Part 11

Manon hellitti tukkani, heittäytyi nojatuoliin ja nauroi, niin että huone kaikui. En kiellä, että sydämeni pohjaa myöten olin liikutettu uhrauksesta, jota en voinut katsoa johtuvaksi muusta kuin rakkaudesta. Kuitenkin pila tuntui minusta käyneen yli kohtuuden rajojen. Soimasin häntä siitä. Manon kertoi silloin, että kilpailijani juostuaan hänen perässään useina päivinä Boulognen metsässä ja ilmaistuaan tunteitaan ilmeillään, lopulta oli tehnyt hänelle avoimen rakkaudentunnustuksen, mainiten nimensä ja kaikki arvonimensä -- ja tämän kaiken kirjeen muodossa, jonka oli toimittanut perille Manonin ja hänen ystävättäriensä ajurin välityksellä. Siinä hän lupasi hänelle loistavan aseman ja iäistä ihailua toisella puolen Alppeja. Manon oli päättänyt Chaillot'hon palattuaan kertoa minulle tämän seikkailunsa, mutta sitten hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että meillä siitä voisi olla huvitusta, joten hän ei malttanut olla toimeenpanematta ilveilyään. Tämän vuoksi hän imartelevassa vastauksessaan oli antanut italialaiselle prinssille luvan käydä häntä katsomassa ja oli lisätäkseen huviaan sekoittanut minut juoneensa, herättämättä minussa pienintäkään epäilyä siitä. Minä en maininnut sanaakaan siitä, minkä toista tietä olin saanut kuulla, ja voittoisan rakkauden huumaus saattoi minut hyväksymään kaiken.

Koko elämäni ajan olen pannut merkille, että Kaitselmus aina on valinnut sen hetken, jolloin onneni on tuntunut varmimmalta, kurittaakseen minua kaikkein ankarimmalla rangaistuksellaan. Pidin itseäni niin onnellisena omistaessani herra de T:n ystävyyden ja Manonin hellyyden, ettei kukaan olisi saanut minua uskomaan, että minun oli pelkääminen uutta onnettomuutta. Kuitenkin kohtalo valmisti minulle sitä surkeaa onnettomuutta, mikä on syössyt minut siihen tilaan, jossa näitte minut Passyssa, ja askel askeleelta niin säälittävään kurjuuteen, että te vaivoin voitte uskoa minun todenperäistä kertomustani.

Kerran, kun herra de T. oli meillä illallisella, kuulimme vaunujen jymyn, jotka pysähtyivät majatalon portille. Uteliaina kysyimme, kuka saattoi saapua näin myöhäisenä hetkenä. Meille kerrottiin, että se oli nuori G.M., nimittäin sen pahimman vihamiehemme poika, joka oli sulkenut minut Saint-Lazareen ja Manonin sairaalavankilaan. Hänen nimensä nosti veren kasvoihini.

-- Taivas lähettää hänet luokseni -- sanoin herra de T:lle, -- jotta saisin kostaa hänelle hänen isänsä raukkamaisen teon. Hän ei tule pääsemään minua pakoon, ennenkuin olemme mitelleet miekkojamme.

Herra de T., joka tunsi hänet, jopa oli hänen lähimpiä ystäviään, koetti minussa herättää toisia ajatuksia hänestä. Hän vakuutti minulle, että hän oli hyvin rakastettava nuori mies ja niin vähän kykeni olemaan osallisena isänsä tekoihin, että minun tarvitsi olla hänen seurassaan vain hetken kunnioittaakseni häntä ja toivoakseni kunnioitusta hänen puoleltaan. Vielä mainittuaan joukon seikkoja tuon nuoren miehen eduksi, herra de T. pyysi minua suostumaan siihen, että hän menisi pyytämään vierasta istuutumaan meidän luoksemme pöydän ääreen ja tyytymään ateriamme tähteisiin. Hän torjui huomautukseni, miten vaarallista oli ilmaista vihamieheni pojalle Manonin olinpaikka, vakuuttamalla kunniansa kautta, että tuosta nuoresta miehestä oli tuleva meidän innokkain puolustajamme, niin pian kuin hän oli oppinut tuntemaan meidät. Tällaisten vakuutusten jälkeen minä en tehnyt mitään esteitä.

Herra de T. toi vieraan sisälle vasta hetken kuluttua, ilmoitettuaan hänelle keitä me olimme. Kun hän astui sisään, saattoi hänen ulkonäkönsä meidät mieltymään häneen. Hän syleili minua, ja me istuuduimme. Hän ihaili Manonia, minua ja kaikkea, mikä kuului meille, ja hän söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa illallisellemme.

Kun ruoat oli korjattu pöydästä, muuttui keskustelu vakavammaksi. Hän loi katseensa alas, puhuessaan isänsä meitä kohtaan toimeenpanemasta väkivaltaisuudesta. Hän pyysi sitä mitä nöyrimmin anteeksi.

-- En pitkitä tätä anteeksipyyntöäni -- näin hän virkkoi -- jotta en herättäisi muistoa tapahtumasta, joka minua hävettää.

Jo alusta tämä anteeksipyyntö oli vilpitön, ja tämä vilpittömyys eneni kuta pitemmälle aikaa kului, sillä tätä keskustelua ei ollut jatkunut puolta tuntia, ennenkuin minä huomasin, minkä vaikutuksen Manonin sulo teki häneen. Hänen katseensa ja käytöksensä ilmaisivat vähitellen yhä suurempaa hellyyttä. Siitä huolimatta hän ei puheissaan paljastanut tunteitaan. Mutta vaikka en ollutkaan mustasukkainen, minulla oli liiaksi kokemusta rakkaudesta, jotta en olisi älynnyt, mikä johtui siitä lähteestä.

Hän viipyi seurassamme osan yötä ja ilmaisi lähtiessään mielihyvänsä siitä, että oli tutustunut meihin ja pyysi lupaa silloin tällöin saada palata tarjoamaan meille palvelustaan. Aamulla hän läksi herra de T:n seurassa, joka nousi hänen ajoneuvoihinsa.

Minä en, kuten jo huomautin, ollut mustasukkainen. Luotin entistä enemmän Manonin valoihin. Olin niin täydellisesti tämän viehättävän olennon vallassa, ettei minussa ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin kunnioitukselle ja rakkaudelle. Kaukana siitä, että olisin lukenut Manonille viaksi sitä seikkaa, että hän oli miellyttänyt nuorta herra G.M:iä, iloitsin hänen suloutensa vaikutuksesta ja olin ylpeä siitä, että minua rakasti nainen, jota kaikki pitivät miellyttävänä. En edes katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle epäilyksiäni.

Muutaman päivän ajan oli meillä hommaa hänen puvustonsa kuntoonpanossa ja samalla tuumimme, rohkenimmeko mennä teatteriin, jossa meidät tunnettaisiin. Herra de T. tuli viikon lopulla meitä katsomaan, ja me kysyimme hänen mielipidettään asiassa. Hän oivalsi, että hänen oli pakko vastata myönteisesti, tehdäkseen mieliksi Manonille, ja me päätimme lähteä sinne jo samana iltana hänen kanssansa.

Tämä päätös ei kuitenkaan ollut toteutettavissa, sillä hän vei minut heti syrjään ja virkkoi:

-- Minä olen viime käyntini jälkeen ollut mitä pahimmassa pulassa, ja tuloni tänään on seuraus siitä. Herra G.M. rakastaa teidän lemmittyänne, hän on uskonut tämän salaisuuden minulle. Olen hänen läheinen ystävänsä ja altis häntä kaikessa auttamaan; mutta olen yhtä paljon teidänkin ystävänne. Minun mielestäni hänen pyyteensä ovat väärät, enkä minä niitä ole hyväksynyt. Olisin säilyttänyt hänen salaisuutensa, jos hän olisi aikonut käyttää ainoastaan tavallisia valloituskeinoja. Mutta hän tuntee tyystin Manonin mielenlaadun. Hän on jollakin tavalla saanut tietää, että Manon rakastaa ylellisyyttä ja huveja, ja kun hänellä jo on melkoinen omaisuus, hän on maininnut aikovansa houkutella Manonia ensin hyvin kallisarvoisella lahjalla ja tarjoamalla hänelle kymmenen tuhannen frangin suuruisen eläkkeen. Jos edut molemmin puolin olisivat olleet samat, olisi minun täytynyt melkoista enemmän pakoittaa itseäni pettääkseni häntä. Mutta oikeudentunto on yhtynyt ystävyyteen teidän eduksenne, sitäkin enemmän, kun saatoin hänet täällä tuttavuuteenne, antaen siten aavistamatta tilaisuutta hänen intohimonsa syntymiseen, minkä vuoksi olen velvollinen torjumaan sen pahan, jonka olen aiheuttanut.

Kiitin herra de T:tä näin tärkeästä palveluksesta, ja tunnustin hänelle, täydesti vastaten hänen luottamukseensa, että Manonin luonne oli sellainen, joksi herra G.M. sitä kuvitteli, nimittäin, ettei hän voinut sietää kuulla puhuttavan köyhyydestä.

-- Niin kauan kuitenkin -- sanoin hänelle, -- kun on kysymys enemmyydestä tai vähemmyydestä, en luulisi hänen hennovan hylätä minua toisen tähden. Minä kykenen asettamaan asiat sille tolalle, ettei häneltä puutu mitään, ja toivon, että varani tulevat kasvamaan päivä päivältä. Pelkään ainoastaan yhtä: että herra G.M. tulee käyttämään sitä seikkaa, että tuntee olinpaikkamme, tehdäkseen meille jonkun ikävän kepposen.

Herra de T. vakuutti, ettei minulla siltä taholta ollut mitään pelättävissä. Tuo mies tosin saattoi antautua mielettömään lemmenseikkailuun, mutta ei kyennyt tekemään halpamaista tekoa. Jos hän kuitenkin olisi kyllin katala sellaista tehdäkseen, niin hän, joka puhui, oli oleva ensimäinen rankaisemaan häntä siitä, siten korjaten aiheuttamansa onnettomuuden.

-- Olen teille kiitollinen tästä aivoituksestanne -- virkoin minä -- mutta onnettomuus olisi silloin tapahtunut ja parannuskeino sangen epävarma. Paras keino on siis ehkäistä tuo onnettomuus lähtemällä Chaillot'sta ja valitsemalla toinen olinpaikka.

-- Se on kyllä totta -- arveli herra de T., -- mutta tuskin voisitte sen tehdä tarpeeksi nopeasti, sillä herra G.M. saapunee tänne kello kahdentoista aikaan. Hän mainitsi sen minulle eilen, ja tämän vuoksi olen tullut näin varhain saattaakseni tietoonne hänen aikeensa. Hän voi saapua minä hetkenä tahansa.

Tieto tästä niin lähellä uhkaavasta vaarasta pani minut ottamaan asian vakavammalta kannalta. Kun minusta näytti mahdottomalta välttää herra G.M:n tuloa ja samoin estää häntä purkamasta tunteitaan Manonille, päätin itse ilmaista tälle tämän uuden kilpailijani tuumat. Kuvittelin, että Manon, huomatessaan, että minä jo tiesin tuon miehen aikomat tarjoukset ja kuullessaan minun niistä puhuvan, tulisi olemaan tarpeeksi luja hylätäksensä ne. Ilmaisin ajatukseni herra de T:lle, joka vastasi, että asia oli ylen arkaluontoinen.

-- Sen myönnän -- vastasin minä -- mutta kaiken sen, joka takaa miehelle varmuuden hänen lemmittyynsä nähden, sen takaa minulle rakastettuni hellä kiintymys. Ainoastaan tarjousten suuruus olisi omansa häntä häikäisemään, ja olenhan sanonut teille, että hän on kokonaan vapaa voitonhimosta. Hän rakastaa mukavuuttaan, mutta hän rakastaa minuakin. Ja raha-asioideni ollessa nykyisellä kannallaan en saata uskoa, että hän syrjäyttäisi minut sen miehen pojan tähden, joka on sulkenut hänet sairaala-vankilaan.

Sanalla sanoen, pidin kiinni aikeestani, ja vetäydyttyäni syrjään kahdenkesken Manonin kanssa, ilmaisin hänelle peittelemättä kaiken, minkä olin saanut tietää.

Hän kiitti minua siitä hyvästä ajatuksesta, joka minulla oli hänestä, ja lupasi vastaanottaa herra G.M:n tarjouksen tavalla, joka oli riistävä häneltä halun uudistaa sitä.

-- Ei -- keskeytin minä -- häntä ei pidä kiihoittaa epäkohteliaisuudella: hän voi vahingoittaa meitä. Mutta sinä tiedät varsin hyvin, pikku veitikka, millä tavoin voit päästä vastenmielisestä tai epämukavasta rakastajasta.

Hieman mietittyään Manon virkkoi:

-- Mieleeni juolahtaa erinomainen tuuma, ja minä oikein ylpeilen tästä keksinnöstäni. G.M. on meidän pahimman vihamiehemme poika. Meidän tulee kostaa isälle hänen rahakukkaronsa, eikä hänen poikansa kautta. Aion kuunnella häntä, vastaanottaa hänen lahjansa ja sitten vetää häntä nenästä.

-- Tuumasi on ovela -- sanoin minä -- mutta et ota huomioon, lapsi-parka, että tuo sama tie johti sinut sairaala-vankilaan.

Turhaan puhuin hänelle tähän yritykseen liittyvästä vaarasta. Hän arveli, että täytyi vaan hyvin pitää varansa, ja hän kumosi kaikki vastaväitteeni. Mainitkaa minulle rakastaja, joka ei sokeasti alistuisi lemmittynsä kaikkiin oikkuihin, ja minä tunnustan menetelleeni väärin niin helposti myöntyessäni.

Päätimme siis petkuttaa herra G.M:iä, mutta omituinen kohtalon käänne aiheutti, että minä päinvastoin jouduin hänen petkutuksensa uhriksi.

Kello 11:n paikkeilla näimme hänen ajoneuvojensa saapuvan. Hän pyysi valituin kohteliaisuuksin anteeksi rohkeuttaan tulla meille päivällisille. Hän ei ihmetellyt herra de T:n meillä-oloa, tämä kun edellisenä päivänä oli niinikään luvannut tulla ja oli sanonut joidenkuiden toimiensa estäneen häntä tulemasta samoissa ajoneuvoissa. Joskohta ei yksikään meistä ollut vapaa vilpistä, istuuduimme pöydän ääreen ulkonaisesti osoittaen luottamusta ja ystävyyttä. Herra G.M. sai helposti tilaisuuden ilmaista tunteensa Manonille, enkä minä liene tuntunut hänestä häiritsevältä, sillä poistuin tahallisesti muutamaksi hetkeksi.

Palatessani huomasin, ettei tuota miestä suinkaan taipumattomalla kovuudella ollut saatettu epätoivoon. Hän oli mitä parhaalla tuulella. Minä teeskentelin samaa. Hän nauroi sielussaan minun typeryyttäni, ja minä samoin hänen typeryyttään. Koko iltapäivän näyttelimme toinen toisemme edessä ylen hupaisasti. Ennen hänen lähtöään myönsin hänelle vielä yksityisen keskustelun Manonin kanssa, niin että hänellä oli syytä olla yhtä tyytyväinen kohteliaisuuteeni kuin hyvään kestitykseen.

Heti kun hän herra de T:n kanssa oli noussut vaunuihinsa, Manon riensi avosylin luokseni ja suuteli minua purskahtaen nauruun. Sanaakaan muuttamatta hän toisti minulle tuon herrasmiehen puheet ja tarjoukset. Niiden sisällys oli seuraava: tuo mies jumaloi Manonia ja tahtoi jakaa hänen kanssaan neljänkymmenen tuhannen frangin korot, jotka jo olivat hänen käytettävissään, lukuunottamatta niitä rahoja, joita hän odotti isänsä kuoltua. Manon oli tuleva hänen sydämensä ja omaisuutensa valtijattareksi ja näiden lahjojen takuuksi hän oli valmis antamaan hänelle vaunut, kalustetun huoneuston, kamarineitsyen, kolme palvelijaa ja kyökkimestarin.

-- Siinä poika, joka on isäänsä paljoa anteliaampi -- sanoin minä Manonille. Puhukaamme vakavasti -- näin lisäsin -- eikö tämä tarjous houkuttele sinua?

-- Minuako? -- hän huudahti muutellen mielijohteensa mukaisesti paria Racinen säettä:

Mun kykenevän luulet moiseen vilppiin, ma voisin kasvojansa vihattuja sietää, mi vankilani häpeätä aina tietää!

-- Et suinkaan -- virkoin minä, jatkaen ivamukailusta:

Tuo muisto, joka yhä katkeruutta kantaa, ei voine sulle lemmen suloutta antaa.

-- Mutta kalustettu huoneusto, vaunut ja kolme palvelijaa olivat hyvin voimakkaita houkutuskeinoja, ja rakkaudella on harvoja yhtä tehoisia.

Manon vakuutti, että hänen sydämensä oli ainaisesti minun, ja etteivät siihen koskaan painuisi toisen miehen piirteet niinkuin minun.

-- Hänen minulle antamansa lupaukset -- jatkoi Manon -- ovat enemmän omiaan kiihoittamaan kostonhalua kuin nostamaan lemmentunteita.

Kysyin, aikoiko hän vastaanottaa huoneuston ja vaunut. Hän vastasi tahtovansa tuolta mieheltä ainoastaan rahoja.

Vaikeus oli siinä, miten saada toiset niistä, ilman toisia. Päätimme odottaa herra G.M:n tarjouksen täydellistä selvittelyä, jonka hän oli luvannut antaa kirjeen muodossa. Manon saikin todella tämän kirjeen seuraavana päivänä livreapukuiselta lakeijalta, joka hyvin taitavasti hankki itselleen tilaisuuden puhua hänen kanssaan ilman todistajia. Manon käski hänen odottaa vastausta ja toi minulle heti tuon kirjeen, jonka yhdessä avasimme.

Paitsi tavanmukaisia hellyyden vakuutuksia se sisälsi kilpailijani lupausten yksityiskohtaisen luettelon. Tuo mies ei suinkaan kitsastellut rahoillaan. Hän sitoutui antamaan Manonille kymmenentuhatta frangia sinä hetkenä, kun tämä asettui asumaan tuohon huoneustoon ja sittemmin niin täydentämään tässä rahamäärässä syntyneet vähennykset, että Manonilla aina olisi se edessään puhtaana rahana. Muuttopäivää hän ei ollut siirtänyt kauaksi. Hän ei pyytänyt enempää kuin kaksi päivää valmistuksiin, ja hän mainitsi kadun ja talon, jossa lupautui odottamaan Manonia toisen päivän iltapäivällä, jos tämä saattoi salaa pujahtaa pois käsistäni. Tämä oli ainoa seikka, jonka suhteen hän häneltä pyysi rauhoittavaa vastausta. Kaikesta muusta hän näytti olevan varma. Mutta hän lisäsi keksivänsä keinon saattaakseen hänen pakonsa helpoksi, jos hän epäili esiintyvän vaikeuksia. G.M. oli ovelampi isäänsä. Hän tahtoi omistaa saaliinsa, ennenkuin pani rahat pöytään.

Punnitsimme, millä tavoin Manonin tuli menetellä. Minä yritin vielä kerran saada hänet luopumaan tästä yrityksestä, huomauttaen kaikkia siihen yhtyviä vaaroja. Mutta ei mikään voinut saada hänen päätöstään horjumaan.

Hän lähetti herra G.M:lle lyhyen vastauksen, vakuuttaen ettei hänelle olisi ollenkaan vaikeata saapua Parisiin määräpäivänä, ja että tuo herra saattoi varmasti odottaa häntä.

Sitten sovimme siten, että minä heti lähtisin vuokraamaan uuden asunnon jossakin kylässä vastakkaisella puolella Parisia, ja ottaisin mukaan pienet taloustavaramme. Seuraavana päivänä iltapäivällä Manonin oli sopimuksen mukaan määrä hyvissä ajoin lähteä Parisiin. Saatuaan herra G.M:n lahjat hänen tuli pyytämällä pyytää tuota herraa lähtemään kanssaan teatteriin ja ottaa mukaansa niin paljon noita rahoja, kuin jaksoi kantaa, antaen loput palvelijalle, jonka aikoi ottaa seuraansa. Tämä oli edelleen sama mies, joka oli auttanut häntä pakenemaan vankilasta ja joka oli meihin ylen määrin kiintynyt. Minun oli määrä vuokravaunuissa saapua Saint-André-des-Arts-kadun suulle ja seitsemän aikaan jättää ajoneuvot siihen odottamaan ja jalan lähestyä pimeässä teatterin sisäänkäytävää. Manon lupasi keksiä jonkun verukkeen hetkeksi poistuakseen aitiostaan, käyttäen tätä hetkeä tullakseen alas kadulle minun luokseni. Muut toimenpiteet olivat helpot. Kädenkäänteessä saavuttaisimme vaununi, me poistuisimme Parisista Saint-Antoinen esikaupungin kautta, mistä tie kulki uudelle asunnollemme.

Tämä tuuma, vaikka olikin uhkarohkea, tuntui meistä hyvin älykkäältä. Mutta oikeastaan oli mielettömän varomatonta kuvitella, että me, vaikka se olisikin täydelleen onnistunut, koskaan olisimme voineet turvata itseämme seurauksilta. Siitä huolimatta panimme itsemme mitä uhkarohkeimmin vaaralle alttiiksi. Manon läksi matkaan Marcel'in seurassa; tämä oli palvelijamme nimi. Erosin Manonista alakuloisena ja sanoin, syleillen häntä:

-- Manon, ethän vaan petä minua? Tuletko todella olemaan minulle uskollinen?

Hän valitti hellänä epäluuloani ja toisti minulle kaikki valansa.

Laskelmiensa mukaan hänen piti saapua Parisiin kolmen aikaan. Minä läksin matkaan hänen poistuttuaan ja poikkesin kuluttamaan iltapäivän loppupuolta Saint-Michel-sillan päässä sijaitsevaan Ferén kahvilaan. Siellä viivyin pimeään asti. Poistuin sitten ja otin ajurin, jonka sopimuksen mukaan pysäytin Saint-André-des-Arts-kadun päähän. Sitten kuljin jalan teatterin pääovelle. Hämmästyin, kun en siellä nähnyt, Marcel'ia, jonka oli määrä minua odottaa. Maltoin mieleni tunnin ajan, seisoen keskellä lakeijoja ja valppaana tähystellen kaikkia ohikulkijoita. Viimein, kun kello oli lyönyt seitsemän, enkä minä ollut nähnyt mitään, mikä olisi ollut juonemme yhteydessä, ostin itselleni permantolipun, nähdäkseni, olivatko Manon ja herra G.M. jossakin aitiossa. Mutta ei kumpikaan ollut saapuvilla. Palasin ulko-ovelle, missä vielä odotin neljännestunnin, ollen suunniltani kärsimättömyydestä ja levottomuudesta. Kun en vieläkään nähnyt mitään, palasin ajurin luo, voimatta tehdä ainoatakaan päätöstä. Huomattuaan minut ajuri tuli muutaman askeleen minua vastaan ja sanoi minulle salaperäisen näköisenä, että eräs kaunis neiti jo tunnin ajan oli odottanut minua vaunuissa. Hän oli kysynyt minua mainiten tunnusmerkkejä, jotka ajuri oli huomannut oikeiksi, ja kuultuaan, että minun oli määrä palata, hän oli sanonut, että hänellä oli aikaa odottaa minua.

Ajattelin heti, että se oli Manon. Lähestyin, mutta näinkin sievät kasvot, jotka eivät olleet lemmittyni. Edessäni oli vieras nainen, joka aluksi kysyi, eikö hänellä ollut kunnia puhutella herra ritari des Grieux'ta. Vastasin, että se oli nimeni.

-- Minulla on jätettävänä teille kirje -- hän sanoi -- se selittää teille tuloni aiheen ja mikä asianhaara on tuottanut minulle ilon saada tietää nimenne.

Pyysin saada mennä lukemaan tätä kirjettä lähellä olevaan ravintolaan. Hän seurasi mukana ja kehoitti minua ottamaan yksityisen huoneen.

-- Kuka on lähettänyt tuon kirjeen? -- kysyin häneltä astuessani ylös portaita. Hän ei vastannut, vaan ojensi minulle kirjeen.

Tunsin Manonin käsialan. Hän kirjoitti minulle tähän tapaan: G.M. oli vastaanottanut hänet vallan odottamattoman kohteliaasti ja loisteliaasti. Hän oli tuhlaillen jaellut lahjojaan ja oli uskotellut hänen tulevaa elämäänsä kuninkaalliseksi. Manon vakuutti minulle kuitenkin, ettei hän unhoittanut minua keskellä tätä uutta loistoansa. Mutta kun herra G.M. ei ollut suostunut sinä iltana lähtemään hänen kanssaan teatteriin, hän oli siirtänyt toiseen iltaan huvin jälleen nähdä minut; ja hiukan lohduttaakseen minua siitä mielipahasta, jonka oletti tämän tiedon aiheuttavan minulle, oli hän hommannut minulle yhden Parisin sievimmistä naisista, joka sai toimekseen tuoda perille kirjeen. Allekirjoituksena oli: uskollinen rakastajattaresi Manon Lescaut.

Tämä kirje oli niin julma ja loukkaava minulle, että minä hetken häälyttyäni vihan ja surun raatelemana aloin ponnistella voimiani ainaiseksi unhoittaakseni kiittämättömän ja valapattoisen rakastettuni. Loin katseeni edessäni olevaan nuoreen naiseen. Hän oli erittäin kaunis, ja minä toivoin, että hänen kauneutensa olisi kyennyt tekemään minutkin vuorostani valapatoksi ja uskottomaksi! Mutta en löytänyt hänessä noita hienoja ja intohimoisen ikävöiviä silmiä, en tuota jumalaista ryhtiä, noita lemmenjumalan sekoittamia ihovärin vivahduksia, sanalla sanoen tuota tyhjentymätöntä viehätyksen runsautta, jota luonto oli tuhlaillut uskottomalle Manonille.

-- Ei, ei -- sanoin tuolle naiselle, kääntäen pois katseeni hänestä -- tuo kiittämätön, joka teidät lähetti, tiesi varsin hyvin, että kehoitti teitä turhaan tekoon. Palatkaa hänen luoksensa, ja viekää minulta ne terveiset, että hän minun puolestani nauttikoon rikoksestaan, ja tehköön sen, jos voi, ilman tunnontuskia. Minä hylkään hänet ainaiseksi ja luovun samalla kaikista naisista, jotka tosin eivät voi olla niin miellyttäviä kuin hän, mutta jotka epäilemättä ovat yhtä halpamaisia ja epäluotettavia.

Olin lähtemäisilläni, päättäen unhoittaa Manonin. Se kuolettava mustasukkaisuus, joka raateli sydäntäni, verhoutui synkkään ja kumeaan rauhallisuuteen ja minä luulin parantumiseni sitä pikaisemmaksi, kun en sielussani tuntenut mitään sellaista rajua mielenliikutusta, joka samanlaisissa tilanteissa oli minua ahdistanut. Voi, olinhan vaan lemmen leikkikalu yhtä suuressa määrin kuin katsoin olevani G.M:n ja Manonin pettämä.

Kun tyttö, joka oli tuonut minulle kirjeen, näki minun aikovan lähteä astumaan alas ravintolan portaita, hän kysyi, mitä hänen tuli minun puolestani sanoa herra G.M:lle ja sille naiselle, joka asui hänen luonaan. Kuullessani tämän kysymyksen, palasin sisälle. Ja minulle tapahtuneen muutoksen pakosta, joka oli käsittämätön niille, jotka eivät koskaan ole tunteneet rajuja intohimoja, minä äkkiä siirryin luuloitellusta rauhastani mitä hirvittävimpään raivonpurkaukseen.

-- Mene -- sanoin tytölle -- ja kerro petturi G.M:lle ja hänen valapattoiselle rakastajattarelleen siitä epätoivosta, johon tuomasi kirottu kirje on minut syössyt. Mutta ilmoita heille samalla, etteivät he kauan saa siitä iloita, sillä minä tulen omalla kädellä pistämään kuoliaaksi heidät molemmat.

Heittäydyin tuolille; hattuni putosi sen toiselle ja keppini toiselle puolelle. Kaksi katkeraa kyynelvirtaa alkoi valua silmistäni. Raivoni puuskaus vaihtui syvään suruun. En voinut muuta kuin itkeä, sen ohella huoaten ja vaikeroiden.

-- Tule lähemmäksi, lapseni, tule lähemmäksi! -- huudahdin tytölle, koska sinut on lähetetty minua lohduttamaan. Sano, tunnetko parannuskeinoja, joilla on voitettavissa raivo ja epätoivo, ja halu surmata itsensä, sittenkuin on tappanut kaksi petturia, jotka eivät ansaitse elää. Niin, tule lähemmäksi -- jatkoin minä, nähdessäni hänen astuvan minua kohti muutaman pelokkaan ja epävarman askelen.

-- Tule pyyhkimään kyyneleeni, tule palauttamaan rauha sydämeeni, tule sanomaan minulle, että minua rakastat, jotta tottuisin olemaan toisen rakastamana kuin uskottoman lemmittyni. Sinä olet kaunis, ehkä minäkin voin sinua rakastaa.

Tuo lapsi-parka, joka tuskin oli kuusitoistavuotias, ja jolla näytti olevan enemmän häveliäisyyttä kuin vertaisillaan, ihmetteli suuresti tällaista omituista kohtausta. Hän lähestyi kuitenkin ilahuttaakseen minua muutamilla hyväilyillä, mutta minä työnsin hänet heti pois luotani.

-- Mitä minusta tahdot? -- sanoin hänelle. -- Oh, sinä olet nainen, sinä olet sukupuolta, jota inhoon ja jota en enää voi sietää. Kasvojesi viehättävä sulo uhkaa minulle jotain uutta petosta.

Hän niiasi minulle, rohkenematta sanoa sanaakaan, ja kääntyi mennäkseen pois. Huusin häntä jäämään.