# Manasse Jäppinen

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/manasse-jappinen-13845/index.md

»Ka oisit ihe alakanna siitä aastasj, etkä minuu kiusannut.»

Niin jatkettiin. Haettiin jo kylästä apua. Väkeä tuli. Tehtiin pitkä salko, joka ulettui kaivon pohjaan, sen päähän kiinitettiin rautakoukku ja nyt alkoi naaraus.

Eikä kauvan tarvinnutkaan haroa kun saalis jo tarttui koukkuun. Se oli varmasti Manasse. Äiti jo itki ja väki siunaili. Nostettiin varovasti. Se ilmestyi jo veden pinnalle. Aivan oli Manassen kokoinen. Äiti oli pyörtyä.

Mutta ei. Saalis olikin iso säkki. Sen sisästä löydettiin kiviä, Jussi Beltsebuubin vanha turkki ja likainen hevosloimi y. m. talosta kadonnutta tavaraa. Manasse ja Saunasen Hiku oli ne aikoinansa sinne upottanut, ei tosin pahaa tehdäkseen, vaan koettaaksensa uppoaako semmoinen säkki pohjaan. Isä tunsi omansa, älysi kaiken olevan oman poikansa työtä ja vannoi:

»Kunhaan sie, riivattu, oisit ihe nyt tuohon koukkuun tarttunna, niin näyttäisin mie siulle eikö mää ii piähän!»

Mutta äiti kiitti luojaa kun saalis oli semmoinen, eikä itse Manasse Jäppinen.

* * * * *

Samoina aikoina nukkui Manasse Jäppinen itse yötoverinsa vieressä. Iltayöstä olikin uni rauhallinen. Sian kylki lämmitti häntä ja pehmeä pehkuläjä teki niin hyvää kupeille.

Mutta aamupuolella yötä näki hän kauhean unen. Hänet oli väkisin viety koulumestarin kouluun. Kaikki koulumestarin risaset lapset, kaksitoista luvultansa, olivat pihalla. Ne ilkuvat kun häntä väkisin tuodaan. Isä vetää häntä tukasta ja kun saa kartanolle, niin siihen hylkää, itse menee koulumestarin puheelle ja kehottaa sen lapsia:

»Siinä on nyt... Ja nyt suatte antoo sille niin jotta mänöö piähän sekä ii jotta aa.»

Ja ne alkavat. Jokaisen kädessä on likaiset multapallot. Niillä alkavat ne häntä pommittaa ja nauravat ja ilkuvat:

»Tää on aa ... tää on ii.»

Ja niitä sataa. Ne ovat aivan pelkkää likaista rapaa. Hyi! Hän huutaa apua ja koettaa suojella silmiänsä, mutta sitä tuimemmin sataa vain likapalloa. Nyt hän on jo yltäpäältä ravassa.

Semmoisena viedään hänet koulumestarin eteen. Siellä on iso joukko poikia ja kaikki ne tekevät hikipäässä työtä i-kirjaimen ääressä kuin nikkarit. Yhdet sahaavat siitä lautoja, toiset lyhkäisiä halkoja, joku veistää siitä kirvesvartta. Mestari on ankara ja pojilla kova olo.

Mutta keskellä tupaa seisoo hyvin iso ii. Se on kuin virstapatsas. Siihen sidotaan nyt hänet köysillä kiini. Mestari ottaa yhden iin, terottaa sen pään ja alkaa lyödä sitä hänen päähänsä kuten naulaa tai kiilaa. Isolla moukarilla lyö iin päähän ja ilkuu.

»Vai et mää pojan piähän, paholainen!»

Hänen päänsä on jo haleta. Kauhuissaan huutaa hän:

»Elä lyö!... Elä lyö, kuule, tahi piä halakijaa», parkuu hän.

Siihen kauhuun hän heräsi. Sika näet oli noussut ja nyki kärsällänsä häntä päälaesta ja se nykiminen se tuntui niiltä moukarin iskuilta. Hölmistyneenä kohottautui hän istumaan, veti nenäänsä ja alkoi tylsänä miettiä kohtaloansa.

* * * * *

Olikin jo aika päivä. Pahnan ovi avautui ja eikös siitä kurkista hänen paras ystävänsä Saunasen Hiku. Hänetkin oli uhattu viedä tänä päivänä koulumestarin kynsiin ja sitä onnettomuutta pakoon hän oli livistänyt tänne, etsien turvaa Manasse Jäppisen luota. Hän oli osunut kulkemaan pahnan ohi, kuullut Manassen äskeisen hätähuudon ja niin osui hän ystävän luo.

Mutta miten toista oli heidän elämänsä nyt. Eilisaamuisesta huolettomuudesta ei ollut enää jälkeäkään. Kaikessa oli jotain painostavaa, peloittavaa. Ääneti istahti Hiku pehkuille, syyhytteli sikaa ja vasta hyvän tovin mentyä kysyi:

»Lyötiinkö sinuu eilen.»

Ei vastausta. Se kysymys synkisti Manassen mieltä. Hiku ilmoitti nyt kehuen:

»Eipä minuakaan lyöty. Tukasta vuan sai isä, mutta mie juoksin pakoon!»

Ne asiathan ne olivatkin heillä yhteisiä elämän vastuksia. Manasse murisi nyt synkkänä:

»Mutta vaikka miten löisivät, niin en vuan mää kouluun enkä sano iitä!»

Sehän nyt oli Hikustakin aivan luonnollista. Hän vahvisti:

»Ennen mäntäsj vaikka minne, mutta ei vuan kouluun... Eihän männä Manasse!»

»Eikä männä!» tuli myrtynyt murahdus vastaukseksi.

»Ja vaikka piä sahattaisj poikki niin ei sittäkään männä!» sai siitä Hiku rohkeutta.

»Ja vaikka löisivät miten ison iin piähän, niin ei vuan ruveta lukemaan», vahvisti Manasse valaa, ja lisäsi:

»Vaikka ihan koko piä halakiisj, niin sittäkään en tottele ketään!»

Mutta nyt tapahtui käänne. Isä tuli tuomaan sialle ruokaa, näki omansa, ei ollut uskoa silmiänsä, varmistui toki ja vannoi:

»Vai tiellä sie syötävä oot ja ehität ihtiis koko yökauven!»

Ja varmoin käsin tarttui hän esikoisensa niskaan kiini, veti sen pois pahnasta, antoi tarpeellisen kurituksen takkavihdan tyvellä ja vei tupaan valmistautumaan sille opintomatkalle, jolla hän on kohonnut miltei kaikkia aikalaisiansa ylemmä.

V.

Koulumestari Pietari Isaskar Touhunen oli tietysti laiha, mutta rivakka, reilu ja arvostansa ylpeä mies. Vaimonsa lapsivuoteiden aikana piti hän koulua omassa tuvassansa. Harvoin hän siis vierasta tupaa tarvitsi.

Niinpä nytkin. Tuparähjä oli täyteen sullottu ihmisvesaa. Siinä oli omaa jos oli vierastakin. Ja nyt työntyi vielä lisäksi Jussi Beltsebuubi Jäppinen tuoden poikaansa, ihan kuin korvasta taluttaen. Pietari Isaskar paikkasi housujansa, jakoi samalla opetusta ja tervehti tutusti:

»Ka Jäppinen... Paina puuta ... paina puuta Jussi Beltsebuubi... Ja vieläkö sitä ilikijää mitää kuuluukii?»

Mutta ei ollut Jussi valmis vastaamaan: Silmälasinsa etsi ensin ja asetti ne päähänsä. Olihan hetki näet juhlallinen näin kirkonmiehelle. Siinä tuhertaessaan hän puheli:

»Tuo näkökii kun rupijaa reistoomaan näin vanhalla ijällä niin jotta pitää olla nää silimäkojeet!»

Hän oli jo saanut lasit päähänsä, katsoi niiden läpi ja meni nyt asiaan, kysyen:

»Niin jotta kuulumisiiko se tää Pietarj Isaskaarj kysy?»

»Niin kysy», veti mestari säijettä, nosti housut tarkasteltavakseen ja toisti:

»Niin jotta vieläkö tuota ilikijää sitää tavaroo olla?»

»Ka eipä sitä erikoista... Paitsi se mikä mestarille ihelleen... Se eukko siinä höpis jotta mestarilla on tuasj pienj.»

»Niin on», vahvisti mestari reilusti ja innostui:

»Kakstoista poikoo ja tytärtä on tällä pojalla... Niin jotta se on tämä Pietarj autuuven asiissa jo ihe Juakoppi!»

Jäppinen katsoo häneen eikä tietysti nähnyt mitään. Toinen taisteli työnsä lomassa reilusti:

»Juakoppi... Juakoppi on tää mestarj jo siinä menossa.»

Jussi Beltsebuubin pääsavut selkenivät sen verran että hän kirkonmiehen arvoa ylläpitääksensä arveli muistellen:

»Sehän olj niitä isä Uabrahaamin perillisii se Juakoppi.»

»Niin olj», oli jyrkkä, tietoinen vastaus ja Jussi vahvisti:

»Sitähään mie muistelen rovastin ruamatusta lukeneenj, jotta siitä se poloveetuu koko Israeelin kansa.»

Sukeutuikin pitkä keskustelu, joka kosketteli raamatullisia asioita, kuten kahden kirkonmiehen puhelu ainakin. Pietari Isaskar oli lopettanut paikkuutyön, ajanut lapset pellolle, pani tupakkaa ja kysyi rutosti.

»Mistees hiijestä sie Jussi oot oikeestaan suanut sen Beltsebuubin nimen?»

Ja nyt selitti Jäppinen koko asian. Hän alkoi:

»Se olj se miun isäukko...»

Ja hän kertoi kuinka se oli ollut varsinkin nuorena ynseä kaikkea sanaa kohtaan. Yöjalassa oli käynyt, ottanut ryypyn, tapellut, kiertänyt kirkkoa, huijannut hevosilla.

Mutta sitte oli pappi ruvennut miestä ahdistelemaan. Oli uhannut panna mustaapenkkiä istumaan, ehkäpä jalkapuuhunkin. Mies oli alkanut arvella asiaa ja osottaaksensa katumuksen oireita ja päästäksensä sovintoon papin kanssa, oli hän päättänyt antaa pojallensa raamatullisen nimen.

Mutta ukko ei ollut mikään raamatun tuntija. Hän ei tuntenut yhtään kirjainta. Ja niin oli osunut että kun hän aikoi panna nimeksi Sebulonin, hän jotenkin sotki sen Belsebuubi-nimeen, lähetti vaimonsa viemään poikaa kastettavaksi ja niin tapahtui erehdys.

Eipä silti, että pappi ei olisi asiasta huomauttanut. Oli ehdottanut toista nimeä, mutta äiti oli ollut tiukka ihminen. Jalkaa oli polkenut ja sanonut:

»Kun meijän ukko kerran minkä sanoo niin se seisoo ja pitää kuin tynnörin tappi.»

Ja niin oli onnettomuus tapahtunut. Onneksi ei toki ympäristö ollut niin raamatuntaitoinen että olisi asian oitis älynnyt. Vasta sitte kun poika oli kaksitoistavuotias, oli asia selvennyt. Ukko oli suuttunut, antanut pojallensa selkään ja vaatinut pappia vaihtamaan tuon kamalan nimen oikeaan.

Se oli toki myöhä. Pappi oli vaan lohduttanut:

»Antaa nyt olla. Pimeyden ruhtinas ei huoli asuntoonsa toista samannimistä herraa, niin että poika säästyy sillä lailla ja pelastuu kadotuksesta.»

Hän lopetti ja katsoi silmälasiensa läpi hyvin tutkivasti. Pietari Isaskar innostui:

»Ja se on tää siun Manasse-poika siis niinkuin muallisen Beltsebuubin poika?»

Manasse tuijotti häneen synkkänä. Isä myönnytteli:

»Ka kyllähään tässä taitaa olla sitä isävainoon pakanallista henkii, kun tällä ei sitä lukuhaluu oo senkään vertoo, jotta sais sen piähän iin.»

Mutta nyt oli mestari Pietari aineessansa. Innostuneena kerskaili hän:

»Elä sie sano, Jussi Jäppinen, jotta ei oo haluu, sillä kuule, Jussi Beltsebuubi...»

Henki aivan nousi. Ylpein sanoin hän jatkoi:

»Mie sanon siulle, Jussi Beltsebuub, jotta jos on vuan mestarj, joka osovaa iit piähän iskii, niin sen pitää siihen männä jotta jutkahtoo vuan...

Hän imasi innostussanat, teki reiman kädenliikkeen ja jatkoi korotetuin äänin:

»Vaikka oisj kova mukulakiv pojan piänä, niin jos on vuan oikii mestarj niin, niin piruvie mänöö ii piähän kuin rautanaula lahoon puuhun.»

Manasse muisti unensa ja veti epäluuloisena sieramiinsa. Isä vielä myönsi:

»Ka mänööhään se oikiilta mestarilta!»

»Mänöö... Sen pitää männä», vahvisti Pietari Isaskar, innostui ja vannoi korkealla äänellä:

»Kun tääki poika isköö puustaimen kennen piähän, niin sen pitää männä sinne, vaikka ihe paholainen oisj vastaan haroomassa.»

»Mänööhän se siulla!»

»Sen täytyy männä!» nousi mestarin luonto ja hän kertoi:

»Saakeli vie tätäkin pappilan renk-Pekkaa!... Siinä olj poika, jolla olj piä!»

Ja hän kuvaili sen pään kovuuden, selittäen kerskumalla:

»Sillä pojalla olj niin kova piä jotta siihen ei pystynnä viinakaan sen vertoo jotta oisj suanut siihen nousuhumalankaan, mutta kun tämä poika otti niin...»

Hän kertoi ihmetekonsa. Remeliä oli antanut pojalle ja kun se ei ollut auttanut niin lisännyt oli kuria. Sitä kuullessa kuvastuivat Manassen lapsenmielessä kaikki kouluelämän hirmut. Hän tajusi joutuneensa taisteluun. Nenänaluksen puhtaanapitelykin jo unohtui. Synkkänä, kasvot likaisina ja syvältä aivan vatsanpohjasta nousevaa itkua pidätellessä ähähdellen tuijotti hän nurkastansa puhujaan, joka kurinsa kovuutta ja sen pappilan renki-Pekkaan tekemää siunaavaa vaikutusta kehuen kerskui:

»Mutta naimisiin kelepoova kalupahaan tulj pojasta... Niin mänöö pojalla...»

Välillä hän taas imasi innostussanat ja jatkoi:

»Niin mänöö pojalla 'minä vaivainen syntinen' ulukuu, jotta se rallattaa kuin venäihen kirkonkellot piäsiisyönä ja kirjan lisäks tuloo tämä: »joka synnissä sekä siinnyt jotta syntynyt olen ja mestari Pietari Isaskarillekin monta kovaa päivää saattanut olen, josta kaikesta minun tulee häntä aina kiittää ja palkita.»

»Vai vielä sekä!» oudosteli Jussi Beltsebuubi. Toinen kivahti.

»Sekö?... Ettäkö ei se?»

Hän yltyi asiansa puolesta, sillä hän ajoi oikeastaan Manassen opetuksesta tulevan lisäpalkkansa asiaa, pani piipunperät suuhunsa, kävi sylkäsemässä ja innosteli:

»Kuule, Jussi Beltsebuub, Pietari Isaskaarj on lapsluvussa Juakoppi ja siks toisekseen sanassa sanotaan, jotta joka sanalla neuvotaan, hän jakakoon kaikkea hyvää sille joka häntä neuvoo.»

Hän nosti kätensä, teki sillä puutetta kuvaavan ja vahvistavan liikkeen ja toisti pontevasti:

»Kaikea hyvää jakakoon hän sille joka häntä sanalla neuvoo... Vai mitä Jussi Beltsebuub ... kun siekin oot kirkonmies?» käänsi hän äkkiä kysymyksensä. Toinen älysi asian ja myönteli.

»Ka pitäähään sitä elee senii joka sanoo jakaa.»

Ja mestarille se oli innostuttava sana. Nenänsä hän niisti niin reilusti että lentäen poistuivat pankon eteen näpistä niistä viskattavat. Ja sitte hän vahvisti lujasti:

»Elee sen pitää... Sen pitää elee ja, kuule Jussi.»

Hän löi olalle ja jatkoi rennosti:

»Mie sanon siulle, Jussi, jotta se sanan jakaminen se ei ota ainoastaan lapaluihen piälle niin kuin muatyö vuan se ottoo ihtesä hengen piälle ja se ottoo vielä niin tiukasti, jotta vuan naukuu.»

»Ka niimpä se!» myönsi toinen ja yksimielisiksi tulivat he siitä, että sen, joka sanaa opettaa, tätyy olla lujahenkisen miehen.

* * * * *

Manassea oli tämä keskustelu alussa pelästyttänyt. Mutta nyt hän alkoi jo toipua. Juttua kesti näet niin kauvan, että hän ehti siihen tottua. Hänen henkensä nousi kuten aina tiukassa paikassa. Hän loi mestariin vaan ynseitä katseita ja päätti näyttää että ei hän ole niin vain koulutettava.

Ja isäkin oli saanut puhelut puhelluksi ja meni jo pääasiaan, ilmoittaen:

»Ka jos sittä otat täänii miun pojan tänne oppiis, niin tottapahaan niillä lisäpalakoilla sittä aina sovitaan.»

Ja estääksensä mestaria liikoja vaatimasta lisäsi hän oitis selityksen:

»Mutta tää on niin hyväpäinen poika kun se vuan piäsöö oikiin mestarin käsiin, jotta sen piähän suat kuatoo kirjan puustainta yhtä heleposti kun meijän eukko kuatoo rokkakattilaan hernettä ja papuu ... niin jotta siinä vuan rapina käyp.»

Hän aikoikin nyt oitis kääntää puheen koko palkka-asiasta pois, mutta pääsavu ei selvennytkään niin pian, ajatus oli tukossa ja niin sai mestari suunvuoron ja alkoi:

»Ettäkö siis Manassekin viisauventielle?»

»Ka», yritteli isä, mutta savu oli tukassa. Toinen jatkoi rutosti:

»No... Jos niikseen, niin...»

Siinä hän taas tuli reiluksi ja kerskui merkitsevästi:

»Niin kun sanottu, niin rukiista sitä henkiikii myyvään ... eli niin kun sanoo piähän pannaan...»

»Ka», yritti taas rukiistansa huolehtiva isä, mutta töksähti. Nurkassa seisova Manasse väänsi synkkää katsetta molempiin. Molemmat näyttivät liittoutuneen hänen viholliseksensa ja siksipä paisui hänen henkensä sekä isää että mestaria vastaan. Taas jatkoi mestari:

»Ka, kuten jo sanoit niin tää on lujahenkinen poika ... siihen ukko Jäppis-vainaaseen... Niin jotta kyllä siinä mestarin hengestä hik tipahtaa, ennenkun on joka puustain pojan piässä.»

»Ka», yritti taas isä, mutta aivosavut tukkesivat kaiken ajatuskyvyn. Hänhän ei ollut tottunut tinkimiseen. Kierreltiin siinä hyvä tovi. Selvittiin toki asiasta, sovittiin lisäpalkasta. Isä lupasi maksaa kymmenen kappaa ruista ja mestari oli aivan riemuissansa. Ei ollut vielä ennen moista määrää kukaan maksanut. Reilusti löi hän kättä ja vannoi, että pojasta on tuleva viisas ja pian.

»Mutta alota nyt siitä iistä!» tökersi isä ja selitti syynkin:

»Miekii alotin siitä iistä... Se on niin tukevatekoinen puustain jotta se kelepoisj vaikka kuatuvan talon pöngäks!»

Siinä oli siis nyt se »ii», yöllä unessakin nähty kauhu! Vedet pakkasivat silmistä Manassen likaisille poskille ja vain vaivoin jaksoi hän pidätellä sitä uhman ja hätäytymisen sekaista itkua, joka nyt kurkkuun nousi.

»Niin on ... niin on... Tukeva on siinä puustain», vahvisti mestari ja lisäsi reilusti:

»Ja sitte niin rehti ja suora, jotta siinä ei oo mitään joutavoo koukkuu ja viäryyttä joka pettää, vuan niin on paikallaan kaikki jotta se kelepais suoruutensa puolesta vaikka oikeuvessa vieraaksmieheks.»

Sen myönsi isäkin. Poislähtöä tehdessään hän toki varotti:

»Mutta nyt paakii ne puustaimet sinne piähän niin jotta ne kestäät, eivätkä valu pois kuin herneet Pietilän akan rikkinäisestä säkistä!»

»Poisko?» kauhistui mestari ja sokeata uhmaa täynnä väänsi Manasse häneen yhä synkempää katsetta, nurkassa seisten, ikäänkuin siitä suojapaikkaa hakien, housupahasiansa näpissä kannattaen. Se uhma vain paisui, kun Pietari Isaskaar edelleen entistäkin tiukemmin vannoi:

»Saakeli vie kun mie jutkautan sinne iin, niin se ei sieltä nouse pois, vaikka hänellä ois ihtesä pahulaisen siivet selässä, vuan niin kestää siellä kun Killisen vanha akka hauvassaan.»

Aivan erikoisemman reilun liikkeen teki hän viime sanoja kertoessansa. Isä korjasi lasinsa taskuunsa, lähti ja jätti Manassen mestarin huomaan.

* * * * *

Keventynein mielin palasi isä kotiin. Olihan hän onnistunut sälyttämään Pietari Isaskaarin hartioille oman raskaan tehtävänsä, opetustyön, johon verraten suon kyntäminen ja ojankaivuu ja mikä muu kova työ hyvänsä oli hänestä herkkua. Hän niisti nenänsä, pyyhki sen nutun hihalla ja sylkäsi lieteen. Uteliaana tiedusteli jo Anna Doroteea:

»Mitee se mestarj sano?»

»Ka sanohaan tuo!» yritti mies selittää, mutta töksähti siihen. Ajatuskyky teki tenän.

»Mitee se sano?» yltyi vaimon uteliaisuus. Nyt sai jo Jussi pääkoneistonsa jotenkuten käyntiin niin että voi ilmoittaa:

»Ka sanohaan tuo siitä tulevan hyvän lukumiehen.»

Se oli ilosanoma äidille. Tämä asia oli aivan ihmeteltävässä määrässä kiihdyttänyt häntä, jopa isääkin. Liikutettuna siunaili hän:

»Hyvä ja ahkeraoppinen lapshaan se on... Kunpa vuan luoja antasj Pietarj Isaskaarille nyt voimoo ja viisautta opettoo häntä, niin määtiijä, mikä hänestä vielä mualimaan tuloo!»

Isänkin mieli hieman liikahti, ei tosin sanottavasti, mutta toki sen verran että jo murahti mies:

»Ka tottapa hiän antaa!»

Äiti lämpeni. Ja miten ollakaan pisti hänen päähänsä rohkea ajatus: Hän arveli:

»Määtiijä vaikka vielä kerran mualimassa kirkossa pytyssä paukuttasj!»

Mistä se lie johtunutkin nyt mieleen moinen rohkea ajatus. Mutta isän se pani miettimään. Olihan hän kirkkoneuvoston jäsen. Mitäs jos todellakin pojasta. Aivosavu, se ajatuskyky tuntui aivan yhtäkkiä selvenevän. Hän sylkäsi miettivästi ja arveli, tosin umpimähkään, kuten hänen tapansa henkisissä asioissa oli:

»Ka hyväpäinen poikahaan se on!»

Sen uskoi nyt äitikin, innostui ja tiedusti, vielä kerran kuullaksensa:

»Sanoko mestarjkii niin ... jotta se on hyväpäinen?»

»Ka», muisteli mies, töksähti, sai toki jostain kiini ja vahvisti:

»Sanohaan tuo, jotta kyllä sillä on luja piä, jotta jos minkä siihen suap sisään niin ei se sieltä pois piäse!»

Äidille oli asia nyt selvä. Hän puhui jo siitä tosissaan, kuten ihan varmasta. Ja onnitteli hän miestänsäkin:

»Sittä sitä siekii oisit ihtesä tään pitäjään rovastin isä!»

Ei voinut isä enää olla nenäänsä aivan puhtaaksi turistamatta. Se oli jo ikäänkuin valmistumista, siivoutumista. Se oli vaistomaista, luonnollista. Hän aivan jo kainosteli:

»Ka mitäpäs tästä miusta on enee minkään isäks ... tuhmasta muamiehestä!»

Mutta se oli vain kainostelua. Hän muisti olevansa jo sinnepäin: kirkonmies. Aivan pani taas silmälasit päähänsä, katsoi ulos akkunasta, ei nähnyt mitään, mutta ilmoitti:

»On tok hyvä kun sai ostetuks nuo lasit, jotta näköö tok tätä mualimoo vähä viljemmältäkii!»

Ja äidilläkin oli nyt niin hyvä olo. Hän keitti kahvit, ylisti poikansa hyviä avuja, siunaili sitä, kehui sen lukutaitoa ja kun hän myöhemmällä pesi pyttyjä, veisasi hän sitä tehdessänsä harrasta virttä. Sehän oli jo valmistusta tulevan rovastin äitinäoloa varten. Oli niin omituista olla. Hyvän illallisen ja lämpimän kylvyn päätti hän valmistaa illalla palaavalle pojallensa, joka nyt hikipäässä valmisti hänelle sitä suurta onnea.

Ja isän himmeissä pääsavuissa, siinä vähässä ajatuskyvyssä, mitä hän oli niissä ajatusasioissa itsellensä koonnut, häämöitti epäselvänä sama onnellinen ajatus. Se sekottui niihin aivosavuihin niin, että ei saanut mitään selvää enää siitä, mikä oli savua ja mikä sitä muuta häämöittävää ja siksipä hän asiasta vähemmällä henkisellä vaivalla selviytyikin, uskoikin todeksi sekä ne päänsä himmeät tupakansavut että myös kaikki savuihin sekoittuneet.

VI.

Mestari Pietari Isaskaar Touhusen tuvassa oli alkanut varsinainen opetustyö. Mestari veisasi vanhasta virsikirjasta korkealla äänellä:

"Maa suur ja avara ja kaik sen tavara, sen perus..."

Siinä hän katkasi, löi virsikirjalla päähän Kososen poikaa, joka salaa asetteli päretikkua Manassen takapuoleen. Nyt hän jatkoi:

»Sen perustus ja ääret.»

»Muista, muista sie, Kososen Siuro, kun tässä virs loppuu», keskeytti hän ja taas alkoi:

»Kans virtain suuret meret Ne meille kunnian kantaa. Ja herral aut ... aut...

»As piru!» sotkeutui hän sanoissa, sai toki taas niistä kiini ja lopetti sitä juhlallisemmin, voitonvarmasti, pitkään ja korkeasti vetäen:

»Ja herral autuuden antaa.»

Päästiin siitä sitte alkuun. Kososen Siuro sai kuria ja lapset saivat ottaa aapisensa. Pietari Isaskaar ryhtyi paikkaamaan Kekkosen emännän kenkiä ja siinä suutaroidessaan hän nyt jakoi opetusta. Hän käski:

»Nyt ottaa jokainen kirjansa ja ehtii sieltä aan paitsi Manasse Jäppinen ehtii iin!»

Hän kokoili suutarinkalujansa ja kysyi:

»Kuka tietää minkälainen on aa?»

Ei kukaan tiennyt. Mestari silmäili joukkoa ja selitti:

»Aa on se puustain, joka on etupuolelta pullollaan kuin kauppias Pösön maha ja takapuolelta suoraselkäinen kuin kyynäräkeppi... Niin jotta...»

Hän etsi välillä sopivaa kengänpaikkaa, löysi sen ja jatkoi selitystä:

»Niin jotta jos sille aalle panisj tikuista jalat ja potaatin hatuksi piähän, niin se ois kauppias Pösö... Se on aa... Nyt ehtimään.»

Joukko alkoi syventyä kirjoihinsa, kirjatikulla niitä tihraillen. Jotkut tekivät salakujeita. Mestari syventyi suutarintyöhönsä, antaen toki opetusta Manasselle erittäin siinä i-asiassa. Hän selitti työnsä ohessa:

»Ja sittä sie Manasse!»

Hän kakisti kulkkunsa, sylkäsi ja selitti:

»Sie ehi ii. Se on semmoinen lyhyt, paksu puustain, jotta se seisoo kuin yks tupakkapölökky!»

Manasse muisti taas kamalan unensa. Silmänvalkuaiset välähtivät. Mestari jatkoi kehuen:

»Niin jotta siinä pölökyssä siulle Manasse on semmoinen jehu vastassa jotta se ei vähällä syljpainilla kellelleen kuavu!»

Häntä se innostutti. Hän kehäsi jo korkealla äänellä:

»Siinä, saatanavie, suap vahvakii poika pai nii ja piehtaroiha ennen kun se puustainpölkky on kumoon kuajettu sillä...

Taas korotti hän ääntä, takoi vasaralla nahkaa että paukkui ja jatkoi:

»Se puustain se ei sittä, kuule Manasse, oo semmoinen tuulhattu kun se jii joka seisoo siellä iin takana ja kopeiloo puustainjoukossa kuin ylypii ja turhamielinen kukko kanaparvessa... Niin jotta nyt, Manasse Jäppinen, sie kun ala painii iitä vastaan!»

Jo käskemättäkin oli Manasse valmis siihen sotaan, tosin toisessa hengessä kun mestari neuvoi. Siinä seisoi tanakka poika tanakkaa iitä vastaan. Pietari Isaskaar syventyi yhä syvemmin suutarintyöhönsä ja alkoi kasvatusopillisessa kurinpitotarkoituksessa kertoa:

»Tiijättäkö työ lapset mitä?»

Lapset vilkasivat häneen uteliaina. Hän suutaroi että vasara paukkui ja kehui:

»Mutta nämä vanhankansan miehet, niin kuin esjmerkiks tää mie!»

Siinä oli reilua ääntä ja työtä. Hän jatkoi:

»Saakelisoikoon kun sitä ennen otettiin iitäkii niskasta kiini niin siinä pit kuuluu yks ryske!»

Ja hän kertoi voimistansa ja sankariteoistansa. Uteliaina, suut auki kuuntelivat lapset. Hän koputteli vasaralla kenkää ja yltyi:

»Tämä mestarj se jos kehen vielä nytkii suuttuu niin taivas varjelkoon sitä elävee sillä...»

Hän imasi savut, veteli pikilankaa pikilapun läpi että vinkui ja jatkoi kerskuen:

»Sillä kerranii kun olj miulla yks juukelin poika, joka ei totellut, mutta mie kun otin pojan kynsiinj ja löin tuohon lattiisen, niin siitä ei jäänyt koko pojasta jälelle muuta kuin yks tippa sylykii!»

Aijai miten se kauhistutti toisia. Mutta ei Manassea. Se poika seisoi nurkassansa jäykkänä kuin i. Mestari syventyi suutaroimiseensa, innostui muistelemaan entisiä hyviä aikoja ja alkoi kertoa:

»Mutta niinkuin jo sanoin niin kyllä sitä olii miun nuorena ollessa vähä toisenlaisii poikii kuin nyt... Esjmerkiks tää nykyinen Koposen Santtu... Kuka tuntoo Koposen Santun se viitatkoon!» nosti hän katseensa työstä ja silmäili joukkoa. Miltei kaikki viittasivat ja hälisivät:

»Mie ... mie ... mie tunnen ... mie»

»No hyvä on kun tunnetta!» komensi mestari ja jatkoi nyt selittämällä:

»Myö oomma yhtäikäsii Santun kansa, ja sen pojan kansa sitä kun ennen aikaan tehtiin koiruuttakii niin...»

Siinä jo ääni nousi. Hän aivan ylpeili:

»Niin saakeljvie siinä eivät nää nykyiset pojat piisoo rinnalla, eivät huithaitkaan...»