Part 16

Olen varma siitä, ettei yksikään kunnon mies olisi ollut hyväksymättä pyyteitäni näissä olosuhteissa, kun nimittäin olin intohimoisen kiintymyksen orja, jota en voinut voittaa, ja omantunnontuskien raatelema, joita en ollut oikeutettu tukahuttamaan. Mutta onkohan ketään, joka voisi syyttää valitustani vääräksi, kun valitan taivaan ankaruutta hylätä aikeeni, jonka tarkoituksena oli ainoastaan sitä miellyttää. Oi, mitä sanonkaan: hylätä! Rankaisihan se sitä rikoksen tavoin. Se oli sietänyt minua kärsivällisesti, niin kauan kuin sokeasti kuljin paheen teitä, ja ankarimmat rangaistuksensa se säästi minulle siihen hetkeen, jolloin aioin ruveta palaamaan hyveen poluille. Pelkään voimieni pettävän minut lopettaessani kertomukseni kaikkein surkeimmasta tapauksesta, mikä ikinä on sattunut.

Menin kuvernöörin luo, kuten olin sopinut Manonin kanssa, pyytämään häneltä suostumusta vihkiäisiimme. Olisin kyllä varonut puhumasta siitä hänen tai kenenkään muun kanssa, jos olisin uskaltanut toivoa, että hänen kotisaarnaajansa, joka silloin oli kaupungin ainoa pappi, olisi tehnyt minulle tuon palveluksen ilman hänen puuttumistaan asiaan. Mutta kun en rohjennut odottaa tuolta hengelliseltä mieheltä vaiteliaisuus-lupausta, päätin toimia julkisesti.

Kuvernöörillä oli sisarenpoika, nimeltä Synnelet, josta hän paljon piti. Tämä oli kolmenkymmenenvuotias, kelpo mies, mutta kiivas ja tulinen. Tuo nuori mies ei ollut naimisissa. Manonin kauneus oli tehnyt vaikutuksensa häneen jo saapumishetkellämme, ja ne lukemattomat tilaisuudet, jolloin hän oli tavannut hänet yhdeksän tai kymmenen kuukauden ajalla, olivat siihen määrään lietsoneet hänen intohimonsa liekkiä, että hän salaisesti riutui häntä ajatellessaan. Mutta kun hänellä oli sama ajatus kuin enollaan ja koko kaupungilla, että minä todella olin naimisissa, oli hän hillinnyt rakkaudentunteensa siinä määrin, ettei ollut ilmaissut mitään, jopa oli monasti osoittanut auliuttaan auttaa minua.

Hän oli enonsa seurassa, kun minä tulin linnoitukseen. Minulla ei ollut syytä salata häneltä aiettani, joten en ollenkaan epäröinyt ilmaista asiaani hänen läsnäollessaan. Kuvernööri kuunteli minua ystävällisenä kuten tavallisesti. Kerroin hänelle osan tarinastani, jota hän kuunteli mielenkiintoisesti, ja kun pyysin häntä olemaan läsnä tulevassa vihkimistilaisuudessa, hän jalomielisesti lupautui maksamaan hääkulut. Erittäin tyytyväisenä poistuin hänen luotansa.

Tuntia myöhemmin pappi astui talooni. Luulin hänen tulevan antamaan minulle ohjeita avioliittooni nähden. Mutta tervehdittyään minua kylmästi hän selitti lyhyesti, että herra kuvernööri kielsi minua sitä ajattelemasta ja että hänellä oli toisia aikeita Manonin suhteen.

-- Toisia aikeita Manonin suhteen! -- huudahdin minä, äkkiä tuntien kuolettavaa sydämenkouristusta -- Ja mitkä ovat nämä aikeet, herraseni?

Hän vastasi minun vallan hyvin tietävän, että herra kuvernööri oli käskijä ja että Manon, joka oli Ranskasta lähetetty tähän siirtokuntaan, oli kuvernöörin määräysvallan alainen. Tätä valtaansa ei hän siihen asti ollut käyttänyt sentähden että oli luullut hänen olevan naimisissa; mutta saatuaan minulta itseltäni kuulla, ettei niin ollut laita, hän katsoi sopivaksi antaa hänet vaimoksi Synnelet'lle, joka oli häneen rakastunut.

Kiivauteni voitti varovaisuuteni. Käskin ylpeänä papin poistua talostani, vannoen ettei kuvernööri, Synnelet eikä koko kaupunki yhdessä rohkenisi käydä käsiksi vaimooni tai lemmittyyni, miksi vaan halusivat häntä mainita.

Kerroin heti Manonille saamani onnettoman tiedon. Oletimme, että Synnelet minun poistuttuani oli voittanut puolelleen enonsa ja että tämä johtui hänen kauan mielessään hautomastaan hankkeesta. He olivat väkevämmät. Olimme Uudessa Orleansissa kuin keskellä aavaa merta, nimittäin eristettyinä muusta maailmasta äärettömien etäisyyksien kautta. Minne paeta oudossa maassa, joka oli autio, tai jossa asustivat pedot tai yhtä raa'at villi-ihmiset kuin ne. Minua tosin kunnioitettiin kaupungissa, mutta en saattanut toivoa tarpeeksi voivani yllyttää väestöä puolustamaan asiaani, voittaakseni tukea, joka olisi voinut häätää vaaran. Siihen olisi tarvittu rahaa, ja minä olin köyhä. Muuten kansan toimeenpanema kapina oli tulokseltaan epävarma; ja jos onni olisi meidät pettänyt, olisi perikatomme ollut auttamaton.

Kaikki nämä ajatukset temmelsivät aivoissani; mainitsin niistä osan Manonille, suunnittelin uusia tuumia kuuntelematta hänen vastaustaan. Tein päätöksen ja hylkäsin sen tehdäkseni toisen. Puhuin itsekseni ja vastasin ääneen ajatuksiini. Sanalla sanoen, olin sellaisessa kiihoitustilassa, etten voi verrata sitä mihinkään, sillä ei koskaan ole ollut olemassa senkaltaista. Manon tuijotti minuun. Minun mielenliikutuksestani hän arvasi vaaran suuruuden, ja vavisten pelosta enemmän minun kuin itsensä tähden, tämä hellä nainen ei edes uskaltanut avata suutansa ilmaistakseen levottomuuttaan.

Loppumattomiin mietittyäni sinne tänne päätin lähteä tapaamaan kuvernööriä, yrittääkseni taivuttaa häntä, vetoamalla hänen kunniantuntoonsa ja palauttamalla hänen mieleensä minun kunnioitustani ja hänen kiintymystään. Manon tahtoi estää minua lähtemästä kotoa. Hän sanoi minulle kyynelsilmin:

-- Sinä syöksyt kuolemaan, he tulevat surmaamaan sinut; en saa enää nähdä sinua, tahdon kuolla ennen sinua. -- Vaivoin sain hänet oivaltamaan, että minun oli pakko lähteä ja hänen jäädä kotia. Lupasin palata hetken kuluttua. Hän ei aavistanut enempää kuin minäkään, että taivaan koko viha ja vastustajiemme raivo oli purkautuva hänen päänsä yli.

Menin linnoitukseen. Kuvernööri oli siellä papin seurassa. Saadakseni hänet heltymään alennuin nöyryyden osoituksiin, jotka olisivat saattaneet minut menehtymään häpeään, jos olisin alistunut niihin mistä muusta syystä tahansa. Ahdistin häntä kaikilla niillä todistusperusteilla, jotka varmasti vaikuttavat jokaiseen sydämeen, joka ei piile verenhimoisen ja julman tiikerin povessa.

Valituksiini tuolla raakalaisella ei ollut annettavana muuta kuin kaksi vastausta, joita sata kertaa toisti: Manon oli riippuvainen hänen määräyksistään, ja hän oli antanut sisarenpojalleen sanansa. Olin päättänyt äärimäisiin asti hillitä itseäni; tyydyin ainoastaan sanomaan hänelle, että hän oli minulle liiaksi hyvä ystävä, voidakseen sallia minun kuolemaani, jonka valitsin mieluummin kuin lemmittyni menettämisen.

Mennessäni olin aivan varma siitä, ettei minulla ollut mitään toivottavissa tältä itsepäiseltä ukolta, joka sisarenpoikansa edestä olisi syöksynyt ijankaikkiseen kadotukseen. Aioin kuitenkin viimeiseen asti näennäisesti pysyä maltillisena, mutta mielessäni päätin tarjota Amerikan nähdä kaikkein verisimmän ja kauheimman näyn, jos vääryys vietäisiin huippuunsa.

Palasin kotiani kohti hautoen mielessäni tätä tuumaa, kun kohtalo, joka tahtoi jouduttaa perikatoani, toi tielleni Synnelet'n. Hän luki silmistäni osan ajatuksistani. Mainitsin jo, että hän oli kunnon mies. Hän lähestyi minua ja sanoi:

-- Minua kai te haette? Tiedän, että hankkeeni teitä loukkaavat, ja olen kyllä aavistanut, että minun on taisteleminen kanssanne. Saammehan nähdä, kenellä on onni puolellaan.

Vastasin hänelle, että hän oli oikeassa, ja että ainoastaan kuolema saattoi tehdä lopun meidän selkkauksestamme.

Poistuimme sadan askeleen päähän kaupungista. Mittelimme miekkojamme, minä haavoitin hänet ja riisuin melkein samassa häneltä aseen. Hän oli niin raivoissaan epäonnistumisestaan, että kieltäytyi rukoilemasta minulta henkeään ja luopumasta Manonista. Minulla oli ehkä oikeus riistää häneltä yhtä haavaa molemmat. Mutta jalosyntyinen veri ei koskaan petä. Viskasin hänelle hänen miekkansa ja huusin:

-- Alkakaamme uudestaan, mutta muistakaa, että tässä taistellaan elämästä ja kuolemasta!

Hän ahdisti minua sanomattoman rajusti. Tunnustan, etten ollut mikään taitava miekkailija, minulla kun oli ollut ainoastaan kolmen kuukauden harjoitusaika Parisissa. Mutta rakkaus ohjasi miekkaani. Synnelet tosin lävisti käsivarteni, mutta minä otin tilaisuudesta vaarin ja suuntasin häneen niin voimakkaan iskun, että hän hengettömänä kaatui jalkojeni juureen.

Huolimatta ilosta, jonka voitto tällaisen ratkaisevan taistelun jälkeen tuottaa, jäin heti miettimään tämän kuoleman seurauksia. Minulla ei ollut toivottavissa armoa eikä rangaistuksen siirtämistä. Tuntien kuvernöörin suuren kiintymyksen sisarenpoikaansa, tiesin varmasti, ettei kuolemaani lykättäisi tuntiakaan tuonnemmaksi sittenkuin tuon toisen kuolema oli tullut hänen tietoonsa. Niin uhkaava kuin tämä vaara olikin, ei se kuitenkaan ollut suurin levottomuuteni syy. Manon, huoli hänestä, häntä uhkaava vaara ja pakko menettää hänet hämmensivät niin ajatukseni, että silmäni mustenivat ja etten tietänyt missä olin. Kadehdin Synnelet'n kohtaloa. Pikainen kuolema tuntui minusta ainoalta tuskieni parannuskeinolta.

Mutta juuri tämä ajatus taas palautti minut tajuihini ja saattoi minut kykeneväksi tekemään päätöksen.

-- Kuinka! Minä tahdon kuolla -- näin huudahdin -- lopettaakseni tuskani. Onko siis jotain sellaista olemassa, jota pelkään enemmän kuin lemmittyni menettämistä? Tahdonpa kestää äärimäiset kärsimykset tukeakseni rakastettuani ja siirtää kuolemani siihen asti, kunnes ne osoittautuvat turhiksi.

Palasin kaupunkiin. Astuin asuntooni, missä tapasin Manonin puolikuolleena kauhusta ja levottomuudesta. Minun läsnäoloni viritti hänessä uutta toivoa. En voinut häneltä salata sitä kamalaa tapausta, joka oli minulle sattunut. Hän kaatui pyörtyneenä syliini kuullessaan minun puhuvan Synnelet'n kuolemasta ja saamastani haavasta. Kesti yli neljännestunnin ennenkuin sain hänet taas palautetuksi tajuihinsa.

Olin itse puolikuollut, enkä nähnyt vähintäkään mahdollisuutta meidän kumpaisenkaan turvaamiseen.

-- Manon, mitä nyt teemme? -- kysyin häneltä, hänen vähän toinnuttuaan. -- Oi, mitä nyt teemme? Minun on pakko paeta. Tahdotko sinä jäädä kaupunkiin? Niin, jää sinä tänne, voit vielä tulla onnelliseksi; ja minä lähden kauas sinusta hakemaan kuolemaa villi-ihmisten parista tai petojen kynsien raatelusta.

Hän nousi huolimatta väsymyksestään, ja tarttui käteeni vieden minut ovelle.

-- Paetkaamme yhdessä -- hän sanoi -- älkäämme hukatko hetkeäkään. Voitaisiin sattumalta löytää Synnelet'n ruumis, ja siinä tapauksessa emme ehtisi paeta.

-- Mutta, rakas Manon -- huomautin minä, ollen vallan suunniltani, -- sanohan minne voimme mennä. Näetkö sinä mitään pelastuksen tietä? Eikö olisi parempi, että sinä koetat elää täällä ilman minua, ja että minä vapaaehtoisesti menen tarjoamaan pääni kuvernöörille?

Tämä ehdoitus vaan lisäsi hänen intoansa pakenemaan. Minun oli pakko seurata häntä. Minulla oli vielä lähtiessäni tarpeeksi mielenmalttia ottaa mukaani muutamia huoneessa olevia väkijuomapulloja ja niin paljo ruokavaroja kuin taskuihimme mahtui. Sanoimme palvelijoillemme, jotka olivat viereisessä huoneessa, että läksimme iltakävelylle (tämä kuului jokapäiväisiin tapoihimme), ja poistuimme kaupungista nopeammin, kuin mitä Manonin heikot voimat näyttivät sallivan.

Vaikka en vielä ollut vapautunut epävarmuudestani pakopaikkaamme nähden, takerruin kahteen toiveeseen, joita vailla olisin kernaammin kuollut kuin ollut epätietoinen Manonin kohtalosta. Olin sinä lähes kymmenen kuukautta kestäneenä aikana, jonka olin viettänyt Amerikassa, siksi paljon oppinut tuntemaan maata, että minulla oli käsitystä siitä, miten tuli kesyttää villi-ihmisiä. Saattoi antautua heidän käsiinsä syöksymättä varmaan kuolemaan. Olin lisäksi oppinut muutaman sanan heidän kieltänsä ja eräitä heidän tapojaan niissä eri tilaisuuksissa, joissa olin heitä nähnyt.

Paitsi tätä kurjaa keinoa oli minulla tarjona vielä toinen mahdollisuus englantilaisten taholla, jotka, kuten tunnetaan, ovat perustaneet siirtokuntia näissä seuduin uutta maailmaa. Mutta pitkät välimatkat pelästyttivät minua: meidän oli kulkeminen heidän siirtokuntiinsa asti useita päiviä pitkin autioita maa-alueita ja kiipeäminen yli muutamien niin korkeiden ja jyrkkien vuorten, että tie tuntui vaivalloiselta kaikkein rotevimmille ja karaistuimmille miehille. Toivoin siitä huolimatta, että saatoimme turvautua näihin kahteen apukeinoon, nimittäin alkuasukkaisiin oppaina ja siihen, että englantilaiset ottaisivat meidät asumaan pariinsa.

Astuimme niin kauan kuin Manonin rohkeutta riitti, nimittäin lähes pari peninkulmaa, sillä tämä verraton rakastajatar kieltäytyi yhä levähtämästä aikaisemmin. Lopulta hän oli niin väsymyksen masentama, että tunnusti mahdottomaksi kulkea kauemmaksi. Yö oli jo tullut; istuuduimme keskelle aavaa ketoa, missä emme löytäneet ainoatakaan puuta suojaksi päämme päälle. Hänen ensi työnsä oli muuttaa haavaani side, jonka hän itse oli asettanut ennen lähtöämme. Turhaan koetin vastustaa tätä hänen aiettaan; olisin kuolettavasti pahoittanut hänen mieltään, jos olisin kieltänyt häneltä sen tyydytyksen, että tiesi minun voivan hyvin ja olevan vapaana vaarasta, ennenkuin hän ajatteli itseään. Alistuin hetken ajaksi hänen tahtoonsa ja vastaanotin häpeämättä ja vaieten hänen huolenpitonsa.

Mutta kun hän oli päättänyt hellän tehtävänsä, niin kuinka innokkaasti minä vuorostani ryhdyinkään toimimaan! Riisuin kaikki vaatteeni levittäen ne maahan hänen allensa, siten tehdäkseni hänen leposijansa pehmeämmäksi. Vastoin tahtoaan hänen oli suostuminen siihen, että minä käytin kaikkea, minkä saatoin kuvitella lieventävän hänen epämukavuuttaan. Lämmitin hänen käsiään kuumilla suudelmillani ja hehkuvilla huokauksillani. Valvoin koko yön hänen vieressään rukoillen taivasta suomaan hänelle suloisen ja rauhaisan unen. Oi, Jumalani! Kuinka rukoukseni olivat hehkuvat ja vilpittömät! Minkä armottoman tuomion nojalla sinä olit päättänyt olla niitä kuulematta?

Suokaa minulle anteeksi, että lyhyesti päätän kertomuksen, joka saa minut menehtymään. Kerron nyt teille onnettomuuden, jolla ei koskaan ole ollut vertaistaan; olen pyhittänyt koko elämäni sitä itkeäkseni. Mutta vaikka lakkaamatta kannan sitä mielessäni, epäröi sieluni kauhistuksen valtaamana joka kerta kun tahdon pukea sitä sanoihin.

Olimme viettäneet rauhallisesti osan yöstä; luulin rakkaan lemmittyni vaipuneen uneen, enkä rohjennut hengittää peläten häiritseväni hänen untansa. Huomasin päivän koittaessa tunnustellessani hänen käsiään, että ne olivat kylmät ja vapisivat; painoin niitä poveani vastaan, niitä lämmittääkseni. Hän huomasi tämän liikkeeni, ja ponnistaessaan voimiaan tarttuakseen minun käsiini, hän sanoi heikolla äänellä, että hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.

Pidin näitä sanoja alussa ainoastaan tavallisena onnettomuuden aiheuttamana puheena, ja vastasin siihen vaan rakkauden hellillä lohtusanoilla. Mutta hänen taajat huokauksensa, hänen äänettömyytensä minun kysyessäni, hänen käsiensä suonenvedontapainen puristus, niiden yhä kietoessa minun käsiäni, ilmaisivat minulle, että hänen onnettomuutensa loppu lähestyi.

Älkää vaatiko minua kuvaamaan tunteitani tai toistamaan hänen viimeisiä sanojaan. Menetin hänet, sain todisteen hänen rakkaudestaan vielä sinä hetkenä, jolloin hän heitti henkensä -- siinä kaikki, mitä jaksan ilmaista teille tästä kauheasta ja surkuteltavasta tapauksesta.

Minun sieluni ei seurannut häntä. Taivas ei varmaankaan vielä katsonut rangaistukseni määrää täydeksi; se on säätänyt, että minun senjälkeen on kituminen riutuvaa ja kurjaa elämää viettäen. En välitäkään koskaan sen onnellisemmasta elämästä.

Yli vuorokauden lepäsin painaen huuliani vasten Manonin kasvoja ja käsiä. Tarkoitukseni oli kuolla siihen paikkaan. Mutta mieleeni johtui seuraavana päivänä, että hänen ruumiinsa minun kuoltuani oli joutuva villipetojen haaskaksi. Päätin siis haudata hänet ja odottaa kuolemaani hänen haudallaan. Olin jo niin menehtymäisilläni nälän ja surun synnyttämään heikkouteen, että minun täytyi ponnistaa kaikki voimani pysyäkseni pystyssä. Minun oli pakko turvautua mukaan ottamiini väkijuomiin; nämä virkistivät voimiani sen verran, kuin oli tarpeellista surullisen tehtäväni täyttämiseen.

Minun ei ollut vaikea kaivaa siinä paikassa, missä olin; se oli hiekkamaata. Taitoin miekkani ja käytin sitä lapiona, mutta minulla oli enemmän apua paljaista käsistäni. Sain täten kaivetuksi tilavan haudan, laskin siihen sydämeni epäjumalan, huolellisesti käärittyäni hänet vaatteisiini, suojatakseni hiekalta. Mutta sitä ennen syleilin häntä lukemattomat kerrat mitä täydellisimmän rakkauden koko hehkulla. Istuuduin vielä hänen viereensä ja katselin häntä kauan; en hennonut luoda umpeen hautaa. Lopulta voimani taas alkoivat uupua ja peljäten, että ne kokonaan pettäisivät ennenkuin olin päättänyt tehtäväni, kätkin ainaiseksi maan poveen täydellisimmän ja viehättävimmän olennon, jota se koskaan päällänsä oli kantanut. Paneuduin sitten pitkäkseni hautakummulle, kasvot hietaa kohti ja sulkien silmäni siinä tarkoituksessa, etten niitä enää koskaan avaisi. Sitten huusin avuksi taivasta ja odotin kärsimättömänä kuolemaa.

Teistä tuntunee vaikealta uskoa, ettei tämän synkän toimituksen aikana yksikään kyynel välähtänyt silmistäni, ei yksikään huokaus kohonnut huulilleni. Syvä ahdistukseni ja varma päätökseni kuolla olivat tukahduttaneet kaikki epätoivon ja tuskan ilmaukset. Enkä levännytkään kauan siinä asennossani haudalla, ennenkuin menetin jäljellä olevan vähäisen tajuni ja tunnekykyni.

Tämän jälkeen, minkä nyt olette kuullut, tarinani loppu on niin mitätön, ettei se ansaitse kuuntelemisen vaivaa. Kun Synnelet oli viety kaupunkiin ja hänen haavansa oli tarkoin tutkittu, huomattiin ettei hän ollutkaan kuollut ja lisäksi etteivät hänen haavansa olleet vaarallisia. Hän kertoi enolleen, miten kaikki oli meidän välillämme tapahtunut, ja hänen jalomielisyytensä saattoi hänet heti mainitsemaan minun osoittamani jalomielisyyden. Lähetettiin etsimään minua, ja minun ja Manonin poissaolo herätti sen epäilyksen, että olimme paenneet. Silloin oli liian myöhäistä lähteä minua takaa ajamaan; mutta kaksi seuraavaa päivää käytettiin tähän työhön.

Minut löydettiin vailla elonmerkkiä Manonin haudalta, ja ne, jotka näkivät minut tuossa tilassa melkein alastomana ja haava verissä, olivat varmat siitä, että minut oli ryöstetty ja murhattu. He kantoivat minut kaupunkiin. Kuljetuksen synnyttämä liike herätti minut jälleen tajuihini. Kun avasin silmäni ja rupesin vaikeroimaan sitä onnettomuutta, että vielä olin elävien parissa, huomattiin, että vielä saatoin tulla hoidon alaiseksi; tämä minulle omistettiin, ja sen seuraus oli valitettavasti liiankin onnellinen.

Minä en välttänyt ankaraa vankeutta ja oikeudenkäyntiä. Kun Manon oli kadonnut, minua syytettiin siitä, että raivon ja mustasukkaisuuden puuskauksessa olin surmannut hänet. Kerroin suoraan surkuteltavan seikkailuni. Vaikka selontekoni Synnelet'ssä herätti kipeää surua, hän oli kyllin jalomielinen anomaan armahdustani, ja sen hän saikin aikaan.

Olin niin heikko, että minut täytyi kantaa vankilasta vuoteeseeni, johon ankara tauti sitoi minut kolmeksi kuukaudeksi. Vihani elämään ei ollenkaan heikentynyt; huusin lakkaamatta avukseni kuolemaa ja kieltäydyin kauan itsepintaisesti nauttimasta lääkkeitä. Mutta Kaitselmuksen tarkoituksena oli, sittenkuin se näin ankarasti oli rangaissut minua, saattaa kärsimykseni ja rangaistukseni minulle hyödyllisiksi. Se valaisi minua valollaan ylhäältä, joka minussa herätti syntyperäni ja kasvatukseni arvoisia ajatuksia.

Kun rauha oli alkanut syntyä sydämessäni, ei ruumiillinen parantumiseni viipynyt. Minä noudatin täydesti kunniantunnon kehoituksia ja jatkoin pienen toimeni täyttämistä, odottaessani Ranskan laivoja, jotka kerran vuodessa saapuvat tähän osaan Amerikkaa. Olin päättänyt palata kotimaahani siellä vakaantuneella, ja siveällä elämällä hyvittääkseni säädytöntä käytöstäni. Synnelet oli huolehtinut siitä, että rakkaan lemmittyni ruumis oli siirretty kunnialliseen paikkaan.

Noin kuusi viikkoa parantumisestani kävelin eräänä päivänä yksin rannalla ja näin silloin laivan, jonka kauppa-asiat toivat Uuden Orleansin rannalle. Pidin tarkasti silmällä matkustajien maihin nousua ja hämmästyin äärettömästi tuntiessani Tibergen niiden joukossa, jotka astuivat kaupunkia kohti. Hän kertoi minulle, että hänen matkansa ainoa vaikutin oli ollut halu nähdä minut ja kehoittaa minua palaamaan Ranskaan. Saatuaan kirjeeni, jonka olin lähettänyt Havresta, oli hän itse matkustanut sinne tarjotakseen minulle pyytämääni apua. Hän oli tuntenut mitä haikeinta mielipahaa kuullessaan minun jo lähteneen matkaan ja olisi heti ollut valmis seuraamaan minua, jos olisi voinut astua lähtövalmiiseen laivaan. Sellaista hän oli useita kuukausia etsinyt eri satamissa, ja löydettyään viimein Saint-Malossa yhden, joka nosti ankkurinsa purjehtiakseen Martiniqueen, oli hän astunut siihen, toivoen sieltä helposti pääsevänsä Uuteen Orleansiin. Mutta espanjalaiset merirosvot olivat matkalla ottaneet tämän laivan ja vieneet sen erääseen saareensa. Tiberge oli päässyt viekkaudella pakenemaan, ja useiden harharetkien jälkeen hän sattumalta oli joutunut siihen pieneen laivaan, joka juuri oli saapunut, ja näin oli hän onnellisesti päässyt luokseni.

En voinut tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani näin jalomieliselle ja uskolliselle ystävälle. Vein hänet asuntooni ja pyysin häntä vapaasti käyttämään kaikkea, minkä omistin. Sitten kerroin hänelle kaiken, mitä minulle oli tapahtunut lähdettyäni Ranskasta, ja valmistaakseni hänelle odottamattoman ilon, selitin hänelle, että ne hyveen siemenet, jotka hän aikaisemmin oli kylvänyt sydämeeni, alkoivat kantaa hedelmiä, joista hän oli oleva tyytyväinen. Hän vakuutti, että niin miellyttävä varmuus korvaisi kaikki hänen matkansa vastukset.

Vietimme yhdessä kaksi kuukautta Uudessa Orleansissa, odottaen Ranskan laivojen tuloa, ja päästyämme viimein matkaan, astuimme kaksi viikkoa sitten Havre-de-Grâcen rantaan. Sinne saavuttuamme lähetin kirjeen omaisilleni. Vanhemman veljeni vastauksesta sain surullisen tiedon isäni kuolemasta, johon syystä pelkään minun hairahdukseni osaltaan vaikuttaneen. Kun puhalsi myötäinen tuuli, astuin heti laivaan purjehtiakseni Calais'hen, aikoen sieltä matkustaa muutaman peninkulman päässä kaupungista asuvan ja meille sukua olevan aatelismiehen luo, missä veljeni kirjoitti odottavansa tuloani.