidän välillään tehdystä sopimuksesta ja tavasta, millä se oli rikottu. Totta puhuakseni, esitin hänelle asiat meille mitä edullisimmassa valossa.

-- Tästä huomaatte -- jatkoin minä -- mistä on johtunut herra G.M:n harrastus minun parantumiseeni. Hän on ollut kyllin mahtava vangituttamaan minut pelkästä kostonhimosta. Tämän annan hänelle anteeksi. Mutta, arvoisa isä, siinä ei vielä ole kaikki: hän on halpamaisesti teljetyttänyt Manonin sairaala-vankilaan, ja tämän kaiken hän julkeasti kyllä tänään itse on minulle ilmoittanut. Vankilassa, arvoisa isä! Oi taivas! ihana lemmittyni, rakastettu kuningattareni sairaala-vankilassa, aivan kuin kaikkein halpamaisin olento! Miten jaksanenkaan kestää tätä menehtymättä suruun ja häpeään!

Kelpo munkki koetti minua lohduttaa, nähdessään tämän ylenmääräisen suruni. Hän sanoi minulle, ettei ollut käsittänyt seikkailuani siinä valossa, kuin missä minä sen nyt esitin. Tosin hän oli tietänyt, että minä olin viettänyt hillitöntä elämää. Mutta hän oli kuvitellut herra de G.M:n sekaantuneen asiaan sen vuoksi, että joku kunnioituksen ja ystävyyden side muka oli liittänyt hänet perheeseeni. Muuta syytä ei tuo herra ollut hänelle esittänyt. Se, minkä nyt kerroin hänelle, oli -- näin hän huomautti -- melkoisesti muuttava asemaani, eikä hän epäillyt, että se totuudenmukainen esitys, jonka hän aikoi tehdä poliisipäällikölle, oli edistävä vapautustani.

Hän kysyi minulta sitten, miksi en ollut ryhtynyt antamaan tietoja itsestäni omaisilleni, he kun eivät olleet ottaneet osaa vangitsemiseeni.

Tähän huomautukseen vastasin viittaamalla suruun, jota olin pelännyt tuottavani isälleni, ja häpeään, jota itse olisin tuntenut. Lopuksi hän lupasi suoraa päätä mennä poliisipäällikön luo -- jos ei muun vuoksi -- tämän hän lisäsi -- niin ainakin ehkäistäkseni ikävämpiä toimenpiteitä herra de G.M:n puolelta, joka läksi täältä ylen tyytymättömänä ja joka on tarpeeksi vaikutusvaltainen herättääkseen pelkoa.

Odotin luostarinjohtajan paluuta, tuntien sisälläni kaikkea sen poloisen tuskaa, joka odottaa tuomiohetkeään. Minulle tuotti suunnatonta kidutusta kuvitella Manonia sairaala-vankilassa. Jo itse tämä paikka oli häpeällinen, enkä tietänyt, miten häntä siellä kohdeltiin, mutta eräiden erityisseikkojen muisteleminen, jotka minulle oli kerrottu tästä kauhun talosta, antoivat joka hetki uutta yllykettä epätoivoni purkauksille. Olin niin lujasti päättänyt auttaa Manonia mistä hinnasta ja millä keinoin tahansa, että olisin ollut valmis pistämään tuleen Saint-Lazare-luostarin, jos minun olisi ollut mahdoton päästä pois sieltä muulla tavoin.

Tuumiskelin sentähden niitä keinoja, joihin minun oli ryhtyminen, jos poliisipäällikkö yhä edelleen olisi pidättänyt minua siellä. Ponnistin kekseliäisyyttäni äärimäisiin, punnitsin kaikkia mahdollisuuksia. Mutta en keksinyt mitään, mikä varmasti olisi taannut vapaaksi pääsemiseni, ja pelkäsin vielä kovempaa vankeutta, jos olisin tehnyt epäonnistuneen yrityksen. Mieleeni muistuivat muutamien ystävieni nimet, joilta saatoin toivoa apua, mutta millä keinoin saada tilani heidän tietoonsa? Viimein luulin suunnitelleeni niin taitavan tuuman, että sillä näytti olevan onnistumisen mahdollisuus, mutta siirsin sen lopullisen järjestelyn luostarinjohtajan paluuseen sen varalta, että hänen mahdollisesti tehottomaksi jäävä toimenpiteensä oli tekevä tämän askeleeni välttämättömäksi.

Hän palasi ennen pitkää. En huomannut hänen kasvoillaan niitä ilon merkkejä, jotka ilmaisevat hyvää sanomaa.

-- Olen puhunut poliisipäällikön kanssa -- hän sanoi -- mutta tein sen liian myöhään. Herra de G.M. meni hänen luokseen suoraa päätä täältä ja on siihen määrin yllyttänyt häntä teitä vastaan, että hän juuri oli lähettämäisillään minulle uusia määräyksiä pitää teitä entistä ankarammassa vankeudessa. Mutta kun olin hänelle selittänyt asianne oikean laidan, hän kuitenkin näytti melkoisesti lauhtuvan. Hän hiukan nauroi vanhan herra G.M:n kevytmielisyydelle, mutta arveli, että oli tarpeellista pitää teitä täällä vielä puoli vuotta, jotta tuo herra saisi hyvitystä ja varsinkin, kun tämä olinpaikka epäilemättä on teille hyödyllinen. Hän kehoitti minua kohtelemaan teitä hyvin, ja minä takaan, ettei teillä tule olemaan syytä valittaa menettelyäni.

Tämä kunnon luostarinjohtajan selitys oli siksi pitkä, että ehdin antautua asianhaarojen mukaiseen pohdintaan. Oivalsin, että panin alttiiksi tuumieni onnistumisen, jos hänelle paljastin liiaksi vapautumis-intoani. Päinvastoin vakuutin hänelle, että niin raskaalta kuin jäämiseni tuntuikin, minulle kuitenkin oli suloinen lohdutus, että jossakin määrin nautin hänen kunnioitustaan. Pyysin häneltä sitten peittelemättä yhtä suosiota, joka toisille ei merkinnyt mitään, mutta joka oli omansa minua suuresti rauhoittamaan, nimittäin että hän lähettäisi sanan eräälle ystävälleni, Saint-Sulpicessä asuvalle, hengelliseen säätyyn kuuluvalle miehelle, ilmoittaen, että minä oleskelin Saint-Lazaressa, ja että hän sallisi minun joskus nähdä häntä vieraanani. Tämä suosio myönnettiin minulle empimättä.

Tarkoitin ystävääni Tibergeä. En tosin häneltä toivonut tarpeellista apua vapautumiseeni, mutta aioin käyttää häntä hänen tietämättään välikappaleena. Tuumani oli lyhyesti sanottuna seuraava: Päätin kirjoittaa Lescaut'lle ja antaa hänelle sekä yhteisille ystävillemme toimeksi vapauttaa minut. Ensimäinen vaikeus oli siinä, miten saada kirjeeni perille. Tämä oli jäävä Tibergen tehtäväksi. Mutta kun hän tiesi Lescaut'n lemmittyni veljeksi, pelkäsin, ettei hän tulisi siihen suostumaan. Päätin sentähden sulkea Lescaut'lle kirjoittamani kirjeen toiseen kirjeeseen, jonka aioin osoittaa eräälle rehelliselle tuttavalleni, pyytäen tätä viipymättä toimittamaan tuon toisen kirjeen perille. Ja kun minun oli tärkeätä tavata Lescaut'ta sopiakseni menettelystämme, oli aikomukseni pyytää häntä tulemaan Saint-Lazareen ja pyrkimään minun puheilleni ilmoittaumalla vanhemmaksi veljekseni, joka vartavasten oli tullut Parisiin ottamaan selkoa asioistani. Hänen kanssaan aioin neuvoitella tehoisimmista ja varmimmista keinoista.

Luostarinjohtaja lähetti Tibergelle sanan, että minä halusin häntä tavata. Minä en ollut niin täydellisesti kadonnut tämän uskollisen ystäväni näkyvistä, että seikkailuni olisi ollut hänelle tuntematon. Hän tiesi, että olinpaikkani oli Saint-Lazare, ja ehkä oli hänelle mieleenkin, että minua oli kohdannut tämä vastoinkäyminen, jonka luuli olevan omansa palauttamaan minut velvollisuuteeni. Hän riensi viipymättä huoneeseeni.

Meidän keskustelumme uhkui mitä herttaisinta ystävyyttä. Hän tahtoi saada selville minun mielentilani. Empimättä minä avasin hänelle sydämeni, lukuunottamatta pakotuumiani.

-- Sinun silmissäsi, rakas ystävä -- sanoin hänelle -- en totisesti tahdo näyttää toisenlaiselta kuin mikä olen. Jos olet luullut löytäväsi täällä järkevän ja pyyteissään pidättyväisen ystävän, taivaan rangaistusten herättämän irstailijan, sanalla sanoen sydämen, joka on irtaantunut rakkauden pauloista ja vapautunut Manoninsa lumouksesta, niin olet arvostellut minua liian suopeasti. Sinä näet minut jälleen samanlaisena kuin jätit minut neljä kuukautta sitten: yhä edelleen hellien tunteiden kietomana ja yhä edelleen onnettomana tuon surkean intohimon tähden, josta en väsy etsimästä onneani.

Hän vastasi etten minä tekemäni tunnustuksen jälkeen ollut puolustettavissa. Näkihän usein synnintekijöitä, jotka huumautuivat paheen petollisesta onnesta siihen määrin, että avoimesti asettivat sen hyveen tuottaman onnen edelle. Mutta nämä ainakin tavoittelivat jotakin, jota luulivat onneksi, he kun olivat näennäisyyden pettämiä. Mutta siinä, että minä tunnustin kiintymykseni esineen saattavan itseni rikolliseksi ja onnettomaksi, ja että kuitenkin edelleen tahallisesti syöksyin onnettomuuteen ja rikokseen, oli olemassa ristiriitaisuus vakaumuksen ja teon välillä, mikä ei tuottanut kunniaa järjelleni.

-- Tiberge -- virkoin minä -- kuinka helppoa on voittaa, kun aseet eivät kohtaa vastustusta. Anna nyt minun vuorostani järkeillä. Voitko todenteolla väittää, että se mitä sinä sanot hyveen onneksi, on vapaa kärsimyksistä, vastoinkäymisistä ja huolista? Minkä nimen annat vankilalle, ristille, kidutuksille ja tyrannien vainolle? Sanotko sinä, kuten mystikot, että se, mikä kiduttaa ruumista, on onni sielulle? Sitä sinä et rohkene väittää, sillä se olisi järjettömyyttä. Tuohon onneen, jota sinä niin suuresti ylistät, on siis sekoitettu tuhannet tuskat, tai oikeammin sanoen, se ei ole muuta kuin onnettomuuksien muodostama kudos, joiden läpi ponnistellaan onnellisuutta kohti. Jos nyt siis mielikuvituksen voima panee löytämään mielihyvää itse näistä kärsimyksistä, ne kun voivat johtaa toivottuun onnelliseen päätökseen, niin miksi sanot ristiriitaiseksi ja mielettömäksi vallan samanlaista pyrkimystä minun menettelyssäni? Minä rakastan Manonia -- tuhansien surujen kautta pyrin elämään onnessa ja rauhassa hänen rinnallansa. Se tie, jota kuljen, on ohdakkeinen, mutta toivo saavuttaa päämääräni levittää sille aina suloisuutta, ja katson yhtä hetkeä, jonka saan viettää hänen seurassaan, ylenmääräiseksi palkaksi kaikesta siitä mielihaikeudesta, mitä saan kestää ennen kuin sellaisen hetken saavutan. Kaikki seikat sinun ja minun puolellani tuntuvat siis yhdenlaisilta, tai jos on eroa, niin sekin on minulle edullisempi. Sillä se onni, jota minä toivon, on läheinen, toinen on kaukainen. Minun onneni on luonteeltaan tuskallinen, se on ruumiissa tuntuva, ja tuo toinen on luonteeltaan tuntematon, yksistään uskon varassa.

Tiberge näytti kauhistuvan tästä järkeilystä. Hän peräytyi pari askelta ja sanoi ylen vakavan näköisenä, että minun äskeinen puheeni ei ainoastaan sotinut selvää järkeä vastaan, vaan että se lisäksi oli onneton, jumalaton ja epäuskoa uhkuva verukepäätelmä.

-- Sillä tämä sinun kärsimystesi päämäärän vertaaminen uskonnon asettamaan tarkoitusperään on mitä herjaavin ja järjettömin ajatus -- näin hän jatkoi.

-- Myönnän -- vastasin minä, ettei se ole oikea. Mutta huomaa, etteivät päätelmäni perustu siihen. Tarkoitukseni oli selittää sitä, mitä sinä pidät ristiriitaisena onnettoman rakkauden itsepintaisuudessa. Ja luulen riittävästi todistaneeni, että jos sellainen esiintyy, et sinä voi sen vallasta vapautua enempää kuin minäkään. Ainoastaan tältä kannalta katsoen olen käsitellyt molempia seikkoja yhdenlaisina, ja väitän vieläkin, että ne ovat yhdenlaiset. Sinä vastaat kenties, että hyveen päämäärä on arvaamattomasti korkeampi kuin rakkauden. Kuka sitä kieltäisi? Mutta siitäköhän on kysymys? Eiköhän pikemmin ole kysymys siitä voimasta, millä kumpikin auttaa meitä kestämään kärsimyksiä? Tehkäämme johtopäätöksemme niiden vaikutuksien nojalla: kuinka monta luopiota onkaan hyveestä, ja kuinka harvoja rakkaudesta. Sinä kenties lisäksi vastaat, että jos hyvän toteuttaminen aiheuttaa kärsimystä, ei tämä kärsimys ole välttämätön, ettei enää ole tyranneja ja ristinpuita ja että näkee monen hyveisen henkilön viettävän miellyttävää ja rauhallista elämää. Siinä tapauksessa minä sanon, että on olemassa levon ja onnen suosimia rakkaussuhteitakin. Lisäksi on huomioon otettava ero, joka erinomaisesti puolustaa minun kantaani, nimittäin se, että rakkaus, vaikkakin se sangen usein pettää, ei ainakaan lupaa muuta kuin tyydytystä ja iloa, kun sitävastoin uskonto vaatii valmistautumaan elämään, joka on täynnä surkeutta.

-- Älä tuskaannu -- jatkoin minä, huomatessani hänen myötätuntoisen harrastuksensa olevan muuttumaisillaan närkästykseksi. Ainoa johtopäätös, jonka tänä hetkenä tahdon tehdä, on se, ettei voi menetellä kömpelömmin taivuttaakseen ihmissydäntä vieromaan rakkautta, kuin parjaamalla sen ihanuutta ja lupaamalla sille suurempaa onnea hyveen harjoittamisesta. Sellaisina kuin miksi nyt kerran olemme luodut, on varmaa, että onnemme olemus on mielihyvä, ja rohkenen väittää, ettei siitä kellään voi olla toista käsitystä. Eikä sydämemme tarvitse pitkään pohtia huomatakseen, että kaikista mielihyvän tunteista rakkaus on kaikkein suloisin. Se huomaa pian, että sitä petetään, kun sille luvataan suloisempia tunteita toisaalla, ja tämä petos saattaa sen epäluuloiseksi kaikkein luotettavimpiakin lupauksia kohtaan. Te saarnaajat, jotka tahdotte palauttaa minut hyveeseen, sanokaa, että se on ehdottomasti välttämätön; mutta älkää koettako minulta salata, että se on ankara ja vaivalloinen. Todistakaa vaan, että rakkauden sulous on haihtuvaa laatua, että se on kielletty, että sitä seuraavat iankaikkiset tuskat ja -- mikä kenties on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen minuun, että kuta ihanampi ja lupaavampi se on, sitä runsaammin taivas on palkitseva niin suuren uhrauksen -- mutta myöntäkää, että sellaiset kuin sydämemme täällä maan päällä nyt kerran ovat, rakkaus tuottaa meille täällä maan päällä meidän täydellisimmän onnemme.

Tämä puheeni loppu palautti Tibergen ystävällisen mielialan. Hän myönsi, että väitteissäni oli jotain järkevää. Ainoa hänen vastaväitteensä oli se, että hän kysyi, miksi minä en siis noudattanut omia periaatteitani uhraamalla rakkauttani tuolle palkinnon toivolle, josta minulla oli niin korkea luulo.

-- Rakas ystäväni -- vastasin minä -- tässä kohden täytyy minun tunnustaa kurjuuteni ja heikkouteni. Todella on velvollisuuteni toimia järkeni mukaisesti, mutta onko vapaa toiminta minun vallassani? Mitä tukea tarvitsisinkaan unhoittaakseni Manonin lumousvoiman!

-- Suokoon Herra minulle anteeksi -- virkkoi Tiberge -- luulenpa, että sinäkin olet jansenilainen!

-- En tiedä, mikä olen -- sanoin minä -- enkä oikein selvästi näe, millainen minun pitäisi olla. Mutta täysin tajuan, että heidän puheensa on totta.

Tästä keskustelusta oli ainakin se hyöty, että se palautti ystäväni myötätuntoisuuden. Hän käsitti, että elintapojeni säännöttömyydessä piili enemmän heikkoutta kuin pahuutta. Tämä ystävä oli senjälkeen taipuvampi minua tukemaan avullansa, jota vailla ollen ehdottomasti olisin menehtynyt hätääni. En kuitenkaan ilmaissut hänelle sanaakaan aikeestani karata Saint-Lazaresta. Pyysin häntä ainoastaan toimittamaan perille kirjeeni, jonka olin kirjoittanut valmiiksi ennen hänen tuloaan, ja toin esiin tarpeeksi verukkeita teroittaakseni hänelle tämän kirjeen tärkeyttä. Tunnollisesti hän veikin sen perille, ja vielä ennen sen päivän iltaa Lescaut sai hänelle tulevan kirjeen.

Hän tuli luokseni seuraavana päivänä ja esiintyi huomiota herättämättä veljeni nimellä. Iloitsin äärettömästi nähdessäni hänet huoneessani, jonka oven huolellisesti suljin.

-- Älkäämme hukatko ainoatakaan hetkeä -- sanoin hänelle; -- mutta kerro minulle ensin, miten on Manonin laita, ja anna minulle sitten hyvä neuvo, millä tavoin voin murtaa kahleeni.

Hän vakuutti minulle, ettei ollut nähnyt sisartaan minun vangitsemiseni edellisen päivän jälkeen, että oli saanut tietää hänen ja minun kohtaloni vasta huolellisten tutkistelujen jälkeen ja että hänet pari kolme kertaa, jolloin oli käynyt sairaala-vankilassa, oli kielletty puhumasta sisarensa kanssa.

-- Sinä onneton G.M. -- huudahdin minä -- tämän saat sinä kalliisti maksaa!

-- Mitä tulee sinun vapauttamiseesi -- näin jatkoi Lescaut -- on se vaikeampi yritys, kuin mitä näyt luulevan. Eilisiltana pari ystävääni ja minä kävimme tarkastamassa tätä taloa joka taholta ulkoapäin ja teimme sen johtopäätöksen, että olisi hyvin vaikeata vapauttaa sinut siitä, kun sinun huoneesi ikkunat ovat, kuten olet ilmoittanut, rakennuksien ympäröimälle pihalle päin. Sitäpaitsi sinä asut kolmannessa kerroksessa, emmekä me voi tuoda tänne köysiä emmekä tikapuita. En siis huomaa mitään mahdollisuutta auttaa sinua ulkoapäin. Itse talon sisällä täytyy keksiä joku juoni.

-- Ei -- vastasin minä -- olen tutkinut kaikki, varsinkin sittenkuin vankinaoloni on käynyt vähän helpommaksi johtajan lempeyden vuoksi. Huoneeni ovea ei enää lukita: minun on lupa kävellä munkkien käytävissä. Mutta kaikkia portaita sulkevat vankat ovet, jotka tarkoin pidetään teljettyinä yöt ja päivät, joten minun on mahdoton pelastua pelkällä taitavuudella.

-- Kuulehan -- sanoin hetken mietittyäni äkillistä päähänpistoa, joka minusta tuntui oivalliselta -- voisitko hankkia minulle pistoolin?

-- Helposti -- vastasi Lescaut -- mutta aiotko tappaa jonkun?

Vakuutin hänelle niin vähän ajattelevani sellaista, ettei tuon pistoolin edes tarvinnut olla ladattu.

-- Tuo se tänne huomenna -- lisäsin minä -- ja tule kaikin mokomin huomisiltana kello yksitoista parin tai kolmen ystävämme seurassa ja asetu vastapäätä tämän talon porttia. Toivon siellä voivani liittyä teihin.

Turhaan hän kehoittamalla kehoitti minua ilmaisemaan enempää aikeistani. Sanoin hänelle, että yritys sellainen, jota minä haudoin mielessäni, ei saattanut tuntua järkevältä, ennenkuin se oli onnistunut. Pyysin häntä lyhentämään käyntinsä aikaa, jotta hänen seuraavana päivänä olisi helpompi jälleen käydä minua katsomassa. Tultuaan hän pääsi luokseni yhtä helposti kuin ensi kerralla. Hän näytti vakavalta, ei kukaan saattanut pitää häntä muuna kuin kunnon miehenä.

Niin pian kuin minulla oli hallussani vapautukseni väline, en enää juuri ollenkaan epäillyt tuumani menestymistä. Se oli eriskummainen ja rohkea. Mutta mihin en olisi kyennyt sellaisten vaikuttimien minua innostaessa?

Siitä alkaen kuin minulle oli annettu lupa poistua huoneestani ja kävellä luostarikäytävissä, olin pannut merkille, että ovenvartija joka ilta toi kaikkien ovien avaimet johtajalle ja että senjälkeen vallitsi syvä hiljaisuus talossa, mikä tiesi, että kaikki olivat vetäytyneet levolle. Esteettömästi minä saatoin yhdistävän käytävän kautta mennä omasta huoneestani luostarinjohtajan huoneeseen. Tarkoitukseni oli ottaa häneltä avaimet peloittamalla häntä pistoolillani, jos hän kieltäytyisi niitä antamasta, ja niiden avulla päästä ulos kadulle.

Odotin kärsimättömänä sopivaa aikaa. Ovenvartija tuli tavalliseen aikaan, nimittäin vähää vaille kello yhdeksän. Annoin vielä tunnin kulua, ollakseni varma siitä, että kaikki luostariveljet ja palvelijat olivat vaipuneet uneen. Lähdin sitten liikkeelle, mukanani aseeni ja sytytetty kynttilä. Kolkutin ensin hiljaa johtajan ovelle, herättääkseni hänet melutta. Hän kuuli toisen naputukseni, ja epäilemättä ajatellen, että se oli joku munkki, joka oli sairastunut ja tarvitsi apua, hän nousi vuoteesta avaamaan. Kuitenkin hän varovaisuuden vuoksi ovenraosta kysyi, kuka se oli ja mitä hänestä tahdottiin. Minun oli mainitseminen nimeni, mutta puhuin valittavalla äänellä, uskotellakseni hänelle, että voin pahoin.

-- Tekö siinä olette, ystäväni, hän virkkoi minulle avatessaan oven. Mitä asiaa on teillä tänne näin myöhään?

Menin sisälle, ja vietyäni hänet vastapäätä ovea olevalle puolelle huonetta selitin hänelle, että minun oli mahdotonta kauempaa viipyä Saint-Lazaressa, että yö oli sopiva aika poistua huomaamatta ja että odotin, hänen ystävyyteensä vedoten, suostumusta avaamaan minulle ovet tai lainaamaan minulle avaimensa, jotta itse saattaisin ne avata.

Tämä puhe ilmeisesti häntä hämmästytti. Kotvan hän ällisteli minua mitään vastaamatta. Kun ei minulla ollut aikaa hukattavissa, puhkesin taas puhumaan sanoen, että hänen minua kohtaan osoittamansa suopeus minua syvästi liikutti, mutta että vapaus oli arvokkainta kaikesta varsinkin minulle, jolta se vääryydellä oli riistetty, ja että sentähden olin päättänyt vielä sinä yönä hankkia itselleni sen mistä hinnasta tahansa. Ja peläten, että häntä haluttaisi kohottaa äänensä apua huutaakseen, osoitin ihotakkini alle piiloitettua riittävää kehoitusta vaikenemiseen.

-- Pistooli! -- sanoi hän. -- Kuinka, ystäväni! tahdotteko riistää minulta hengen kiitokseksi siitä suopeudesta, jota olen teitä kohtaan osoittanut?

-- Herra minua siitä varjelkoon! -- minä vastasin. Te olette liiaksi älykäs ja järkevä pakoittaaksenne minua sellaiseen hätäkeinoon. Mutta tahdon tulla vapaaksi ja olen niin järkähtämättä päättänyt sen tehdä, että te olette ehdottomasti hukassa, jos tuumani raukeaa teidän tähtenne.

-- Mutta, rakas ystäväni -- hän jatkoi kalpeana ja pelästyneenä -- mitä minä olen teille tehnyt, mikä syy on teillä riistää minulta henkeni?

-- Erehdytte -- virkoin minä kärsimättömästi -- aikomukseni ei ole tappaa teitä. Jos tahdotte jäädä eloon, aukaiskaa minulle ovi, ja minä olen paras ystävänne!

Huomasin hänen pöydällään olevat avaimet, otin ne ja pyysin häntä seuraamaan minua niin hiljaa kuin suinkin oli mahdollista.

Hänen oli pakko mukautua tilanteeseen. Mikäli kuljimme edelleen ja joka kerta kuin hän avasi oven, hän toisti huoaten:

-- Oi, ystäväni, oi, kuka olisi voinut tällaista aavistaa?

-- Ei mitään melua! -- minä puolestani toistin joka hetki. Viimein saavuimme jonkunmoisen aitauksen eteen, joka sijaitsee kadunpuoleisen ison portin edessä. Luulin jo olevani vapaa seisoessani siinä munkin takana, kynttilä toisessa ja pistooli toisessa kädessä.

Hänen hääriessään avaamishommassa, muuan palvelija, joka nukkui läheisessä pienessä huoneessa, kuuli lukon salpojen kitinää, nousi ja pisti ulos päänsä ovesta. Kelpo munkki nähtävästi luuli hänen kykenevän minua pidättämään ja pyysi häntä, varomattomasti kyllä, avukseen. Se oli vahva pukari, joka epäröimättä karkasi kimppuuni. Minä en kursaillut: ammuin häntä keskelle rintaa.

-- Tähän olette te syypää, arvoisa isä -- sanoin minä jotenkin uhmaillen oppaalleni. Mutta älköön tämä estäkö teitä täyttämästä tehtäväänne -- lisäsin minä työntäen häntä viimeiselle portille.

Hän ei rohjennut kieltäytyä avaamasta. Pääsin onnellisesti kadulle ja tapasin muutaman askeleen päässä Lescaut'n, joka lupauksensa mukaan odotti minua kahden ystävän seurassa.

Poistuimme siitä. Lescaut kysyi minulta, oliko kuullut oikein, että pistooli oli laukaistu.

-- Se oli sinun syysi -- sanoin hänelle. -- Miksi toit sen minulle ladattuna?

Kiitin häntä kuitenkin tästä varokeinosta, sillä ilman sitä varmaan olisin pitkiksi ajoiksi jäänyt Saint-Lazareen.

Päätimme viettää sen yön ravintolassa, missä jossakin määrin korvasin vahinkoni sen huonon ruoan jälkeen, jolla olin elänyt lähes kolme kuukautta. En siellä kuitenkaan voinut antautua siitä nauttimaan, minä kun kärsin kuolettavia tuskia Manonin tähden.

-- Meidän täytyy vapauttaa hänet -- sanoin kolmelle ystävälleni. Ainoastaan tätä varten olen halunnut omaa vapauttani. Pyydän, että kekseliäisyydellänne minua tuette. Mitä minuun tulee, panen alttiiksi vaikka henkeni.

Lescaut, joka ei ollut vailla älyä ja varovaisuutta, selitti minulle, että oli menetteleminen hillitysti. Pakoni Saint-Lazaresta ja minulle lähtöhetkelläni sattunut onneton vahinko oli ehdottomasti nostava hälinää, poliisipäällikkö oli lähettävä urkkimaan olinpaikkaani, ja hänellä oli pitkät käsivarret. Sanalla sanoen, jos en tahtonut joutua vielä pahempiin ikävyyksiin, kuin mitä Saint-Lazare oli tuottanut, menettelin parhaiten, jos pysyin piilossa huoneeseen sulkeutuneena muutaman päivän, antaakseni vihamiesteni innon ensi hehkun jäähtyä. Hänen neuvonsa oli viisaasti ajateltu. Mutta samoin olisi minun pitänyt menetellä sitä seuratakseni. Mutta niin suuri velttous ja varovaisuus ei ollut sopusoinnussa intohimoni kanssa.

Koko myöntyväisyyteni supistui lupaukseen jäädä nukkumaan yli seuraavan päivän. Hän lukitsi huoneensa oven, ja siellä minä viivyin iltaan asti.