# Manasse Jäppinen ## Part 4 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/manasse-jappinen-13845/index.md Nyt pisteli hän nupia kengän pohjaan että naskali vain vilkkui ja jatkoi: »Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa... Tuota kengän pahennusta kun on kova!» valitti hän välillä ja jatkoi nyt entistä varmemmin: »Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa tappelimma yöjalassa ollessa Puhurisen tytön aitassa ja kuajoimma maitokorvon, niin se olj vähä hitonmoinen jyräkkä! Ja siinä olj aitan lattiilla maituu. Vie sun saakuri!» Lapset katsoivat häneen suu auki. Mestari alkoi kiinnittää mieliä, miellyttääkin. Jotkut kaivelivat nenäänsä. Manasse vain murjotti vihaisena. Nyt käänsi mestari puhetta, kysyä heläytti äkkiä: »No entäs kuka tuntoo tään Nikkarisen emännän?» »Mie ... mie ... mie ... mie!» hälisi kertomuksen elvyttämä joukko kuin yhdestä suusta. Mestari jatkoi reilusti: »No sen luona kun olj tää Sopasen Pekka yöjalassa, niin myö kun pistettiin sen kengät talon maitokorvoon, ja uamulla olj sittä kylässä iluu, niin jotta kaikki suut olivat naurusta viäräks männeet.» Lapsista se tuntui aivan sadulta. Mestari kiroili välillä työtänsä ja päivitteli sitte kuin harmistuneena: »Mutta ei tule enee semmoisii aikoja ... ei tule ... ei tule niitä... Nyt hän vihelteli kenkää tarkastellen ja taas selitti kerskaten: »Silloin sitä kun jo teijän kokoisinakii tapella nahistettiin, niin siinä pit ryty kuuluu ja tukkapiä tupruta, mutta kielimään ei tohtinna kukaan männä tahi selekääsä sai jotta nauku!» Varsinkin poikia se huvitti. He olivat jo miltei ihastuneet mestariinsa. Pietari Isaskaar pureksi mälliänsä, sylkäsi vesipyttyyn ruskean, väkevän sylen ja jatkoi hieman muuttuneena: »Mutta sittä miekii menin naimisiin ja aloin tasaantuu ja sain niinkuin hurskauvenhengen ja...» Välillä oli taas pisteltävä reikiä kenkään. Sitä tehdessään hän toki jo alkoi jatkon: »Ja sen mie sanon, pojat, teillenii, jotta ottakaa akka aikanaan!» Hän korotti ääntänsä, innostui kuin opettamaan ja kehoitti: »Paikalla kun ootta piässeet ripille ottakoo akka ja hyvä ... kova työakka ja semmoinen jolla on luonto niin hellä kuin valakiin lampaan maito, niin silloin sitä jo pojat!» Yhä nousi ääni. Hän jo kerskui: »Silloin sitä pojat, kun on akka ja oma mökki, tää mies elää ja kahteloo tätä mualiman komeutta niin ylypiisti kuin pukki kahteloo Viipurin vanhalta vallilta kaupunkii!» Vilkkaasti heilui suutarinvasara kädessä. Hän touhusi ja tiedusti: »Vai mitä pojat?» Hän katsahti niihin ja lisäsi selittäen: »Tulooko teistä akan ottajat, kun aika tuloo?... Häh pojat?» Pojat olivat asian suhteen ymmällä. Toiset ujostelivatkin ja kaikki katsoivat häneen ihmeissänsä, mieltyneinä. Pietari Isaskaar teki siitä kysymyksestä ruton lopun, meni varsinaiseen opetukseen ja kysyi äkkiä: »No entäs sittä se aa?... Kuka nyt tietää jo mikä on aa?» »Mie ... mie ... mie ... mie!» kuului valtaava hälinä. Pietari Isaskaar oli tyytyväinen työnsä tulokseen ja saneli: »No... Se on hyvä alaku... Hyvä aluku ... hyvä alaku on», toisteli hän, liotteli kenkää vesipytyssä ja jatkoi opetusta, selittäen: »No se toinen puustain on sittä ihe Bee ... se jolla on kaks mahankellukkaa siellä takapuolella. Mutta sitä puustainta ei tarvihe muut kuin ihe se helevetin Beltsebuub ja sittä tään Manassen isä». Mutta se oli pisto, jota Manasse Jäppinen ei nytkään sietänyt. Kun vielä Kuokkarisen poika sattui nyt polkaisemaan hänen varpaillensa, oli hän valmis. Nyrkillä iski hän poikaa ja ärjäsi: »Elä pole varpaille, tahi suat!» »Manas-se!» kivahti siihen mestari, muutti äänensä varoittavaksi ja saneli: »Siussa, Manasse Jäppinen, asuu sen ukko Jäppis-vainoon henk, mutta elä sie luule, jotta se ei tiällä pois lähe». Hän löi nyrkillä suutarinpölkkyyn ja vannoi: »Tämä Pietari, kuule Manasse, kun yhen kerran tässä muutamana talavenakii rykäsj yhelle Pekka Inhasen pojalle, niin esjliinassaan sai äit viijä poikasa rippeet pois... Niin jotta sie muista, Manasse, kuka se on tiällä se kuka!» »Enkä muista!» mutisi synkkä Manasse. Pietari Isaskaar kuuli sen ja koveni: »Häh!... Vai joko mie otan tuon paksun remelin?» »Ota vaikka mikä!» jupisi Manasse myrtyneenä, alentaen toki varovaisuussyistä äänensä niin ettei mestari kuulisi. Tämä rupesikin ajamaan poikaan kauhua kertomalla miten hän ennen aikaan oli tapellut mustalaisten kanssa. Hän kertoi kokonaisen ryövärijutun ja lopetti ylpeästi: »Niin se kävi mustalaisellekin tämän Pietarin kansa... Niin pehmenivät senkin luut jotta ne olivat yks paistettu nauris, kuule sie Manasse!» Manassen hillitty luonto alkoi jo purkautua. Vaikea oli pidättää itkua, vielä vaikeampi tunteenpurkausta. Pitkän äänettömyyden aikana oli näet kokoontunut paljon pojan poveen. Nyt se alkoi purkautua. Puoleksi itkien uhmaili myrtynyt poika mestarin äskeisten opetusten johdosta: »Enkä ota akkoo, enkä luve, vaikka tapa.» Viimeinen sana oli jo itkuntapaista vinkumista ja sitä seurasi hillitty mutta katkera ulina. Koko joukko katsoi häneen ja mestari alkoi nousevasti: »Mitä, Manasse!... Niin jotta sanoitko sie jotta et luve?» »Enkä luve!» kuului vinkaisu. »Manas-se!» jyrkkeni Pietari Isaskaar ja jatkoi mestarivaltansa tuntien, kuin ilkuen: »Entäs se ii? Niin jotta lukematako se ii sittä piähän putkahtaa?... Häh, Manasse? Poika ulisi yhä kovemmin. Sai toki vielä vannotuksi ulinan seasta: »Vaikka mikä putkahtakoon, niin en luve iitä ... en vaikka... Uu ... u-uu ... u-u-u-uu!» yltyi ulina ja niin kääntyivät asiat rauhallisesta koulutyöstä aivan uusille urille. * * * * * Kun Pietari Isaskaarin yritykset saada uppiniskainen poika siinä toisten melutessa järkiinsä, masennetuksi, eivät onnistuneet, laittoi hän koko muun joukon ulos poimimaan hänelle puoloja ja päätti antaa pojalle yksityisopetusta. Houkuttelihan häntä näet jyväsäkki panemaan parastansa. Toisillekin se oli ilosanoma. Mikä oiva tilaisuus nyt tehdä ahoilla isossa joukossa mitä vain mieli haluaa! Ja hän päätti nyt taivuttaa pojan hyvällä, tekeytyä leikkisäksi, heittäytyä aivan toveriksi ja siten saavuttaa Manassen luottamus. Se oli kasvatusopillista kavaluutta. Rauhallisena alkoi taas suutaroida ja vielä rauhallisemmin opettaa, kysyen äkkiä: »No Manasse?» Ei vastausta. Mestari pureksi mälliänsä ja jatkoi: »Joko sie, Manasse, poltat tupakkoo?» Poika vaikeni. »No entäs mällii?... Tokko sie sitäkään piet suussasj?» jatkoi kavala opettaja suostuttelua. Yhtä turhaan. Pietari Isaskaar suutaroi ja taas yritti: »No entäs jos mentäisi siihen akan ottoon?... Niin jotta tiijätkö sie mikä metku siinä on ensin mutkautettavana.» Vihaista, epäluuloista silmää vain väänsi poika häneen. Siksipä selittikin Pietari Isaskaar itse: »Siinä on ensin rippikoulu. Sitä jos et käy, niin ei oo akan suamisesta puhettakaan ja rippikouluu tuasj ei voi käyvä jos ei osoo lukii.» Hän antoi opetuksensa hautua pojan päässä, suutaroi ja toisteli kun itsekseen: »Ei ... ei piäse ripille lukemata... Ei piäse ... ei piäse iliman sitä.» Manasse veteli nenäänsä mitä sieltä huulelle valahteli. Mestarin opetus jatkui: »Mutta iin jos osoot ja sittä vielä sisältä ja ulukuu lukii, niin sittä ... sittä Manasse, sen kun ota akka ja ala elee... Vai mitä, Manasse?» Ei tullut ääntä synkän, yhä epäluuloisemmaksi paisuvan pojan suusta. Mestari hankasi kaavinraudalla kengän sisästä nauloja poikki ja puheli kuin paras toveri: »Niin kun nyt tää miekii: Jos en oisj osannut lukii ja piässyt ripille, niin akata hittovie öisin tänää päivänä!» Hän viskasi valmistetun kengän pois, otti toisen ja jatkoi kehuen: »Mutta nyt, Manasse... Nyt on akka ja lapsii tuloo niin kuin turkin hihasta... Niin jotta siinä on työ niille vuan nimii ehtiissä ja löytäissä, jotta ei tulis kaikki saman nimisii!» »Olokoon!... Vaikka oisj vielä suuremp työ!» pääsi jo uhmaava mutina Manasselta. »Niinkö työ nimii ehtiissä olokoon?» pani Pietari Isaskaar leikiksi. Se sotki Manassen suunnitelmia. Mestari jatkoi: »Ja onnii siinä työtä: Kun niät miulla on jo poikookii aina vanhemmasta Simeoonista lähtiin sinne Sebulooniin ja aina nuorinta Benjamiini ja senkin täyteistä myöten... Niin jotta, Manasse ... jotta hanki sie vuan iillä akanotto-oikeuvet ja suat nähä jotta siullenii tuloo silloin pentuu niin jotta hviu! vain!» vihelsi hän huikeasti ja toisteli kenkää survoillen: »Poikoo ja tyttöä ... tyttöä ja poikoo vuan tuloo siulle jotta oot kohta ihe isä Juakoppi!» Manasse oli ymmällä. Ei hän voinut enää muuta kuin mutista umpimähkäisen vihaisena: »Vaikka mikä Juakoppi olokoon, niin en luve iitä!» »Iitäkö et luve? oli leikkisä mestari oudostuvinansa ja tiedusti: »Minkätähe sie et luve iitä?... Häh Manasse?... Vihaatko sie iitä?... Häh?» »Enkä luve mitään!» mutisi poika nurkassansa. Pietari Isaskaar leikkasi paikkanahkaa ja puheli sovitellen: »Ei pie iitä vihata, se on hyvä puustain!» Hän takoi kirveslappean päällä paikkanahkaa täysin voimin ja jatkoi: »Ii, kuule, Manasse», hän sylkäsi nahkalle ja jatkoi -- »ii on niin hyvä puustain jotta jos sen suat piähäsj, ja kun se siellä muata jutkottaa, niin se tuntuu siellä niin hyvältä kuin jos oisit syönyt oikein hyvee kalakukkuu ja se hautusj mahassasj ja sie ihe makoisit leivinuunin piällä mälli suussa... Vai mitä, Manasse?» »Vaikka olisj miten hyvee kukkuu, niin en vuan luve iitä!» murisi poika uhmaten. Itse asiassa hän ei enää vihannut mestaria. Sen kavala puhe -- kasvatusopillinen taito -- oli avannut hänen sydämensä. Mestari häntä tavallaan jo miellyttikin. Mutta hän vihasi iitä ja koko lukutaitoa, vihasi sitä katkerasti, leppymättömästi. Joku määrä epäluuloa kyti tietysti vielä mestariakin kohtaan, varsinkin öisen unen johdosta. * * * * * Ja niin siinä jatkettiin vielä hyvä tovi. Parastansa pani Pietari Isaskaar, mutta ei auttanut mikään. Viimein hän menetti jo malttinsa ja päätti koettaa kovuutta. Päättävästi lausui hän jo jalkaa polkien: »No nyt Manasse!» »Mitäs se siuun kuuluu, vaikka Manasse!» kuului umpimähkäinen murina ja vihainen katse muljahti häneen. Hän teki varoittavan kädenliikkeen ja saneli kuten asema vaati: »Nyt sitä, Manasse, koitetaan eikö mää ii piähän niin jotta jutkahtaa vuan!» »Eikä mää!» »Eikö mää?... Häh, poika?» ja siinä äänessä oli jo ilkkuvaa. Manasse muisti unensa. Silmät muljottivat päässä omituisesti. Mestari jatkoi: »Nyt se vasta mänöökii niin jotta piäluut vuan tärisööt kun ii sinne juntataan ihan piän pohjoo myöten!» Ja hän varustautui ottamaan leveää kuritusremeliänsä tuvan peräseinältä naulasta ja vannoi: »Nyt sitä suap sekä selekä jotta piä!» Mutta hän erehtyi. Sillä välin kun hän haparoi remeliä seinältä, syöksyi Manasse suinpäin ovea kohti ja siitä ulos. Paljaat kantapäät vain vilahtivat ovessa ja poika painoi metsää kohti mikä vain kintuista suinkin lähti. Kiroillen ja sadatellen riensi ruissäkistänsä huolehtiva mestari perästä. Häneen ryhtyi koko lapsiparvi ja niin painettiin pakenevan jälestä siksi kun se katosi näkyvistä metsään. VII. Harmistuneena tallusteli nyt Pietari Isaskaar Jäppisen taloa kohti, kertomaan asiaa ja noutamaan poikaa takaisin. Ei häntä harmittanut pojan kadottaminen. Ainahan akat niitä hänelle toivat. Jyväsäkki se nyt painoi hänen sydämellänsä. Ja hän oli siitä kaikesta niin kiihtynyt, että ei hän ujostellut asiassa. Reilusti työntyi Jäppisen tupaan, rukkaset löi penkille ja rennosti ja samaan tapaan kehasi: »No nyt, Jussi Beltsebuub!» Isä odotti jo iloista sanomaa i-n suhteen. Mutta reilusti kersksi Pietari Isaskaar, toistaen: »Nyt suat, Jussi Beltsebuub uskuu, jotta ei mää jyväsj tyhjästä työstä!» Se antoi isälle vain toivoo. Hän jo tarttui: »Ka johaan mie sanoin siulle, jotta sillä pojalla on piä kuin partaveiht.» »On!... Kyllä on!» vakuutti Pietari Isaskaar ja kehasi: »Jos oisin halavatun tiennyt, en tynnörii vähemmästä rukiista oisj tupaankaan piästännä paholaista!» Isän pää alkoi mennä taas tukkoon. Suuriäänisesti kuvaili Pietari Isaskaar opetusvaivojansa ja lopetti: »Ja nyt sen paholainen vei koko pojan!» Isä alkoi aavistaa jotain olevan nurin, tunsi hetken vakavuuden, muisti arvonsa ja sanoi: »Elähään nyt ennen kun mie suan nua lasit piehän!» Ja taiten asetti hän ne päähänsä, katsoi niiden läpi mestariin ja tiedusti nyt äsken kuulemaansa: »Niin että mitä?» »Ka niinkun jo sanoin niin pahahenk sen vei!» Ei selvennyt pääsavu Jussi Beltsebuubin päästä. Hän valitti: »Taitaa olla jo näissä lasissa vika, kun se on niin epäselevee...» Ja taas hän korjasi lasejansa ja kysyi nyt: »Niin täänkö pojan se vei pimeyven henk?» »No vei se!» kehasi Pietari Isaskaar, kertoi nyt Manassen paosta ja lopetti sen kuvauksen rutolla kysymyksellä: »Missä siun akkasj nyt doroteeaa, kun se ei oo tässä jotta ies kahvit keittäsj?» Se oli saunaa lämmittämässä. Hyvin oli näet äiti päättänyt palkita poikansa ahkeruuden. Paidankin oli sille illaksi pessyt ja kuivui se nyt tuvan orrella. Hän oli jo tahtonut aivan kiittää siitä tulevasta onnesta, jonka poika, tuleva rovasti, oli ahkeruudellansa hankkiva. Sama asia oli hautunut isänkin pään tupakkasavuissa ja molemmat olivat he kiinittäneet suuret toiveet Pietari Isaskaarin tunnettuun opetuskykyyn. Oli aivan omituista miten se asia ja toivo oli nyt niin jaksanut heissä kehittyä. Ja nyt sitte tämä onneton sanoma! Ei. Sitä ei ukko Jäppinen voinut sietää. Hänen poikanulikkansako tekisi tyhjiksi isän suunnitelmat! Sitä ajatellessa raapasi hän jo harmista korvallistansa ja vannoi sielussansa että pojasta _pitää_ tulla pappi vaikka haletkoon. Hän unohti jo silmälasinsakin, istui, tupakoi ja syleksiä ruiskaili kuten tavallisissa oloissa. Ne helyt olivat vain päässä ja siksi oli hän silloin huvittavamman näköinen kuin koskaan sitä ennen. Jokapäiväisellä äänellä arveli hän jo pojastansa: »Minnehään tuo juutas sittä juosta oikosj?» Ei tiennyt sitä Pietari Isaskaar, mutta vannoi toki rumasti: »Mutta sen mie vuan siulle sanon, kuule, Jäppinen, jotta ii sillä pitää vielä istuu piässä, vaikka ihe piru oisj vastakynttä vetämässä!» Isä ruikkasi suupielestänsä pitkän tupakkasylen ja vannoa jurnasi: »Vaikka hänessä oisj kakstoista pahoohenkii, niin piähän sen puustaimen pitää männä kun mie vuon suan sen kakaran tässä kynsiinj». Aivan oman onnensa nojaan unohdetut silmälasit solahtivat nenälle. Nyt vasta muisti Jussi Beltsebuubi ne. Hän suuttui, kiskasi ne pois päästänsä, viskasi pöydälle ja sadatteli: »Nuokii lasin paholaiset tuossa hyppiit ja tanssiit jotta ei enee niä koko tuvassa omaa ihtiisäkkään!» * * * * * Synkkänä ilman mitään määrää vaelteli nyt Manasse metsiä pitkin. Vaistomaisesti veti toki kulku isän kotia kohti. Ei hän mitään ajatellut, ei päätellyt. Mieli oli vain täynnä umpimähkäistä uhmaa. Niin osui hän lähestymään Saunasen taloa. Hän kierteli sitä. Mieli olisi tehnyt tavata Hikua, mutta ei uskaltanut mennä taloon. Ei myös, toiselta puolen, olisi ollut mukava näyttäytyäkään Hikulle. Vastoinkäyminen ujostutti väkisinkin. Ja samoin oli Hiku ollut pakosalla koko päivän. Metsässä oli samoillut, kauan oli kierrellyt eikä tiennyt mihin yöksi mennä. Ja niin kohtasivat he toisensa aivan sattumalta. Molempia ujostutti koko elämä. Ei kumpikaan tahtonut kyselyillänsä siihen kajota. Ääneti katsoivat toistensa silmiin hetken, mutta sekin jo ujostutti ja päästäksensä tuosta vaikeasta asemasta, nosti Hiku jalkansa ja alkoi kaivella kantapäätänsä, siitä muka tikkua etsien. Mutta vähitellen alkoivat he kotiutua toisiinsa ja yhteisiin onnettomuuksiin. He vaelsivat polkua pitkin ja siinä aidan vierellä möyrysi taas se taannoinen vihainen härkä. Manasse heitti sitä palikalla ja niin saatiin puheenaihe: Hiku näet viskasi nyt kivellä ja johtui siitä Pietari Isaskaarille kostaaksensa kerskaamaan: »Kun oisj nyt mestarj härkänä niin myö kun oikein sitä kivellä viskoisimma!... Viskoisimmakoon, Manasse?» »Vaikka ois sata mestarii, niin viskoisin», vannoi Manasse synkkänä, viskasi taas härkää ja uhkaili: »Ja jos nyt tulisj tuohon mestarj, niin löisin nyrkillä ja potkaisisin niin jotta tuntuisj!» He nauttivat jo siitä löylytyksestä. Hiku pieksi kepillä tietä ja uhkasi: »Ja mie kun tällä kepillä näin veteleisin selekään, niin ihan makkarat nousisj... Eikö nousis, Manasse?» »Vaikka sata makkaroo nousisj niin en herkiisj vuan löisin niin jotta ihan kuolisj!» vannoi Manasse ja viskasi julmistuneena kepillä mestarin sijasta härkää ja kirosi: »Saatanan Pietarj!» Mutta nyt osui keppi härän turpaan. Se puhahti, pyöräytti häntäänsä ja lähti rynnistämään aitaa kohti. Pojilta pääsi kauhunhuudahdus ja täyttä kinttua syöksyivät he pelastamaan nahkaansa vihastuneen mullikan sarviin joutumasta. Kauvan juoksivat he taaksensa katsomatta. Kun he vihdoinkin pysähtyivät ja huomasivat juosseensa aivan olematonta vaaraa pakoon, saivat he rohkeutensa takaisin. Hiku löi patukalla puuta ja uhkasi: »Nyt jos tulet, härkä, niin niät!» »Ja vaikka mikä tulisj, niin näkis kun mie ärjäsisin», nousi Manassen synkkä luonto ja hän vannoi: »En pelekee enee ketään ... en iseekään enee pelekee, ... enkä äitii, enkä ketään pelekee!» Ja rohkaistuneena, uhmaten aivan lähtivät he kuin sopimuksesta painumaan Manassen kotia kohti. Mutta siellä petti taas luonto. He pysähtyivät, kiertelivät taloa ja vasta kun pimeän tulo alkoi peloittaa, uskalsi Manasse ehdoittaa että mentäisi taas salaa pahnaan. Niin he tekivätkin. Kenenkään näkemättä onnistuivat he sinne pujahtamaan ja istuivat taas pahnan pehmeillä pehkuilla. Iso sikakin oli tyytyväinen heihin, kohottautui makuultansa pystyyn, katseli heitä istualtaan, perä pehkukuopassa, kallellapäin, kuin mietiksien ja ikäänkuin sanoakseen että: no minkäpäs sille asialle enää voi, äännähti ennen kylellensä painautumista hyväksyvän lyhytajatuksisen: »Noh!» * * * * * Sillä välin oli äiti tullut tupaan. Uudestaan oli Pietari Isaskaar saanut selittää asian ja äiti oli aivan joutua pois suunniltansa. Eikä ihme: hänen parhaat toiveensa oli nyt poika tomuksi lyönyt. Rovastin äitinä olemisonni oli äsken näyttänyt niin varmalta, ja nyt! Niin: Sitä ei hän jaksanut tyyneenä sietää. Hän jo sadatteli: »Ja mie kun sille hyvälle vielä tässä saunat lämmitin ja verekset voit kirnusin ja tää pahanhengen eväs ei enee mestariikaan tottele!» Manassea sadateltiin nyt miehissä. Äiti jo kehoitteli miestänsä: »Kunhaan nyt suot sen juran kynsiis, niin näytä eikö mää oppi piähän kun kova tuloo.» »Ka kunhaan tuloo!» muhasi mies. Äiti touhusi suuttuneena, sieppasi ison pytyn syliinsä ja valitti: »Tuokii sian ruoka jäi tuohon sen juran tähe sialle viemätä ... en paremmin sano!» Touhukkaana työntyi hän pyttyinensä ulos ovesta ja isä painui mietteisiinsä. Mutta pian palasi äiti. Niskasta pitäen veti se pahnasta löytämäänsä poikaa jälestänsä. Turhaan parkui poika, turhaan vastaan harasi. Kovin kourin toi äiti esikoisensa tupaan, tuuppasi sen suorastaan isän käsiin ja ilmoitti: »Siinä on nyt kakarasj!» Ja isäkin oli jo valmis. Silmälasit pani päähänsä, otti aimo patukan ja lausui jyrkästi. »Nyt sitä, Manasse, nähään, eikö mää ii piähän niin jotta tärähtää vuan!» Hän istahti pöydän luo, isännän paikalle. Poika aivan vapisi edessä. Hän käski sitä: »Sano paikalla ii!» Ei. Manasse vaikeni. Silloin kuorasi isä housut nopeasti alas, vetäsi patukalla pakaroille ja ärjäsi: »Sanotko iin!» »Ii! pillautti poika kimakasti itkun ja porun seasta housut kintuissa, vitsalle otolliset paikat paljaina. Isä jatkoi: »Sepähän nyt on vasta piru jos mie en sua omaa kakaraanj lukemaan... Kun oon kerran sille ruumiin ja sielun antanna, niin näkööhään enkö sua yhtä iitä sen piähän!». Ja nyt hän vaati toistamiseen: »Sano uuvestaan se ii!» »Ii!» tuli varovasti, ja hätääntyneenä, vapisten koki poika käsillänsä suojailla paljaita takapuoliansa. »Sano kovemmin ii!» koveni isä. »Ii!» ärjäsi itkevä poika täyttä voimaa. Isä nosti patukkaa ja käski: »Vielä paremmin!» »I-i-i-i-iiii!» tulla pillitti silloin vinkuvaa, vapisevaa iitä takapuoluksiaan suojelevan pojan hätäytyneen itkun seasta minkä vain suinkin suusta sopi. Niin loistavasti, ilman ainoaakaan erehdystä suoritti tämä kuuluisa oppinut jo ensimäisen julkisen tutkintonsa. Ja niin alkoi isän ainoa ii kantaa pojassa runsasta satoa.