Part 2

Juonen sommittelu ja valmistelu on Prévost'lla monessa kohdin taitava. Kieli on tosin paikoittain pateettista, mutta kuitenkin vähemmin juhlallista, retoorillista ja jäykkää kuin monella muulla sen ajan proosakirjailijalla.

Tyyli on harvinaisen korutonta ja luontevaa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei ollenkaan olisi ajatellut sanontamuotoaan, vaan kuin olisi hänelle ollut tärkeintä, että se, mikä hänellä oli sydämellään, niin pian ja niin teeskentelemättä kuin suinkin tuli lausutuksi. Se, mitä sanotaan miljöö-kuvaukseksi, ja jolla romaanissa tavallisesti on huomattava sijansa, puuttuu melkein kokonaan kyseessä olevasta romaanista. Etusijalle astuu sielunelämän ja luonteiden kuvaus, tunteiden ja sieluntilojen erittely.

Siinä Prévost on mestari, ja romaanilla "Manon Lescaut" on tässä suhteessa uraauurtava merkitys. Hänen raivaamistyönsä jälkiä voisi seurata aina uusimpiin aikoihin asti.

Luonteenkuvaus on Prévost'lla mestarillinen. Mikä ihailtava karakterisoimis-taito ilmeneekään Manonin ja ritari des Grieux'n luonteenkuvissa. Kuinka täynnä värähtelevää elämää ne ovat. Guy de Maupassant on sanonut Manonista, että hän on tyypillinen nainen. Hänen sanansa kuuluvat näin: "Manon on nainen täydelleen sellainen kuin tämä on, aina on ollut ja aina tulee olemaan." Tätä mielipidettä vastustaen huomauttaa Gauthier-Ferrières: "Manon ei edusta naista yleensä, hän on kurtisaani, ilonainen, sellainen kuin tämä on ja aina tulee olemaan."

Manonin persoonallisuuden on Prévost muuten taiteellisesti syventänyt saattaen mielenkiintoiseksi tämän naisen, jolla on niin paljo epämiellyttäviä ja paheksuttavia ominaisuuksia. Des Grieux uskoo, ettei Manon tahallisesti tee syntiä, meneepä niinkin pitkälle, että pitää häntä viattomana. Osoittaen hienoa taiteellista vaistoa on Prévost hänen luonteenkuvaukseensa liittänyt rakastettaviakin piirteitä.

Päähenkilö tässä romaanissa on ritari des Grieux. Paras todiste tämän henkilökuvauksen psykologisesta ja taiteellisesta eheydestä on, että se ikäänkuin ilmielävänä liikkuu edessämme, pakoittaen meidät uskomaan kaikkein hellimpiin ja rajuimpiin tunteenpurkauksiinsa. Mutta eipä tekijän ollut tarvinnut mennä kauas etsimään mallia tälle kuvalleen. Tämä malli oli hän itse, ja tuntuu siltä, kuin olisi hän monasti kastanut siveltimensä sydänvereensä.

Sivuhenkilötkin ovat oivallisesti kaavaillut. Muistelkaamme ainoastaan Manonin veljeä, Lescaut'ta, joka on tarkasti havaittu ja taitavasti kuvattu Ludvik XV:nnen aikuinen elostelijatyyppi, ja lisäksi ritari des Grieux'n isää, joka personifioi tuota vanhempien ja lasten väleissä usein esiintyvää ymmärryksen puuttumista ja ristiriitaa.

Yksi ainoa romaanin henkilöistä on poikkeus, nimittäin Tiberge, des Grieux'n ystävä. Hän on kovin abstraktinen ja paikoittain väsyttävä pitkine rippisaarnoineen.

Prévost tahtoi kaiketi tämän henkilön muodossa kuvata des Grieux'n "parempaa minää" eli omaatuntoa, tai ihanteellista ystävää, tai oli hänen tarkoituksensa moralisoida, asettamalla intohimonsa valtaan antauneen nuorukaisen vastakohdaksi viattomana pysyneen nuoren miehen. Tiberge vaikuttaa kieltämättä keinotekoiselta ja symbolistiselta -- jos saa käyttää näin uudenaikaista sanaa, kun on kysymys todellisuuskuvausta uhkuvasta klassillisesta romaanista.

Mutta mitä puutteellisuuksia arvostelija hakeneekin Prévost'n kuuluisasta romaanista, ja mitä eteviä puolia hän siitä koettaneekin poimia esille, kaikki tämä hälvenee sen vastustamattoman vaikutelman rinnalla, jonka tämän kuolemattoman teoksen lukeminen herättää.

_Jalmari Hahl_.

MANON LESCAUT

Tekijän alkusananen.

Olisin voinut liittää omiin muistelmiini ritari des Grieux'n elämänvaiheet, mutta kun ei niillä ole mitään sitovaa keskinäistä yhteyttä, luulin olevan lukijalle tyydyttävämpää nähdä ne erikseen. Näin laaja kertomus olisi liian pitkäksi aikaa katkaissut oman elämäntarinani langan. Vaikka en suinkaan väitä olevani täsmällinen kirjailija, tiedän kuitenkin varsin hyvin, että kertomuksen tulee olla vapaa seikoista, jotka saattavat sen kankeaksi ja väkinäiseksi; neuvoohan Horatius:

Ut iam nunc dicat iam nunc debentia dici, Pleraque differat, ac praetens in tempus omittat.

[-- -- että juuri nyt lausutaan julki se, mikä juuri nyt on sanottava, että siis moni päähänpisto heitetään toistaiseksi ja tällä kertaa jätetään lausumatta. -- _Ars poetica_.]

Eikä edes tarvita niin arvokkaan miehen lausuntoa todistamaan näin yksinkertaista totuutta, sillä terve järki on tämän säännön alkulähde.

Jos lukija on tavannut jotain miellyttävää ja mieltäkiinnittävää minun elämäntarinassani, rohkenen luvata, että hän on oleva ainakin yhtä tyytyväinen tähän liitteeseen. Ritari des Grieux'n menettely on tarjoava hänelle hirvittävän esimerkin intohimojen voimasta. Minulla on kuvattavana sokaistu nuori mies, joka hylkää onnelliset olot, omin ehdoin syöksyäkseen äärimäiseen onnettomuuteen. Vaikka hänellä on kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omansa hankkimaan hänelle mitä loistavimman ja edullisimman aseman, hän kuitenkin oman vapaan valintansa mukaan antaa etusijan maineettomalle ja harhailevalle elämälle, hyläten kaikki varallisuuden ja luonnon tarjoamat edut. Hän näkee edeltäpäin onnettomuutensa, eikä tahdo sitä välttää; hän tuntee sen ja kituu sen taakan alla, eikä käytä hyväkseen niitä parannuskeinoja, joita hänelle lakkaamatta tarjotaan ja jotka minä hetkenä tahansa voisivat tehdä lopun hänen onnettomuudestaan. Hänellä on sanalla sanoen kahtaallinen luonne, missä ilmenee hyveiden ja paheiden sekoitus, hyvien tunteiden ja huonojen tekojen alituinen vastakohta. Sellainen on sen taulun pohja, jota kuvaan. Arvostelukykyiset ihmiset eivät suinkaan pitäne tämänluontoista teosta turhana työnä. Paitsi miellyttävän lukemisen tarjoamaa huvia lukija siitä löytää melkoisesti tapahtumia, jotka ovat omiansa tapoja parantamaan; ja mielestäni tekee yleisölle huomattavan palveluksen se, joka sitä opettaa, samalla huvittaen.

Emme saata punnita siveyskäskyjä, ihmettelemättä, miten niitä samanaikuisesti pidetään arvossa ja laiminlyödään. Ja me haemme syytä tähän ihmissydämen nurinkurisuuteen, joka saattaa sen mieltymään hyvän ja täydellisen aatteisiin, joita se ei kuitenkaan käytännössä toteuta. Jos erityiseen henkiseen suuntaan kuuluvat ja erityisellä sivistysasteella olevat henkilöt tahtovat tutkia, mikä on heidän yksinäisten haaveilujensa yleisimpänä esineenä, on heidän helppo huomata, että ne melkein aina kohdistuvat johonkin siveelliseen kysymykseen. Heidän elämänsä suloisimmat hetket ovat ne, jotka he viettävät joko yksin tai ystävän seurassa vilpittömästi pohtien hyveen tenhovoimaa, ystävyyden tuottamaa suloisuutta, onnen saavuttamiskeinoja, sitä luonnollista heikkoutta, joka edentää onnesta, ja tämän heikkouden parannuskeinoja. Horatius ja Boileau mainitsevat, että sellainen pohdinta on heidän kuvittelemansa onnellisen elämän kauneimpia piirteitä. Mistä siis johtuukaan, että niin helposti syöksymme alas näistä ylhäisistä mietiskelyistä ja että niin pian jälleen joudumme arki-ihmisten tasolle? Ellen pahasti erehdy, on selitykseni, jonka tästä seikasta tuon esiin, täydelleen paljastava vakaumuksiemme ja toimintamme välisen ristiriidan: syy on se, että kaikki siveysohjeet ovat pelkkiä yleisiä ja epämääräisiä periaatteita, minkä vuoksi niitä on vaikea erikoisesti sovelluttaa tapojen ja tekojen yksityiskohtiin. Selvittäkäämme tämä seikka esimerkin avulla. Jalot sielut tuntevat, että lempeys ja inhimillisyys ovat rakastettavia hyveitä, ja ovat taipuvaiset niitä harjoittamaan; mutta kun toiminnan hetki saapuu, he usein epäröivät. Onkohan tämä todella oikea tilaisuus? Tunnetaanko sen oikea mittakaava? Eikö erehdytä esineen suhteen? -- sadat vaikeudet kohoavat eteen. Pelätään joutua petkutetuksi, kun tahdotaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja armeliaisuutta, joutua heikon kirjoihin, jos osoittaudutaan liian helläksi ja tunteelliseksi; sanalla sanoen pelätään, että joko arvataan liian suuriksi tai laiminlyödään ne velvollisuudet, jotka liian himmeinä piilevät inhimillisyyden ja lempeyden yleiskäsityksessä. Tässä epävarmuudessa ainoastaan kokemus tai esimerkki saattavat järkevällä tavalla antaa sydämen taipumukselle määrätyn suunnan. Mutta kokemus on etu, jota ei suinkaan ole suotu jokaisen itselleen hankkia. Se riippuu eri tilanteista, joihin kohtalo meidät asettaa. Ainoastaan esimerkki saattaa tarjota ohjausta useille hyveen harjoittamisessa.

Varsinkin tämänlaatuisille lukijoille teoksista sellaisista kuin tämä voi olla ääretöntä hyötyä, ainakin silloin, kun ne ovat kunniallisen ja arvostelukykyisen henkilön kirjoittamat. Jokainen esille tuotu tosiseikka on valonvälkähdys, on opetus, joka täydentää kokemusta; jokainen seikkailu on kaava, jonka mukaan voi itsensä muodostaa: tarvitsee ainoastaan sovelluttaa se omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on siveysopillinen tutkielma, miellyttävästi käytäntöön sovitettuna.

Joku ankara lukija kenties oudoksuu, että minun ikäiseni mies tarttuu kynään kuvatakseen kohtalon- ja lemmenseikkailuja. Mutta jos juuri esittämäni mietteet ovat päteviä, ne minua puolustavat; jos ne ovat vääriä, on erehdykseni oleva puolustukseni.

ENSIMÄINEN OSA.

Minun tulee siirtää lukija siihen elämäni aikaan, jolloin ensi kerran kohtasin ritari des Grieux'n. Se tapahtui noin puoli vuotta ennen lähtöäni Espanjaan. Vaikka harvoin erosin yksinäisyydestäni, saattoi kuitenkin huolenpitoni tyttärestäni minut joskus pienille matkoille, joita mahdollisuuden mukaan lyhensin.

Olin kerran paluumatkalla Rouenista, jonne tyttäreni pyynnöstä olin lähtenyt Normandian parlamentissa valvomaan oikeusjuttua, mikä koski maa-omaisuutta, johon hänellä minun kauttani oli perintöoikeus äidinisäni puolelta. Olin paluumatkallani valinnut tien, joka kulkee Evreux'n kautta, mihin poikkesin ensimäiseksi yöksi, ja saavuin seuraavana päivänä päivällisaikaan Passy'hin, joka on siitä viiden tai kuuden peninkulman päässä. Hämmästyen näin saapuessani tähän kauppalaan sen asujanten levottomina häärivän. He syöksyivät ulos taloistaan, tulvien joukoittain kurjan ravintolan ovelle, jonka eteen kahdet katetut vaunut olivat pysähtyneet. Vielä valjaissa olevista hevosista, jotka näyttivät höyryävän väsymyksestä ja kuumuudesta, saattoi huomata, että nuo molemmat ajoneuvot juuri olivat saapuneet.

Pysähdyin hetkeksi ottamaan selkoa siitä, mistä tuo sekasorto aiheutui; mutta sain varsin vähän selvitystä uteliaalta kansajoukolta, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiini, vaan suuren epäjärjestyksen vallitessa yhä tunki majataloa kohti.

Vihdoin ilmestyi ovelle eräs vartijasoturi, olalla kannatin ja muskettipyssy, ja minä viittasin häntä tulemaan luokseni ja kertomaan minulle tämän häiriötilan syyn.

-- Se ei ole mitään erinomaista, hyvä herra, hän virkkoi minulle. -- Täällä on ainoastaan tusina ilotyttöjä, joita minä toverieni kanssa saatan Havre-de-Grâceen, mistä lähetämme heidät laivalla Amerikkaan. Heidän joukossaan on muutamia sievännäköisiä, ja tämä ilmeisesti kiihoittaa noiden kunnon maalaisten uteliaisuutta.

Olisin jatkanut matkaani tämän selityksen saatuani, elleivät minua olisi pysäyttäneet erään vanhan naisen huudahdukset. Tämä astui ulos majatalosta lyöden yhteen käsiään ja huutaen, että se oli jotakin raakaa, jotakin, mikä herätti kauhua ja sääliä.

-- Mistä siis on kysymys? minä sanoin.

-- Voi, hyvä herra, menkääpä sisälle, hän vastasi, ja katsokaa, eikö tuo näky voi saattaa sydäntä pakahtumaan!

Uteliaana astuin alas hevoseni selästä, jonka jätin renkini huostaan. Ainoastaan vaivoin ja sysien väkijoukkoa pääsin sisälle majataloon ja näin jotain sangen liikuttavaa.

Noiden kahdentoista tytön joukossa, jotka vyötäisiltään olivat sidotut yhteen kuusittain, oli yksi, jonka katse ja kasvot niin vähän muistuttivat hänen tilaansa, että missä muissa oloissa tahansa olisin luullut häntä kaikkein ylhäisimpään säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi. Hänen alakuloisuutensa, hänen likainen paitansa ja hameensa rumensivat häntä niin vähän, että minussa hänet nähdessäni heräsi kunnioitusta ja sääliä. Kuitenkin hän koetti kääntyä poispäin niin paljon kuin kahleensa sallivat, piiloittaakseen kasvonsa katsojien silmiltä. Hänen piiloittaumis-ponnistuksensa olivat niin luonnolliset, että ne näyttivät johtuvan kainoudentunteesta.

Kun tämän onnettoman joukon kuusi vartijaa niinikään oli huoneessa, vein johtajan syrjään ja pyysin häneltä muutamia tietoja tämän kauniin tytön kohtalosta. Hän saattoi tehdä sen ainoastaan hyvin ylimalkaisesti.

-- Toimme hänet sairaala-vankilasta [Tämä sairaala oli Salpêtrière, johon irstaita naisia huonon elämän tähden vankeina suljettiin. Suom.], hän minulle virkkoi, -- poliisipäällikön määräyksestä. Ei näytä siltä, kuin olisi hänet sinne suljettu kiitettävien tekojen vuoksi. Moneen kertaan matkan kuluessa olen kysellyt hänen olojaan; mutta itsepäisesti hän on pysynyt vaiti. Mutta, vaikka minua ei ole käsketty säästämään häntä enempää kuin muita, en kuitenkaan saata olla hänestä vähän huolehtimatta, hän kun minusta tuntuu olevan hiukan parempi kuin muut toverinsa. Tuossa näette nuoren miehen, -- hän lisäsi -- joka paremmin kuin minä voisi antaa teille tietoja tämän naisen onnettomuuden syystä. Tämä nuori mies on seurannut häntä Parisista asti, tuskin hetkeäkään herkeämättä kyyneliä vuodattamasta. Varmaankin hän on hänen veljensä tai rakastajansa. --

Käännyin sitä huoneen nurkkaa kohti, missä tuo nuori mies istui. Hän näytti vaipuneen syvään haaveilevaan mietiskelyyn: en ole ikinä nähnyt sen eloisampaa surun kuvaa. Hän oli hyvin yksinkertaisesti puettu, mutta heti ensi katseella huomasin miehen jalosukuiseksi ja sivistyneeksi. Lähestyin häntä, hän nousi, ja minä eroitin hänen silmissään, hänen piirteissään, kaikissa hänen liikkeissään jotain niin hienoa ja jaloa, että vaistomaisesti tunsin halua tehdä hänelle hyvää.

-- En mitenkään tahtoisi teitä häiritä, -- minä sanoin ja istuuduin hänen viereensä, -- mutta suostuisitteko tyydyttämään uteliaisuuttani tuohon kauniiseen naiseen nähden, joka ei suinkaan näy olevan luotu sitä surkeata tilaa varten, missä hänet näen?

Hän vastasi minulle kohteliaasti, ettei voinut mainita tuon naisen nimeä itseänsä ilmaisematta, ja että hänellä oli painavat syynsä pysyä tuntemattomana.

-- Saatan kuitenkin sanoa teille, minkä nuo heittiöt hyvin tietävät, -- hän jatkoi osoittaen vartijasotureita -- nimittäin, että tätä naista kohtaan tunnen niin rajun intohimoista rakkautta, että se tekee minut onnettomimmaksi ihmisistä. Olen Parisissa ponnistellut kaikki voimani hankkiakseni hänelle vapauden, mutta rukoukset, viekkaus ja väkivalta ovat olleet turhat. Olen siis päättänyt häntä seurata, vaikka hän menisi maailman ääriin. Aion astua laivaan hänen kanssaan, aion matkustaa Amerikkaan. Mutta ääretöntä julmuutta todistaa se, että nuo raukkamaiset konnat -- näin hän lisäsi tarkoittaen vartijasotureita -- eivät tahdo sallia minun lähestyä häntä. Tarkoitukseni oli julkisesti käydä heidän kimppuunsa muutaman peninkulman päässä Parisista. Tätä varten olin tehnyt sopimuksen neljän miehen kanssa, jotka melkoisesta summasta olivat luvanneet auttaa minua. Nämä petturit jättivät minut oman onneni nojaan ja menivät matkoihinsa, vieden minun rahani mukaansa. Mahdottomuus onnistua väkivaltaa käyttämällä saattoi minut luopumaan aseista. Ehdoitin vartijasotureille, että ainakin sallisivat minun seurata mukana, tarjoten heille siitä palkintoa. Ansion himo taivutti heidät siihen suostumaan. Mutta joka kerta ovat he vaatineet maksua, kun ovat sallineet minun puhua lemmittyni kanssa. Kukkaroni on lyhyessä ajassa tyhjentynyt, ja kun ei minulla ole jälellä ainoatakaan ropoa, he raa'asti sysäävät minut takaisin, milloin astun askeleenkin häntä kohti. Ainoastaan muutama hetki sitten, kun huolimatta heidän uhkauksistaan rohkenin häntä lähestyä, he olivat kyllin röyhkeät ojentamaan pyssyjensä piipunsuut minua kohti. Tyydyttääkseni heidän ahneuttaan ja voidakseni jalan jatkaa matkaani, on minun pakko täällä myödä hevoskaakkini, jota tähänasti olen käyttänyt ratsuna.

Vaikka hän näytti kertovan tätä jotenkin tyynesti, hän vuodatti kyyneliä lopettaessaan. Tämä seikkailu tuntui minusta mitä eriskummaisimmalta ja liikuttavimmalta.

-- En kiusaa teitä -- sanoin hänelle -- ilmaisemaan salaisuuttanne; mutta jos saatan teitä jollakin tavoin hyödyttää, tarjoan teille halukkaasti palvelustani.

-- Oi -- hän jatkoi -- en näe vähintäkään toivon välkettä. Minun on pakko alistua kohtaloni koko ankaruuteen. Lähden Amerikkaan. Siellä ainakin voin elää vapaasti sen henkilön kanssa, jota rakastan. Olen kirjoittanut eräälle ystävälleni, joka tulee lähettämään minulle hiukan rahaa Havre-de-Grâceen. Olen vaan pulassa, miten päästä sinne ja miten hankkia tälle olentoparalle -- tällöin hän katsoi surullisesti lemmittyynsä -- jotain huojennusta.

-- No hyvä -- minä sanoin. -- Minäpä autan teidät pulastanne. Tässä on vähän rahaa ja pyydän teitä ottamaan sen vastaan. Mieltäni pahoittaa, etten muulla tavalla voi teitä auttaa.

Annoin hänelle neljä kultarahaa niin, etteivät vartijat sitä huomanneet. Sillä tiesin hyvin, että jos he olisivat tietäneet hänellä olevan tuon summan, he olisivat vaatineet auliudestaan suuremman maksun. Jopa mieleeni juolahti ryhtyä hieromaan kauppaa heidän kanssaan, hankkiakseni nuorelle rakastajalle oikeuden esteettömästi puhua lemmittynsä kanssa Havreen saakka. Viittasin johtajaa lähestymään ja esitin hänelle ehdoitukseni. Hän näytti häpeävän, huolimatta röyhkeydestään.

-- Älkää luulko, hyvä herra -- hän vastasi hämillään -- että me kiellämme häntä puhumasta tämän tytön kanssa; mutta hän tahtoisi alinomaa olla hänen vierellään. Se on meille epämukavaa, ja on kohtuullista, että hän saa maksaa tästä aiheuttamastaan epämukavuudesta.

-- No mitenkä paljon tarvitsisitte, jotta se ei teitä vaivaisi?

Hän oli kyllin julkea vaatimaan minulta kahta kultarahaa. Annoin ne hänelle heti.

-- Mutta varokaa -- sanoin hänelle -- petkuttamasta, sillä aionpa jättää osoitteeni tälle nuorelle miehelle, niin että hän voi ilmoittaa minulle asian, ja olkaa varmat siitä, että minulla on keinoja teitä rangaista.

Tämä siis maksoi minulle kuusi kultarahaa.

Se kohteliaisuus ja vilpitön kiitollisuus, jota tuntematon nuori mies osoitti minua kiittäessään, vielä lisäksi vahvisti vakaumustani, että hän oli jalosukuinen ja ansaitsi anteliaisuuteni.

Lausuin muutaman sanan hänen lemmitylleen, ennenkuin lähdin. Tämä vastasi minulle niin viehkeän ja miellyttävän vaatimattomasti, etten poistuessani malttanut olla syvästi aprikoimatta naisen arvoituksellista luonnetta.

Palattuani yksinäisyyteeni, en saanut mitään tietoa tämän seikkailun myöhäisemmistä vaiheista. Kului lähes kaksi vuotta, jotka saattoivat minut kokonaan sen unohtamaan, kun sattuma tuotti minulle tilaisuuden perinpohjin tutustua kaikkiin sen yhteydessä oleviin asianhaaroihin.

Olin juuri saapunut Lontoosta Calais'hen oppilaani, markiisi --n seurassa. Poikkesimme, ellei muistini petä, "Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä erityiset seikat pakoittivat meidät viipymään koko päivän ja seuraavan yön. Kulkiessamme iltapäivällä kaupungilla, luulin näkeväni saman nuoren miehen, jonka olin kohdannut Passyssa. Hän oli kurjissa vaatteissa ja paljoa kalpeampi kuin nähdessäni hänet ensi kerran. Kädessä hänellä oli vanha matkalaukku, hän kun juuri oli saapunut kaupunkiin. Mutta hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit, niin että ne muisti helposti, ja minä tunsin hänet heti jälleen.

-- Puhutelkaamme tuota nuorta miestä -- sanoin markiisille.

Nuoren miehen ilo oli suurempi kuin mitä voin sanoin kuvata, kun hän puolestaan tunsi minut.

-- Oi, hyvä herra -- hän huudahti suudellen kättäni -- minulla on siis vielä kerta tilaisuus ilmaista teille ainainen kiitollisuuteni!

Kysyin häneltä, mistä hän tuli. Hän vastasi saapuneensa meritietä Havre-de-Grâcesta, minne vähää aikaisemmin oli palannut Amerikasta.

-- Ettepä näy olevan erittäin rahoissanne, minä sanoin, menkää "Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä asun, tulen sinne hetken kuluttua teitä tapaamaan.

Palasinkin sinne levottoman uteliaana saada tietää hänen onnettoman kohtalonsa yksityiskohdat ja hänen Amerikan-matkansa eri vaiheet. Tuhlailin hänelle ystävyydenosoituksia ja määräsin, ettei häneltä saanut puuttua mitään.

Hän ei odottanut kehoitustani kertoa elämäntarinaansa.

-- Te kohtelette minua niin jalomielisesti -- hän virkkoi -- että pitäisin itseäni halpamaisen kiittämättömänä, jos teiltä mitään salaisin. Tahdon sentähden kertoa teille sekä onnettomuuteni ja tuskani että hairahdukseni ja häpeällisimmät heikkouteni. Olen varma siitä, että minua tuomitessanne ette voi olla minua surkuttelematta.

Huomautan tässä, että kirjoitin hänen tarinansa melkein heti sen kuultuani, niin että lukija voi olla varma siitä, että tämä esitys on niin huolellinen ja totuudenmukainen kuin suinkin. Totuudenmukainen, sanon minä, niiden mietteiden ja tunteiden esittämistä myöten, jotka tuo nuori mies mitä hienoimmalla tavalla ilmilausui.

Tässä siis seuraa hänen kertomuksensa, johon en tule sekoittamaan mitään, mikä ei ole hänestä alkuisin.

* * * * *

Olin seitsemäntoista-vuotias ja suoritin paraikaa loppuun filosofianopintojani Amiensissa, minne minut olivat lähettäneet vanhempani, joiden perhe on P--n ensimäisiä. Vietin niin vakaata ja säännöllistä elämää, että opettajani asettivat minut esikuvaksi koulussa. Enpä erityisesti ponnistellut ansaitakseni tätä kiitosta; mutta olen luonnostani lempeä ja hiljainen: harrastin opintoja taipumuksesta, ja minulle luettiin hyveeksi minussa ilmenevää synnynnäistä paheen kammoksumista. Syntyperäni, menestykseni opinnoissa ja muutamat miellyttävät ulkonaiset ominaisuudet olivat hankkineet minulle kaikkien kaupungin kunnon ihmisten tuttavuuden ja kunnioituksen.

Suoritin julkisen tutkintoni, saaden osakseni niin yleistä kiitosta, että piispa, joka tutkintotilaisuudessa oli läsnä, kehoitti minua astumaan hengelliseen säätyyn, missä, sanoi hän, varmasti olin kunnostautuva enemmän kuin Maltalais-ritarikunnassa, jonka jäseneksi minun oli määrä vanhempieni päätöksen mukaan ruveta. Vanhempani antoivat minun jo kantaa tuon ritarikunnan ristiä ja ritari des Grieux'n nimeä. Loma-ajan tultua valmistauduin palaamaan isäni luo, joka oli luvannut pian lähettää minut akatemiaan.

Ainoa suruni lähtiessäni Amiensista oli, että sinne jätin ystävän, johon alati olin ollut sydämellisesti kiintynyt. Hän oli minua muutamaa vuotta vanhempi. Me olimme saaneet kasvatuksemme yhdessä; mutta kun hänen perheensä varat olivat ylen niukat, oli hänen pakko astua hengelliseen säätyyn ja jäädä Amiensiin minun jälkeeni, siellä harjoittaakseen tämän kutsumuksensa vaatimia opintoja. Hänellä oli lukemattomia oivallisia ominaisuuksia. Kertomukseni kuluessa tulette tutustumaan parhaisiin näistä ja varsinkin intoon ja jalomielisyyteen ystävyydessä, mitkä voittavat kuuluisimmatkin vanhanajan esikuvat. Jos silloin olisin noudattanut hänen neuvojaan, olisin aina ollut hyveinen ja onnellinen. Jos ainakin olisin ottanut varteen hänen soimauksensa, olisin jo vajottuani siihen kuiluun, mihin intohimoni ovat minut syösseet, pelastanut jotain omaisuuteni ja maineeni haaksirikosta. Mutta hän ei ole korjannut vaivoistaan muuta hedelmää kuin surun nähdä niiden tehottomuuden, sekä ajoittaisen huonon palkan kiittämättömän henkilön puolelta, joka niistä loukkautui ja joka niitä piti tungettelevaisuutena.