Part 6

Olin pyytänyt Tibergeä tulemaan Palais-Royalin puutarhaan. Hän saapui sinne ennen minua. Hän riensi syleilemään minua heti, kun oli minut huomannut. Hän piti minua kauan suljettuna syliinsä ja tunsin, että hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä. Sanoin hänelle, että ilmestyin hänen eteensä häpeissäni ja että sydämessäni hartaasti kaduin kiittämättömyyttäni. Kaikkein ensiksi rukoilin häntä sanomaan, sainko vielä pitää häntä ystävänä, niin täydellisesti menetettyäni oikeuden hänen kunnioitukseensa ja kiintymykseensä. Hän vastasi mitä hellimmällä äänenpainolla, ettei mikään kyennyt vieroittamaan häntä ystävyydestä minuun, että onnettomuutenikin, ja jos sallin hänen käyttää näitä sanoja, hairahdukseni ja säännötön elämäni olivat saattaneet kahdenkertaiseksi hänen hellyytensä minua kohtaan, mutta että siihen sekaantui mitä haikein suru, jommoista tuntee rakkaaseen henkilöön nähden, kun näkee hänen kulkevan turmionsa partaalla, voimatta häntä auttaa.

Istuuduimme penkille.

-- Oi -- näin huokasin sydämeni pohjasta -- sinun osanottosi on epäilemättä ääretön, rakas Tiberge, kun vakuutat, että se vastaa minun kärsimysteni määrää. Häpeän niitä sinulle paljastaessani, sillä tunnustan, ettei niiden aihe suinkaan tuota kunniaa. Mutta niiden seuraukset ovat niin surkeat, ettei tarvitse olla minuun niin suuresti kiintynyt kuin sinä, niistä heltyäkseen.

Hän pyysi minua ystävyyden todisteena peittelemättä kertomaan mitä minulle oli tapahtunut poistumiseni jälkeen Saint-Sulpicestä. Täytin hänen pyyntönsä, enkä suinkaan peittänyt totuutta, enkä lieventänyt hairahduksiani, luodakseni niihin anteeksiannettavaisuuden valoa, vaan kerroin päinvastoin hänelle intohimostani niin rajun voimakkaasti, kuin sitä sisässäni tunsin. Kuvasin sitä tuollaiseksi oudoksi kohtaloniskuksi, joka jouduttaa poloisen kuolevaisen perikatoa, ja jota hyve yhtä vähän kykenee torjumaan kuin viisaus sitä voi edeltäpäin aavistaa. Maalailin niin vilkkain värein ahdistustani ja pelkoani, sitä epätoivoa, joka oli raadellut minua pari tuntia ennen kohtaamistamme ja johon olin taas vajoava, jos ystäväni hylkäisivät minut yhtä armottomasti kuin kohtalo. Lopuksi saatoin tuon kelpo Tibergen siihen määrin heltymään, että sääli näytti järkyttävän häntä yhtä paljon kuin minua kärsimykseni.

Vallan väsymättä hän syleili minua ja kehoitti minua rohkaisemaan mieltäni. Mutta kun hän koko ajan näytti olettavan, että minun oli eroaminen Manonista, selitin hänelle suoraan, että juuri tuota eroa pidin kaikkein suurimpana onnettomuutenani ja että olin valmis kärsimään äärimäistä kurjuutta, jopa kauheinta kuolemaa mieluummin kuin turvautumaan pelastuskeinoon, joka oli sietämättömämpi kuin kaikki kärsimykseni yhteensä.

-- Selitä siis -- hän virkkoi -- millaista apua kykenen sinulle tarjoamaan, kun vastustat kaikkia ehdoituksiani?

En rohjennut ilmaista hänelle, että tarvitsin hänen rahojansa. Lopuksi hän sen kuitenkin oivalsi. Ja tunnustettuaan, että luuli minut ymmärtävänsä, hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, kuten harkitseva ainakin, joka epäröi.

-- Älä luule -- näin hän seuraavassa tuokiossa virkkoi -- että harkintani johtuu ystävyyden innon laimenemisesta. Mutta minkä ristiriitaisen valinnan eteen sinä asetatkaan minut, jos minun on pakko kieltää se ainoa apu, jota tahdot vastaanottaa, tai loukata velvollisuuden vaatimukset myöntymällä! Sillä rupeanhan hairahduksiesi rikostoveriksi, jos tarjoan sinulle tilaisuuden niitä jatkaa.

Mietittyään hetken hän lisäsi:

-- Kuvittelen kuitenkin, että taloudellisen ahdingon synnyttämä mielenkiihoitus ei salli sinun vapaasti valita parasta menettelytapaa. Tarvitsemme mielen tasapainoa, kuunnellaksemme viisauden ja totuuden ääntä. Luulenpa voivani hankkia sinulle vähän rahoja. Salli minun, rakas ystäväni -- hän lisäsi minua syleillen -- asettaa yksi ainoa ehto: nimittäin, että ilmaiset minulle asuntosi ja että ainakin annat minun tehdä minkä voin, palauttaakseni sinut hyveen tielle, jota tiedän sinun rakastavan ja josta ainoastaan hillittömät intohimosi ovat sinut edentäneet.

Suostuin vilpittömästi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja pyysin häntä surkuttelemaan nurjaa kohtaloani, joka pakoitti minut niin huonosti hyväkseni käyttämään niin kelpo ystävän neuvoja. Hän vei minut heti erään tuttavansa pankinomistajan luo, joka hänen takauksellaan antoi minulle sata pistolia; sillä käteistä rahaa Tibergellä ei ollut ollenkaan. Olen jo aikaisemmin maininnut, ettei hän ollut rikas. Hänen kirkollinen eläkkeensä tuotti hänelle tuhat écutä. Mutta ollen vasta ensimäistä vuotta sen omistaja, ei hän vielä ollut saanut nostaa rahoja. Vastaisten tulojensa tiedossa hän antoi minulle tämän lainan.

Tajusin hänen jalomielisyytensä koko arvon. Se hellytti mieleni siihen määrin, että kirosin onnettoman rakkauteni sokeutta, joka pani minut polkemaan kaikkia velvollisuuksiani.

Hyveen voima oli minussa hetkisen niin suuri, että se pani sydämeni vastustamaan intohimoani. Ja ainakin tänä valoisana hetkenä minä tajusin kahleitteni häpeällisyyden ja alentavaisuuden. Mutta tämä taistelu oli helppo ja kesti ainoastaan vähän aikaa. Manonin näkeminen olisi kyennyt syöksemään minut alas taivaasta, ja palattuani hänen luokseen ihmettelin, että silmänräpäystäkään olin voinut pitää häpeällisenä niin viehättävää olentoa kohtaan tuntemaani oikeutettua hellyyttä.

Manonilla oli omituinen luonne. Ei yksikään nainen saattanut olla vähemmin kiintynyt rahoihin kuin hän. Mutta hän ei voinut olla hetkeäkään levollinen, jos pelkäsi joutuvansa kärsimään niiden puutetta. Hän tarvitsi huveja ja ajanvietettä. Hän ei koskaan olisi koskenutkaan rahaan, jos vain olisi voinut huvitella ilman kuluja. Hän ei edes tiedustellut rahavarojemme määrää, kunhan vaan sai viettää hauskasti päivänsä. Hän kun ei ollut ylenmäärin peliin menevä eikä taipuvainen häikäisevän suureen tuhlailuun, oli varsin helppo tyydyttää häntä, jos joka päivä hankki hänelle hänen mieleisiään huvituksia. Mutta alinomainen huveissa hyöriminen oli hänelle siinä määrin tarpeellinen, ettei ilman sitä vähääkään voinut hillitä hänen oikkujansa ja mielihalujansa. Vaikka hän rakasti minua hellästi ja vaikka minä olin ainoa mies, kuten hän kernaasti tunnusti, joka täysin kykenin tuottamaan hänelle rakkauden nautinnon suloutta, olin varma siitä, ettei hänen rakkautensa kestäisi eräänlaisia pelontunteita. Hän olisi pitänyt minua kaikkia muita parempana, jos minulla olisi ollut kohtalainenkaan omaisuus. Mutta en ollenkaan epäillyt, etteikö hän olisi hylännyt minua jonkun uuden herra B:n vuoksi, niin pian kuin minulla ei olisi ollut muuta tarjottavana hänelle, kuin hellittämätöntä uskollisuutta. Sentähden päätin niin tarkoin järjestää omat yksityiset menoni, että aina olisin kyennyt suorittamaan hänen menonsa, ja pikemmin kieltää itseltäni välttämättömätkin seikat, kuin rajoittaa hänen ylellisyyttään. Vaunut tuottivat minulle enemmän levottomuutta kuin kaikki muu, sillä en nähnyt mitään mahdollisuutta ylläpitää hevosia ja ajuria.

Uskoin huoleni herra Lescaut'lle. En ollut salannut häneltä, että eräältä ystävältäni olin saanut sata pistolia. Hän toisti minulle, että jos tahdoin koetella pelionnea, hän varmasti luuli minun hänen suosituksellaan pääsevän Peli-liittoon, jos auliisti uhraisin satasen frangia kestitäkseni hänen pelitovereitaan. Joskin vastenmielisesti ryhdyin harjoittamaan petosta, annoin kuitenkin julman pakon johtaa itseäni.

Jo saman päivän iltana herra Lescaut esitteli minut tuolle seuralle sukulaisenaan. Hän lisäsi, että minua kahta innokkaammin halutti voittaa, kun mitä kipeimmin tarvitsin onnen suosiota. Mutta huomauttaakseen, etten ahdingostani huolimatta ollut mikään mitätön mies, hän sanoi heille, että aikomukseni oli kutsua heidät illallisille. He suostuivat tarjoukseen. Minä kestitsin heitä loistavasti. He puhuivat pitkälti kasvojeni miellyttäväisyydestä ja etevistä lahjoistani. He arvelivat, että minuun saattoi kiinnittää suuria toiveita, kasvoissani kun oli jotain niin rehellistä, ettei kukaan epäilisi petkutustemppujani. Lopuksi he kiittivät herra Lescaut'ta, joka oli tuonut liittoon minun arvoiseni tulokkaan, ja yhdelle jäsenistä annettiin toimeksi muutaman päivän kuluessa opettaa minulle tärkeimmät seikat.

Pääasiallisena toimintapaikkanani tuli olemaan Transylvania-hotelli, jonka yhdessä salissa oli farao-pöytä ja holvikäytävässä useita muita kortti- ja noppapelejä. Tätä "korkeakoulua" ylläpidettiin prinssi R:n hyväksi, joka silloin asui Clagny'ssa, ja suurin osa hänen upseereistaan kuului meidän peliseuraamme. Häpeäkseni mainitsen, että lyhyessä ajassa hyödyin mestarini opetuksesta. Saavutin suuren taidon petkuttaa varsinkin väärillä korteilla. Ja pitkien pitsi-kalvosimieni avulla piiloitin niin taitavasti kortin, että se jäi tarkimmiltakin silmiltä huomaamatta, näin tunnottomasti saattaen häviöön joukoittain rehellisiä pelureita. Tämä tavaton kätevyys joudutti siihen määrin varallisuuteni lisääntymistä, että muutaman viikon kuluttua omistin melkoisia rahamääriä, lukuunottamatta mitä rehellisesti jaoin peliosakkaitteni kesken.

En enää pelännyt ilmaista Manonille Chaillot'ssa kärsimäämme vahinkoa, ja lohduttaakseni häntä tähän ikävään uutiseen nähden, vuokrasin kalustetun talon, johon asetuimme asumaan, kuin muka rikkaat ja turvassa elävät henkilöt ainakin.

Tiberge ei ollut tällä ajalla laiminlyönyt usein käymästä luonani. Hän ei ollenkaan hellittänyt pitämästä minulle nuhdesaarnoja. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huomautti minulle, kuinka väärin menettelin omaatuntoani, kunniaani ja onneani kohtaan. Vastaanotin suopein mielin hänen nuhteensa, ja vaikka en tuntenut vähintäkään halua ottaa niitä varteen, olin kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan, hyvin tuntien sen aiheen. Joskus tein hänestä hyvänsävyistä pilaa itse Manonin läsnäollessa, ja neuvoin, ettei hän olisi arkatuntoisempi kuin monet piispat ja muut kirkonmiehet, jotka varsin hyvin osasivat yhdistää hengelliset tehtävänsä ja rakastajattaren.

-- Katsohan -- näin sanoin hänelle, osoittaen rakastajattareni silmiä -- ja sano, onko olemassa hairahduksia, joita ei näin erinomainen kauneus puolustaisi. --

Tiberge oli kärsivällinen, ja hänen kärsivällisyytensä kesti melkoisen kauan. Mutta huomattuaan, että rikkauteni lisääntyi, että maksettuani hänelle takaisin nuo sata pistolia ja vuokrattuani uuden talon ja lisättyäni menoni kaksinkertaisiksi, olin syöksymäisilläni entistä hurjempaan huvien pyörteeseen, hän muutti kokonaan äänilajinsa ja esiintymisensä. Hän valitti paatumustani ja uhkasi minua taivaan rangaistuksilla ja ennusti minulle muutamia niistä onnettomuuksista, jotka ennen pitkää minua kohtasivat.

-- On mahdotonta -- sanoi hän -- että ne rikkaudet, joilla ylläpidät säännöttömiä elintapojasi, olisivat joutuneet käsiisi rehellistä tietä. Sinä olet hankkinut ne epärehellisellä tavalla; samoin ne tullaan sinulta riistämään. Jumala rankaisisi sinua mitä hirveimmin, jos sallisi sinun rauhassa nauttia niistä. Kaikki neuvoni ovat olleet sinulle tehottomat. Huomaan liiankin selvästi, että ne ennen pitkää kävisivät sinulle hankaloiksi. Hyvästi, sinä kiittämätön ja heikko ystävä. Jospa rikolliset nautintosi haihtuisivat varjon tavoin! Jospa onnesi ja rahasi auttamattomasti häviäisivät ja jospa jäisit hylätyksi ja tuiki köyhtyneeksi, jotta tajuaisit kaiken sen turhuuden, mikä mielettömästi on sinut huumannut. Vasta silloin löydät minut alttiina rakastamaan ja auttamaan sinua. Mutta tänään katkaisen kaiken kanssakäymisen välillämme, ja inhoan sitä elämää, jota vietät.

Tämän apostolisen nuhdesaarnan hän piti minulle huoneessani, Manonin läsnäollessa. Hän nousi poistuakseen. Minä tahdoin pidättää häntä. Mutta Manon esti minut siitä, sanoen, että tuo mies oli järjiltään, ja että täytyi antaa hänen mennä tiehensä.

Tibergen puheet eivät olleet minuun vaikuttamatta. Mainitsen tahallani ne eri tilaisuudet, jolloin sydämeni jälleen tunsi vetovoimaa hyvään, kun tämä muisto sittemmin tuotti minulle osan vastustusvoimaani elämäni onnettomimmissa tiloissa.

Manonin hyväilyt haihduttivat kädenkäänteessä tuon kohtauksen aiheuttaman mielipahan. Me jatkoimme edelleen elämää, jonka täyttivät huvitukset ja rakkaus. Lemmen ja onnen jumalattarilla ei saattanut olla sen onnellisempia ja hellämielisempiä orjia. Hyvä Jumala! Miksi sanoa maailmaa surun laaksoksi, kun siinä voi nauttia niin ihanaa onnen hekkumaa. Mutta tämä on valitettavasti liian pian haihtuvaa laatua. Mitäpä muuta autuaallisuutta saattaisikaan toivoa, jos tätä aina kestäisi? Meidän onnemme joutui yleisen kohtalon alaiseksi -- se päättyi ennen pitkää ja sitä seurasi katkera katumus.

Olin pelissä voittanut niin melkoisesti rahoja, että ajattelin sijoittaa osan niistä. Palvelusväkeni tunsi hyvin pelionneni, varsinkin minun kamaripalvelijani ja Manonin seuranainen, joiden läsnäollessa usein epäluulottomasti keskustelimme asioistamme. Tuo neitonen oli sievä. Kamaripalvelijani oli häneen rakastunut. He tiesivät, että herrasväkensä oli nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, joita he luulivat helposti voivansa pettää. Tätä varten he solmivat juonen, jonka panivat täytäntöön meille niin onnettomalla tavalla, ettei meidän koskaan onnistunut nousta siitä surkeasta tilasta, johon olimme vajonneet.

Kerran olimme syöneet illallista Lescaut'n luona ja palasimme kotia puolenyön aikaan. Kutsuin kamaripalvelijaani, ja Manon palvelijatartaan, mutta ei kumpikaan tullut. Kerrottiin, ettei heitä ollut nähty talossa kello kahdeksan jälkeen ja että he ennen poistumistaan olivat antaneet viedä pois talosta muutaman arkun, muka minun käskystäni. Aavistin osaksi mitä oli tapahtunut, mutta astuessani huoneeseeni, huomasin todellisuuden aavistuksiani paljoa pahemmaksi. Kaappini lukko oli murrettu ja rahani sekä kaikki vaatteeni olivat poissa. Minun siinä yksin tuumiessani tätä surkeata tapausta, tuli Manon pelästyneenä kertomaan, että samanlainen hävitystyö oli tehty hänenkin huoneessaan.

Tämä isku tuntui minusta niin kauhealta, että ainoastaan tavaton järjen ponnistus esti minut päästämästä valitushuutoja ja puhkeamasta kyyneliin. Peläten tartuttavani epätoivoni Manoniin, koetin näyttää tyyneltä. Sanoin hänelle leikillisesti, että aioin valita uhrikseni jonkun Transylvania-hotellin houkkion. Siitä huolimatta huomasin hänen niin lamautuneen onnettomuudestamme, että hänen alakuloisuutensa paljoa suuremmassa määrin huolestutti minua, kuin mitä minun teeskennelty hilpeyteni oli kyennyt karkoittamaan hänen mielipahaansa.

-- Me olemme hukassa -- hän virkkoi kyynelsilmin.

Turhaan minä koetin lohduttaa häntä hyväilyilläni. Omat kyyneleeni ilmaisivat epätoivoani ja hämminkiäni. Me olimme todella siihen määrin puilla paljailla, ettei meillä ollut jälellä ainoatakaan paitaa.

Lähetin heti noutamaan herra Lescaut'ta. Hän neuvoi minua viipymättä lähtemään poliisimestarin ja Châtelet-tuomioistuimen puheenjohtajan luo. Tein niin, mutta mitä suurimmaksi onnettomuudekseni. Tämä askeleeni ja ne toimenpiteet, joihin nämä molemmat oikeudenvalvojat kehoituksestani ryhtyivät, eivät hyödyttäneet mitään, ja lisäksi Lescaut tämän kautta sai aikaa puhua sisarensa kanssa ja minun poissaollessani yllyttää häntä kauheaan päätökseen. Tuo mies puhui hänelle eräästä herra G.M:stä, vanhasta irstailijasta, joka tuhlaillen maksoi huvituksensa, ja uskotteli Manonille niin useita etuja, jos hän antautuisi tuolle miehelle, että hän, huolissaan kun oli onnettomuutemme vuoksi, suostui jokaiseen veljensä kehoitukseen. Tämä kunniakas kauppa solmittiin ennen minun paluutani, mutta sen täytäntöön-pano lykättiin seuraavaan päivään, kunnes Lescaut oli ehtinyt antaa asiasta tiedon herra G.M:lle.

Palatessani kotia tapasin Lescaut'n, joka oli jäänyt minua odottamaan. Mutta Manon oli mennyt levolle huoneessaan ja oli antanut palvelijalleen toimeksi sanoa, että hän tarvitsi hieman lepoa, minkä vuoksi pyysi minua jättämään hänet yksikseen sen yön ajaksi. Lescaut poistui, tarjottuaan minulle muutaman kultarahan, jonka otin vastaan.

Vasta kello neljän seuduilla aamuyöstä panin maata, ja kun vuoteessa vielä kauan olin loikonut hereillä miettien keinoja, joiden avulla voisin jälleen päästä varoihin, nukuin niin myöhään, että saatoin herätä vasta kello yhdentoista tai kahdentoista aikaan. Nousin viipymättä ja kysyin Manonin vointia. Minulle sanottiin hänen lähteneen kotoa tuntia aikaisemmin veljensä seurassa, joka oli tullut noutamaan häntä vuokra-ajurin vaunuilla. Vaikka tällainen ajoretki Lescaut'n seurassa tuntui minusta arvoitukselliselta, pakoitin epäluuloni vaikenemaan. Annoin muutaman tunnin kulua ja kulutin ne lukemalla. Lopulta en kuitenkaan enää voinut hillitä levottomuuttani, vaan kuljin pitkin askelin edestakaisin huoneissamme. Huomasin Manonin huoneessa pöydällä kuoreen suljetun kirjeen. Se oli minulle osoitettu ja kirjoitus oli Manonin käsialaa. Kauhusta väristen avasin sen. Kirjeen sisällys oli seuraava:

"Vannon sinulle, rakas ritarini, että sinä olet sydämeni epäjumala, ja ettei ole maailmassa ketään toista ihmistä, jota voisin rakastaa niin, kuin sinua rakastan. Mutta etkö käsitä, ystävä parkani, että uskollisuus siinä tilassa, johon olemme joutuneet, olisi mieletön hyve? Luuletko, että voi rakastaa, kun ei ole leipää? Nälkä voisi saattaa minut johonkin surkuteltavaan hairahdukseen. Päästäisin jonakin päivänä viimeisen henkäykseni, luullen päästäväni lemmenhuokauksen. Ihailen sinua, siitä voit olla varma; mutta anna minun joksikin aikaa ottaa käsiini onnen ohjat. Voi sitä, joka joutuu minun verkkoihini! Minä ponnistelen tehdäkseni ritarini rikkaaksi. Veljeni tulee antamaan sinulle tietoja Manonista, joka on vuodattanut kyyneleitä sentähden, että hänen on ollut pakko lähteä luotasi."

Tämän kirjeen lukeminen jätti minut tilaan, jota minun olisi vaikea kuvailla, sillä en vielä tänäänkään tiedä, minkälaatuiset tunteet minua silloin raatelivat. Se oli tuollainen ainoalaatuinen sieluntila, jonka vertaista ei ennen ole kokenut. Sellaista ei voi selittää toisille, sillä he eivät voisi sitä käsittää, onpa vaikeata sellaista itselleenkään selvitellä, se kun ollen vallan erikoinen, ei saa tukikohtia muistista eikä lähentele mitään tunnettua tunnetta. Mutta minkälaatuinen tuo sieluntilani lieneekään ollut, niin on varmaa, että siihen liittyi surua, katkeruutta, mustasukkaisuutta ja häpeää. Jospahan siihen ei olisi liittynyt vielä suuremmassa määrin rakkautta!

-- Hän rakastaa minua, sitä tahdon uskoa. Mutta olisihan hänen täytynyt olla hirviö -- näin huudahdin -- jotta hän olisi voinut vihata minua. Mitä oikeuksia on kenelläkään koskaan ollut toiseen ihmissydämeen nähden, joita ei minulla olisi häneen nähden? Mitä enää saatoin tehdä hänen hyväkseen, kaiken sen jälkeen, minkä hänen tähtensä olin uhrannut? Kuitenkin hän minut hylkää, ja tuo kiittämätön luulee turvaavansa itsensä minun soimauksiltani sanomalla yhä edelleen minua rakastavansa. Hän pelkää muka nälkää. Oi, rakkauden Jumala, mikä tunteiden kömpelyys ja mikä huono vastaus minun hienotunteiseen huolenpitooni! Olenko minä kenties pelännyt nälkää, minä, joka auliisti panen itseni sille alttiiksi hänen tähtensä, luopumalla omaisuudestani ja isäni kodin viehätyksistä, minä, joka olen kieltänyt itseltäni välttämättömimmänkin, tyydyttääkseni hänen pieniä mielijohteitaan ja oikkujaan. Hän väittää ihailevansa minua. Jos todella minua ihailet, sinä kiittämätön, niin hyvin tiedän kenen neuvoihin sinun olisi pitänyt vedota. Et ainakaan olisi jättänyt minua, sanomatta minulle hyvästi. Sillä minulta voi saada tietää kuinka julmasti kärsii se, joka eroaa ihailemastaan henkilöstä. Ainoastaan mieletön ihminen antautuu tahallaan sellaisiin kärsimyksiin.

Valitukseni keskeytti käynti, jota en vähääkään ollut odottanut: se oli Lescaut.

-- Sinä pyöveli! -- huudahdin hänelle tarttuen miekkaani. Missä on Manon, mitä olet tehnyt hänelle?

Tämä liikkeeni pelästytti häntä. Hän vastasi minulle, että jos näin vastaanotin hänet silloin, kun hän tuli ilmoittamaan minulle kaikkein suurinta palvelusta, minkä koskaan olisi voinut minulle tehdä, hän aikoi poistua koskaan enää astumatta kynnykseni yli.

Minä riensin ovelle ja suljin sen huolellisesti.

-- Älä kuvittele -- sanoin kääntyen hänen puoleensa -- että vielä kerran voisit vetää minua nenästä ja pettää minua loruillasi: sinun täytyy puolustaa henkeäsi, tai viedä minut Manonin luo. --

-- Oletpa sinä kiivas! -- hän virkahti. -- Juuri sitä varten olen tullut ilmoittamaan sinulle onnea, jota et aavista ja josta ehkä tunnustat olevasi minulle kiitollisuuden velassa.

Vaadin heti paikalla selvitystä tässä asiassa.

Silloin hän kertoi, että Manon, joka ei ollut voinut kestää kurjuuden pelkoa eikä sitä ajatusta, että heti olisi ollut pakko muuttaa elintapojamme, oli pyytänyt veljeään tutustuttamaan hänet herra G.M:iin, joka kävi anteliaasta miehestä. Hän varoi visusti mainitsemasta, että tämä oli tapahtunut hänen neuvostaan ja että hän edeltäpäin oli valmistanut tien, ennenkuin vei sisarensa sinne.

-- Saatoin hänet sinne tänä aamuna -- näin hän jatkoi -- ja tuo kunnon mies ihastui siihen määrin Manonin avuihin, että heti paikalla pyysi hänet luokseen maatilalleen, jonne on lähtenyt muutamaksi päiväksi. Minä -- näin jatkoi Lescaut -- joka silmänräpäyksessä älysin, mikä etu teillä saattoi olla tästä, viittasin taitavasti siihen, että Manon oli menettänyt melkoisesti omaisuuttaan. Ja herätin siihen määrin hänen jalomielisyyttään, että hän aluksi lahjoitti Manonille kaksisataa kultapistolia. Huomautin, että tämä tyydytti hetken tarpeita, mutta että sisareni myöhemmin oli tarvitseva paljon suurempia summia. Manon muka oli lisäksi ottanut huolehtiakseen nuoren veljensä toimeentulosta, tämä kun muka oli joutunut meidän hoteisiimme vanhempiemme kuoltua, ja jos herra G.M. piti Manonia kunnioituksensa arvoisena, ei hänen sopinut antaa hänen joutua kärsimään tuon poikaparan tähden, jota piti omaan olentoonsa puoleksi kuuluvana. Tämä kertomus ei ollut liikuttamatta tuota herrasmiestä. Hän sitoutui vuokraamaan talon sinulle ja Manonille -- sillä sinä näetkös olet tuo pieni orpo veliparka. Hän lupasi sisustaa tuon talonne hyvin ja joka kuukausi antaa teille kokonaista neljäsataa livreä, mikä, ellen laskussani erehdy, vuodessa tekee neljätuhatta kahdeksansataa. Ennen matkaansa maatilalleen hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksen hakea sopiva talo ja järjestää se hänen paluukseen. Silloin saat jälleen nähdä Manonin, joka käski minun tuoda lukemattomia terveisiä ja vakuuttaa sinulle, että hän sinua rakastaa entistään enemmän.

Istuuduin mielessäni hautomaan tätä omituista kohtaloni järjestelyä. Minua vaivasivat ristiriitaiset tunteet ja sielussani vallitsi niin suuri epävarmuus, että kauan istuin vastaamatta niihin moniin kysymyksiin, joita Lescaut pani satelemaan. Tuona hetkenä kunnian- ja velvollisuudentunne vielä kerran raatelivat minua tunnontuskan okailla, ja huokaillen muistelin Amiensia, isäni taloa, Saint-Sulpiceä ja kaikkia niitä paikkoja, missä olin elänyt viattomana. Mikä ääretön kuilu eroittikaan minut nyt tuosta onnellisesta tilasta! Näin sen nyt vaan etäisyydessä varjon tavoin, joka vielä lisäsi kaihoani ja pyyteitäni, mutta joka oli liian heikko kiihoittaakseen minua ponnistuksiin.