Part 3

Olin määrännyt lähtöpäiväni Amiensista. Oi! miksi en asettanut sitä päivää aikaisemmaksi! Silloin olisin vielä vallan viattomana palannut isäni luo. Lähtöni edellisenä päivänä olimme kävelemässä ystäväni kanssa, jonka nimi oli Tiberge, ja näimme silloin kyytivaunujen saapuvan Arras'sta ja seurasimme niitä siihen majataloon, minne näillä oli tapana poiketa. Tämän tekomme ainoana vaikuttimena oli uteliaisuus. Vaunuista astui muutamia naisia, jotka heti poistuivat; mutta jälellä oli hyvin nuori nainen, joka jäi odottamaan pihalle, sillävälin kuin vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan hänen palvelijanaan, puuhaili matkatavaroiden purkamisessa ajoneuvoista. Tämä nuori nainen näytti minusta niin viehättävältä, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut sukupuolten eroa enkä ollut katsellut naista tarkkaavaisesti, että minä, jonka vakavuutta ja pidättäytymistä kaikki olivat ihailleet, äkkiä olin haltioituneesti rakastunut. Luonteeni heikkouksia oli ääretön ujous ja herkkä hämille-joutuminen; mutta tämä heikkous ei nyt vähääkään minua pidättänyt, minä kun päinvastoin suoraan astuin sydämeni valtijattaren luo.

Vaikka hän oli vielä nuorempi kuin minä, hän vastaanotti kohteliaisuuteni näyttämättä hämmästyneeltä. Kysyin, mikä hänet toi Amiensiin ja oliko hänellä siellä tuttavia. Hän vastasi minulle avomielisesti, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet sinne, jotta hän rupeaisi nunnaksi luostariin. Rakkaus oli jo tehnyt minut niin tarkkanäköiseksi, vaikka se vasta hetken oli asustanut sydämessäni, että pidin tuota aietta pyyteideni kuoliniskuna. Puhuin hänelle tavalla, joka saattoi hänet oivaltamaan minun tunteeni, hän kun oli minua paljoa kokeneempi. Vastoin tahtoaan hänet lähetettiin luostariin, epäilemättä sentähden, että tahdottiin tukahduttaa hänen halunsa huvituksiin, joka jo oli näyttäytynyt ja joka myöhemmin on aiheuttanut kaikki hänen ja minun onnettomuudet. Koetin todistaa vääräksi vanhempien julmaa päätöstä kaikilla niillä perusteilla, jotka heräävä rakkauteni ja skolastinen kaunopuheisuuteni johtivat mieleeni. Hän ei teeskennellyt ankaruutta eikä vastahakoisuutta. Hetken vaiettuaan hän sanoi minulle, että täysin aavistin hänen tulevan onnettomuutensa, mutta että se ilmeisesti oli taivaan tahto, tämä kun ei suonut hänelle mitään keinoa välttää kohtaloaan. Hänen lempeä katseensa, se viehättävä surumielisyys, millä hän nämä sanat lausui, tai oikeammin kohtaloni voima, joka minua syöksi tuhoani kohti, ei sallinut minun hetkeäkään epäröidä vastaukseeni nähden. Minä vakuutin hänelle uhraavani elämäni vapauttaakseni hänet hänen vanhempiensa tyranniudesta ja saattaakseni hänet onnelliseksi, jos hän jossakin määrin tahtoi luottaa minun kunniaani ja siihen äärettömään hellyyteen, jota hän jo minussa herätti. Tätä tuumiessani olen tuhat kertaa ihmetellyt, mistä silloin sain niin paljon uskallusta ilmaista ajatukseni ja kuinka minun oli helppo sitä tehdä, mutta eipä Amoria kohotettaisi jumalaksi, ellei hän usein tekisi ihmeitä.

Tuntematon kaunottareni tiesi hyvin, ettei minun iältäni olla pettureita; hän tunnusti, että jos minä löytäisin jonkun keinon hankkiakseni hänelle vapauden, hän olisi minulle kiitollinen enemmästä kuin elämästään. Vastasin hänelle, että olin valmis kaikkeen; mutta kun olin vailla riittävää kokemusta noin yhtäkkiä keksiäkseni keinoja häntä auttaakseni, niin turvauduin tähän ylimalkaiseen vakuutukseen, joka ei saattanut suuresti hyödyttää häntä eikä minua. Kun samassa hänen vanha vartija-palvelijansa oli tullut saapuville, olisivat minun toiveeni rauenneet, ellei hänellä olisi ollut kyllin älyä korvatakseen minun kekseliäisyyteni. Hämmästyin kun hän seuralaisensa saapuessa sanoi minua serkukseen ja olematta vähääkään hämillään virkkoi suuresti iloitsevansa tavatessaan minut täällä Amiensissa, minkä vuoksi hän tahtoi siirtää luostariin menonsa seuraavaan päivään, siten saadakseen huvin syödä illallista minun seurassani. Minä tajusin heti tämän juonen ja ehdoitin, että hän poikkeaisi asumaan majataloon, jonka isäntä, oltuaan kauan isäni ajurina, oli asettunut Amiensiin ja oli kokonaan käskettävänäni.

Saatoin itse hänet sinne, enkä välittänyt siitä, että vanha palvelija itsekseen hieman murisi, ja että ystäväni Tiberge, joka ei ollenkaan käsittänyt tätä kohtausta, seurasi minua sanaakaan virkkamatta. Hän ei ollut kuullut meidän keskusteluamme, hän kun oli jäänyt kävelemään pihalle, sillä aikaa kuin minä kauniille mielitietylleni puhuin rakkaudesta. Pelkäsin Tibergen älyävän asianlaidan ja sain hänet poistumaan, pyytämällä häntä toimittamaan minulle erään asian. Saapuessani tuohon majataloon pääsin siis ilokseni yksin keskustelemaan sydämeni valtijattaren kanssa.

Pian huomasin olevani paljoa kehittyneempi kuin olin luullutkaan. Sydämeni aukeni tuhansille mielihyväntunteille, joista minulla ei ollut ennen ollut aavistustakaan; suloinen lämpö levisi suoniini. Olin jonkunlaisessa haltioitumistilassa, joka hetkeksi herpaisi kieleni toiminnan, kuvastuen ainoastaan silmissäni.

Neiti Manon Lescaut -- tämän hän sanoi olevan nimensä -- näytti hyvin tyytyväiseltä tähän sulonsa aiheuttamaan vaikutukseen. Luulin huomaavani, että hän oli yhtä suuren mielenliikutuksen valloissa kuin minä; hän tunnusti pitävänsä minua rakastettavana ja että ihastunein mielin tuntisi kiitollisuutta minua kohtaan, jos hankkisin hänelle vapauden. Hän tahtoi tietää, kuka minä olin, ja tämä tieto näytti lisäävän hänen suopeuttaan, hän kun, ollen alhaista syntyperää, ylpeili siitä, että oli valloittanut minun säätyiseni rakastajan. Aloimme neuvotella keinoista kuinka voisimme omistaa toinen toisemme.

Paljon mietittyämme, huomasimme ainoaksi keinoksi paon. Täytyi välttää hänen matkalaisensa valppautta, tämä kun oli otettava huomioon, vaikka hän olikin ainoastaan palvelija. Sovimme, että minä yön aikana hankkisin kyytirattaat ja saapuisin tuohon majataloon varhain seuraavana aamuna, ennenkuin vanha palvelija oli noussut; lisäksi, että salaa lähtisimme pois ja matkustaisimme suoraa päätä Parisiin, missä heti saavuttuamme menisimme naimisiin. Minulla oli noin viisikymmentä hopeariksiä, jotka olivat pienten säästöjeni tulos; lemmitylläni oli jotenkin kaksi kertaa sama rahamäärä. Me kuvittelimme, kuin kokemattomat lapset ainakin, ettei tämä rahamäärä koskaan ollut loppuva, ja yhtä paljon luotimme muiden toimenpiteidemme onnistumiseen.

Syötyäni illallista suuremmalla mielihyvällä kuin koskaan ennen, lähdin tuumaamme toimeenpanemaan. Valmistukseni olivat sitä helpommat, kun tarkoitukseni oli ollut seuraavana päivänä palata isäni luo ja tavarani siis jo olivat koossa. Minun oli siis vallan helppo kulettaa matkalaukkuni ja varata matkarattaat kello viideksi seuraavana aamuna, johon aikaan kaupungin portit arvatenkin jo olivat auki. Mutta ilmaantui este, jota en ollenkaan ollut odottanut, ja joka oli vähällä kokonaan tehdä tyhjäksi tuumani.

Vaikka Tiberge oli minua ainoastaan kolmea vuotta vanhempi, oli hän älyltään kypsynyt ja elintavoiltaan hyvin säännöllinen; hän piti minusta tavattoman paljon. Kun Tiberge näki tuon sievän neiti Manonin, ja minun halukkaisuuteni seurata tätä naista, ja kun hän lisäksi oli huomannut intoni vapautua hänestä poistamalla hänet luotani, kaikesta tästä hän alkoi hieman aavistaa rakkauttani. Hän ei ollut uskaltanut palata majataloon, peläten loukkaavansa minua paluullaan; mutta hän oli mennyt odottamaan minua asuntooni, missä tapasin hänet palatessani sinne, huolimatta siitä, että kello jo oli kymmenen illalla. Hänen sielläolonsa minua suututti. Hän huomasi oitis, miten pakolliseen tilaan se minut saattoi.

-- Olen varma siitä -- hän peittelemättä virkkoi -- että haudot mielessäsi jotain tuumaa, jonka tahdot minulta salata; näen sen ilmeestäsi.

Vastasin hänelle jotenkin jyrkästi, etten ollut velvollinen tekemään hänelle tiliä kaikista tuumistani.

-- Eipä niin -- hän vastasi; -- mutta olet aina kohdellut minua ystävänä, ja tämän nojalla ansaitsen hieman luottamusta ja avomielisyyttä.

Hän kehoitti minua niin hartaasti ja kauan ilmaisemaan salaisuuttani, että minä, joka en koskaan ollut salannut häneltä mitään, täydelleen tunnustin rakastuneeni. Hän kuuli tunnustukseni kasvoissaan tyytymätön ilme, joka pani minut vapisemaan. Kaduin etenkin varomattomuuttani ilmaista hänelle pakotuumani. Hän sanoi olevansa niin vilpitön ystäväni, ettei saattanut olla tarmokkaasti vastustamatta aiettani, ja tahtovansa ensin esittää minulle kaikki järkisyyt, jotka olisivat omiaan kääntämään mieleni pois tuosta yrityksestä; mutta hän lisäsi ilmoittavansa asian henkilöille, jotka varmasti voisivat sen estää, ellen luopuisi tästä onnettomasta päätöksestä. Sitten hän piti minulle vakavan nuhdesaarnan, jota kesti neljännestunnin ja joka sekin päättyi uhkaukseen ilmiantaa minut, ellen lupautunut käyttäytymään viisaammin ja järkevämmin.

Olin epätoivoissani siitä, että näin turhanpäiten olin ilmaissut aikeeni. Mutta kun rakkaus parin kolmen tunnin kuluessa oli erinomaisesti avannut henkiset kykyni, panin merkille, etten ollut hänelle ilmaissut aikovani toteuttaa tuumani jo seuraavana aamuna, ja päätin pettää hänet verukkeen avulla.

-- Tiberge, sanoin hänelle, olen tähänasti pitänyt sinua ystävänäni ja olen tahtonut koetella sinua tällä luottamuksella. On totta, että rakastan, siinä en ole sinua pettänyt; mutta mitä tulee pakooni, ei se ole yritys, johon sokeasti voi ryhtyä. Tule luokseni huomisaamuna kello yhdeksän; silloin saat, jos suinkin mahdollista, nähdä lemmittyni, ja silloin voit päättää, ansaitseeko hän, että ryhdyn tähän toimenpiteeseen hänen tähtensä.

Tiberge lähti luotani, moneen kertaan vakuuttaen ystävyyttään.

Käytin yön järjestääkseni asiani, ja lähdin päivän sarastaessa neiti Manonin majataloon, missä tapasin hänet minua odottamassa. Hän istui kadunpuoleisen ikkunan ääressä, niin että heti minut huomattuaan tuli itse avaamaan oven. Poistuimme melutta talosta. Hänellä ei ollut muita matkatavaroita kuin liinavaatteensa, jotka minä otin kantaakseni. Kääsit odottivat valmiina matkalle: poistuimme viipymättä kaupungista.

Myöhemmin kerron, miten Tiberge menetteli, huomattuaan, että minä olin hänet pettänyt. Hänen intonsa ei silti ollut vähemmin palava. Saatte nähdä, kuinka pitkälle hän siinä meni ja kuinka runsaasti minun pitäisi vuodattaa kyyneliä ajatellessani, minkä palkan hän siitä sai.

Meidän oli niin kova kiire päästä eteenpäin, että saavuimme Saint Denis'hin ennen yötä. Olin ratsain kiitänyt kääsien vieressä, minkä vuoksi emme olleet voineet keskustella muulloin kuin hevosia vaihtaessamme; mutta huomatessamme olevamme niin lähellä Parisia, nimittäin melkein turvassa, maltoimme nauttia virvokkeita, sillä emme olleet mitään syöneet Amiensista lähdettyämme. Vaikka minä olinkin kovin rakastunut Manoniin, hän vakuutti minulle olevansa minuun yhtä rakastunut. Saatoimme niin vähän hillitä hyväilyjämme, ettemme edes malttaneet odottaa, kunnes olisimme olleet yksin. Kyyditsijämme ja majatalon isännät katselivat meitä ihmetellen, ja huomasin heidän hämmästyksensä, kun näkivät kaksi meidänikäistä nuorta ihmistä, jotka tuntuivat rakastavan toisiansa raivoihin asti.

Unhoitimme aviotuumamme Saint Denis'ssa, loukkasimme kirkon oikeudet, ja huomaamattamme tuli meistä aviopari. Epäilemättä minä, joka luonteeltani olen hellä ja vakaa, olisin elinikäni ollut onnellinen, jos Manon olisi ollut minulle uskollinen. Kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän uusia miellyttäviä ominaisuuksia huomasin hänessä. Hänen henkevyytensä, sydämensä, lempeytensä ja kauneutensa, muodostivat niin vahvan ja viehättävän siteen, että olisin pitänyt täydellisenä onnenani aina saada olla sen kahlehtimana. Kauhea vaihtuvaisuus! Se, mikä aiheuttaa epätoivoni, olisi voinut tuottaa minulle onneni. Minusta on tullut kaikkein onnettomin ihmisistä juuri sen järkähtämättömän vakavuuden vuoksi, josta minun oli oikeus odottaa kohtalaista suloisinta ja täydellisintä rakkaudenpalkkaa.

Vuokrasimme Parisissa kalustetun huoneen; se oli V:n kadun varrella ja onnettomuudekseni kuuluisan yleisvuokraajan, herra de B:n asunnon viereisessä talossa. Kului kolme viikkoa, joiden aikana intohimoni oli siihen määrin täyttänyt mieleni, että olin varsin vähän ajatellut perhettäni ja sitä surua, jota isäni varmaankin oli tuntenut poissaoloni johdosta. Mutta kun minun elintavoissani ei ollut ollenkaan irstaisuutta ja Manonkin käyttäytyi hyvin säädyllisesti, oli yhdessäolomme levollisuus omiaan vähitellen palauttamaan mieleeni velvollisuuden tunteen.

Päätin, jos suinkin mahdollista, tehdä sovinnon isäni kanssa. Rakastajattareni oli niin miellyttävä, etten ollenkaan epäillyt, että hän tekisi edullisen vaikutuksen isääni, jos minulle vaan olisi tarjoutunut tilaisuus näyttää isälleni, miten älykäs ja säädyllinen hän oli. Sanalla sanoen olin kyllin itserakas luulemaan, että isältäni olin saava luvan naida Manonin, huomattuani turhaksi naida hänet ilman isäni suostumusta. Ilmaisin Manonille tämän tuuman ja selitin hänelle, että paitsi rakkautta ja velvollisuutta, siihen saattoi olla pakkokin, varamme kun olivat melkoisesti kuivuneet kokoon ja minulle kun alkoi selvitä, että ne eivät olleet tyhjentymättömät.

Manon otti tämän ehdoituksen kylmästi vastaan. Mutta ne vaikeudet, jotka hän toi esiin, johtuivat yksistään hänen hellyydestään ja pelosta menettää minut siinä tapauksessa, ettei isäni olisi suostunut tuumaamme saatuaan tietää olopaikkamme, ja sentähden en vähääkään aavistanut sitä julmaa iskua, jota minulle valmistauduttiin antamaan. Huomauttaessani uhkaavasta taloudellisesta hädästä, hän vastasi, että meillä vielä riitti varoja muutaman viikon ajaksi, ja että hän sitten oli saava apua eräiltä maalla asuvilta ystävällisiltä sukulaisilta, joille aikoi kirjoittaa. Hän lievensi kieltoaan niin hellillä ja intohimoisilla hyväilyillä, että minä, jonka elämän hän kokonaan täytti, ja joka en vähääkään epäillyt hänen sydäntään, hyväksyin kaikki hänen vastaväitteensä ja päätöksensä.

Olin luovuttanut hänelle varojemme käyttöoikeuden ja antanut hänelle toimeksi maksaa tavalliset kulumme. Kohta huomasin, että pöytämme oli runsaammin varustettu ja että Manon oli hankkinut itselleen muutamia melkoisen kalliita koristeita. Hyvin tietäen, että meillä enää tuskin oli jälellä kymmenen tai viisitoista pistolia, huomautin hänelle ihmetteleväni tätä varallisuutemme ilmeistä lisääntymistä. Nauraen hän pyysi minua rauhoittumaan.

-- Lupasinhan sinulle, -- hän sanoi, -- hankkia varoja.

Rakastin häntä liian vilpittömästi, voidakseni ensi kiireessä käydä levottomaksi.

Eräänä päivänä, lähdettyäni iltapäivällä kaupungille ja ilmoitettuani viipyväni poissa tavallista kauemmin, hämmästyin palatessani siitä, että minun täytyi odottaa oven takana pari kolme minuuttia. Meillä ei ollut muuta palvelusväkeä kuin nuori palvelijatar, joka oli melkein meidän ikäisemme. Kun hän tuli avaamaan, kysyin häneltä, miksi hän oli viipynyt niin kauan. Hän näytti hämmästyneeltä ja vastasi, ettei ollut kuullut minun kolkutustani. En ollut kolkuttanut muuta kuin kerran; sanoin hänelle:

-- Mutta jos et kuullut minun kolkuttavan, miksi siis tulit avaamaan?

Tämä kysymys saattoi hänet niin hämilleen, että hän, jolla ei ollut tarpeeksi mielenmalttia vastatakseen, purskahti itkuun, vakuuttaen minulle, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että rouva oli kieltänyt avaamasta ovea, ennenkuin herra de B. oli poistunut toisia, sänkykamarin puolella olevia rappuja myöten. Jouduin tästä siihen määrin pois suunniltani, ettei minulla ollut voimia astua sisään asuntooni. Päätin taas palata kadulle, sanoen syyksi jotain asiaa, ja käskin palvelustytön sanoa emännälleen, että olin palaava heti, mutta kielsin häntä mainitsemasta puhuneensa herra de B:stä.

Hämmennykseni oli niin raju, että vuodatin kyyneliä astuessani alas rappuja, vielä tietämättä, mistä tunteesta ne johtuivat. Poikkesin lähimpään kahvilaan, istuuduin pöydän ääreen ja nojasin pääni molempiin käsiin, saadakseni selville, mitä liikkui sydämessäni. En rohjennut muistella mitä juuri olin kuullut; tahdoin pitää sitä kuulohäiriönä, ja pari kolme kertaa olin vähällä lähteä takaisin asuntooni, ilmaisematta mitään huomanneeni. Minusta tuntui niin mahdottomalta, että Manon olisi minua pettänyt, että pelkäsin tekeväni hänelle vääryyttä epäluulollani. Jumaloin häntä, se oli päivän selvää; en ollut antanut hänelle enempiä rakkaudentodisteita kuin hän minulle -- miksi siis syyttäisin häntä vähemmästä vilpittömyydestä ja uskollisuudesta? Mitä syytä hänellä olisi voinut olla minua pettää? Olihan siitä vaan kolme tuntia, kun hän viimeksi oli tuhlaillut minulle mitä hellimpiä hyväilyjään ja kun oli vastaanottanut niitä minulta mitä lämpimimmin; enhän tuntenut sen paremmin omaa sydäntäni kuin hänen sydäntään.

-- Ei, ei, -- minä virkoin itsekseni -- ei ole mahdollista, että Manon minua pettäisi! Hän tietää varsin hyvin, että minä elän ainoastaan häntä varten, hän tietää liian hyvin, että häntä jumaloin! Siinä ei totisesti ole syytä minua vihata!

Kuitenkin herra de B:n käynti ja salainen poistuminen tuotti minulle päänvaivaa. Muistin lisäksi Manonin pienet ostokset, joihin mielestäni silloisten varojemme ei olisi pitänyt riittää. Tämä näytti viittaavan uuden rakastajan anteliaisuuteen ja tuo Manonin osoittama luottamus apulähteisiin, jotka olivat minulle tuntemattomat. Minun oli vaikea niin monelle arvoitukselle antaa niin suotuisaa selitystä, kuin sydämeni olisi halunnut.

Toiselta puolen tuskin ollenkaan olin menettänyt häntä näkyvistäni Parisissa ollessamme. Toimet, kävelyt, huvit olivat aina olleet meillä yhteiset; hyvä Jumala! hetkenkin ero oli kovasti meitä surettanut! Täytyihän meidän alinomaa vakuuttaa toisillemme, että rakastimme toisiamme. Muuten olisimme menehtyneet levottomuuteen. Vaivoin saatoin siis kuvitella ainoatakaan hetkeä, jolloin Manon olisi kääntänyt huomionsa toiseen kuin minuun.

Lopulta luulin löytäneeni tämän salaperäisen seikan selityksen. Herra de B. -- näin ajattelin itsekseni -- on mies, jolla on suuret liikeasiat ja laajat liikesuhteet; kaiketi Manonin sukulaiset ovat kääntyneet tämän miehen puoleen lähettääkseen Manonille hiukan rahoja. Ehkä Manon jo on saanut niitä häneltä; ehkä hän tänään tuli tuomaan niitä lisää. Epäilemättä Manon on huvikseen salannut asian minulta, valmistaakseen minulle miellyttävän yllätyksen. Kenties hän olisi puhunut minulle siitä, jos olisin mennyt sisälle niin kuin tavallisesti, sensijaan että tulin tänne kiusaamaan itseäni. Hän ei enää tule pitämään sitä salaisuutena, kun itse puhun hänelle siitä.

Tämä käsitys pääsi minussa siihen määrin vallalle, että se melkoisesti lievensi alakuloisuuttani. Palasin oitis asuntooni. Suutelin Manonia hellästi kuten tavallisesti. Hän vastaanotti minut erittäin hyvin. Alussa minua halutti ilmaista hänelle olettamukseni, joita pidin entistään varmempina; mutta pidättäydyin siitä toivoen, että hän kenties ennättäisi edelleni kertomalla minulle kaiken, mitä oli tapahtunut.

Illallinen oli valmis. Istuuduin pöytään ylen iloisena; mutta meidän välillämme olevan kynttilän valossa luulin huomaavani surullisuutta rakkaan lemmittyni kasvoissa ja silmissä. Tämä ajatus herätti minussa samanlaista mielialaa. Huomasin, että hän kohdisti katseensa minuun toisin kuin tavallisesti. En voinut eroittaa, oliko se rakkautta vai sääliä, vaikka se tuntui minusta lempeältä ja kaihonomaiselta tunteelta. Katselin häntä tarkkaavaisesti; ja ehkä hänen oli yhtä vaikea katseistani arvata sydämeni tilaa. Emme osanneet puhua emmekä syödä. Lopulta näin kyyneliä hänen kauneissa silmissään: petollisia kyyneliä!

-- Oi Jumalani! -- minä huudahdin -- sinä itket, rakas Manonini; sinä olet huolissasi kyyneliin asti, etkä virka minulle sanaakaan huolistasi.

Hän vastasi minulle ainoastaan muutamin huokauksin, jotka lisäsivät levottomuuttani. Nousin vavisten; vannotin häntä rakkauden koko hartaudella ilmaisemaan kyyneltensä syyn: vuodatin niitä itsekin, pyyhkiessäni hänen kyyneliään; olin pikemmin kuollut kuin elävä. Raakalainen olisi heltynyt suruni ja ahdistukseni ilmauksista.

Näin kiinnittäessäni koko huoleni ja huomioni häneen, kuulin useiden henkilöiden askelten kolinaa, jotka astuivat ylös rappuja. Ovelle kolkutettiin hiljaa. Manon suuteli minua, tempautui irti käsivarsistani ja riensi joutuin makuuhuoneeseen, jonka oven heti sulki jälkeensä. Kuvittelin, että hän, jonka puku oli hiukan epäjärjestyksessä, tahtoi piiloittautua niiden vieraiden katseilta, jotka olivat kolkuttaneet. Menin itse avaamaan.

Tuskin olin avannut oven, kun minuun tarttui kolme miestä, jotka tunsin isäni palvelijoiksi. He eivät tehneet minulle väkivaltaa; mutta kaksi heistä piti kiinni käsivarsistani, ja kolmas tutki taskuni, joista veti esille pienen tikarin, ainoan aseen, joka minulla oli. He pyysivät minulta anteeksi, että heidän oli pakko osoittaa tällaista epäkunnioitusta minua kohtaan; he sanoivat suoraan, niinkuin olikin, menettelevänsä näin isäni käskystä ja että vanhempi veljeni odotti minua alhaalla vaunuissa. Olin niin tyrmistynyt, että annoin viedä itseni vastustamatta ja vastaamatta. Veljeni odotti minua todella. Minut pantiin istumaan vaunuihin hänen viereensä, ja ajuri, joka oli saanut määräyksensä, kyyditsi meidät täyttä laukkaa Saint-Denis'hin. Veljeni syleili minua hellästi, mutta ei puhunut minulle sanaakaan, niin että minulla oli tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta ajatella onnettomuuttani. Aluksi se näytti minusta niin synkältä, etten huomannut vähintäkään valonvälkettä. Minut oli julmasti petetty; mutta kuka sen oli tehnyt? Tiberge oli ensimäinen, joka johtui mieleeni.

-- Petturi! -- mutisin itsekseni. -- Hetkesi ovat luetut, jos epäluuloni on oikeutettu.

Otin kuitenkin huomioon, ettei hän tuntenut olinpaikkaani ja ettei sitä siis ollut voitu saada tietää häneltä. Syyttää Manonia -- sitä ei sydämeni uskaltanut. Tuo tavaton alakuloisuus, joka oli näyttänyt melkein masentavan häntä, hänen kyyneleensä, hellä suudelma, jonka hän oli antanut minulle vetäytyessään sisähuoneeseen -- kaikki tämä tuntui minusta tosin arvoitukselta; mutta tunsin olevani halukas selittämään sitä yhteisen onnettomuutemme aavistukseksi; ja ollessani epätoivoissani siitä sattumasta, joka oli temmannut minut pois hänen luotaan, olin kyllin herkkäluuloinen kuvittelemaan, että hän oli minua vielä surkuteltavampi.

Pohdintani tuloksena oli se vakaumus, että jotkut tuttavani olivat nähneet minut Parisin kaduilla ja olivat ilmoittaneet asian isälleni. Tämä ajatus lohdutti minua. Luulin suoriutuvani pulasta saamalla vastaanottaa isältäni joitain nuhteita, ehkä jotain kuritustakin. Päätin kestää ne kärsivällisesti ja luvata kaikki, mitä ikinä minulta vaadittiin, siten helpommin päästäkseni mitä pikimmin palaamaan Parisiin rakkaan Manonini iloksi ja onneksi.

Ennen pitkää saavuimme Saint-Dehis'hin. Veljeni, joka ihmetteli vaiteliaisuuttani, luuli sen johtuvan pelosta. Hän rupesi minua lohduttelemaan ja vakuutti minulle, ettei minulla ollut mitään syytä pelätä isäni ankaruutta, kunhan vaan olin taipuvainen alistumaan, palaamaan velvollisuuteni tielle ja ansaitsemaan hänen minua kohtaan tuntemaansa hellyyttä. Hän antoi minun olla yötä Saint-Denis'ssä, mutta pani, varovasti kyllä, nuo kolme palvelijaa nukkumaan minun huoneeseeni.

Kipeää haikeutta tuotti minulle se seikka, että nyt vietin yöni samassa majatalossa, mihin olin poikennut Manonin kanssa tullessani Amiensista Parisiin. Isäntä, ja palvelijat tunsivat minut ja arvasivat heti, kuinka asiani oikeastaan olivat. Kuulin isännän sanovan:

-- Kas vaan! Se on tuo kaunis nuori herra, joka matkusti tästä kuusi viikkoa sitten pienen neidin kera, jota niin suuresti rakasti. Kuinka tuo tyttö oli viehättävä! Ja kuinka nuo lapsi-parat hyväilivät toisiaan! Hitto vieköön, onpa vahinko, että heidät on eroitettu.

En ollut kuulevinani mitään, ja näyttäydyin niin vähän kuin suinkin.