Part 14

-- Elän yhdessä rakastajattareni kanssa -- sanoin hänelle -- olematta häneen sidottu vihkiäismenojen kautta. Herttua de... ylläpitää kahta rakastajatarta koko Parisin nähden; herra de ----:lla on jo kymmenen vuotta ollut lemmitty, jota rakastaa uskollisemmin kuin koskaan vaimoaan. Kaksi kolmannesta Ranskan säätyhenkilöistä pitävät kunnianaan rakastajattaren omistamista. Minä olen hieman petkuttanut pelissä. Markiisi de ----:lla ja kreivi ----:lla ei ole mitään muita tuloja. Prinssi de... ja herttua de... ovat samanlaisen ritarikunnan johtajia. -- Mitä tuli hankkeisiini molempien G.M:n rahoihin nähden, olisin niinikään helposti voinut todistaa, etten ollut vailla esikuvia, mutta minulla oli kyllin kunniantuntoa jälellä ollakseni tuomitsematta itseäni kaikkien niiden mukana, jotka olisin voinut esittää esikuvikseni, joten pyysin isääni antamaan minulle tämän heikkouteni anteeksi niiden kahden raivokkaan intohimon vuoksi, jotka olivat minua ahdistaneet, nimittäin kostonhalun ja rakkauden.

Isäni kysyi, saatoinko antaa hänelle viittauksia tehoisimpiin ja samalla huomiota herättämättömiin keinoihin minun pikaiseksi vapautuksekseni. Mainitsin, että poliisipäällikkö oli osoittanut ystävyyttä minua kohtaan.

-- Jos kohtaatte vaikeuksia -- sanoin hänelle -- eivät ne voi esiintyä kenenkään muun puolelta kuin molempien G.M:ien. Luulisin siis sopivaksi, että näkisitte vaivan mennä heitä tapaamaan.

Tämän hän lupasi tehdä.

En uskaltanut pyytää häntä puhumaan Manonin hyväksi. Tämä ei johtunut rohkeuden puutteesta, vaan siitä, että pelkäsin suututtaa isääni tällaisella ehdoituksella ja herättää hänessä ajatusta johonkin turmiolliseen hankkeeseen Manonia ja minua kohtaan.

Olen vielä epätietoinen siitä, eikö tämä pelkoni antanut aihetta suurimpiin onnettomuuksiini, se kun esti minut koettelemasta isäni mielialaa ja yrittämästä saattaa hänet suosiolliseksi onnetonta rakastajatartani kohtaan. Ehkä minun olisi onnistunut vielä kerta herättää hänen sääliänsä ja karaista hänet niiltä vaikutuksilta, jotka hän liiankin helposti sai vanhalta G.M:ltä. Kuka sen tietää. Nurja kohtaloni olisi kenties saanut voiton kaikista ponnistuksistani; mutta minä en olisi voinut syyttää muita kuin tätä kohtaloani ja vihamiesteni julmuutta onnettomuudestani.

Poistuttuaan vankilasta isäni meni suoraa päätä herra G.M:n luo. Hän tapasi hänet poikansa seurassa, jonka henkivartija rehellisesti oli päästänyt vapaaksi. En koskaan ole saanut tietää heidän keskustelunsa yksityiskohtia, mutta liiankin helposti saatoin kuvitella mitä laatua se oli, päättäen sen kauheista seurauksista. He menivät yhdessä, tarkoitan molemmat isät, poliisipäällikön luo, jolta pyysivät kahta suosionosoitusta. Toinen oli se, että minut heti vapautettaisiin Châtelet-vankilasta, ja toinen, että Manon loppuiäkseen teljettäisiin vankilaan tai lähetettäisiin Amerikkaan. Juuri tähän aikaan alettiin laivoilla lähettää paljon irtainta väkeä Mississippi-joelle. Poliisipäällikkö antoi heille kunniasanansa, että Manon oli lähetettävä matkalle ensi laivalla.

Herra G.M. ja isäni tulivat heti yhdessä tuomaan minulle sanan vapautuksestani. Edellinen sanoi kohteliaan sanan siitä, mitä oli tapahtunut, onnitteli minua siitä, että minulla oli sellainen isä ja kehoitti minua senjälkeen hyväkseni käyttämään hänen neuvojaan ja esimerkkiään. Isäni käski minun pyytää häneltä anteeksi vääryyttä, jonka muka olin aikonut tehdä hänen perhettään kohtaan, ja kiittää häntä siitä, että oli myötävaikuttanut minun vapauttamiseeni.

Poistuimme kaikki kolme mainitsematta ainoata sanaa rakastajattarestani. En rohjennut puhua hänestä edes vanginvartijoille heidän läsnäollessaan. Oi, minun poloiset suositukseni olisivat kuitenkin olleet aivan turhat! Julma määräys oli saapunut samaan aikaan kuin se, joka päästi minut vapauteen. Tuo onneton nainen vietiin tuntia myöhemmin sairaala-vankilaan, siellä yhtyäkseen muutamiin kurjiin olentoihin, jotka olivat tuomitut samaan kohtaloon.

Isäni oli pakoittanut minut seuraamaan häntä asuntoonsa, joten kello oli lähes kuusi illalla, kun minä sain tilaisuuden salaa hiipiä pois palatakseni vankilaani. Tarkoitukseni oli ainoastaan hankkia Manonille muutamia virvokkeita ja sulkea hänet ovenvartijan erityiseen hoitoon, sillä en toivonut, että minun sallittaisiin tavata häntä. En myöskään vielä ollut ehtinyt ajatella keinoja hänen vapauttamisekseen.

Pyysin saada puhua ovenvartijan kanssa. Anteliaisuuteni ja hiljainen käytöstapani olivat niin miellyttäneet häntä, että hän ei ollut vastahakoinen minua auttamaan ja että hän puhui Manonin kohtalosta kuin onnettomuudesta ainakin, joka häntä pahoitti, se kun saattoi tuottaa minulle surua. En ollenkaan käsittänyt tätä puhetta. Keskustelimme hetken ymmärtämättä toisiamme. Lopulta hän älysi, että minä tarvitsin selitystä, ja antoi sen minulle sellaisena, kuin kauhusta vapisten jo olen sen teille kertonut ja jonka nyt toistan uutta kauhua tuntien.

Halvaus ei koskaan ole vaikuttanut äkillisemmin ja hirvittävämmin. Kaaduin maahan sydämen sykkiessä niin rajusti, että sinä hetkenä, jolloin menetin tajuni, luulin ainaiseksi vapautuvani elämästä. Tämä luulo pysyi vielä osaksi jälleen palatessani tajuihini. Käänsin katseeni ympäri huonetta ja itseeni saadakseni varmuutta siitä, kuuluinko vielä elävien ihmisten onnettomaan luokkaan. Varmaa on, että jos olisin seurannut ainoastaan luonnon vaistoa, joka pyrkii vapautumaan mielipahasta, ei mikään olisi minusta tuntunut suloisemmalta kuin kuolema tuona epätoivon ja sekasorron hetkenä. Ei edes uskonto voinut uhata sietämättömämmällä kärsimyksellä toisessa elämässä kuin ne kamalat tuskat, jotka minua ahdistivat. Kuitenkin sain pian, kuin rakkauden toimeenpaneman ihmeen kautta, tarpeeksi voimia kiittääkseni taivasta siitä, että se palautti minulle tajunnan ja järkeni. Kuolemani olisi hyödyttänyt ainoastaan minua. Manon tarvitsi hengissä-oloani vapautuakseen, tarvitsi minua tuekseen ja tullakseen kostetuksi. Vannoin itseäni säälimättä ryhtyväni näihin tehtäviin.

Vankilan ovenvartija tarjosi minulle kaikkea sitä apua, jota olisin voinut odottaa vaan parhaalta ystävältäni. Vastaanotin hänen palveluksensa mitä syvimmällä kiitollisuudella.

-- Oi, te olette siis heltynyt minun tuskistani! -- minä huudahdin. -- Kaikki ihmiset hylkäävät minut. Isänikin on epäilemättä yksi julmimpia vainoojiani. Ei kukaan minua sääli. Te yksin täällä sydämettömyyden ja raakuuden pesäpaikassa osoitatte myötätuntoisuutta kurjinta kuolevaista kohtaan.

Hän neuvoi minulle, etten näyttäytyisi kadulla, ennenkuin olin hiukan tointunut mielenliikutuksestani.

-- Älkää huolehtiko minusta -- sanoin poistuessani; -- tulen näkemään teidät jälleen pikemmin kuin luulettekaan. Valmistakaa minulle kaikkein pimein koppinne, koetan tehdä itseni sen ansainneeksi.

Oikeastaan ei ensi tuumani ollut sen vähempää kuin että tahdoin surmata molemmat G.M:t ja poliisipäällikön ja sitten ase kädessä hyökätä sairaala-vankilaan, mukanani niin paljo väkeä kuin saatoin värvätä yritykseeni. Tuskin olisin säästänyt isäänikään kostonhankkeissani, jotka minusta tuntuivat niin oikeutetuilta, sillä vankilan ovenvartija ei ollut minulta salannut, että hän ja G.M. olivat perikatoni aikaansaajat.

Mutta astuttuani muutaman askeleen kadulla, ja kun raitis ilma oli hieman jäähdyttänyt vertani ja ruumiini nesteitä, raivoni väistyi vähitellen järkevämpien tunteiden tieltä. Vihollistemme kuolema olisi varsin vähän hyödyttänyt Manonia, ja se olisi epäilemättä riistänyt minulta kaiken mahdollisuuden auttaa häntä. Sitäpaitsi, turvautuisinko halpamaiseen murhatekoon? Mutta mikä toinen tie voisikaan avautua kostolleni? Kokosin kaikki voimani ja kaikki henkiset kykyni ensin pannakseni toimeen Manonin vapauttamisen, siirtäen kaiken muun tuonnemmaksi, kunnes tämä tärkeä yritys olisi onnistunut.

Minulla oli enää varsin vähän rahaa jälellä. Se oli kuitenkin välttämätön pohja, jolta oli alettava. En tuntenut useampia kuin kolme henkilöä, joilta voin saada rahaa, nimittäin herra de T:n, isäni ja Tibergen. Oli jotenkin epätodennäköistä saada mitään kahdelta viimemainitulta, ja häpesin vaivata ensimainittua pyynnölläni. Mutta kun ihminen on epätoivon partaalla, ei hän voi noudattaa hienotunteisuuden vaatimuksia. Menin viipymättä Saint-Sulpicen pappisseminaariin, välittämättä siitä, tunnettiinko minut siellä. Pyysin saada puhutella Tibergeä. Hänen ensi sanansa osoittivat, ettei hän vielä tuntenut viime seikkailujani. Tämä huomio sai minut muuttamaan aikeeni vedota hänen myötätuntoonsa. Puhuin hänelle yleensä siitä ilosta, jonka minulle oli tuottanut isäni jälleennäkeminen, ja pyysin häneltä sitten lainaksi vähän rahaa, vetäen verukkeeksi, että ennen lähtöäni Parisista tahdoin maksaa pois muutamat velat, joita en halunnut mainita. Hän ojensi minulle heti kukkaronsa. Minä otin siinä olevista kuudestasadasta frangista viisisataa. Tarjouduin antamaan hänelle velkakirjan, mutta hän oli liian jalomielinen sitä vastaanottaakseen.

Sieltä suuntasin kulkuni herra de T:n luo. Hänen edessään en ollenkaan teeskennellyt. Kuvasin hänelle onnettomuuteni ja kärsimykseni. Hän tunsi niistä jo pienimmätkin yksityiskohdat siitä, että tarkoin oli seurannut nuoremman G.M:n seikkailua. Hän kuunteli minua siitä huolimatta ja surkutteli minua syvästi. Kun kysyin häneltä neuvoa Manonin vapauttamisen keinoihin nähden, hän vastasi surullisena näkevänsä tässä suhteessa niin vähän valoa, että hänen täytyi luopua kaikesta toivosta, ellei taivas osoittaisi vallan erityistä suosiotaan. Hän mainitsi lisäksi varta vasten menneensä sairaala-vankilaan, senjälkeen kuin Manon oli sinne suljettu, mutta ettei hän edes ollut saanut lupaa tavata häntä, että poliisipäällikön määräykset olivat mitä ankarimmat ja että päälle päätteeksi sen onnettoman naisjoukon, johon Manon oli liitettävä, oli määrä lähteä matkaan parin päivän kuluttua. Olin niin hämmästynyt hänen kertomastaan, että hän olisi voinut puhua koko tunnin, minun häntä keskeyttämättä. Hän mainitsi edelleen, ettei ollut tullut tervehtimään minua vankilaan, ollakseen vapaampi auttamaan minua, kun ei tiedettäisi hänen olevan tuttaviani. Niiden tuntien aikana, jotka olivat kuluneet minun poistuttuani vankilasta, hän oli ollut huolissaan siitä, ettei tietänyt olinpaikkaani, ja oli halunnut mitä pikimmin tavata minut, antaakseen minulle sen ainoan neuvon, jonka avulla saatoin toivoa muutosta Manonin kohtalossa. Mutta tämä neuvo oli vaarallinen, ja hän pyysi minua ainaisesti pitämään salassa hänen osallisuutensa siihen. Tämä neuvo oli seuraava: minun tuli valita muutamia reippaita miehiä, jotka rohkenivat hyökätä Manonin vartijoiden kimppuun, kun nämä olisivat hänen seurassaan poistuneet ulkopuolelle Parisia. Hän ei odottanut kunnes aloin puhua varattomuudestani, vaan sanoi, ojentaen minulle kukkaron:

-- Kas tässä sata pistolia, jotka kenties voitte käyttää tarpeisiinne. Maksatte ne minulle takaisin joskus, kun raha-asianne taas ovat hyvällä kannalla.

Hän mainitsi vielä, että olisi tarjonnut avukseni miekkansa ja käsivartensa, jollei huoli maineestaan olisi estänyt häntä itseänsä ryhtymästä vapauttamaan rakastajatartani.

Tämä erinomainen jalomielisyys sai minut heltymään kyyneliin asti. Ilmaistessani kiitollisuuttani koetin tehdä sen niin vilkkaasti kuin masennukseni suinkin salli. Kysyin häneltä, eikö ollut mitään toivottavissa vetoamisesta poliisipäällikköön. Hän sanoi ajatelleensa sitä, mutta arveli tätä keinoa tehottomaksi, kun ei senlaatuista armahdusta voinut anoa ilman erityistä syytä, eikä hän saattanut keksiä minkä syyn voisi tuoda esiin saadakseen välittäjäkseen jonkun arvokkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön. Jos jotain tältä taholta oli toivottavissa, ei se voisi käydä päinsä muuten kuin muuttamalla G.M:n ja isäni mielipiteet ja pyytämällä heitä anomaan poliisipäälliköltä tuomion peruuttamista. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa voittaakseen puolellemme nuoren G.M:n, vaikka pelkäsi tämän hieman kylmenneen hänelle epäilyksien johdosta, jotka olivat heränneet hänessä meidän seikkailumme yhteydessä. Minua hän kehoitti yrittämään kaikkea taivuttaakseni isäni mielen.

Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä minulle, ei ainoastaan hänen vastustuksensa vuoksi, joka minun luonnollisesti oli voittaminen, vaan toisestakin syystä, joka suorastaan pani minut pelkäämään hänen kohtaamistaan. Olinhan vastoin hänen kieltoansa hiipinyt pois hänen asunnostaan, ja olin lujasti päättänyt olla sinne palaamatta senjälkeen kuin Manonin surullinen kohtalo oli tullut tietooni. Pelkäsin syystä, että hän väkisin pidättäisi minut ja samoin veisi minut mukaansa maaseudulle. Olihan vanhempi veljeni kerran noudattanut samaa menettelyä. Tosin nyt olin vanhempi, mutta mitä merkitsi ikä väkivallan edessä. Keksin kuitenkin keinon, joka turvasi minut vaaralta. Päätin nimittäin kutsua hänet julkiseen paikkaan ja käyttää kirjeessäni toista nimeä. Tämän tuuman toteutin heti. Herra de T. meni G.M:n luo ja minä Luxembourg-puutarhaan, mistä lähetin isälleni sanan, että eräs aatelismies nöyrimmästi pyysi häntä tulemaan sinne. Pelkäsin, että hän voisi jäädä tulematta, kun yö jo lähestyi. Hän ilmestyi kuitenkin hetken kuluttua palvelijan seurassa. Pyysin häntä poikkeamaan puistokujaan, missä saatoimme puhella häiriintymättä. Astuimme ainakin sata askelta puhumatta sanaakaan. Hän kuvitteli epäilemättä, ettei näin moniin valmistuksiin ollut ryhdytty ilman tärkeää tarkoitusta. Hän odotti, mitä minulla oli sanottavaa, ja minä puolestani mietin, mitä sanoisin.

Viimein avasin suuni ja sanoin vapisevalla äänellä:

-- Te olette hyvä isä. Olette osoittanut minulle ylenmäärin hyvyyttä ja olette antanut minulle anteeksi lukemattomat hairahdukseni. Taivas onkin todistajani, että teitä kohtaan tunnen mitä kunnioittavimpia ja hellimpiä lapsentunteita. Mutta minusta tuntuu, kuin ankaruutenne...

-- No, anna kuulua! Minun ankaruuteni...? -- keskeytti isäni, joka, kärsimätön kun oli, katsoi minun puhuvan liian hitaasti.

-- Oi, isäni, minusta tuntuu, kuin ankaruutenne olisi mennyt liian pitkälle siinä kohtelussa, jonka olette antanut tulla onnettoman Manonin osaksi. Te olette tässä kohdin noudattanut herra G.M:n mieltä. Tämä mies on vihassaan kuvaillut häntä teille mitä synkimmin värein. Te olette saanut tästä naisesta mitä kauheimman käsityksen. Hän on kuitenkin mitä suloisin ja rakastettavin olento maailmassa. Oi, jospa Kaitselmus olisi suvainnut herättää teissä halun nähdä hänet vaan hetken! Yhtä varma kuin olen hänen suloudestaan, yhtä varma olen siitä, että hän teitäkin olisi miellyttänyt. Te olisitte ruvennut häntä puolustamaan, olisitte inhonnut G.M:n katalia juonia, olisitte ruvennut säälimään häntä ja minua. Oi, siitä olen varma! Sydämenne ei ole tunnoton, te olisitte varmasti heltynyt...

Hän keskeytti minut vielä, huomatessaan, että puhuin liian innokkaasti voidakseni pian lopettaa. Hän tahtoi tietää, mihin pyrin niin intohimoisella puheella.

-- Rukoilemaan teiltä henkeäni -- vastasin -- jota en voi sietää hetkeäkään senjälkeen kuin Manon on lähtenyt Amerikkaan.

-- Ei, ei -- hän vastasi ankarasti. -- Näen kernaammin, että menetät elämäsi kuin että olet ilman järkevyyttä ja kunniaa.

-- Älkäämme siis enää jatkako -- minä huudahdin pysäyttäen hänet käsivarresta. -- Riistäkää siis minulta tämä vihattu ja sietämätön elämä. Sillä siinä epätoivossa, johon minut syöksette, on kuolema oleva minulle armolahja: se on oleva arvokas lahja isän kädestä lähteneenä.

-- Enhän antaisi sinulle muuta kuin minkä ansaitset -- hän vastasi. -- Tunnen useita isiä, jotka eivät olisi odottaneet näin kauan, ennenkuin olisivat ruvenneet itse pyöveliksesi. Mutta minun ylenmääräinen hyväsydämisyyteni on syössyt sinut turmioon.

Heittäydyin maahan hänen eteensä ja huudahdin syleillen hänen polviaan:

-- Oi, jos teillä vielä on sitä jäljellä, niin älkää paaduttako itseänne kyyneleilleni. Ajatelkaa, että olen poikanne. Oi! Muistelkaa äitiäni. Te rakastitte häntä niin hellästi. Olisitteko sallinut, että hänet olisi riistetty sylistänne? Olisitte puolustanut häntä kuoloon asti. Eikö toisilla ihmisillä voi olla samanlainen sydän kuin teillä? Saattaako olla taipumattoman ankara, kerran koettuaan, mitä hellyys ja suru tietää?

-- Älä enää puhu äidistäsi -- hän huomautti ärtyneellä äänellä; tuo muisto kiihoittaa katkeruuttani. Sinun irstailusi saattaisivat hänet kuolemaan surusta, jos hän vielä eläisi ja näkisi ne. Lopettakaamme tämä keskustelu, se kiusaa minua eikä kuitenkaan saa minua muuttamaan päätöstäni. Palaan asuntooni. Käsken sinun seurata minua sinne.

Se kuiva ja kova äänenpaino, jolla hän julisti tämän käskyn, pani minut liiankin selvästi käsittämään, että hänen sydämensä oli järkähtämätön. Poistuin hänestä matkan päähän, peläten että hänen mieleensä voisi juolahtaa omin käsin vangita minut.

-- Älkää lisätkö epätoivoani -- sanoin hänelle -- pakoittamalla minut tottelemattomuuteen. Minun on mahdoton seurata teitä. Yhtä mahdotonta on minun elää sen kovasydämisen kohtelun jälkeen, jota minulle olette osoittanut. Sanon siis teille ijäksi hyvästi. Kuolemani, josta pian kuulette puhuttavan -- näin lisäsin surullisesti -- on ehkä jälleen herättävä teissä isäntunteita minua kohtaan.

Kääntyessäni poistuakseni hänen luotaan, hän huusi vihan vimmassa:

-- Kieltäydytkö siis seuraamasta minua? Mene, syöksy turmiotasi kohti! Hyvästi, sinä kiittämätön ja kapinallinen poika!

-- Hyvästi raaka ja luonnoton isä -- minä huudahdin ollen suunniltani.

Riensin heti pois Luxembourg-puutarhasta ja astuin katuja pitkin kuin raivon riivaama mies, suunnaten kulkuni herra de T:n asunnolle. Matkalla kohotin käteni ja katseeni, avuksi huutaen taivaisia voimia.

-- Oi armias taivas -- huudahdin -- oletkohan sinä yhtä taipumaton kuin ihmiset? En enää voi odottaa apua muilta kuin sinulta.

Herra de T. ei vielä ollut palannut kotia; mutta hän saapui, odotettuani häntä muutaman hetken. Hänen välitystoimensa ei ollut onnistunut sen paremmin kuin minunkaan. Hän kertoi sen minulle masentuneen näköisenä. Nuori G.M., vaikka ei ollutkaan yhtä suuttunut Manoniin ja minuun kuin isänsä, ei ollut suostunut puhumaan meidän puolestamme. Hän oli kieltäytynyt siitä, peläten tuota kostonhimoista vanhusta, joka jo oli ankarasti kiivastunut hänelle, soimaten hänen yrityksiään hakea suhteita Manoniin.

Minulla ei siis ollut jäljellä muuta kuin väkivalta, sellaisena kuin herra de T. oli sitä minulle suunnitellut. Siihen nyt supistin kaikki toiveeni.

-- Ne ovat tosin hyvin epävarmat -- sanoin hänelle, mutta varmin ja lohdullisin toiveeni on että ainakin siinä yrityksessä itse suistun surman kitaan.

Läksin hänen luotaan, pyydettyäni häntä seuraamaan toimiani hyvillä toivotuksillaan, enkä enää ajatellut muuta kuin liittää itseeni tovereja, joihin olisin voinut siirtää kipinän rohkeuttani ja päättäväisyyttäni.

Ensimäinen, joka johtui mieleeni, oli tuo sama henkivartija, jota olin käyttänyt G.M:n vangitsemiseen. Päätin lisäksi mennä yöksi hänen huoneeseensa, kun minulla iltapäivän kuluessa ei ollut tarpeeksi joutoaikaa ajatellakseni yömajan hankkimista. Tapasin tuon miehen yksin. Hän tuli iloiseksi huomatessaan, että olin päässyt vapaaksi Châtelet-vankilasta. Ystävällisesti hän tarjosi minulle apuansa. Selitin hänelle, minkälaista avustusta hän saattoi minulle antaa. Hänellä oli tarpeeksi älyä huomatakseen yritykseen liittyviä vaikeuksia, mutta hän osoittautui kuitenkin kyllin jalomieliseksi koettaakseen voittaa ne.

Osan yöstä käytimme harkiten tuumiani. Hän puhui kolmesta kaartilaisesta, joita oli käyttänyt apunaan viime tilaisuudessa ja kehui heidän koeteltua taistelukelpoisuuttaan. Herra de T. oli tarkalleen maininnut niiden vartijoiden lukumäärän, joiden tuli olla Manonin saattona -- heitä ei ollut useampia kuin kuusi. Viisi rohkeata ja päättäväistä miestä riitti säikyttämään noita raukkoja, jotka pelkureina eivät rupeisi puolustautumaan kunniallisesti, jos voisivat välttää taistelun vaarat.

Kun minulta ei puuttunut rahoja, henkivartija neuvoi minua olemaan kitsastelematta, jos halusin olla varma kahakan onnistumisesta.

-- Tarvitsemme hevosia -- hän sanoi -- sekä pistooleja, ja lisäksi tulee jokaisella olla karbiini-pyssynsä. Minä otan toimekseni huomenna suorittaa nämä valmistukset. Soturimme tarvitsevat sitäpaitsi kolme siviilipukua, he kun eivät rohkene esiintyä tällaisessa hankkeessa rykmentin univormussa.

Annoin hänelle käteen sen sadan pistolin suuruisen summan, jonka olin saanut herra de T:ltä, ja ne kuluivat seuraavana päivänä viimeistä ropoa myöten. Nuo kolme soturia marssivat ohitseni. Minä innostutin heitä suurilla lupauksilla, ja karkoittaakseni heistä kaiken epäilyksen annoin heille jokaiselle etukäteen kymmenen pistolia.

Kun toiminnan päivä oli valjennut, lähetin varhain aamulla yhden heistä sairaala-vankilaan omin silmin näkemään vartijoiden lähdön saaliineen. Vaikka olin ryhtynyt tähän toimenpiteeseen yksinomaan liiallisesta levottomuudesta ja varovaisuudesta, se näyttäytyi vallan välttämättömäksi. Olin saanut vääriä tietoja heidän matkansa suunnasta; olin nimittäin varma siitä, että tuo surkuteltava joukko oli astuva laivaan la Rochellessa, ja olisin siis turhaan odottanut sitä Orléansiin johtavalla tiellä. Mutta kaartilaisen ilmoituksesta sain tietää, että joukko oli kulkeva Normandian tietä, ja sen oli määrä matkustaa Amerikkaan Havre-de-Grâcesta.

Läksimme heti Saint-Honoré-portille, kulkien viisaasti kyllä eri katuja. Esikaupungin rajalla liityimme yhteen. Hevosemme olivat pirteät, ja ennen pitkää huomasimme nuo kuusi vartijaa ja ne kahdet kurjat ajoneuvot, jotka te näitte pari vuotta sitten Passyssa. Tämä näky oli vähällä riistää minulta voimani ja tajuntani.

-- Oi kohtalo -- huudahdin -- oi julma kohtalo! Suo minulle tässä ainakin voitto tai kuolema.

Neuvoittelimme hetken, millä tavoin meidän oli toimeenpantava hyökkäyksemme. Vartijasoturit eivät olleet neljääsataa askelta kauempana edessämme, ja me saatoimme tukkia heiltä tien oikaisemalla pienen pellon poikki, jota valtatie kiersi. Henkivartija neuvoi poikkeamaan tälle peltotielle ja yllättämään heidät, äkkiarvaamatta hyökkäämällä heidän kimppuunsa. Minä hyväksyin tämän tuuman ja kannustin ensimäisenä hevostani. Mutta kohtalo oli armotta hylännyt rukoukseni.

Kun vartijasoturit näkivät viiden ratsumiehen rientävän heitä vastaan, käsittivät he heti, että tässä oli kyseessä hyökkäys. He asettuivat puolustusasentoon ja pitivät pistimensä ja pyssynsä päättäväisesti valmiina.

Tämä näky, joka vaan enemmän innosti henkivartijaa ja minua, riisti äkkiä rohkeuden meidän kolmelta raukkamaiselta toveriltamme. He pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta, ja vaihdettuaan keskenään muutamia sanoja, joita en voinut kuulla, he käänsivät hevosensa ja karauttivat täyttä laukkaa takaisin Parisiin.

-- Hyvä Jumala -- sanoi henkivartija, joka näytti yhtä kiihoittuneelta kuin minä tämän häpeällisen petoksen johdosta -- mitä nyt teemme? Meitähän on ainoastaan kaksi.

Minä olin sanaton raivosta ja hämmästyksestä. Pysähdyin ja epäröin, lähteäkö ensi työkseni kostamaan noille kurjille, ajamalla heitä takaa ja rankaisemalla heitä siitä, että hylkäsivät minut. Milloin seurasin katseillani heidän pakoansa, milloin taas pidin silmällä toisella puolen olevia vartijasotureita. Jos olisin voinut jakautua kahtia, olisin yhtä haavaa hyökännyt näiden molempien raivoni esineiden kimppuun. Loin tuijottavat katseeni vuoroin molemmille tahoille.

Henkivartija, joka silmieni harhailevasta ilmeestä päätti, että epäröin, pyysi minua kuuntelemaan neuvoaan.

-- Kun meitä on ainoastaan kaksi -- hän huomautti -- olisi mieletöntä ahdistaa kuutta yhtä hyvin asestettua miestä kuin me, he kun lisäksi näyttävät uljaasti odottavan meitä. Meidän täytyy palata Parisiin ja koettaa valita paremmin apurimme. Vartijasoturit eivät voi tehdä pitkiä päivämatkoja noilla kaksilla raskailla rattailla. Huomenna saavutamme heidät aivan helposti.