Part 4

Veljelläni oli Saint-Denis'ssä kaksi-istuimiset kääsit, joissa lähdimme matkaan varhain seuraavana aamuna, ja saavuimme kotiin seuraavan päivän iltana. Veljeni meni ensin isäni puheille, saattaakseen hänet minulle suopeaksi kertomalla, kuinka nöyrästi olin antanut viedä itseni pois, niin että isäni vastaanotti minut vähemmin ankarasti kuin olin odottanut. Isäni tyytyi lausumaan minulle yleisiä soimauksia hairahduksestani lähteä luvatta pois. Mitä tulee lemmittyyni, hän sanoi, että hyvin olin ansainnut sen, mitä oli tapahtunut, kun olin antautunut tuntemattoman naisen käsiin; että hänellä oli ollut paremmat ajatukset minun älykkyydestäni; mutta että hän toivoi tämän pienen seikkailun tekevän minusta viisaamman. Otin tämän puheen varteen ainoastaan mikäli se koski minun tuumiani. Kiitin isääni hänen hyvyydestään antaa minulle anteeksi ja lupasin siitälähin käyttäytyä kuuliaisemmin ja säännöllisemmin. Sydämeni pohjassa riemuitsin, sillä siitä päättäen, miten asiat nyt kehittyivät, en ollenkaan epäillyt, että olin pääsevä salaa poistumaan kotoa jo ennen aamun koittoa.

Istuttiin illallispöytään; ja minua pilkkailtiin Amiensissa saavuttamani valloituksen ja muka uskollisen rakastajattareni seurassa toimeenpanemani paon johdosta. En ollut millänikään näistä pistosanoista, jopa olin mielissäni, että sain puhua siitä, mikä lakkaamatta askaroi ajatuksissani. Mutta muutamat isäni lausumat sanat saattoivat minut seuraamaan hänen puhettaan mitä tarkkaavaisimmin. Hän puhui petoksesta ja palveluksesta, jonka herra de B. oli tehnyt omaa etuaan valvoen. Tyrmistyin kuullessani hänen mainitsevan tämän nimen, ja pyysin nöyrästi häntä selittämään asian tarkemmin. Isäni kääntyi veljeni puoleen kysyen, eikö hän ollut kertonut minulle koko juttua. Veljeni vastasi, että minä olin tuntunut hänestä niin levolliselta matkalla, ettei hän ollut katsonut minun tarvitsevan tätä lääkettä, parantuakseni mielettömyydestäni. Huomasin isäni epäröivän, tulisiko hänen selvittää asia täydelleen. Mutta minä rukoilin häntä niin hellittämättä, että hän suostui pyyntööni tai pikemmin musersi minut kertomuksista mitä hirvittävimmällä.

Ensin hän kysyi minulta, olinko koko ajan ollut niin yksinkertainen, että uskoin lemmittyni todella rakastavan minua. Vastasin rohkeasti, että olin siitä varma, -- ettei mikään voinut saattaa minua sitä vähääkään epäilemään.

-- Ha, ha haa! -- hän nauroi täyttä kurkkua -- tuo on mainiota! Olet sinä koko hölmö, ja minua huvittaa panna merkille mielentilasi. On suuri vahinko antaa sinun tulla Maltan-ritariston jäseneksi, kun sinulla on niin suuret edellytykset tulla kärsivälliseksi ja vaatimattomaksi aviomieheksi.

Samaan tapaan hän moneen kertaan ivaili niin sanottua typeryyttäni ja herkkäuskoisuuttani.

Kun en virkkanut mitään, hän lopulta huomautti, että Manon, mikäli hän saattoi arvioida Amiensista lähtömme jälkeen kulunutta aikaa, oli rakastanut minua noin kaksitoista päivää.

-- Sillä -- näin hän jatkoi -- tiedän sinun lähteneen Amiensista viime kuun 28:na päivänä; nyt meillä on tämän kuun 29:s päivä; siitä on yksitoista päivää, kun herra de B. kirjoitti minulle; oletan, että hän tarvitsi viikon päivät täydelleen tutustuakseen rakastajattareesi. Jos siis vähentää yksitoista ja kahdeksan noista kolmestakymmenestäyhdestä päivästä, jotka ovat edellisen kuun 28:nnen ja tämän kuun 29:nnen päivän välillä, jää osapuilleen kaksitoista päivää.

Tämän jälkeen naurunhohotukset alkoivat uudelleen. Kuuntelin tätä kaikkea sydämessä kouristus, jota en luullut jaksavani kestää tämän surullisen ilveilyn loppuun asti.

-- Kuule siis, -- jatkoi isäni -- kun et sitä vielä näy tietävän, että herra de B. on valloittanut prinsessasi sydämen, sillä hän pitää minua pilanaan, luullessaan voivansa saada minut uskomaan, että hän epäitsekkäästi tahtoessaan minulle tehdä palveluksen on riistänyt tuon naisen sinulta. Mieheltä sellaiselta kuin hän, joka muuten ei edes minua tunne, muka pitäisi odottaa niin jaloa mieltä! Tuolta naikkoselta hän on saanut tietää, että sinä olet minun poikani; ja raivatakseen sinut pois tieltään, hän kirjeessä ilmoitti minulle olinpaikkasi ja miten irstasta elämää vietit, huomauttaen minulle, että vaadittiin väkivaltaista menettelyä, jos mieli saada sinut käsiinsä. Hän tarjoutui antamaan minulle keinoja, joiden avulla voisin käydä sinuun käsiksi, ja hänen rakastajattarensa auliutta saamme kiittää siitä, että veljesi sai sinut yllätetyksi. Onnittele nyt itseäsi siitä, että voittoriemusi kesti niin kauan. Osaat valloittaa koko pian, ritari, mutta et osaa säilyttää valloituksiasi.

Voimani eivät riittäneet kauempaa kestämään puhetta, jonka jokainen sana oli lävistänyt sydämeni. Nousin pöydästä, enkä ollut astunut neljää askelta lähteäkseni ruokasalista, kun kaaduin lattialle tajuttomana. Minut saatiin pian takaisin tajuihin. Avasin silmäni, antaakseni kyynelteni tulvia, ja suun, päästääkseni ilmoille mitä surkeimpia ja sydäntä vihlovimpia valituksia. Isäni, joka aina on minua hellästi rakastanut, pani koko hellyytensä liikkeelle minua lohduttaakseen. Kuuntelin häntä, mutta en käsittänyt hänen puhettaan. Heittäydyin maahan ja halasin hänen polviansa; rukoilin häntä kädet ristissä, että hän antaisi minun lähteä Parisiin pistämään tikarilla kuoliaaksi herra de B:n.

-- Ei -- huudahdin -- hän ei ole voittanut Manonin sydäntä, hän on hurmannut häntä taialla tai myrkyllä, kenties hän väkisin on vallannut hänet. Manon rakastaa minua, tiedänhän sen varmasti. Varmaankin tuo mies on häntä uhannut tikari kädessä, pakoittaakseen hänet hylkäämään minut. Mitä kaikkea hän lieneekään tehnyt riistääkseen minulta niin kauniin rakastajattaren? Oi Jumalani, Jumalani! olisiko mahdollista, että Manon olisi minut pettänyt ja että hän olisi lakannut minua rakastamasta!

Minä kun alinomaa puhuin pikaisesta palaamisestani Parisiin ja kun lisäksi tuon tuostakin sitä varten nousin, isäni käsitti hyvin, ettei mikään voinut minua pidättää ollessani sellaisen mielenkiihoituksen valloissa. Hän vei minut yläkerrassa olevaan huoneeseen, johon jätti luokseni kaksi palvelijaa minua vartioimaan. En ollenkaan voinut hallita itseäni. Olisin tahtonut antaa tuhat elämää, jos olisin saanut olla Parisissa vaan neljännestunninkaan. Ymmärsin, että kun niin suoraan olin ilmaissut ajatukseni, ei minun sallittu lähteä huoneesta. Katseillani mittelin ikkunoiden korkeutta maasta. Kun en huomannut mitään mahdollisuutta sitä tietä päästä pakenemaan, käännyin sävyisästi molempien palvelijain puoleen. Lupasin tuhansin valoin kerran perustavani heidän onnensa, jos he suostuisivat pakooni. Minä heitä kehoittelin, imartelin, uhkasin, mutta tämäkin yritys oli turha. Silloin menetin kaiken toivoni. Päätin kuolla ja heittäydyin vuoteeseen siinä aikeessa, etten enää elävänä siitä nousisi. Koko yön ja seuraavan päivän vietin tässä tilassa. Kieltäydyin nauttimasta sitä ruokaa, joka minulle seuraavana päivänä tuotiin.

Isäni tuli luokseni iltapäivällä. Hyvyydessään hän koetti lieventää kärsimystäni, lohduttaen minua mitä hellimmin sanoin. Hän käski niin päättävästi minun syödä jotakin, että tein sen pikemmin kunnioituksesta hänen käskyjänsä kohtaan. Meni muutamia päiviä, joiden kuluessa söin ainoastaan hänen läsnäollessaan ja häntä totellakseni. Yhä edelleen hän toi esiin syitä, jotka olivat omiaan saattamaan minut jälleen järkiini ja herättämään minussa tuon uskottoman Manonin halveksintaa. Totta on, etten häntä enää kunnioittanut: kuinka olisinkaan voinut kunnioittaa kaikkein pintapuolisinta ja vilpillisintä olentoa? Mutta hänen kuvansa, hänen ihanat piirteensä, jotka olivat juurtuneet syvälle sydämeeni, pysyivät siinä yhä sitä hyväillen -- tunsin itseni siksi hyvin.

-- Saatan kuolla -- sanoin; -- jospa minun pitäisikin kuolla, niin paljon häpeän ja surun jälkeen; mutta vaikka kärsisin tuhat kuoloa, en kuitenkaan voisi unhoittaa kiittämätöntä Manonia.

Isäni ihmetteli nähdessään minun yhä olevan niin kiihkeästi rakastunut. Hän tiesi, että minulla oli oikeamieliset periaatteet, ja kun hän ei voinut olla epätietoinen siitä, että Manonin petollisuus oli herättänyt minussa halveksimista, hän kuvitteli, että itsepintaisuuteni vähemmin johtui tästä erityisestä intohimoisesta kiintymyksestä kuin yleisestä kiintymyksestä naisiin. Hän takertui siinä määrin tähän ajatukseen, ja seurasi niin yksinomaan hellyytensä ääntä, että eräänä päivänä tuli ja uskoi sen minulle.

-- Tähänasti on minulla ollut aikomus antaa sinun kantaa Maltan ritariston ristiä; mutta huomaan hyvin, ettei halusi vedä sille taholle. Sinä pidät kauneista naisista; olen halukas hakemaan sinulle jonkun, joka sinua miellyttää. Sano minulle peittelemättä, mikä on mielipiteesi tässä suhteessa!

Vastasin hänelle, etten enää tehnyt mitään eroa naisten välillä, vaan että minä kohtaamani onnettomuuden jälkeen inhosin heitä kaikkia yhtä paljon.

-- Tulen etsimään sinulle naisen, -- virkkoi isäni hymyillen -- joka on Manonin näköinen, mutta joka on uskollisempi.

-- Oi, jos sydämessänne on jotakin hyvyyttä minua kohtaan -- sanoin hänelle -- niin antakaa minulle Manon. Olkaa varma siitä, rakas isäni, ettei hän ole minua pettänyt, hän ei kykenisi tekemään niin katalaa ja julmaa tekoa. Se on tuo kurja B., joka pettää teitä, häntä ja minua. Jos tietäisitte, kuinka Manon on hellä ja vilpitön, jos tuntisitte hänet, rakastaisitte häntä itse.

-- Sinä olet lapsi -- vastasi isäni. -- Kuinka voitkaan siihen määrin olla sokea sen jälkeen, mitä olen sinulle kertonut hänestä? Juuri hän itse toimitti sinut veljesi käsiin. Sinun pitäisi unhoittaa hänen nimensäkin ja, jos olet järkevä, käyttää hyväksesi pitkämielisyyttäni sinuun nähden.

Liiankin hyvin käsitin, että hän oli oikeassa. Mutta sisäinen ääni pakoitti minut puolustamaan uskotonta lemmittyäni.

-- Voi! -- huudahdin hetken vaiettuani -- on vallan totta, että olen mitä katalimman petoksen onneton uhri. -- Todella -- näin jatkoin vuodattaen mieliharmin kyyneleitä -- huomaan hyvin, että olen ainoastaan lapsi. Heidän ei ollut vaikea pettää herkkäluuloisuuttani. Mutta tiedän kyllä, mitä minun on tehtävä kostaakseni puolestani.

Isäni tahtoi tietää, mikä oli aikomukseni.

-- Lähden Parisiin -- sanoin -- ja pistän B:n talon tuleen, ja minä tulen polttamaan hänet elävältä petollisen Manonin kanssa.

Tämä kuohahdus pani isäni nauramaan ja sai aikaan ainoastaan sen, että minua entistä tarkemmin vartioitiin vankilassani.

Vietin siinä kokonaista kuusi kuukautta, joista ensimäisen kuluessa mielialani varsin vähän muuttui. Tunteeni vaihtelivat alituisesti yksinomaan vihan ja rakkauden, toivon ja epätoivon välillä, aina sen mukaan, millaisena Manon esiintyi ajatuksissani. Milloin pidin häntä mitä miellyttävimpänä naisena ja riuduin halusta nähdä hänet jälleen; milloin taas katsoin häntä raukkamaiseksi ja petolliseksi rakastajattareksi ja vannoin tuhat valaa etsiväni hänet ainoastaan häntä rangaistakseni.

Minulle annettiin kirjoja, jotka olivat omiaan palauttamaan hiukan rauhallisuutta sieluuni. Luin uudelleen kaikki lempikirjailijani, tein uusia tuttavuuksia; rupesin taaskin äärettömästi harrastamaan opintoja -- saatte nähdä, mitä hyötyä minulla siitä oli myöhemmin. Ne kokemukset, jotka rakkaus minulle oli antanut, levittivät valoa moneen Horatiuksen ja Vergiliuksen kohtaan, jotka aikaisemmin olivat tuntuneet minusta himmeiltä. Kirjoitin rakkautta koskevan selitelmän Aeneis-runoelman neljännen kirjan johdosta; aion julkaista sen ja olen kyllin itserakas uskomaan, että yleisö on siihen mieltyvä.

-- Oi! -- virkahdin sitä kirjoittaessani -- sydämeen sellaiseen kuin minun olisi uskollisen Didon pitänyt kiintyä.

Tiberge tuli eräänä päivänä tervehtimään minua vankilaani. En vielä ollut nähnyt sellaisia hänen kiintymyksensä todisteita, jotka olisivat aiheuttaneet pitämään sitä muuna kuin yksinkertaisena kouluystävyytenä, jommoinen syntyy jotenkin samanikäisten nuorukaisten välillä. Huomasin hänen niin muuttuneen ja kehittyneen noina viitenä tai kuutena kuukautena, joina en ollut häntä nähnyt, että hänen kasvonsa ja hänen äänenpainonsa herättivät minussa kunnioitusta. Hän puhui pikemmin viisaana neuvonantajana kuin entisenä koulutoverina. Hän valitti sitä hairahdusta, johon olin joutunut; hän onnitteli minua paranemiseni johdosta, jonka luuli edistyneen; lopulta hän kehoitti minua hyötymään tästä nuoruudenerehdyksestä, saadakseni silmäni auki huomaamaan huvien turhuuden.

Katselin häntä hämmästyneenä. Hän sen huomasi.

-- Ystäväni -- hän sanoi -- en puhu sinulle mitään, mikä ei olisi ehdottomasti totta ja mikä ei olisi minulla totisen pohdinnan tuottamaa vakaumusta. Minulla oli yhtä paljon taipumusta aistillisuuteen kuin sinullakin; mutta Taivas oli samalla antanut minulle halua hyveisiin. Olen käyttänyt järkeäni verratakseni molempien tuottamia hedelmiä -- eikä kestänyt kauan, ennenkuin huomasin niiden eron. Kaitselmuksen tuki on yhtynyt omaan punnintaani. Minussa on syntynyt maailmaa kohtaan ylenkatse, jolla ei ole vertaistansa. Voitko arvata, mikä minua siinä pysyttää ja mikä minua estää vetäytymästä yksinäisyyteen? Se on yksinomaan hellä ystävyys, jota tunnen sinua kohtaan. Tunnen sydämesi ja henkisten lahjojesi oivallisuuden; ei ole mitään hyvää, jota et sinä olisi valmis toteuttamaan. Nautinnon myrkky on eksyttänyt sinut oikealta tieltä. Mikä hyveen tappio! Pakosi Amiensista on tuottanut minulle niin paljon surua, ettei minulla senjälkeen ole ollut ainoatakaan ilonhetkeä. Tätä todistavat ne toimenpiteet, joihin se saattoi minut ryhtymään. --

Sitten hän kertoi minulle, kuinka hän, huomattuaan, että minä olin hänet pettänyt ja lähtenyt lemmittyni kanssa, oli noussut hevosen selkään seuratakseen minua; mutta hänen oli ollut mahdoton saavuttaa minua, minä kun olin neljän tai viiden tunnin matkan hänestä edellä. Kuitenkin hän oli saapunut Saint-Denis'hin puoli tuntia minun lähtöni jälkeen. Vallan varmana siitä, että minä olin asettuva Parisiin, hän oli siellä kuluttanut kuusi viikkoa turhaan etsien minua; hän oli käynyt joka paikassa, missä oli toivonut tapaavansa minut, ja eräänä päivänä hän vihdoinkin oli tuntenut lemmittyni teatterissa; hän oli istunut siellä puettuna niin upeaan pukuun, että Tiberge oli kuvitellut hänen saaneen tuon komeuden uudelta rakastajalta. Tiberge oli seurannut hänen vaunujansa hänen kotiansa ja oli saanut tietää palvelijalta, että eräs herra B. häntä ylläpiti.

-- En pysähtynyt siihen -- hän jatkoi; -- palasin sinne seuraavana päivänä, kuullakseni häneltä itseltään, minne sinä olit joutunut. Hän jätti minut äkkiä, kuullessaan minun puhuvan sinusta, ja minun täytyi palata maaseudulle, saamatta muuta tietoa. Siellä sain tietää seikkailusi ja sen äärimäisen mielenkiihoituksen, jonka se sinussa on aiheuttanut; mutta en tahtonut tulla sinua tervehtimään, ennenkuin saatoin olla varma siitä, että tapaisin sinut tyynempänä.

-- Sinä siis näit Manonin? -- virkoin minä huoaten. -- Oi, sinä olet onnellisempi minua, joka olen tuomittu olemaan häntä koskaan näkemättä.

Hän soimasi minua tämän huokauksen johdosta, joka vielä ilmaisi jälellä olevaa kiintymystäni Manoniin. Hän kiitteli niin taitavasti luonteeni hyvyyttä ja oivallisia taipumuksiani, että hän jo tällä ensi käynnillään herätti minussa voimakkaan halun hänen tavallaan luopua kaikista tämän maailman huveista ja astua hengelliseen säätyyn.

Tämä tuuma miellytti minua siihen määrin, että jäätyäni yksin ajattelin yksinomaan sitä. Muistelin, mitä Amiensin piispa oli sanonut antaessaan minulle saman neuvon ja niitä lupaavia enteitä, jotka hän oli esiintuonut siltä varalta, että minä olisin valinnut tämän uran. Uskonnollisuus yhtyi sekin pohdintaani.

-- Tulen viettämään järkevää ja kristillistä elämää -- minä ajattelin; tulen omistamaan harrastukseni opinnoille ja uskonnolle, jotka eivät salli minun ajatella rakkauden vaarallisia iloja. Tulen ylenkatsomaan sitä, mitä maailma ihailee; ja kun tarpeeksi tunnen, ettei sydämeni halua muuta kuin sitä, mitä kunnioitan, tulee minua vaivaamaan yhtä vähän levottomuus kuin himo.

Tämän mukaisesti muodostelin itselleni rauhallisen ja yksinäisen elämän suunnitelman. Siihen kuului syrjässä sijaitseva talo, pieni lehto, ja hiljaa soliseva puro puutarhan päässä; lisäksi valituista kirjoista kokoonpantu kirjasto, pieni joukko hyveisiä ja järkeviä ystäviä, siisti, mutta yksinkertainen ja vaatimaton ruoka. Kuvittelin tämän lisäksi kirjeenvaihtoa Parisissa asuvan ystävän kanssa, joka oli saattava tietooni suuren maailman tapahtumat, vähemmin tyydyttääkseni uteliaisuuttani, kuin hymyilläkseni ihmisten naurettavalle hyörinälle.

-- Enkö silloin tule onnelliseksi? -- lisäsin. -- Eivätkö silloin kaikki vaatimukseni tule tyydytetyiksi?

Varmaa on, että tämä tuuma äärettömästi hiveli pyyteitäni. Mutta päätettyäni tämän niin järkevän järjestelyn tunsin, että sydämeni odotti vielä jotakin, ja että ainoastaan Manon voisi täydentää, mitä puuttuisi tästä miellyttävästä yksinäisyydestä.

Mutta kun Tiberge yhä edelleen kävi luonani vahvistaakseen minussa herättämäänsä päätöstä, käytin kerran tilaisuutta hyväkseni ilmaistakseni sen isälleni. Hän kertoi aikomuksensa olevan jättää lapsilleen vapauden valita kutsumuksensa, ja mikä tämä valintani tulisikin olemaan, hän pidätti itselleen ainoastaan oikeuden tukea minua neuvoillaan. Nämä olivatkin niin viisaita, etteivät ne suinkaan olleet omiaan peloittamaan minua tuumani toteuttamisesta, vaan päinvastoin kehoittivat minua taidokkaasti siihen ryhtymään.

Uuden lukuvuoden alku lähestyi. Päätimme yhdessä Tibergen kanssa ruveta oppilaiksi Saint-Sulpicen hengelliseen seminaariin, hän päättääkseen, minä alkaakseni jumaluusopilliset opinnot. Hiippakunnan piispa tunsi Tibergen ansiot, ja sentähden hän tältä kirkonmieheltä ennen lähtöämme sai melkoisen apurahan.

Isäni, joka luuli minun täydelleen parantuneen intohimostani, ei ollenkaan vastustanut lähtöäni. Saavuimme Parisiin. Papin kauhtana syrjäytti Maltan ritariston ristin, ja arvonimi abotti ritari des Grieux'n nimen. Antauduin opintoihin niin innokkaasti, että muutaman kuukauden aikana edistyin erinomaisesti. Käytin niihin osan yöstä, enkä antanut hetkeäkään mennä hukkaan. Etevyyteni tuli niin kuuluisaksi, että minua jo onniteltiin niiden arvoasteiden johdosta, joihin varmasti olin ylenevä; ja ilman hakemusta minun nimeni pantiin annettaviksi ehdoitettujen apurahojen luetteloon. Hurskasta elämää en liioin laiminlyönyt; palavasti antauduin jokaiseen jumalisuuden harjoitukseen. Tiberge oli ihastuksissaan tästä, katsoen sen omaksi aikaansaamakseen, ja usein näin hänen vuodattavan kyyneliä lukiessaan ansiokseen minun niin sanotun kääntymykseni.

En ole koskaan ihmetellyt, että inhimilliset päätökset ovat muutoksen alaisia: toinen intohimo herättää ne, toinen voi ne tukahuttaa. Mutta kun ajattelin niiden päätösten pyhyyttä, jotka olivat saattaneet minut Saint-Sulpiceen, ja sitä sisäistä iloa, jota taivas soi minun nauttia niitä toimeenpannessani, kauhistun, että niin helposti olen voinut ne hyljätä. Jos on totta, että taivaan tarjoama tuki joka hetki on yhtä voimakas kuin intohimot, niin selitettäköön minulle, minkä onnettoman vaikutuksen pakosta yhtäkkiä tunnemme itsemme temmatuksi kauas pois velvollisuudestamme, kykenemättä tekemään vähintäkään vastarintaa ja tuntematta vähintäkään tunnontuskaa.

Luulin kokonaan vapautuneeni rakkauden heikkouksista. Minusta tuntui, että olisin kernaammin lukenut sivun Pyhää Augustinusta tai neljännestunnin ajaksi vaipunut kristilliseen mietiskelyyn, kuin antautunut aistinautintoihin, edes Manoninkaan tarjoamiin. Mutta kuitenkin onneton hetki syöksi minut kuiluun, ja lankeemukseni oli sitä auttamattomampi, kun minä, langettuani samaan kuiluun, mistä olin noussut, uusien hairahdusteni painosta vajosin vielä syvemmälle sen pohjaa kohti.

Olin viettänyt lähes vuoden Parisissa, hankkimatta tietoja Manonista. Alussa oli minulle tuottanut paljon vaivaa tällainen itseni pakoittaminen; mutta alati saapuvilla olevat Tibergen neuvot ja oma harkintani olivat tuottaneet minulle voiton. Viime kuukaudet olivat kuluneet niin levollisesti, että luulin olevani unhoittamaisillani tämän ihanan ja petollisen olennon. Tuli aika, jolloin minun oli suoritettava julkinen tutkinto teologisessa tiedekunnassa. Pyysin useita eteviä henkilöitä kunnioittamaan minua läsnäolollaan. Nimeni levisi täten kaikkiin Parisin kaupunginosiin; se saapui uskottoman lemmittynikin korviin. Hän ei varmasti tuntenut sitä abotin arvonimen yhteydessä; mutta hiukkanen uteliaisuutta, tai kenties jonkunmoinen katumus siitä, että oli minut pettänyt -- en koskaan ole saanut selville, kumpi näistä molemmista tunteista -- saattoi hänet kiinnittämään huomionsa nimeen, joka oli niin suuresti minun nimeni kaltainen. Hän läksi sentähden Sorbonneen muutamien muiden naisten seurassa. Hän oli läsnä minun opinnäytteessäni, ja varmaankaan ei hänen ollut vaikea tuntea minua.

Minä en vähääkään aavistanut hänen läsnäoloaan. Tällaisissa paikoissa on, kuten tiedetään, naisilla erikois-osastoja, joissa heitä piiloittaa katseilta verho. Minä palasin Saint-Sulpiceen kunnian kattamana ja runsasta ylistystä niittäneenä. Kello oli kuusi iltapäivällä. Hetki paluuni jälkeen tultiin minulle ilmoittamaan, että muuan nainen halusi puhutella minua. Läksin heti keskusteluhuoneeseen. Jumalani! Mikä yllättävä näky! Tapasin siellä Manonin. Se oli hän, mutta suloisempana ja säteilevämpänä kuin koskaan ennen. Hän kävi yhdeksättätoista, hänen sulonsa oli sanoin kuvaamaton; hänen ulkomuotonsa oli jotain niin hienoa, niin viehättävää, niin kiehtovaa; se oli kuin rakkaus itse. Hänen kasvoistaan säteili lumoava sulo.

Tyrmistyneenä seisoin katsellen hänen ilmestystään, ja voimatta arvata tämän käynnin tarkoitusta, odotin hänen selitystään, silmät maahan luotuina ja vavisten. Hänen hämmennyksensä oli hetken aikaa yhtä suuri kuin minun; mutta huomatessaan, että minun vaiteliaisuuteni jatkui, hän pani käden silmilleen peittääkseen kyyneliään. Hän tunnusti ujosti, että uskottomuudellaan oli ansainnut vihani, mutta että minä, jos todella koskaan olin tuntenut jotain hellyyttä häntä kohtaan, olin niinikään ollut hyvin sydämetön, kun en kahteen vuoteen ollut antanut hänelle mitään tietoja kohtalostani, ja että vielä lisäksi osoitin sydämettömyyttä, kun näin hänet siinä tilassa edessäni, sanomatta hänelle sanaakaan. Se sieluni mullistus, joka syntyi häntä kuunnellessani, ei ole kuvattavissa.

Hän istuutui. Minä jäin seisomaan puoleksi poiskääntyneenä, rohkenematta katsoa häntä silmiin. Aloin monta kertaa vastata hänelle, mutta en saanut lopetetuksi. Viimein ponnistin voimani huudahtaakseni:

-- Sinä vilpillinen Manon! Oi, sinä vilpillinen, vilpillinen!

Kuumia kyyneliä vuodattaen hän toisti minulle, ettei ollenkaan aikonut puolustaa vilpillisyyttään.

-- Mitä siis aiot? -- minä puolestani huudahdin.

-- Aion kuolla -- hän vastasi -- ellet sinä anna minulle takaisin sydäntäsi, jota vailla minun on mahdoton elää.

-- Ota siis elämäni, sinä uskoton! -- minä virkoin itse vuodattaen kyyneliä, joita turhaan koetin pidättää; -- ota elämäni, joka on ainoa, minkä enää voin sinulle uhrata, sillä sydämeni ei koskaan ole lakannut olemasta sinun.

Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun hän nousi ihastuneena ja syleili minua. Hän hyväili minua moneen kertaan intohimoisesti; hän mainitsi minua kaikilla nimillä, jotka rakkaus keksii ilmaistakseen mitä viehkeintä hellyyttänsä. Minä vastasin niihin toistaiseksi ainoastaan raukeasti. Mikä hyppäys siitä todella rauhallisesta mielentilasta, jossa olin elänyt, niihin myrskyisiin mielenliikutuksiin, joiden tunsin olevan tulossa! Ne panivat minut vapisemaan; värisin, kuten käy, kun yöllä on syrjäisellä autiolla seudulla: luulee siirtyneensä vallan uusiin oloihin; mielen valtaa salainen kauhu, josta ei vapaudu, ennenkuin on kauan tarkastanut kaikkea ympärillä olevaa.

Istuuduimme vierekkäin. Minä otin hänen kätensä käsiini.