Part 7

-- Mikä onneton kohtalo onkaan saattanut minut näin rikolliseksi? Rakkaus on viaton intohimo. Kuinka siitä minulle on tullut kurjuuden ja hairahduksien lähde? Mikä on estänyt minua elämästä rauhassa ja hyveisenä Manonin rinnalla? Miksi en ottanut häntä vaimokseni, ennenkuin nautin hänen rakkautensa lahjoista. Isäni, joka niin hellästi rakasti minua, olisi epäilemättä suostunut avioliittoomme, jos olisin hillittömästi vedonnut häneen oikeutetuilla vaatimuksilla. Oi, isäni olisi itse pitänyt hänestä kuin suloisesta tyttärestä ainakin, joka täysin olisi ansainnut tulla hänen poikansa vaimoksi. Minä eläisin nyt onnellisena omistaen Manonin rakkauden, isäni kiintymyksen tunteet, kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja hyveen tuottaman rauhan. Mikä surkea vastakohta sille onkaan todellisuus! Mitä inhoittavaa osaa minua nyt pakoitetaan esittämään! Kuinka, pitääkö minun tyytyä jakamaan...? Mutta voiko tässä epäröidä, jos Manon on näin järjestänyt asian ja jos minä menetän hänet, ellen myönny? -- Herra Lescaut -- huudahdin ummistaen silmäni ikäänkuin karkoittaakseni näin tuskalliset ajatukset -- jos tarkoituksenne on ollut tehdä minulle palvelusta, kiitän teitä. Olisittehan voinut valita kunniallisemman tavan; mutta asia on kai nyt jo päätetty? Ei siis muu neuvona, kuin että käytämme hyväksemme huolenpitoanne ja toteutamme tuumanne.

Lescaut, johon vihanpurkaukseni ja sitä seurannut pitkä vaikeneminen oli tehnyt ikävän vaikutuksen, ihastui nähdessään päätökseni käyvän vallan päinvastaiseen suuntaan kuin hän epäilemättä oli pelännyt. Hän oli kaikkea muuta kuin rohkea, mistä myöhemmin sain vielä parempia todisteita.

-- Tietysti, tietysti -- hän ehätti virkkamaan -- olenpa tehnyt teille oivallisen palveluksen, ja saattepa nähdä, että meillä on siitä oleva enemmän etua kuin odotattekaan.

Aloimme pohtia, millä tavoin haihduttaisimme herra G.M:n epäluulon, jonka minun ja Manonin sisaruussuhde voisi hänessä synnyttää niin pian kuin hän huomaisi minut suuremmaksi ja vähän vanhemmaksi kuin oli kuvitellut. Emme keksineet muuta keinoa, kuin että minun tuli esiintyä hänen edessään tyhmän yksinkertaisena ja moukkamaisena ja uskotella hänelle, että aikomukseni oli astua hengelliseen säätyyn ja että sentähden joka päivä kävin kimnaasia. Niinikään päätimme, että minun oli pukeuduttava hyvin huonosti ensi kerralla, jolloin minulla oli oleva kunnia käydä hänen luonaan.

Kolme tai neljä päivää myöhemmin hän palasi kaupunkiin ja saattoi itse Manonin siihen asuntoon, jonka hänen taloudenhoitajansa oli tarkoitusta varten järjestänyt. Manon lähetti heti Lescaut'lle sanan tulostaan, ja kun tämä puolestaan oli antanut minulle asiasta tiedon, läksimme molemmat sisareni luo. Vanha rakastaja oli jo poistunut.

Huolimatta siitä, että alistuen olin mukautunut Manonin päätökseen, en voinut tukahuttaa sydämeni napinaa hänet jälleen nähdessäni. Hänen mielestään minä olin surullinen ja kituva; jälleennäkemisen ilo ei kokonaan voittanut hänen uskottomuudestaan aiheutunutta alakuloisuuttani. Hän päinvastoin näytti olevan vallan haltioissaan jälleennäkemisen ilosta. Hän soimasi minua kylmyydestäni. Minä puolestani en malttanut olla lausumatta sanoja petollinen ja uskoton, joita huokauksin säestin.

Aluksi hän ivasi yksinkertaisuuttani, mutta nähdessään, miten surullisesti yhä katselin häntä, ja kuinka vaikea minun oli sietää muutosta, joka oli suuressa ristiriidassa mielentilani ja toiveideni kanssa, hän meni yksin huoneeseensa; seurasin häntä hetken kuluttua.

Siellä tapasin hänet kyynelten vallassa ja kysyin häneltä, mistä ne aiheutuivat.

-- Se sinun pitäisi helposti käsittää -- hän virkkoi. -- Miten voinkaan elää, jos läsnäolollani ei ole muuta vaikutusta, kuin että se saattaa sinut synkän ja surullisen näköiseksi. Et ole suonut minulle ainoatakaan hyväilyä koko sen tunnin aikana, jonka olet ollut täällä, ja minun hyväilyni olet vastaanottanut yhtä majesteetillisesti kuin suursulttaani naiselassaan.

-- Kuulehan, Manon -- vastasin hänelle häntä suudellen, en voi sinulta salata, että sydämeni on ihan kuollakseen murheellinen. En puhu ollenkaan siitä levottomuudesta, johon odottamaton pakosi minut syöksi; enkä julmuudestasi hylätä minut ilman lohdunsanaa, vietettyäsi yösi toisessa vuoteessa kuin minä -- läsnäolosi tenho saisi minut unhoittamaan enempääkin. Mutta luuletko, että minä huokauksitta ja kyynelittä -- näin jatkoin itkien -- voisin ajatella sitä surkeaa ja onnetonta elämää, jota vaadit minua viettämään tässä talossa? Jättäkäämme sikseen syntyperäni ja kunniani. Ne ovat liian heikkoja näkökohtia, voidakseen enää painaa vaa'assa, kun on kysymys niin voimakkaasta tunteesta kuin minun rakkauteni. Mutta etkö käsitä, että juuri tämä rakkauteni kituu huomatessaan saavansa niin huonon palkan tai oikeammin niin julman kohtelun kiittämättömältä ja sydämettömältä rakastajattarelta?

Manon keskeytti minut.

-- Lopeta jo -- hän virkkoi, on turhaa kiusata minua soimauksilla, jotka lävistävät sydämeni, kun ne lähtevät sinun suustasi. Käsitän mikä sinua loukkaa. Toivoin sinun suostuvan suunnitelmaani omaisuutemme saattamiseksi ennalleen, ja säästääkseni herkkätunteisuuttasi aloin sitä toteuttaa ilman sinun myötävaikutustasi. Mutta luovun siitä, kun et sinä sitä hyväksy.

Hän lisäsi vaativansa minulta ainoastaan vähän myöntyväisyyttä sen päivän loppuun asti; hän sanoi jo saaneensa kaksisataa kultapistolia vanhalta rakastajaltaan ja tämän luvanneen sen päivän iltana tuoda hänelle kauniin helmisen kaulanauhan ynnä muita koristeita ja päälle päätteeksi puolet lupaamastaan vuotuisesta eläkkeestä.

-- Suo minulle ainoastaan tilaisuutta -- näin hän sanoi -- vastaanottaa nämä lahjat. Vakuutan sinulle, ettei hän voi kerskata minun hänelle myöntämästäni suosiosta, sillä tähän saakka olen käskenyt hänen odottaa kunnes olemme muuttaneet kaupunkiin. On totta, että hän on useammin kuin miljonan kertaa suudellut käsiäni; on kohtuullista, että hän saa maksaa tästä huvistaan, eikä viisi tai kuusisataa frangia suinkaan ole liian korkea hinta verrattuna hänen rikkauteensa ja ikäänsä.

Hänen päätöksensä ilahutti minua paljoa enemmän kuin toivo saada viisisataa frangia. Mieleeni johtui, ettei sydämeni vielä ollut menettänyt kaikkea kunniantuntoa, se kun tunsi niin suurta tyydytystä häpeän välttämisestä. Mutta minä olin syntynyt lyhyitä iloja ja pitkiä suruja varten. Onni pelasti minut kuilusta ainoastaan syöstäkseen minut toiseen kuiluun.

Huomautettuani Manonille häntä moneen kertaan hyväillen, kuinka onnellisena pidin itseäni hänen mielenmuutoksensa vuoksi, sanoin, että meidän oli annettava siitä tieto herra Lescaut'lle, jotta menettelymme olisi ollut yhdenmukaista. Aluksi hän siitä oli tyytymätön, mutta neljä tai viisituhatta frangia käteistä rahaa saattoi hänet ilomielin yhtymään liittolaiseksemme. Päätettiin sitten, että me kaikki kolme söisimme illallista yhdessä herra de G.M:n seurassa. Teimme tämän kahdesta syystä: ensiksi saadaksemme nauttia hupaisesta ilveilystä, minun kun oli määrä näytellä koulupoikaa, Manonin veljeä; toiseksi estääksemme tuota vanhaa irstailijaa liian vapaasti seurustelemasta rakastajattarensa kanssa, hän kun mahdollisesti voisi luulla olevansa siihen oikeutettu etukäteen maksamalla niin anteliaasti. Lescaut'n ja minun oli määrä vetäytyä pois sinä hetkenä, jolloin tuo vanha herra läksi siihen huoneeseen, missä aikoi viettää yönsä, ja Manon lupasi olla häntä sinne seuraamatta ja sen sijaan viettää tuon yön minun kanssani. Lescaut lupautui täsmällisesti hankkimaan ajurin ovelle.

Illallishetken tultua, ei herra de G. M. antanut itseään pitkään odottaa. Lescaut oli sisarensa seurassa huoneessa. Vanhuksen ensimäinen kohteliaisuus oli, että hän lahjoitti mielitietylleen kaulakoristeen, kaksi rannerengasta ja helmiset korvaripusteet, jotka olivat vähintäin tuhannen écun arvoiset. Sitten hän kiiltävinä kultarahoina latoi hänen eteensä puolen eläkettä, kaksituhatta neljäsataa frangia. Lahjojaan hän höysti lukuisilla kohteliaisuuksilla vanhanaikaiseen hovityyliin. Manon ei voinut kieltää häneltä muutamia suukkosia. Nämä tuottivat hänelle omistusoikeuden vanhuksen antamiin rahoihin. Minä kuuntelin oven takana, odottaen Lescaut'lta merkkiä astua sisälle.

Hän tarttui käteeni, kun Manon oli korjannut talteen rahat ja koristeet, ja vei minut herra de G.M:n luo, jolle käski minun kumartaa. Kumarsin pari kolme kertaa hyvin syvään.

-- Anteeksi -- sanoi Lescaut hänelle -- tämä nuorukainen on peräti kömpelö. Hänellä ei ole, kuten huomaatte, hituistakaan Parisin tapoja, mutta toivomme, että hän hieman totuttuaan saa niitä. -- Sinulla on kunnia usein nähdä täällä tämä herra -- näin hän lisäsi kääntyen puoleeni, -- käytä hyväksesi näin erinomaista esikuvaa.

Tuo vanha rakastaja näytti katselevan minua mielikseen. Hän taputti minua pari kolme kertaa poskelle sanoen minua somaksi pojaksi, mutta neuvoi minua pitämään varani Parisissa, missä nuoret miehet helposti joutuvat irstailuun.

Lescaut vakuutti minun luonnostani olevan niin hyvätapaisen, että yksinomaan muka puhuin pappisuralle antautumisesta ja että suurin huvini oli valmistaa pieniä kappeleita.

-- Minun mielestäni hän on Manonin näköinen -- virkkoi vanhus, nostaen kädellään leukaani.

Minä vastasin hölmömäisen näköisenä:

-- Hyvä herra, se johtuu siitä, että olemme niin läheistä sukua; minä rakastankin sisartani Manonia kuin toista itseäni.

-- Kuulkaahan -- sanoi vanhus Lescaut'lle. -- Tuopa on älykäs poika. -- On vahinko, ettei hän ole enempää seurustellut ihmisten parissa.

-- Oh -- virkahdin minä -- olenpa nähnyt heitä siellä kotiseudullani kirkossa, ja luulenpa tapaavani Parisissa tyhmempiä ihmisiä kuin minä.

-- Katsokaapas -- huudahti vanhus -- maalaispojaksi tämä on vallan merkillistä.

Koko keskustelumme illallisen aikana kulki jotenkin samassa äänilajissa. Vallattoman leikkisä Manon oli monta kertaa vähällä pilata kaikki naurunremahduksillaan. Aterian aikana oli minulla tilaisuus kertoa vanhukselle hänen oma tarinansa ja häntä uhkaava kova kohtalo. Lescaut ja Manon vapisivat minun kertoessani, varsinkin kun minä piirsin vanhuksen muotokuvan vallan luonnon mukaisesti. Mutta itserakkaus esti häntä siinä tuntemasta itseään, ja minä päätin kuvaukseni niin taitavasti, että hän oli ensimäinen pitämään sitä ylen naurettavana. Lukija tulee huomaamaan, etten suotta näin pitkältä ole puhunut tästä hullunkurisesta kohtauksesta.

Kun maatapanon hetki viimein oli tullut, vanhus puhui rakkaudesta ja kärsimättömyydestä. Lescaut ja minä poistuimme. Vanhus saatettiin ylös huoneeseensa, Manon oli, vetäen verukkeeksi jonkun asian, lähtenyt ulos ja yhtyi meihin portilla. Vaunut, jotka odottivat meitä pari kolme taloa kauempana, ajoivat esiin. Hetken kuluttua olimme poistuneet siitä kaupunginosasta.

Vaikka tämä teko minun silmissäni oli oikea koirankuje, en kuitenkaan pitänyt sitä pahimpana, mistä omatuntoni minua soimasi. Pelissä voittamani rahat synnyttivät minussa enemmän tunnontuskia. Kummastakin näistä vääristä teoista oli meille yhtä vähän hyötyä, ja taivas sääsi niin, että lievempi niistä sai ankaramman rangaistuksen.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin herra de G.M. huomasi, että häntä oli vedetty nenästä. En tiedä, ryhtyikö hän jo sinä iltana toimenpiteisiin saadakseen selville olinpaikkamme, mutta hänellä oli niin suuri vaikutusvalta, ettei hänen tarvinnut kauan turhaan sitä tiedustella, ja me olimme varomattomia, kun liiaksi luotimme Parisin laajuuteen ja välimatkaan, joka oli meidän ja hänen kaupunginosansa välillä. Hän ei ainoastaan saanut tietää asuntomme ja silloiset olomme vaan myöskin kuka minä olin, millaista elämää olin viettänyt Parisissa, Manonin entisen suhteen herra B:hin ja kuinka hän oli tämän miehen pettänyt, sanalla sanoen kaikki tarinamme häpeälliset puolet.

Tämän nojalla hän päätti vangituttaa meidät ja käskeä kohdella meitä pikemmin irstailevina veijareina, kuin suoranaisina rikollisina.

Olimme vielä vuoteessa, kun poliisivirkamies astui huoneeseemme, seurassaan puoli tusinaa vartijoita. He ottivat ensin takavarikkoon rahamme, tai oikeammin herra de G.M:n rahat, ajoivat meidät muitta mutkitta ylös vuoteesta ja veivät meidät alaovelle, missä meitä odottivat kahdet vaunut. Toisissa kuljetettiin Manon-parka pois ilman mitään selityksiä, ja toisissa laahattiin minut Saint-Lazare-luostariin.

Ainoastaan se, joka on kokenut tällaisia vastoinkäymisiä, voi käsittää, millaista epätoivoa ne voivat aiheuttaa. Vartijamme olivat niin sydämettömiä, etteivät sallineet minun syleillä Manonia eikä sanoa hänelle ainoatakaan sanaa. Kauan aikaa olin epätietoinen siitä, minne hän oli joutunut. Epäilemättä oli onni minulle, etten alunpitäen sitä tietänyt, sillä niin kauhea tapaus olisi riistänyt minulta järjen, ehkäpä hengenkin.

Onneton lemmittyni vietiin siis pois näkyvistäni ja kuljetettiin turvapaikkaan, jonka mainitseminenkin minua kauhistuttaa. Mikä kohtalo niin suloiselle olennolle, joka olisi istunut maailman ensimäisellä valtaistuimella, jos kaikilla miehillä olisi ollut minun silmäni ja minun sydämeni. Häntä ei siellä tosin pahoin pidelty. Mutta hänet teljettiin yksin pieneen koppiin ja tuomittiin joka päivä suorittamaan säädetty määrä työtä, välttämättömänä ehtona niukan, vastenmielisen ruoan saamiseen. Tämän surullisen seikan sain tietää vasta paljoa myöhemmin, sittenkuin itse monta kuukautta olin kantanut vaikeaa ja ikävää katumuksen taakkaa.

Vartijani eivät olleet ilmaisseet minulle paikkaa, minne heidän oli käsketty viedä minut, minkä vuoksi sain kuulla kohtaloni vasta Saint-Lazare-luostarin portilla. Tuona hetkenä olisin kernaammin valinnut kuoleman kuin sen tilan, jonka luulin minua odottavan. Minulla oli kauhea käsitys tuosta laitoksesta. Kauhuni kasvoi, kun vartijat ovella uudelleen tarkastivat taskuni, saadakseen varmuuden siitä, etten kätkenyt aseita enkä muita puolustuskeinoja.

Luostarinjohtaja tuli heti saapuville, hän kun oli saanut sanan tulostani. Hän tervehti minua hyvin lempeästi.

-- Arvoisa isä -- sanoin hänelle, varokaa kohtelemasta minua häpeällisesti; ennemmin menettäisin tuhat elämää, kuin sellaista sietäisin.

-- Ei suinkaan -- hän vastasi -- jos te käyttäydytte järkevästi, tulemme olemaan tyytyväiset toinen toiseemme.

Hän pyysi minua nousemaan eräässä ylemmässä kerroksessa olevaan huoneeseen. Seurasin häntä vastustelematta. Vartijasoturit seurasivat meitä ovelle asti, ja kun luostarinjohtaja oli astunut huoneeseen minun kanssani, hän viittasi heitä poistumaan.

-- Olen siis teidän vankinne? -- sanoin hänelle. -- No niin, arvoisa isä, mitä aiotte minulle tehdä?

Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, huomatessaan minun puhuvan järkevästi; ja lisäsi, että hänen velvollisuutensa oli koettaa minussa herättää kiintymystä hyveeseen ja uskontoon, ja että minun velvollisuuteni oli hyväkseni käyttää hänen kehoituksiaan ja neuvojaan. Kunhan minä vaan tahdoin osoittaa myötätuntoisuutta hänen osoittamaansa huolenpitoa kohtaan, olin muka saava pelkkää tyydytystä yksinäisyydestäni.

-- Tyydytystä! -- virkahdin minä. -- Te ette tiedä, arvoisa isä, että on vaan yksi ainoa seikka, joka kykenee minulle tyydytystä tuottamaan.

-- Minä tiedän sen -- sanoi hän, -- mutta toivon, että mielenne on muuttuva.

Hänen vastauksestaan päätin, että hän tunsi seikkailuni, ehkäpä nimenikin. Kysyin häneltä tätä asiaa tarkemmin. Hän kertoi minulle peittelemättä, että hänelle oli ilmoitettu kaikki. Tämä hänen tietonsa oli kovin kaikista rangaistuksistani. Minä puhkesin kyyneliin ja mitä hurjimpaan epätoivoon. En voinut sulattaa nöyryytystä, joka pian oli saattava minut kaikkien tuttavieni juorupuheiden esineeksi ja perheeni häpeän aiheuttajaksi. Täten vietin viikon päivät mitä syvimmässä alakuloisuudessa, kykenemättä tajuamaan ja ajattelemaan mitään muuta kuin alennustilaani. Ei edes Manonin muisteleminen muuttanut suruani; ainakaan se ei ilmennyt muuna kuin tunteena, joka oli esiintynyt ennen tätä uutta tuskaa, ja vallitseva mielenliikutukseni oli häpeä ja hämmennys.

Harvat henkilöt tuntevat näiden omituisten tunteiden voimaa. Suurin osa ihmisistä on alttiina ainoastaan viidelle tai kuudelle intohimolle, joiden piirissä heidän elämänsä liikkuu ja joihin kaikki heidän mielenliikutuksensa rajoittuvat. Riistäkää heiltä rakkaus, viha, mielihyvä ja mielipaha, toivo ja pelko, ja he eivät enää tunne mitään. Mutta jalompiluonteiset ihmiset saattavat joutua mielenkuohuntaan tuhannella eri tavalla. Tuntuu siltä kuin heillä olisi useampia aisteja kuin viisi ja kuin voisivat vastaanottaa aistimuksia ja mielteitä, jotka käyvät yli luonnon tavallisten rajojen, ja ollen tietoisia tästä etevämmyydestään, joka kohottaa heidät yläpuolelle muita, he sen suhteen ovat ylen arkoja. Siitä johtuu, että he niin tuskaantuvat ja kärsivät ylenkatseesta ja ivasta ja että häpeäntunne saa heidän mielensä mitä rajuimmin kuohumaan.

Näin surullisen etuoikeutetussa asemassa minä olin Saint-Lazaressa. Alakuloisuuteni näytti luostarinjohtajasta niin ylenmääräiseltä että hän, huolissaan seurauksista, katsoi tarpeelliseksi kohdella minua hyvin lempeästi ja sääliväisesti. Hän kävi luonani pari tai kolme kertaa päivässä. Usein hän otti minut mukaansa kävelylle puutarhaan, ja hänen hyvä harrastuksensa puhkesi kehoituksiin ja terveellisiin neuvoihin. Vastaanotin ne hiljaisella mielellä. Jopa osoitin hänelle kiitollisuuttakin. Siitä hän rupesi toivomaan kääntymystäni.

-- Olette luonteeltanne niin lempeä ja miellyttävä -- näin hän eräänä päivänä virkkoi minulle -- etten voi käsittää niitä hairahduksia, joista teitä syytetään. Kaksi seikkaa minua ihmetyttää: toinen on, kuinka te niin hyvistä ominaisuuksista huolimatta olette voinut antautua ylenmääräiseen irstailuun, ja toinen, mikä minua vielä enemmän ihmetyttää, kuinka te niin kernaasti vastaanotatte neuvoni ja ohjaukseni, totuttuanne usean vuoden kuluessa viettämään säännötöntä elämää. Jos tämä on katumusta, olette te selvä esimerkki taivaan armahtavaisuudesta. Jos se on synnynnäistä hyvyyttä, on teillä ainakin oivallinen luonteen pohja, joka panee minut toivomaan, ettei meidän tarvitse pidättää teitä täällä pitkään, palauttaaksemme teidät kunnialliseen ja säännölliseen elämään.

Ihastuin huomatessani hänellä olevan tämän mielipiteen minusta. Päätin vahvistaa sitä menettelyllä, joka täydellisesti saattoi häntä tyydyttää, varma kun olin siitä, että tämä oli paras keino lyhentää vankila-aikaani. Pyysin häneltä kirjoja. Hän jätti minulle vapaan valintaoikeuden ja ihmetteli, että minä valitsin muutamia vakavia kirjailijoita. Olin mitä innokkaimmin harrastavinani näiden kirjojen tutkimista ja annoin hänelle täten joka tilaisuudessa todisteita siitä mielenmuutoksesta, jota hän toivoi.

Tämä mielenmuutos oli kuitenkin ainoastaan ulkonainen. Häpeäkseni on minun tunnustaminen, että Saint-Lazaressa näyttelin ulkokullatun osaa. Yksin ollessani en lukenut, vaan kulutin aikaani huokailemalla kohtaloni kovuutta. Kirosin vankilaani ja sitä hirmuvaltaa, joka minua siinä pidätti. Tuskin olin hiukan tointunut siitä alakuloisuudesta, jonka valtaan ensi yllätys oli minut saattanut, kun uudelleen vajosin rakkauden tuottamiin tuskiin. Ero Manonista, epätietoisuus hänen kohtalostaan, pelko, etten koskaan enää häntä näkisi, olivat surullisen mietiskelyni ainoana esineenä. Kuvittelin häntä herra de G.M:n sylissä, sillä tämä ajatus oli ensiksi iskenyt mieleeni. Kaukana siitä, että olisin olettanut hänen kohdelleen Manonia samoin kuin minua, luulin päinvastoin varmasti, että hän oli syrjäyttänyt minut ainoastaan häiriintymättä omistaakseen Manonin.

Täten vietin päiviä ja öitä, jotka tuntuivat minusta loppumattoman pitkiltä. En perustanut toivoani mihinkään muuhun, kuin ulkokultaisuuteeni. Tarkastelin huolellisesti luostarinjohtajan kasvoja, saadakseni varmuutta siitä, mitä hän minusta ajatteli, ja tutkin tapoja miellyttää häntä, kuin kohtaloni määrääjää ainakin. Minun oli helppo huomata, että täydelleen olin voittanut hänen suosionsa, enkä epäillyt, että hän auliisti oli minua tukeva.

Eräänä päivänä sain rohkeuden kysyä häneltä, riippuiko vapaaksi pääsemiseni hänestä. Hän vastasi, ettei se kokonaan riippunut hänestä, mutta sanoi toivovansa, että herra de G.M., jonka kehoituksesta poliisipäällikkö oli teljettänyt minut vankilaan, oli suostuva vapautukseeni.

-- Rohkenenko toivoa -- näin kysyin nöyränä -- että kärsimäni kahden kuukauden vankeus on tuntuva hänestä riittävältä hyvitykseltä?

Hän lupasi puhua tuon herran kanssa, jos sitä halusin. Hartaasti pyysin häntä tekemään minulle tuon palveluksen.

Pari päivää myöhemmin hän kertoi minulle herra de G.M:n siihen määrin heltyneen siitä hyvästä, mitä oli minusta kuullut, ettei hän ainoastaan näyttänyt myöntyväiseltä päästämään minua vapaaksi, vaan että lisäksi tuntui suuresti haluavan oppia lähemmin tuntemaan minua ja sentähden aikovan käydä luonani vankilassa. Vaikka hänen tulonsa ei ollut minulle mieluisa, katsoin sitä askeleeksi vapauttani kohti.

Hän tuli todella Saint-Lazareen. Mielestäni hän oli vakavampi ja vähemmin naurettava kuin Manonin asunnossa. Hän puhui järkevästi huonoista elintavoistani. Ilmeisesti puolustaakseen omaa irstailuaan, hän lisäsi, että oli sallittu heikon ihmisen hankkia itselleen eräitä luonnon vaatimia huvituksia, mutta että koirankujeet ja häpeälliset petkutukset ansaitsivat rangaistusta. Kuuntelin hänen puhettaan alistuvaisen näköisenä, mikä näytti häntä tyydyttävän. En edes loukkautunut siitä, että hän pilkkasi sisaruussuhdettani Lescaut'hon ja Manoniin ja niitä pikku kappeleita, joita oletti minun kosolta valmistaneen Saint-Lazaressa, minua kun muka tällainen hurskas ajanviete niin suuresti huvitti. Mutta onnettomasti kyllä minulle ja hänelle tuli hän maininneeksi, että Manonkin epäilemättä oli tehnyt sangen sieviä kappeleita sairaala-vankilassa. Huolimatta väristyksestä, jonka tämän sanan mainitseminen minussa synnytti, saatoin sentään hillitä itseäni sen verran, että sävyisästi pyysin häntä lähemmin selittämään, mitä tarkoitti.

-- Hm! -- hän virkkoi -- Manon on jo kaksi kuukautta harjaantunut siveyteen julkisessa sairaala-vankilassa, ja toivon, että hän siitä on hyötynyt yhtä paljon kuin te Saint-Lazaressa.

Vaikka olisin edessäni nähnyt elinkautisen vankeuden tai itse kuoleman, en olisi voinut hillitä raivoani tätä kuullessani. Hyökkäsin hänen kimppuunsa niin hurjan rajusti, että puolet voimistani siitä ponnistuksesta meni hukkaan. Niitä riitti minulle kuitenkin sen verran, että tartuin hänen kurkkuunsa. Olin kuristamaisillani hänet kuoliaaksi, kun hänen kaatumisestaan aiheutunut töminä ja muutamat korvia vihlovat huudot, jotka hän huomaamattani sai päästetyksi, kutsuivat luostarinjohtajan ja useita munkkeja huoneeseeni. Nämä vapauttivat hänet minun käsistäni.

Olin itse melkein kokonaan uupunut ja hengästynyt.

-- Oi, Jumalani! -- huudahdin huoahdellen. Vanhurskas taivas, voinko elää hetkeäkään kauempaa sellaisen hävyttömyyden jälkeen!

Tahdoin uudelleen hyökätä tuon raakalaisen kimppuun, joka oli iskenyt minuun kuolettavan haavan. Minut pysäytettiin. On mahdotonta kuvitellakaan epätoivoani, huutojani ja kyyneleitäni. Käyttäydyin niin kummallisesti, että kaikki läsnäolijat, jotka eivät tienneet, mistä se aiheutui, katselivat toisiaan pelästyneinä ja hämmästyneinä.

Herra de G.M. kohenteli sillä aikaa tekotukkaansa ja kaulahuiviansa, ja suutuksissaan siitä, että häntä näin oli kohdeltu, hän käski luostarinjohtajan pitää minua entistä ankarammassa vankeudessa ja määrätä minulle kaikki ne rangaistukset, jotka ovat käytännössä Saint-Lazaressa.

-- Ei, herraseni -- virkkoi luostarinjohtaja -- me emme saata sillä tavoin kohdella henkilöä, joka on niin ylhäistä sukua kuin ritari de Grieux. Sitäpaitsi hän on niin hiljainen ja säädyllinen, etten saata uskoa hänen ilman painavia syitä eksyneen tällaiseen äärimäisyyteen.

Tämä vastaus sai herra de G.M:n suunniltaan. Hän läksi tiehensä sanoen, että hän kyllä oli keksivä keinon lannistaakseen sekä luostarinjohtajan että minut ja kaikki ne, jotka rohkenivat häntä vastustaa.

Käskettyään luostariveljien saattaa hänet ulos, johtaja jäi yksin luokseni. Hän vannotti minua viipymättä ilmaisemaan raivokkaan tekoni syyn.