Part 13

Suostuin, kun hän ei hellittänyt, vaikka salainen ääni sydämessäni tuntui ennustavan onnetonta loppua. Lähdin kaupungille pyytääkseni paria kolmea henkivartijaa, joihin Lescaut oli tutustuttanut minut, ryhtymään toimiin G.M:n vangitsemista varten. Tapasin ainoastaan yhden heistä kotona, mutta hän oli yritteliäs mies, joka tuskin oli kuullut, mistä oli kysymys, kun jo vakuutti, että kaikki oli onnistuva hyvin. Hän pyysi ainoastaan kymmenen pistolin suuruisen summan palkinnoksi kolmelle kaartisoturille, joita hän päätti käyttää yritykseen, itse ollen sen johtajana. Pyysin, ettei hän hukkaisi aikaa. Eikä hän tarvinnut täyttä neljännestuntia saadakseen heidät kokoon. Odotin heitä hänen asunnossaan, ja kun hän oli saapunut kätyreineen, vein itse hänet erään kadun kulmaan, josta herra G.M:n välttämättä oli kulkeminen palatessaan Manonin luo. Kielsin pahoin pitelemästä häntä, mutta kehoitin vartioimaan häntä niin tarkasti kello seitsemään asti seuraavana aamuna, että saatoin olla varma siitä, ettei hän päässyt pakenemaan. Hän taas sanoi aikomuksensa olevan viedä tuo herrasmies huoneeseensa ja pakoittaa hänet riisuutumaan jopa panemaan maata hänen vuoteeseensa, kun sillävälin hän ja hänen kolme apuriansa viettäisivät yönsä juoden ja pelaten.

Jäin heidän seuraansa, kunnes näin herra G.M:n ilmaantuvan, ja vetäydyin silloin muutaman askeleen loitommalle pimeään paikkaan, ollakseni näkemässä niin erikoista kohtausta. Henkivartija pysäytti hänet pistooli kädessä ja selitti hänelle kohteliaasti, ettei tavoitellut hänen henkeään eikä rahojaan, mutta että jos hän vähääkään estelisi seuraamasta häntä tai päästäisi heikonkin huudon, niin ampuisi hän luodin hänen otsaansa. G.M., joka näki hänellä olevan tukenaan kolme soturia ja joka ilmeisesti pelkäsi pistoolia, ei tehnyt vastarintaa. Näin häntä vietävän pois kuin karitsaa.

Palasin heti Manonin luo ja poistaakseni vähimmänkin epäluulon palvelijoista, sanoin hänelle sisäänastuessani, ettei tarvinnut odottaa G.M:iä illalliseksi. Hänelle oli muka ilmaantunut tärkeitä asioita, jotka viivyttivät häntä poissa kotoa vastoin hänen tahtoansa. Hän oli muka antanut minulle tehtäväksi viedä perille hänen anteeksipyyntönsä ja kehoittanut minua syömään illallista Manonin kanssa, mitä minä pidin suurena suosionosoituksena, kun oli kyseessä niin kaunis nainen. Manon säesti hyvin taitavasti minun juontani. Me istuimme pöydän ääreen ja näytimme vakavilta, palvelijain ollessa sisällä tarjoilemassa. Kun lopulta olimme päästäneet heidät menemään, vietimme yhden elämämme ihanimmista illoista. Käskin salaa Marcel'in hakea ajurin ja sanoa hänelle, että hän seuraavana aamuna ennen kello kuutta tulisi portille. Puoliyön aikaan olin lähtevinäni pois Manonin luota, mutta palasin hiljaa Marcel'in avulla ja valmistauduin panemaan maata G.M:n vuoteeseen, niinkuin jo olin anastanut hänen paikkansa pöydän ääressä.

Kaiken tämän kuluessa paha henkemme valmisteli turmiotamme. Keskellä ilomme huumausta miekka riippui uhkaavana päämme päällä. Sitä kannattava lanka oli katkeamaisillaan. Mutta jotta perikatomme kaikki yksityiskohdat paremmin selviäisivät, on minun mainittava sen syyt.

G.M:iä seurasi palvelija, silloin kun soturit vangitsivat hänet. Kauhistuneena herransa onnettomuudesta tämä mies peräytyi ja pakeni, ja hänen ensimäinen toimenpiteensä herraansa auttaakseen oli se, että hän vanhalle G.M:lle antoi tiedon siitä, mitä oli tapahtunut.

Näin ikävä uutinen luonnollisesti saattoi tämän hyvin levottomaksi. Tällä miehellä oli tämä ainoa poika, ja ikäänsä nähden hän oli hyvin kiivas. Ensin hän tahtoi palvelijalta kuulla kaikki, mitä hänen poikansa oli tehnyt sinä iltapäivänä; oliko hän joutunut riitaan jonkun kanssa, oliko hän sekaantunut jonkun toisen jupakkaan, oliko hän käynyt jossakin pahamaineisessa talossa. Palvelija, joka luuli isäntänsä olevan hengenvaarassa ja arveli velvollisuudekseen ilmaista kaikki voidakseen auttaa häntä, kertoi kaiken, minkä tiesi herransa rakkaudesta Manoniin ja kuinka paljo kuluja hänellä oli ollut tämän naisen tähden, miten hän oli viettänyt iltapäivää kotonaan noin kello yhdeksään asti, että hän sitten oli poistunut kotoa ja paluumatkallaan joutunut tuon onnettomuuden uhriksi. Tämä riitti herättämään vanhuksessa sen epäilyksen, että hänen poikansa oli joutunut jonkun kilpailijan käsiin. Vaikka kello jo oli puoli yksitoista illalla, hän ei hetkeäkään epäröinyt lähtemästä poliisipäällikön luo, jonka pyysi antamaan erityiset määräykset kaikille kulkuvahdeille, ja saatuaan yhden seuraansa hän itse riensi sille kadulle, missä poikansa oli vangittu. Hän tutki kaikki ne paikat kaupungilla, joista toivoi löytävänsä hänet, ja kun ei nähnyt ainoatakaan jälkeä hänestä, hän lopulta antoi opastaa itsensä poikansa rakastajattaren asuntoon, jonne poikansa mahdollisesti oli saattanut palata.

Minä olin panemaisillani maata, kun hän saapui. Makuuhuoneen ovi oli suljettu, joten en kuullut kolkutusta portille, mutta hän tuli sisään kahden poliisin seuraamana, ja kysyttyään tuloksetta poikaansa, häntä halutti tavata rakastajatarta, saadakseen häneltä jotain tietoja. Hän nousee siis yläkertaan, poliisit yhä kintereillään. Me olimme juuri laskeutumassa vuoteeseen; silloin hän aukaisee oven ja jäätää veremme ilmestymällä eteemme.

-- Taivaan Jumala! Se on vanha G. M. -- näin sanoin Manonille. Hyökkään tempaamaan käteeni miekkaani. Pahaksi onneksi se oli kietoutunut vyöhöni. Poliisit, jotka huomasivat liikkeeni, lähestyivät heti käydäkseen minuun käsiksi. Paitasillaan oleva mies on auttamattomasti alttiina ahdistajalleen. He riistivät minulta kaiken puolustautumisen mahdollisuuden.

Joskohta hämmästyneenä tästä näystä G.M. pian tunsi minut ja vielä helpommin Manonin.

-- Onko tämä harhanäky -- hän virkkoi ankarana -- vai näenkö todella edessäni ritari des Grieux'n ja Manon Lescaut'n?

Minä tunsin niin suurta häpeää ja mielipahaa, etten vastannut mitään. Hän näytti muutaman hetken hautovan mielessään erilaisia ajatuksia, ja niinkuin olisivat nämä äkkiä sytyttäneet hänen vihansa, hän huudahti, kääntyen minun puoleeni:

-- Haa, sinä poloinen, olen varma siitä, että olet surmannut poikani!

Tämä häpeällinen syytös ärsytti minua suuresti.

-- Sinä vanha konna -- vastasin hänelle ylpeästi, -- jos olisin aikonut surmata jonkun sinun perheesi jäsenistä, niin totisesti olisin alkanut sinusta.

-- Pitäkää häntä lujasti kiinni -- hän sanoi poliiseille. Hänen täytyy antaa minulle tietoja pojastani. Hirtätän hänet huomispäivänä, ellei hän heti paikalla ilmaise minulle, mitä on hänelle tehnyt.

-- Sinä hirtätät minut! -- toistin minä. -- Sinun kaltaisesi ilkimykset päinvastoin ovat kypsät hirtettäviksi. Tiedä, että minun suonissani virtaa jalompaa ja puhtaampaa verta kuin sinussa. Niin -- lisäsin -- tiedän, mitä on tapahtunut pojallesi; ja jos vielä minua ärsytät, kuristutan hänet kuoliaaksi ennen aamun valkenemista ja sinulle lupaan saman kohtalon hänen jälkeensä.

Oli varomatonta tunnustaa hänelle, että tiesin, missä hänen poikansa oli, mutta ollen vihan vimmassa en malttanut olla sitä sanomatta. Hän kutsui heti saapuville kuusi muuta poliisia, jotka odottivat portilla, ja käski heidän vangita kaikki talon palvelijat.

-- Kas noin, herra ritari -- hän sitten jatkoi ivallisesti -- te tiedätte, missä poikani on ja aiotte kuristuttaa hänet kuoliaaksi, kuten sanotte. Mutta olkaa varma siitä, että me aiomme järjestää tämän asian parhaalla tavalla.

Hän lähestyi Manonia, joka istui vuoteen laidalla ja itki, ja lausui hänelle muutamia pilkallisia kohteliaisuuksia siitä vallasta, jonka alaiseksi hän oli saattanut sekä isän että pojan, ja kuinka hyvin hän sitä käytti. Tuo vanha himokas hirviö yritti lisäksi lähestyä Manonia liian tuttavallisesti.

-- Varo kajoamasta häneen -- huusin minä -- ei olisi mitään pyhää, mikä voisi pelastaa sinut minun käsistäni. Hän poistui jättäen huoneeseen kolme poliisia, joiden käski huolehtia siitä, että me kiireisesti pukeuduimme.

En tiedä, mitä hän aikoi meille tehdä. Ehkä olisimme päässeet vapaiksi, jos olisimme ilmaisseet hänen poikansa olinpaikan. Minä tuumin pukeutuessani, eikö se ollutkin paras menettely. Mutta vaikka hän olikin siinä mielentilassa lähtiessään huoneestamme, oli tämä mielentila kokonaan muuttunut hänen palatessaan. Hän oli käynyt kuulustelemassa Manonin palvelijoita, jotka poliisit olivat vanginneet. Mutta hän ei saanut tietää mitään niiltä, jotka Manon oli saanut hänen pojaltaan. Mutta kuultuaan, että Marcel oli aikaisemmin palvellut meillä, hän päätti panna tämän puhumaan peloittamalla häntä uhkauksilla.

Marcel oli uskollinen mies, mutta yksinkertainen ja typerä. Muisto siitä, millä tavalla oli pelastanut Manonin sairaalavankilasta ynnä G.M:n hänessä herättämä kauhu vaikuttivat niin voimakkaasti hänen heikkoon ymmärrykseensä, että hän luuli hirsipuun tai teloituspyörän häntä odottavan. Hän lupasi antaa ilmi kaiken, mitä oli saanut tietää, kunhan vaan säästettiin hänen henkensä. Tästä G.M. sai varmuuden siitä, että meidän hankkeissamme oli jotain vakavampaa ja rikollisempaa, kuin mitä hänellä oli ollut siihenasti syytä epäillä. Ja hän takasi Marcelille sekä hänen henkensä että palkinnon hänen tunnustuksestaan.

Tuo poloinen mies ilmaisi silloin hänelle osan meidän suunnitelmistamme, joista peittelemättä olimme keskustelleet hänen läsnäollessaan, hänen kun oli määrä olla mukana niiden toteuttamisessa. Tosin hän ei ollenkaan tietänyt niihin Parisissa tekemiämme muutoksia. Mutta lähdettäessä Chaillot'sta hän oli kuullut, miten yritys oli järjestetty ja mikä osa hänellä siinä oli näyteltävänä. Hän selitti siis herra G.M:lle, että tarkoituksemme oli vetää hänen poikaansa nenästä, että Manonin piti saada tai että hän jo oli saanut kymmenentuhatta frangia, mikä summa meidän tuumiemme mukaan ei koskaan joutuisi G.M:n perillisille.

Saatuaan kuulla tämän, vanhus palasi kiivaasti huoneeseemme. Sanaakaan sanomatta hän meni pukuhuoneeseen, mistä helposti löysi tuon rahasumman ja koristeet. Sitten hän palasi luoksemme kasvot punoittavina, näytti meille niitä, suvaiten mainita niitä meidän varkaansaaliiksemme, ja syyti meille solvaavia soimasanoja. Helminauhan ja rannerenkaat hän pisti Manonin nenän alle.

-- Tunnetteko nämä? -- hän kysyi ivallisesti hymyillen. Ettepä näe niitä ensi kertaa. Vallan samat, totta jumaliste! Ne kelpasivat teille, kaunokaiseni, totta kai! Lapsiparat! -- hän vielä lisäsi -- he ovat todella sangen miellyttäviä kumpikin, vaikkakin pikku varkaita.

Sydämeni oli pakahtua kuullessani tätä solvaisevaa puhetta. Olisin hetken vapaudesta antanut... Vanhurskas taivas, mitä olisinkaan antanut? Lopulta sain itseni hillityksi sen verran, että saatoin sanoa hänelle noudattaen malttia, joka oikeastaan ei ollut muuta kuin raivon huippu:

-- Lopettakaa, herraseni, julkeat ivapuheenne. Mistä onkaan kysymys?

-- On kysymys siitä, herra ritari -- hän vastasi -- että suoraa päätä saatte marssia Châtelet-vankilaan.

Vavisten aavistin mitä kaikkia vaaroja siitä johtuisi. Huolimatta ylpeydestäni oivalsin, että minun täytyi alistua kohtaloni pakkoon ja mielistellä pahinta vihamiestäni, voittaakseni jotain nöyryydellä. Kohteliaasti pyysin häntä hetken kuuntelemaan minua.

-- En tahdo puolustaa itseäni, hyvä herra. Tunnustan, että nuoruuteni hulluus on saattanut minut suuriin hairahduksiin, jotka ovat teitä niin syvästi loukanneet, että teillä on syytä tyytymättömyyteen. Mutta jos tunnette rakkauden voiman, jos voitte käsittää, kuinka paljon kärsii onneton nuori mies, jolta riistetään hänen rakkaimpansa, niin pidätte kenties anteeksiannettavana, että olen tavoitellut pientä koston tuottamaa tyydytystä tai ainakin voinette katsoa kärsimääni solvausta riittäväksi rangaistukseksi. On tarpeetonta vankilalla tai kidutuksella pakoittaa minua ilmaisemaan missä poikanne on. Hän on turvassa. Minun tarkoitukseni ei ole ollut vahingoittaa häntä tai loukata teitä. Olen valmis mainitsemaan teille sen paikan, missä hän kaikessa rauhassa viettää yötään, jos olette niin armollinen, että annatte meille vapauden.

Kaukana siitä, että olisi heltynyt rukoilevasta pyynnöstäni, tuo vanha peto käänsi minulle nauraen selkänsä. Hän lausui ainoastaan muutaman sanan osoittaakseen minulle, että tunsi tuumamme alusta loppuun. Mitä hänen poikaansa tuli, hän lisäsi raa'asti, hänet kyllä löydettäisiin, kun minä en ollut häntä tappanut.

-- Viekää hänet Châtelet-vankilaan -- hän sanoi poliiseille -- ja varokaa, ettei ritari pääse teiltä karkaamaan; hän on ovela veijari, joka jo kerran on paennut Saint-Lazaresta.

Hän poistui ja jätti minut tilaan, jota helposti saattaa kuvitella.

-- Oi taivas -- huudahdin -- vastaanotan nöyrästi kaikki iskut, jotka lähtevät sinun kädestäsi! Mutta se, että viheliäisellä konnalla on valta kohdella minua näin julmasti, syöksee minut epätoivon kuiluun.

Poliisit huomauttivat, ettemme antaisi heidän kauempaa odottaa, heillä kun oli kuomivaunut portilla. Ojensin käteni Manonille johdattaakseni hänet alas.

-- Tule, rakas kuningattareni -- sanoin hänelle -- ja alistu ankaran kohtalomme armottomaan pakkoon. Ehkä taivas suvaitsee kerran saattaa meidät onnellisempaan tilaan.

Läksimme matkaan istuen samoissa vaunuissa. Manon laskeutui minun syliini. En ollut kuullut hänen sanovan sanaakaan sen hetken jälkeen, jolloin G.M. näyttäytyi; mutta nyt, ollessaan kahdenkesken minun kanssani, hän lausui minulle lukemattomia helliä sanoja, soimaten itseään siitä, että oli syypää minun onnettomuuteeni.

-- Minä en ole surkuteltava -- huomautin minä; -- muutaman kuukauden vankeus ei minua peloita ja pidän aina Châtelet'ta Saint-Lazarea parempana. Mutta sinun tähtesi, rakkaani, sydämeni on huolissaan. Mikä kohtalo niin viehättävälle olennolle! Taivas, miksi kohtelet näin ankarasti täydellisintä teosta? Miksi emme me molemmat ole syntyneet sellaisin ominaisuuksin, jotka vastaisivat surkeuttamme? Luonto on antanut meille henkevyyttä, aistin hienoutta ja herkkätunteisuutta. Mutta oi! Mitä kaikki tämä meitä hyödyttää, kun niin monet alhaiset sielut, jotka ansaitsisivat meidän kohtalomme, nauttivat kohtalon kaikkia etuja.

Nämä ajatukset täyttivät sydämeni surulla. Mutta ne eivät olleet mitään verrattuina niihin, jotka kohdistuivat tulevaisuuteen: minua riudutti pelko Manonin puolesta. Hän oli jo ollut sairaala-vankilassa, ja vaikka hän sieltä oli päässyt säädyllisellä tavalla, tiesin, että toistuminen tässä suhteessa toi mukanaan mitä vaarallisimpia seurauksia. Olisin tahtonut ilmaista hänelle ahdistukseni, mutta pelkäsin peloittavani häntä liiaksi. Vapisin hänen tähtensä, rohkenematta varoittaa häntä uhkaavasta vaarasta, ja suutelin häntä huoaten, vakuuttaakseni hänelle ainakin rakkauttani, ainoa tunne, jota rohkenin tulkita.

-- Manon -- sanoin hänelle -- puhu vilpittömästi, tuletko aina rakastamaan minua?

Hän vastasi olevansa hyvin onneton siitä, että minä sitä saatoin epäillä.

-- No hyvä -- jatkoin minä -- enhän minä sitä epäilekään, ja kun minulla on tämä varma tietoisuus, tahdon uhmailla kaikkia meidän vihollisiamme. Tulen vetoamaan omaisiini päästäkseni vapaaksi Châtelet'sta, ja henkeni on minulle vallan hyödytön, ellen heti vapauta sinua, itse päästyäni irti.

Saavuimme vankilaan. Siellä meidät suljettiin kumpikin eri koppiin. Tämä isku ei ollut minulle niin julma, sillä olin sitä edeltäpäin aavistanut. Suljin Manonin vankilan ovenvartijan suosioon, huomauttaen hänelle, että olin jalosukuinen mies, ja luvaten hänelle melkoisen palkinnon. Syleilin lemmittyäni ennenkuin erosin hänestä. Vannotin häntä pidättymään liiasta surusta ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä mitään, niin kauan kuin minä olin elossa. En ollut ilman rahoja, annoin hänelle niistä osan ja maksoin jäljellä olevista varoistani ovenvartijalle etukäteen runsaasti kuukauden elatuksesta sekä Manonin että itseni edestä.

Rahani tekivät erittäin hyvän vaikutuksen. Minut pantiin siististi kalustettuun huoneeseen, ja minulle vakuutettiin, että Manonilla oli samanlainen.

Aloin heti ajatella keinoja päästäkseni vapaaksi. Oli selvää, ettei minun tapaukseni sisältänyt mitään ehdottoman rikollista. Ja vaikka oletinkin, että varkaussuunnitelmamme kävi ilmi Marcel'in todistuksesta, tiesin varsin hyvin, ettei pelkkää aikomusta rangaista. Päätin viipymättä kirjoittaa isälleni ja pyytää häntä itseään tulemaan Parisiin. Minä häpesin, kuten jo huomautin, paljoa vähemmin oloani täällä kuin Saint-Lazaressa. Sitäpaitsi ikä ja kokemus olivat melkoisesti vähentäneet arkuuttani, joskin minussa vielä oli säilynyt kaikki isän arvolle tuleva kunnioitus. Kirjoitin siis, eikä vankilassa estetty kirjeeni lähettämistä. Mutta olisin voinut säästää itseltäni tämän vaivan, jos olisin tietänyt, että isäni seuraavana päivänä saapui Parisiin.

Hän oli saanut sen kirjeen, jonka viikkoa aikaisemmin olin hänelle lähettänyt. Se oli tuottanut hänelle mitä vilpittömintä iloa. Mutta niin suuresti kuin olinkin ilahuttanut häntä kertomalla kääntymyksestäni, ei hän ollut katsonut voivansa täydelleen luottaa lupauksiini. Hän oli päättänyt tulla hankkimaan itselleen varmuutta mielenmuutoksestani ja sovittaa menettelynsä katumukseni vilpittömyyden määrän mukaan. Hän saapui vangitsemiseni jälkeisenä päivänä.

Ensi käyntinsä hän suuntasi Tibergen luo, jolle olin pyytänyt häntä osoittamaan vastauksensa. Hän ei häneltä saanut tietää asuntoani eikä silloisia olojani. Hän sai häneltä kuulla ainoastaan pääseikkailuni alkaen siitä, kuin olin paennut Saint-Sulpicestä. Tiberge puhui hänelle hyvin edullisesti niistä pyrkimyksistä hyvään, joita olin osoittanut meidän viime kohtauksessamme. Hän lisäsi luulevansa minun täydelleen luopuneen Manonista, mutta ihmettelevänsä, etten minä viikkoon ollut antanut hänelle mitään tietoja itsestäni. Isäni ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän käsitti, että tässä piili jotain, jota Tibergen tarkkanäköisyys ei ollut huomannut, vaikka hän valitti tuota vaiteliaisuuttani, ja isäni ponnisteli siihen määrin löytääkseen minun jälkeni, että kaksi päivää tulonsa jälkeen sai tietää minun olevan Châtelet-vankilassa.

Ennen isäni tuloa, jota en vähääkään odottanut näin pian, kävi poliisipäällikkö tervehdyksellä luonani -- tai mainitakseni asiat niiden oikealla nimellä, minua kuulusteltiin. Hän soimasi minua, mutta hänen soimauksensa eivät olleet ankaroita eivätkä epäkohteliaita. Hän sanoi minulle lempeästi valittavansa huonoa käytöstäni ja huomautti, että olin menetellyt epäviisaasti hankkimalla itselleni sellaisen vihollisen kuin G.M. ja että kuitenkin helposti huomasi tässä piilevän enemmän varomattomuutta ja kevytmielisyyttä kuin pahuutta. Mutta tämä oli kuitenkin jo toinen kerta kuin olin vastaamassa hänen edessään, ja hän oli toivonut, että minä olisin viisastunut, saatuani parin kolmen kuukauden aikana opetusta Saint-Lazaressa.

Ihastuksissani siitä, että olin tekemisissä järkevän tuomarin kanssa, selitin hänelle tilanteeni niin kunnioittavasti ja maltillisesti, että hän näytti erittäin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän sanoi minulle, ettei minun pitänyt antautua liiallisen surun valtaan, ja että hän oli taipuvainen auttamaan minua syntyperäni ja nuoruuteni vuoksi. Rohkenin sulkea hänen suosioonsa Manonin ja kiittää tämän naisen lempeyttä ja hyvää luonnetta. Hän vastasi minulle nauraen, ettei hän vielä ollut Manonia nähnyt, mutta että häntä sanottiin vaaralliseksi naiseksi. Tämä sana pani siihen määrään vireille hellät tunteeni, että hänelle latelin tuhansia intohimoisia asioita poloisen rakastajattareni puolustukseksi; enkä voinut edes pidättyä kyynelistä. Hän käski viedä minut takaisin huoneeseeni.

-- Amor, Amor! -- huudahti tuo vakava oikeudenpalvelija nähdessään minun poistuvan -- etkö sinä koskaan voi sopia järkevyyden kanssa?

Olin vaipunut surullisiin mietteisiin sen keskustelun johdosta, joka minulla oli ollut poliisipäällikön kanssa, kun kuulin huoneeni oven aukenevan: isäni astui sisään. Vaikka minun olisi pitänyt olla osaksi valmistautunut häntä näkemään, minä kun odotin sitä parin päivän kuluttua, se koski minuun niin syvästi, että olisin syöksynyt maan sisustaan, jos se olisi auennut jalkojeni edessä. Lähestyin ja syleilin häntä, kasvoilla äärimäisen hämmennyksen merkit. Hän istuutui, ennenkuin kumpikaan meistä oli avannut suutaan.

Kun minä jäin seisomaan, katseet maassa ja paljain päin, hän virkkoi:

-- Istuhan toki! Kiitos irstailusi häpeänhälinän ja petkutustesi olen saanut tietää olinpaikkasi. Sinuntapaistesi ansioiden etu on, etteivät ne pysy salassa. Sinä kuljet kuuluisuutta kohti varmaa tietä myöten. Toivon, että tämä tie pian on päättyvä mestauspaikkaan ja että sinä todella olet saavuttava kunnian siellä joutua näytteille kaikkien ihailtavaksi.

En vastannut mitään. Hän jatkoi:

-- Kuinka onneton on isä, joka on rakastanut hellästi poikaansa, mitään säästämättä, mikä olisi voinut tehdä hänestä kunnon miehen, kun hän lopulta huomaa tämän pojan olevan pahantekijän, joka tuottaa hänelle häpeää! Voi rauhoittua kohtalon tuottamasta onnettomuudesta: aika haihduttaa sen, ja suru vähenee. Mutta mistä löytyy parannuskeino taudille, joka kiihtyy päivä päivältä, nimittäin paheisen poikansa irstailulle, pojan, joka on menettänyt kaiken kunniantunnon. Sinä poloinen et sano mitään! -- hän lisäsi. -- Kas vaan tuota teeskenneltyä vaatimattomuutta ja tuota ulkokultaista lempeää alistuvaisuutta -- voisipa luulla sinua sukusi kunniallisimmaksi jäseneksi.

Vaikka minun täytyi myöntää, että ansaitsin osan näitä loukkaavassa muodossa annettuja soimauksia, tuntui hän kuitenkin minusta menevän liian pitkälle. Katsoin luvalliseksi avoimesti tuoda esiin ajatukseni.

-- Vakuutan teille -- sanoin hänelle -- ettei vaatimaton esiintymiseni suinkaan ole teeskenneltyä; se on ylhäissukuisen pojan menettelyä, joka äärettömästi kunnioittaa isäänsä, varsinkin närkästynyttä isäänsä. En liioin näytä olevan sukumme vakaantunein jäsen. Tiedän ansaitsevani moitteenne; mutta pyydän teitä lausumaan niitä hieman lempeämmin ja herkeämään kohtelemasta minua kuin kuolevaisten suurinta hylkiötä. Niin kovia mainesanoja en ole ansainnut. Rakkaus -- senhän tiedätte -- on aiheuttanut kaikki hairahdukseni. Turmiollinen intohimo! Oi, ettekö te tunne sen voimaa, ja onko mahdollista, että teidän verenne, joka on minun vereni lähde, ei koskaan ole tuntenut samanlaista hehkua? Rakkaus on tehnyt minut liian hellämieliseksi, liian intohimoiseksi, liian uskolliseksi ja ehkä liian myöntyväiseksi mitä ihanimman rakastajattareni pyyteille; siinä ovat minun rikokseni. Pidättekö tätä teidän häpäisemisenänne? Minä pyydän, isäni, vähän sääliä -- näin jatkoin hellästi -- poikaa kohtaan, joka alati on ollut täynnä kunnioitusta ja kiintymystä teihin, joka ei ole hylännyt kunniaa ja velvollisuutta, kuten te luulette, ja joka on tuhat kertaa surkuteltavampi, kuin mitä voitte kuvitellakaan.

Viime sanoja lausuessani vuodatin muutaman kyynelen.

Isänsydän on luonnon mestariteos: siinä luonto, niin sanoakseni, hallitsee mielihyvällä ja hoitaa itse kaikkia sen pontimia. Isäni, joka sen lisäksi oli älykäs ja arvostelukykyinen mies, heltyi niin siitä muodosta, johon olin pukenut puolustukseni, ettei voinut minulta salata tunteidensa vaihtumista.

-- Tule poikaparkani -- hän sanoi -- tule syleilemään minua, sinun tilasi minua surettaa.

Syleilin häntä. Hän puristi minua tavalla, joka ilmaisi minulle, mitä hänen sydämessään liikkui.

-- Mutta miten menetellä vapauttaaksemme sinut täältä? -- näin hän kysäsi. -- Tee minulle peittelemättä selkoa kaikista asioistasi.

Kun minun elämässäni kokonaisuutena katsottuna ei ollut mitään sellaista, joka ehdottomasti olisi tuottanut minulle häpeää, ainakaan ei, jos sitä vertasi eräisiin piireihin kuuluvien toisten nuorten miesten elämään, ja kun rakastajatarta ei suinkaan pidetä halveksittavana tällä vuosisadalla, jossa elämme, eikä liioin vähäistä viekkautta pelionnen tavoittelemisessa, kerroin isälleni yksityiskohtaisesti millaista elämää olin viettänyt. Panin parastani tuodakseni esiin kuuluisia esimerkkejä joka kerta kun mainitsin harha-askeleen, vähentääkseni sen minulle tuottamaa häpeää.