Part 15

Tuumin hiukan tätä suunnitelmaa. Mutta kun joka taholla kohtasin sellaista, mikä herätti minussa epätoivoa, tein todella epätoivoisen päätöksen. Kiitin seuralaistani hänen avustaan, luovuin hätyyttämästä vartijasotureita ja päätin nöyränä mennä rukoilemaan heitä ottamaan minut joukkoonsa, voidakseni saattaa Manonia Havre-de-Grâceen ja sieltä kulkea laivalla hänen kanssaan toiselle puolelle merta.

-- Koko maailma minua vainoaa tai pettää -- sanoin henkivartijalle, en enää voi luottaa kehenkään ihmiseen. En enää odota mitään kohtalolta enkä ihmisten avulta. Vastoinkäymiseni on kohonnut huippuunsa, minulla ei enää ole muu neuvona kuin alistua siihen. Ummistan siis silmäni kaikelle toivolle. Palkitkoon taivas teidän jalomielisyytenne! Hyvästi. Tulen auttamaan nurjaa kohtaloani toimeenpanemaan tuhoni, itse syöksyen tahallisesti sitä kohti.

Turhaan hän kehoitti minua palaamaan Parisiin. Pyysin, että hän antaisi minun toteuttaa päätökseni ja jättäisi minut viipymättä, jotta eivät vartijasoturit yhä edelleen luulisi, että tarkoituksemme oli hyökätä heidän kimppuunsa.

Minä ratsastin heitä kohti yksin hitaasti, ja kasvoni olivat niin masentuneen näköiset, etteivät he kaiketi voineet huomata mitään uhkaavaa lähenemisessäni. He pysyivät siitä huolimatta puolustusasennossa.

-- Rauhoittukaa, hyvät herrat -- sanoin heille saavuttuani heidän luokseen, en suinkaan aio taistella kanssanne. Tulen pyytämään teiltä armoa.

Kehoitin heitä täydellä luottamuksella jatkamaan matkaansa ja ilmoitin heille matkalla, mitä toivoin heidän hyväntahtoisuudeltaan.

He neuvoittelivat keskenään, miten heidän oli suhtauduttava tähän ehdoitukseen. Soturiparven johtaja puhkesi puhumaan toisten puolesta. Hän vastasi, että heidän saamansa määräykset vartioida vankejaan olivat mitä ankarimmat; että minä kuitenkin tein heihin niin miellyttävän vaikutuksen, että hän ja toverinsa minun tähteni tahtoivat hieman tinkiä virkainnostaan. Mutta minun tuli ymmärtää, että tämä minulle maksoi jonkun verran. Minulla oli jäljellä noin viisitoista pistolia ja sanoin heille peittelemättä, kuinka suuren rahasumman kukkaroni sisälsi.

-- No hyvä -- sanoi vartijasoturi -- tahdomme kohdella rahojanne jalomielisesti. Teidän ei tarvitse maksaa enempää kuin écun tunnilta voidaksenne seurustella sen tytön kanssa, joka näistä teitä enimmin miellyttää. Sehän on tavallinen hinta Parisissa.

En ollut maininnut heille erityisesti Manonia, minä kun en tahtonut, että he saisivat tietää intohimoisen kiintymykseni. He luulivat aluksi, että tämä vaan oli nuoren miehen päähänpisto, että hain hiukan ajanvietettä näiden naisolentojen seurassa. Mutta niin pian kuin luulivat huomaavansa, että olin rakastunut, he lisäsivät veroitustani siinä määrin, että kukkaroni oli tyhjä lähtiessämme Mantes'ista, missä olimme olleet yötä, ennenkuin saavuimme Passy'hin.

Tarvitseeko minun mainita kuinka surullisista asioista keskustelimme Manonin kanssa tällä matkalla tai mitä tunsin sielussani, kun näin hänet saatuani vartijasotureilta luvan lähestyä hänen ajoneuvojaan? Oi, sanat eivät koskaan voi ilmaista muuta kuin puolet sydämen tunteista. Mutta kuvitelkaa poloista rakastajatartani vyötäisiltään kahlehdittuna istumassa olkitukuilla, pää väsyneesti nojaten rattaiden laitaan, kasvot kalpeina ja kyynelvirtojen kostuttamina, jotka valuivat hänen luomiensa alta, vaikka hän koko ajan piti silmänsä suljettuina! Hän ei edes uteliaisuudesta ollut avannut niitä kuullessaan vartijoiden levottomuuden, kun nämä odottivat hyökkäystä. Hänen liinavaatteensa olivat likaiset ja epäjärjestyksessä, hänen hienot kätensä alttiina ankaran sään vaikutukselle. Sanalla sanoen nuo kasvot, jotka kykenivät viekoittelemaan jumaloivaan ihailuun koko maailmaa, näyttivät minusta olevan sanomattoman laiminlyödyt ja masentuneet.

Katselin häntä hetken, ratsastaessani rattaiden vieressä. Olin niin suunniltani, että monasti olin vähällä vaarallisesti pudota hevosen selästä. Huokaukseni ja usein toistuvat huudahdukseni vetivät hänen katseensa puoleeni. Hän tunsi minut, ja huomasin, että hän ollen ensi mielenliikutuksen vallassa yritti syöksyä alas rattailta tullakseen luokseni; mutta kahleidensa pidättämänä hän vaipui takaisin entiseen asentoonsa.

Pyysin vartijasotureita hetkeksi säälistä pysähtymään. He suostuivat siihen ahneudesta. Astuin alas hevoseni selästä ja istuuduin Manonin viereen. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, ettei pitkään aikaan voinut puhua eikä liikuttaa käsiään. Sillä aikaa minä kastelin niitä kyynelilläni, ja kun en minäkään saanut sanaa suustani, meidän molempien tila oli surkein, mitä saattoi kuvitella. Yhtä surullisia olivat puheemme, kun taas olimme saaneet kielen valtaamme. Manon puhui vaan vähän; tuntui siltä kuin häpeä ja suru olisivat turmelleet hänen puhe-elimensä -- ääni kaikui heikolta ja vapisevalta.

Hän kiitti minua siitä, etten ollut häntä unhoittanut ja siitä tyydytyksestä, jonka hänelle soin -- kuten hän huoaten virkkoi -- että ainakin vielä kerran sai nähdä minut ja sanoa minulle viimeiset hyvästit. Mutta kun olin vakuuttanut hänelle, ettei mikään kyennyt eroittamaan minua hänestä ja että olin valmis seuraamaan häntä maailman ääriin, häntä hoitaakseni, häntä palvellakseni, häntä rakastaakseni ja eroittamattomasti liittääkseni kurjan kohtaloni hänen kohtaloonsa, silloin tämä onneton nainen antautui niin hellään ja surumieliseen tunteenpurkaukseen, että pelkäsin hänen menehtyvän noin rajuun mielenliikutukseen. Kaikki mikä liikkui hänen sielussaan, näytti kokoontuvan hänen silmiinsä. Hän tuijotti niillä minuun. Joskus hän avasi suunsa, jaksamatta lausua loppuun sanoja, jotka oli alkanut, Muutaman sanan hän kuitenkin sai sanotuksi. Nämä sisälsivät ihailua minun rakkauteni johdosta, helliä valituksia sen ylenmääräisyydestä, epäilyksiä siitä, että hän oli voinut minussa herättää niin täydellisen tunteen, kehoituksia minulle luopumaan aikeestani seurata häntä ja sen sijaan etsimään muualta minun arvoistani onnea, jota ei sanonut minun voivan toivoa häneltä.

Huolimatta mitä julmimmasta kohtalosta löysin onneni hänen katseistaan ja siitä varmuudesta, että hän tunsi hellyyttä minua kohtaan. Olin todella menettänyt kaiken, mitä muut ihmiset pitävät arvossa; mutta olin Manonin sydämen omistaja, ja sehän oli ainoa aarre, jota minä pidin arvokkaana. Europpa tai Amerikka -- minulle oli yhdentekevää kummassa maanosassa elin, kunhan vaan olin varma siitä, että siellä olin onnellinen eläessäni yhdessä lemmittyni kanssa! Onhan koko maanpiiri kahden uskollisen rakastavan kotimaa. Ovathan he toisilleen isä, äiti, vanhemmat, ystävät, rikkaus ja onni.

Ainoa, mikä tuotti minulle levottomuutta, oli se ajatus, että Manon tulisi kärsimään puutetta. Kuvittelin jo asuvani hänen kanssaan viljelemättömässä seudussa, jonka asutuksena oli villikansaa.

-- Olen varma siitä, ettei heidän parissaan voi olla niin julmia miehiä kuin G.M. ja hänen isänsä. He antavat meidän ainakin elää rauhassa. Jos kertomukset heistä ovat tosia, he seuraavat luonnonlakeja. He eivät tunne tuota ahneudenraivoa, joka riivaa G.M:ää, eivätkä sitä eriskummaista kunniankäsitystä, joka on saattanut isäni vihollisekseni; he eivät tule häiritsemään kahta rakastavaa, joiden näkevät elävän yhtä yksinkertaisesti kuin he itse. -- Tässä suhteessa olin siis levollinen, Mutta en muodostanut itselleni mitään haaveellista käsitystä jokapäiväisen elämän tarpeista. Olin liian usein kokenut, että on sietämättömiä puutteita varsinkin herkälle nuorelle naiselle, joka on tottunut mukavaan ja ylelliseen elämään. Olin epätoivoissani siitä, että turhaan olin kuluttanut rahani ja että vartijasoturien konnamaisuus oli vähällä riistää minulta sen vähän, mikä minulla vielä oli jäljellä. Oivalsin, että omistamalla pienen rahasumman olisin voinut turvata itseni kurjuudelta Amerikassa, missä raha on harvinaista, ja lisäksi perustaa jonkun yrityksen pysyvän toimeentulon turvaamiseksi.

Nämä mietteet herättivät minussa ajatuksen kirjoittaa Tibergelle, joka aina oli ollut niin valmis tarjoamaan minulle apua ja ystävyyttä. Kirjoitin ensimäisestä kaupungista, johon poikkesimme. En maininnut hänelle muuta vaikutinta kuin sen pulan, johon aavistin joutuvani Havre-de-Grâcessa, minne tunnustin olevani matkalla saattamassa Manonia. Pyysin häneltä sata pistolia.

-- Lähetä ne minulle Havreen postinhoitajan välityksellä -- kirjoitin muun muassa. -- Käsitäthän, että tämä on viimeinen kerta, kun häiriten vetoan ystävyyteesi, ja etten voi, nyt kun onneton lemmittyni minulta riistetään ainaiseksi, antaa hänen lähteä matkaan ilman jotain lohduketta, joka lieventää hänen kohtaloansa ja minun kuolettavaa kaihoani.

Vartijasoturit olivat tulleet niin julkean vaativaisiksi huomattuaan intohimoni rajuuden, että alinomaa lisäsivät vähimmänkin myöntyväisyytensä hintaa, ennen pitkää tyhjentäen kukkaroni täydellisesti. Rakkaus ei sitäpaitsi sallinut minun säästää rahojani. Unhoituin viipymään aamusta iltaan Manonin läheisyydessä, enkä enää mitannut aikaa tunneissa, vaan pitkien päivien muodossa. Kun kukkaroni viimein oli vallan tyhjä, olin alttiina kuuden raakalaisen oikuille, jotka kohtelivat minua sietämättömän töykeästi. Näitte sen omin silmin Passyssa. Teidän kohtaamisenne oli onnellinen levonhetki, jonka kohtalo minulle soi. Se seikka, että kärsimykseni minut nähdessänne teissä herätti myötätuntoisuutta oli ainoa, mikä saattoi suosittaa minua jalomieliselle sydämellenne. Teidän auliisti tarjoamanne apu auttoi minut saavuttamaan Havren, ja vartijasoturit pitivät lupauksensa uskollisemmin kuin mitä olin toivonut.

Saavuimme Havreen. Menin kaikkein ensiksi postikonttoriin. Tiberge ei vielä ollut ehtinyt vastata. Otin tarkoin selvän siitä, minä päivänä saatoin odottaa hänen kirjettään. Se ei voinut saapua ennenkuin kahden päivän kuluttua, ja kurja kohtaloni oli säätänyt niin omituisesti, että laivamme oli määrä lähteä matkaan juuri sen päivän aamuna, jolloin odotin postin tuloa. En voi kuvailla teille epätoivoani.

-- Kuinka! -- huudahdin -- pitääkö minun onnettomuudessakin aina kokea vastoinkäymisen ylenmääräisyyttä.

Manon vastasi:

-- Oi, ansaitseeko näin onneton elämä, että huolehdimme siitä? Kuolkaamme Havressa, rakas ritarini. Tehköön kuolema äkkiä lopun kurjuudestamme. Siirrämmekö sen mukaamme tuntemattomaan maahan, jossa meitä epäilemättä odottavat kauheat vastoinkäymiset, kun nämä näyttävät olleen määrätyt rangaistuksekseni? Kuolkaamme -- näin hän toisti -- tai syökse ainakin minut surman suuhun ja mene etsimään toista kohtaloa onnellisemman rakastajattaren sylissä.

-- Ei, ei -- sanoin hänelle, minun kadehdittava kohtaloni on olla onneton sinun rinnallasi.

Hänen puheensa pani minut vapisemaan. Tajusin, että hän oli kärsimystensä murtama. Minä koetin näyttää rauhallisemmalta, karkoittaakseni hänestä kuoleman ja epätoivon ajatukset. Päätin yhä edelleenkin noudattaa samaa menettelyä; ja myöhemmin sain kokea, ettei mikään ole enemmän omansa luomaan rohkeutta naiseen, kuin sen miehen pelottomuus, jota hän rakastaa.

Menetettyäni toivon saada raha-apua Tibergeltä, möin hevoseni. Siitä saamani rahat ynnä ne, jotka vielä olivat jäljellä teidän anteliaasta lahjastanne, tekivät vähäisen, seitsemäntoista pistolin suuruisen summan. Niistä käytin seitsemän ostaakseni muutamia tarve-esineitä Manonin mukavuudeksi, ja kätkin jäljelle jääneet kymmenen pistolia huolellisesti tulevan omaisuutemme pohjarahastoksi ja toimeentulon toiveillemme Amerikassa. Minulla ei ollut mitään vaikeutta päästä mukaan laivaan. Haettiin juuri nuoria miehiä, jotka olivat halukkaat vapaaehtoisesti liittymään siirtokuntaan. Matkan ja elatuksen sain ilmaiseksi. Postin oli määrä lähteä Parisiin seuraavana päivänä, ja minä lähetin sen mukana kirjeen Tibergelle. Se oli liikuttava ja omansa äärimäisiin asti hellyttämään häntä, se kun saatti hänet tekemään päätöksen, joka saattoi johtua ainoastaan äärettömästä hellyyden ja jalomielisyyden kylläisyydestä, jota hän tunsi onnetonta ystävää kohtaan.

Laivamme lähti purjehtimaan. Tuuli oli meille koko ajan myötäinen. Sain kapteenilta erityisen paikan Manonille ja itselleni. Hän oli niin hyvä, että katsoi meitä toisin silmin kuin muita onnettomuustovereitamme. Olin heti ensi päivänä vienyt hänet syrjään ja kertonut hänelle osan kärsimyksistäni, herättääkseni hänessä jonkun verran kunnioitusta. En luullut tekeväni itseäni syypääksi häpeälliseen valheeseen sanoessani hänelle, että olin naimisissa Manonin kanssa. Hän oli uskovinaan sen ja lupasi minulle suojelusta. Siitä saimme koko matkan kestäessä todisteita. Hän huolehti siitä, että saimme kunnollista ruokaa, ja hänen huomaavaisuutensa meitä kohtaan tuotti meille kurjuustoveriemme kunnioituksen. Minä valvoin lakkaamatta, ettei Manonilla ollut mitään epämukavuutta. Hän huomasi sen hyvin, ja tämä havainto yhdistyneenä selvään tietoisuuteen siitä tavattoman erikoisesta tilasta, johon hänen tähtensä olin alistunut, saattoi hänet niin helläksi ja intohimoiseksi, niin tarkkaavaiseksi vähimmillekin tarpeilleni, että hänen ja minun välillä vallitsi alituinen kilpailu avuliaisuudessa ja rakkaudessa. Minä en ollenkaan kaihonnut Europpaa; päinvastoin tunsin sydämeni yhä enemmän paisuvan ja rauhoittuvan, kuta lähemmäksi Amerikkaa tulimme. Jos olisin ollut varma siitä, ettei meidän siellä täytynyt olla vailla elämän välttämättömiä tarpeita, olisin kiittänyt Kaitselmusta kärsimystemme näin onnellisesta päättymisestä.

Kahden kuukauden purjehduksen jälkeen saavutimme viimein toivotun rannikon. Ensi katseella ei tämä maa tarjonnut mitään miellyttävää. Seudut olivat siellä hedelmättömiä ja asumattomia; näki ainoastaan muutamia ruokoja ja puita, joista myrsky oli raastanut pois lehdet. Ei jälkiäkään ihmisistä tai eläimistä. Mutta kun kapteeni oli antanut laukaista muutaman kanuunoistamme, saimme ennen pitkää nähdä joukon Uuden Orleansin asukkaita, jotka lähestyivät meitä ilmaisten vilkasta iloa. Emme vielä nähneet kaupunkia, se kun oli siltä puolen pienen kummun peitossa. Meidät vastaanotettiin kuin olisimme astuneet alas taivaasta.

Nuo siirtolaisparat kyselivät meiltä kilvan Ranskan uutisia ja oloja niissä eri maakunnissa, joissa olivat syntyneet. He syleilivät meitä veljinä ja rakkaina tovereina, jotka tulivat ottamaan osaa heidän puutteeseensa ja yksinäisyyteensä. Suuntasimme heidän seurassaan kulkumme kaupunkiin. Mutta hämmästyimme huomatessamme lähemmäksi tultuamme, että se, mitä meille oli kehuen mainittu kelpo kaupungiksi, olikin vaan ryhmä harvoja mökki-pahaisia. Näissä asui viisi- tai kuusisataa henkeä. Kuvernöörin asunto näytti meistä hieman eroavan toisista korkeutensa ja asemansa puolesta. Sitä suojelevat muutamat multavallit, joiden ympäri juoksee leveä kaivanto.

Meidät esiteltiin heti hänelle. Hän keskusteli kauan salaa kapteenin kanssa, ja palattuaan sitten meidän luoksemme, hän tarkasti vuoroonsa jokaista laivalla saapunutta naista. Näitä oli luvultaan kolmekymmentä, sillä meihin oli Havressa liittynyt toinen joukkue. Tutkittuaan heitä kauan, kutsutti kuvernööri paikalle useita kaupungin nuoria miehiä, jotka riutuivat odottaessaan puolisoa. Kauneimmat tytöistä hän antoi etevimmille nuorille miehille, ja loput jaettiin arvalla. Hän ei vielä ollut sanonut mitään Manonille, mutta käskettyään muiden poistua, hän pyysi meitä molempia jäämään.

-- Kuulin kapteenilta -- hän virkkoi, että te olette naimisissa ja että hän matkalla on huomannut teidät henkeviksi ja kunnollisiksi ihmisiksi. En koskettele niitä seikkoja, jotka ovat aiheuttaneet onnettomuutenne. Mutta jos on totta, että teillä on yhtä paljon käyttäymisälyä, kuin mitä ulkomuotonne lupaa, en tule säästämään mitään helpoittaakseni kohtaloanne, ja te tulette puolestanne lisäämään viihtyväisyyttäni tällä kolkolla ja autiolla paikkakunnalla.

Minä vastasin tavalla, joka enimmin oli omansa vahvistamaan sitä käsitystä, jonka hän oli saanut meistä. Hän antoi määräyksensä asunnon järjestämisestä meille kaupungilla ja pyysi meidät luokseen illalliselle. Mielestäni hän oli hyvin kohtelias, ollakseen onnettomien maanpakolaisten päällikkö. Muiden läsnäollessa hän ei ollenkaan kysynyt seikkailujemme sisäistä yhteyttä. Keskustelu liikkui yleiskysymyksissä, ja huolimatta alakuloisuudestamme, koetimme me, Manon ja minä, saada sen hauskaksi.

Illalla hän antoi opastaa meidät meille sisustettuun asuntoon. Tapasimme kurjan hökkelin, jonka seininä olivat laudat ja savi, ja joka sisälsi pari kolme huonetta alikerroksena, ynnä ullakon niiden yläpuolella. Kuvernööri oli käskenyt tuoda sinne viisi tai kuusi tuolia ja muutamia muita välttämättömiä talousesineitä.

Manon näytti kauhistuvan nähdessään noin synkän asunnon. Mutta hän oli paljon enemmän pahoillaan minun tähteni kuin itsensä tähden. Hän istuutui jäätyämme kahdenkesken, ja alkoi itkeä katkerasti. Koetin ensin lohduttaa häntä. Mutta kun hän oli huomauttanut surkuttelevansa ainoastaan minua ja pitävänsä onnettomuudessamme silmällä ainoastaan minun kärsimystäni, koetin näyttää niin rohkealta jopa iloiseltakin, että tämä tarttuisi häneenkin.

-- Mitä valittaisinkaan -- virkoin hänelle, onhan minulla kaikki, mitä haluan. Sinä rakastat minua, eikö totta? Uskokaamme kohtalomme taivaan huostaan. En minä pidä sitä niin toivottomana. Kuvernööri on kohtelias mies, hän on osoittanut meitä kohtaan kunnioitusta, hän ei tule sallimaan, että meiltä puuttuu se, mikä on välttämätöntä. Mitä tulee majamme köyhyyteen ja kömpelöihin huonekaluihimme, olet voinut panna merkille, että täällä on harvoja henkilöitä, joilla on parempi asunto ja sisustus kuin meillä. Ja lisäksi sinä olet ihmeellinen velho, -- näin lisäsin syleillen häntä -- joka muuttaa kaiken kullaksi.

-- Silloin sinusta tulee maailman rikkain mies -- hän vastasi -- sillä jos ei koskaan ole ollut sellaista rakkautta, kuin se, jota sinä tunnet, on myös mahdotonta olla hellemmin rakastettu kuin sinä. Tuomitsen itseäni oikeuden mukaisesti. Tiedän täysin, etten koskaan ole ansainnut tuota verratonta kiintymystä, jota sinä osoitat minulle. Olen tuottanut sinulle suruja, jotka ainoastaan ääretön sydämesi hyvyys on voinut antaa minulle anteeksi. Olen ollut kevytmielinen ja epävakaa, ja vaikka olen rakastanut sinua raivokkaasti, kuten aina olen tehnyt, en ole ollut muuta kuin kiittämätön. Mutta et voi uskoa, kuinka olen muuttunut. Kyyneleeni, joiden olet nähnyt niin usein vuotavan lähtömme jälkeen Ranskasta, eivät ainoatakaan kertaa ole johtuneet omasta onnettomuudestani. Lakkasin sitä tuntemasta siitä hetkestä kun sinä jouduit sen alaiseksi. Olen itkenyt ainoastaan hellyydestä ja säälistä, sinua kohtaan. En voisi unhoittaa, että olen vaan hetkenkin surettanut sinua elämässäni. Alinomaan soimaan itseäni kevytmielisyydestäni ja ihailen sitä mitä rakkaus on saattanut sinut kykeneväksi tekemään onnetonta naista varten, joka ei sitä ole ansainnut, ja joka ei koko verellään hyvittäisi -- näin hän jatkoi, vuodattaen kyyneltulvia -- puoliakaan sinulle tuottamistaan kärsimyksistä.

Hänen kyyneleensä, puheensa ja äänenpainonsa vaikuttivat minuun niin eriskummaisesti, että tunsin jonkunmoista raukeamista sielussani.

-- Pidä varasi -- sanoin hänelle, pidä varasi, rakas Manonini: minulla ei ole tarpeeksi voimaa kestääkseni noin lämpimän kiintymyksesi todisteita, sillä enhän ole tottunut ilon ylenmääräisyyteen. -- Oi Jumalani -- huudahdin -- en enää pyydä sinulta mitään; olen varma Manonin sydämestä. Se on sellainen, jommoiseksi olen toivonut sitä ollakseni onnellinen. Onneni ei enää voi loppua, autuuteni on nyt taattu.

-- Niin on -- hän vastasi -- jos teet sen riippuvaksi minusta, ja tiedän hyvin, mistä minä alati löydän onneni.

Tässä ihanassa tietoisuudessa panin maata ja se muutti mökkini linnaksi, joka oli maailman mahtavimman kuninkaan arvoinen. Amerikka tuntui minusta tämän jälkeen onnen luvatulta maalta.

-- Uuteen Orleansiin tulee mennä -- sanoin usein Manonille -- jos tahtoo nauttia rakkauden oikeasta ihanuudesta. Täällä voi rakastaa epäitsekkäästi, ilman mustasukkaisuutta ja uskottomuutta. Maanmiehemme tulevat tänne etsimään kultaa. He eivät aavista, että me täältä olemme löytäneet paljoa kallisarvoisempia aarteita.

Ylläpidimme huolellisesti kuvernöörin ystävyyttä. Hän oli niin ystävällinen, että muutaman viikon saapumisemme jälkeen antoi minulle pienen toimen, joka sattumalta tuli avoimeksi linnoituksessa. Vaikka se ei ollut erityisen huomattava, otin sen vastaan taivaan armollisena sallimuksena. Se tarjosi minulle mahdollisuuden elää, olematta kenenkään vastuksena. Palkkasin itselleni palvelijan ja Manonille palvelijattaren. Pienet tulomme riittivät, sillä minä olin säästäväinen elintavoissani, ja Manon samoin. Emme koskaan laiminlyöneet tilaisuutta auttaa ja tehdä hyvää naapureillemme. Tämä avulias mieliala ja kohtelias käytöksemme hankki meille koko siirtokunnan luottamuksen ja kiintymyksen. Olimme ennen pitkää niin arvossa pidetyt, että kävimme kaupungin ensimäisistä kuvernöörin jälkeen.

Viattomat toimemme ja keskeymätön levollisuutemme palauttivat meihin huomaamattamme uskonnollisia tunteita. Manon ei koskaan ollut ollut jumalaton nainen. En minäkään ollut niitä paatuneita irstailijoita, jotka pitävät kunnianaan liittää uskonnottomuuden tapainsa turmelukseen. Rakkaus ja nuoruus olivat syynä kaikkeen säännöttömään elämäämme. Kokemus alkoi korvata ijän kypsyyttä: se vaikutti meihin samoin kuin vuodet. Puheaiheemme, jotka alati olivat vakavia, herättivät meissä vähitellen hyveisen rakkauden kaihon. Minä tein ensin Manonille ehdoituksia tähän muutokseen nähden. Tunsin hänen sydämensä pohjan. Hän oli suora ja luonnollinen kaikissa tunteissaan, mitkä ominaisuudet aina ovat suotuisia edellytyksiä hyveelle. Viittasin siihen, että onnestamme puuttui yksi seikka:

-- Se nimittäin -- näin sanoin -- että taivas sen vahvistaa. Meillä on molemmilla liian kaunis sielu ja sydän liian jalo, tahallisesti elääksemme unhoittaen velvollisuutemme. Vähät siitä, että niin elimme Ranskassa, missä meidän oli yhtä vaikeata luopua toisiamme rakastamasta kuin tyydyttää sitä lainmukaisella tavalla. Mutta Amerikassa, missä olemme riippuvaisia ainoastaan toisistamme, missä meidän ei enää tarvitse alistua säädyn ja hienojen tapojen mielivaltaisiin sääntöihin, missä lisäksi luullaan meidän olevan naimisissa, mikä estää meitä pian todella solmimasta aviota ja jalostamasta rakkauttamme valoilla, jotka uskonto pyhittää? Omasta puolestani tosin en tarjoa sinulle mitään uutta, tarjotessani sinulle sydämeni ja käteni; mutta olen valmis uudistamaan tämän lahjan alttarin edessä.

Minusta tämä puhe näytti täyttävän hänet ilolla.

-- Uskotko -- hän vastasi -- että olen sitä ajatellut lukemattomat kerrat tultuamme Amerikkaan? Mutta peläten pahoittavani sinua, olen kätkenyt tämän toiveen sydämeeni. Enkä ole niin vaativainen, että pyrkisin sinun puolisosi arvoon.

-- Oi, Manon -- vastasin minä -- olisitpa pian kuninkaan puoliso, jos taivas olisi antanut minun syntyä kruunupääksi. Älkäämme siis enää epäröikö. Eihän meidän tarvitse pelätä mitään esteitä. Puhun jo tänään siitä kuvernöörille, ja tunnustan hänelle, että tähän päivään asti olemme salanneet häneltä totuuden. Antakaamme tavallisten rakastavien kammoksua avion katkaisemattomia kahleita. He eivät niitä pelkäisi, jos meidän tavoin olisivat varmat siitä, että aina tulevat kantamaan rakkauden kahleita.

Läksin Manonin luota, joka tästä päätöksestä ylenmäärin ihastui.