Part 2

Nyt alkoi siis Manassen opinnoiden uusi jakso. Jussi Beltsebuubi ei tietysti ollut opetustoimeen innostunut. Luonnollisista syistä koetti hän päästä siitä eroon jo ennen alkua. Piippuaan imeksi, eikä kiirehtinyt sanomaan sitä, ei tätä. Asema oli suorastaan vaikea.

Mutta vaimo puolestansa oli samoista syistä halukas jättämään opetustaakan juuri hänelle tai ainakin jakamaan sen hänen kanssansa. Ei hänkään näet tiennyt että hänen miehensä oli aivan lukutaidoton. Ei hän semmoista, niin pientä asiaa ollut toki kysellytkään, ei ajatellutkaan. Kun Jussi Beltsebuubi oli kerran päässyt ripille, niin olihan päivänselvä että se osasi lukea. Näkihän sen lisäksi siitäkin että se kirkossa veisasi virsikirjasta, vieläpä kotonakin sitä joskus tarkasteli silmälasit päässä ja visusti kuten lukija ainakin. Hyvässä uskossa pyysikin hän nyt siis apua.

Mutta ei. Mies ei kiirehtinyt. Imeksi vain piippua ja äännähti kavalasti.

»Ka osoothaan sie ihekkin sen verran jotta suat hänelle luvun piähän.»

Mutta ei sekään auttanut. Anna Doroteea koki selittää ja valittaa touhuten:

»Osoisinhaan mie, vuan kun se on niin ihepäinen jotta se ei rupii sanomaan sitäkään ensimäistä puustainta, aata.»

Jussi Belsebuubin päähän ilmestyi jotain semmoista ajatuksentapaista että hän taitaa pakostakin sotkeutua tuohon Manassen asiaan. Koki hän toki vielä siitä pelastua, kehoittamaila:

»Ka heitä sittä se aa välille ja ala iistä!»

»Iistäkö»? oudosteli vaimo. Mies vahvisti.

»Ka iistähään se alakaa isämeitäkii... Niin jotta mikä siinä on vaikka iistä!»

Mutta se sotki vaimon asiat ja älyn. Ei hän ollut varma löytääkö hän sen iin käsiinsäkään. Koki hän sitä sieltä aapisesta katsella, mutta ei auttanut muu kun valittaa:

»Mikä ne kaikki iit löytää tommoisesta puustainjoukosta. Jossa on yhen-näköistä puustainta kuin mustalaista markkinoilla, niin jotta mää näistä ja ota selevä?»

Se vaimon valitus oli oikeastaan Jussille kuin pieni voitto. Hän tunsi ikäänkuin olevansa viisaampi. Hänen kirkollinen arvonsa tuntui kohoavan. Hän tekeytyi viisaaksi, sylkäsi tietoisen tupakkasylen ja neuvoi:

»Ka se on ii se suora pötky jolla on hattu piässä.»

Se olikin hänen ainoa kirjatietonsa. Miten hyvältä tuntuikin nyt viisaana olo! Aivan hän puhalsi erikoisemman tupakkasavun, eikä enää hätäillyt koko asiasta.

Mutta ei vaimo sittenkään löytänyt koko mokomaa laitosta. Puutteellisuutensa tunnustaen käski hän:

»Tule ehi ihe se ii kun sie sen tunnet... Ja sittäpähän paat sen pojanii piähän yhellä tiellä!»

Ja oitis lähti hän hakemaan Manassea pihalta tupaan, isän opetettavaksi. Jussi Belsebuubi joutui siis pulaan. Ei auttanut muu kuin ryhtyä asiaan. Koki hän toki vieläkin vapautua. Kun näet Anna Doroteea toi epäluuloisen Manassen tupaan ja käski isän alkaa opetustyön, selitellä murisee hän:

»Eihän siitä mitä opetuksesta tule kun ei oo patukkoo».

Manasse väänsi häneen silmää hyvin omituisin elein. Mutta ei äiti olisi nyt antanutkaan vitsaa käyttää, ihan alussa ja kun asiakin oli niin juhlallinen, kirkollinen aivan. Hän kehoitteli:

»Koittele tuota nyt ensin sitä iitä iliman patukkoo... Ja sittä jos ei auta, niin suaphaan tuota herkkuu.»

* * * * *

Heti kirkkoneuvoston jäseneksi jouduttuansa oli Jussi Belsebuubi ostanut lukkari Timosen leskeltä sen miesvainajan vanhat silmälasit. Hän ei niillä tosin mitään nähnyt, sillä silmälasit olivat hänelle yleensä vain haitaksi, mutta hän käytti niitä viran puolesta, lukupuuhissa ollessansa.

Niinpä hän nytkin, kun oli jo pakko ryhtyä opetustoimeen, etsi lasinsa esille ja oitis ilmestyi häneen niistä laseista kirkollista tietoisuutta ja henkeä.

Sitä oli kyllä muulloinkin niistä häneen aina ilmestynyt, sitä arvokkaisuutta, mutta tuskin koskaan niin paljon kuin nyt. Olihan todellakin hetki juhlallinen. Hän joka tunsi ainoastaan i-kirjaimen, senkin ainoastaan vaivoin, hän jakamassa sitä viisautta muille, pojallensa. Se oli todellakin se leskenropo, joka ehkä on suurin siellä, missä punnitaan, sillä vähemmästänsä ei ole ainoakaan vielä uhriarkkuun pannut. Ja siksipä se tulikin otolliseksi: juuri siitä hänen iistänsä, siitä sinapinsiementä pienemmästä siemenestä, versoi myöhemmin se Manasse Jäppisen tuuhea tiedonpuu, jonka alla on kerran kukoistava koko Suomen kansanvalistus, oksilta kuuluva ihana soitto, ja latvasta laulu ja iloinen käkien kukunta.

Ei siis ihme jos hän silmälaseja päähänsä pannessa noudattikin kaikkia sääntöjä mitä lasit ja hetken juhlallisuus vaativat. Piippunsa hän kopisteli ensin aivan tyhjäksi, kävi pankon eteen sylkäisemässä ja ryyppäsi sitte vettä korvosta. Kaikki ne teki hän toki kuin ulkopuolella asiaa.

Ja niin pääsi hän asian varsinaiseen alkuun. Omituisin kömpelöin liikkein sai hän lasit päähänsä, keikisti päänsä ja katsoi ylös huoneen lakeen, siten tarkistaaksensa lasinsa. Kotvasen katsoi hän sinne, ei nähnyt mitään ja ilmoitti:

»Likoo niissä on... Eikö sinulla oo riepuu jolla pyyhkii?»

Ja olihan sitä Anna Doroteealla. Puhtaat paidan aliset toi hän ja niillä pyyhki mies silmäikkunansa. Taas asetti hän päähänsä. Taas keikisti hän katon lakeen. Taas pyyhki hän ne ja ilmoitti kuin itsekseen puhuen:

»Onkiippa niissä nyt sitä likoo!»

»Joko niillä näköö?» kysäsi jo asian johdosta malttamaton vaimo, kun mies tarkisti kolmannen kerran. Mutta ei mies viitsinyt nyt akkojen kyselyihin kunnolleen vastatakaan. Katselipahan vaan lasien läpi ympäri tupaa, täysin voimin, päätään katselun mukaan käännellen, arvellen lopuksi:

»Eikö heillä alakane jo suoha yhestä iistä selevee.»

Manasse oli vetäytynyt nurkkaan ja väänsi siellä vihaista, epäluuloista katsetta isän eleihin. Tämä otti nyt aapisen, asetti sen eteensä niin kauvas kun kädet ulottuivat, katsoi siihen vuoroon lasien yli, vuoroon niiden alitse, päätänsä sen mukaan keikistäen tai kumartaen ja puheli kuin itsekseen, viisaana:

»Paholainenkohan niitä nyt reistovaa kun eivät näytä!»

Herrajesta miten Anna Doroteeakin nyt tarkkasi miestänsä! Totisesti oli se nyt oikea kirkkoväärti. Aivan hän jo tunsi olevansa vähäinen mokoman oppineen rinnalla. Mies katsoi nyt suoraan lasien läpi, mutta veteli sen sijaan otsanahkaansa kureille ja taas sileäksi, muristeli suutansa, kuin olisi sekin kuulunut siihen näkemisasiaan ja sadatteli jo harmissansa lasejansa:

»Kehnon vietävät kun ne nyt eivät suurenna niin, jotta näkis mikä se on mikää puustain.»

»Pyyhkisit nyt vielä uuvestaan... Jos se auttaisj» huolehti siihen jo Anna Doroteea mutta ei ollut mies kuulevinansakaan. Johan nyt akkojen neuvoja. Hän toimitti toimituksensa loppuun, nousi, kävi taas sylkäisemässä pankon eteen, kohisteli siellä kurkkunsakin puhtaaksi, palasi, istahti paikoillensa, sylkäsi uudestaan, nyt pöydän viereen, mutta ei ruikkaamalla, vaan valauttamalla, tarkasti lasiensa alitse katsoen menikö sylki rakoon johon hän oli tarkoittanut, ja vaikka tuvassa vallitsi äärimäinen hiljaisuus, lausui hän:

»Saisitte siinä nyt olla iänetä jotta piäsöö tässä alakuun!»

Anna Doroteea istahti ja tuskin uskalsi hengittää. Niin oli omituista koko asia. Mies pyyhkäsi nenänsä aluksen, vetäen käden syrjällä sen alitse pitkän vedon, rykäsi, otti aapisen ja käski:

»No Manasse!... Tuleppas tänne niin iskii jutkautetaan tää iin piru tiältä piähän niin herkijää siinä seistä töröttämästä».

Mutta ei hievahda poika, ei äännäkään Manasse. Nurkassa seisoo ja muljottavista silmistä kumottaa epäluuloinen katse.

»Manasse!» toistaa isä jo kovemmin. Pojan sieramista alkavat jo pistellä tutut, viheriät tylppäpäät. Äiti riensi väliin, tarttui käsin, alkoi johtaa isän eteen ja supatti korvaan:

»Tule nyt, Manasse, niin isä opettaa lukemaan ja sittä siustaa tuloo viisas mies!»

»Enkä» pääsi pojalta ja itkun mukana uhkaus ja hän alkoi harata vastaan. Isä oli taasen silmälasien läpi katselupuuhissa ja kiroili:

»Tuo paholaisen ränttikin on tuossa uapisessa niin pientä, jotta tokko tuosta tulloo tolokkuu!»

»No tule nyt sukkelaan», kehoitteli äiti, vetäen poikaa.

»Voi, voi kun repii!» huusi Manasse vastaan, koki riuhtautua irti, kuin olisi häntä teuraaksi viety, ja huusi, ihan parkuen samalla:

»Voi, voi ... elä revi! ... kuule elä revi! Elä revi kuule!»

* * * * *

Alkuun siitä kumminkin päästiin. Sitä pääsyä edisti eniten se kun Manasse tunsi tukkapäässänsä tutun isällisen käden, joka oli sitä jo joskus ennenkin kopeloinut. Se käsi vei häneltä huutamisrohkeuden, mutta se ei tuonut lukuhalua.

Nyt seisoi hän toki isänsä edessä ääneti, nyyhkytystänsä pidätellen katse sillanrakoon kiintyneenä. Ja isä alotti opetustyönsä. Sitä i-kirjaintansa poikansa päähän ajaaksensa kysyi hän Manasselta:

»No mikä se nyt on se ensimäinen puustain isämeitässä?»

Eihän Manasse mistä ihmeestä olisikaan sitä tiennyt. Isä koveni:

»No etkö sie nyt tiijä mikä on se suora pötky, jolla on vielä rikku piässä?»

Poika muljautti alta kulmainsa. Äiti oli aivan hermostua odotuksesta ja jännityksestä. Vieläkin selvensi isä asiaa sanoilla:

»No se joka seisoo suorana kuin tuo pankkopahas?... Mikä se puustain on?»

Ei ääntä. Äiti jo ehdotti:

»Sano nyt jotta se on se ii!»

»No elä sie sekaannu!... Anna pojan ihtesä oppii!» kiivahti siihen jo isä, sillä hän tunsi nyt opetustoimensa tärkeyden. Se tietoisuus oli nyt jo hänessä aivan todellista, ei näyttelyä. Se oli tarttunut asiasta kuten innostus tarttuu jostakin. Hän jo neuvoi poikaansa:

»Jos sie kerran tahot tulla isäisj viisaaks mieheks niin siun pitää suoha päähäsj ainakii se yks puustanj... Sano nyt, mikä se on se pötkyläpuustain, josta sais vaikka lautoja sahata!»

Kaikki turhaan. Manassen sisu ei antanut hänen ääntä päästää. Jatkettiin. Isä jo puhui ankaria sanoja. Hän uhkaili:

»Jos sie, juukelj, et sano sitä iitä niin mie kun paan nää silimälasit pois ja otan patukan pellolta, niin niät».

Se auttoi sen verran että Manasselta pääsi itku. Isän into koveni, hän kysyi ankarasti:

»Minkästähe sie, juukelj, et sano iitä?»

Itkunsa seasta valitti silloin myrtynyt poika:

»Niin kuin ensin käsketään sanomaan aa ja sittä ii... Enkä sano iitä!» itkeä pillitteli hän lopuksi. Se uppiniskaisuus nosti isän luontoa. Poika siis ei tottele häntä, kirkkoneuvoston jäsentä! Hän tarttui sen tukkaan ja vannoi:

»Vain et sie sano iitä kun mie käsken»!

Mutta silloin nousi Manassen luonto. Hän alkoi parkua minkä suinkin jaksoi ja vannoi siinä isän käsissä parkuessaan:

»Vaikka tappakoo, niin en sano iitä... Ennen hyppeen vaikka meijän kaivoon!»

Äidin tuli jo sääli ja hän sekaantui asiaan. Isäkin oli saanut kylläänsä koko opetustyöstä. Hän herkesi, pani tupakkaa, puolusti onnistumattomuuttansa, syyttäen:

»Johaan mie sanoinj eiltäpäin jotta eihään siitä mitä kaluu tule kun ei oo varustettu patukkoo!»

»No kukas sitä nyt ties jotta se on niin kovapäinen!» puolustautui siihen Anna Doroteea. Mutta isä vannoi:

»Sepähään nähään enkö mie sua yhtä iitä oman pentunj piähän!»

Hän pani lasit takaisin tupakka-astiaan, uhkasi viedä poikansa koulumestari Pietari Isaskar Touhusen kouluun ja jatkoi vannoen:

»Mie en mää muanrakoon ennen kun oon suanut pojan piähän iin niin lujaan jotta se seisoo siellä suorana ja pois piäsemättömänä kuin virstapahas tuolla muantien varrella.»

IV.

Nyt hän oli ulkona, vapaudessa ja mietti pelastusta. Kauheinta oli asiassa vielä se, että isä oli aikonut viedä hänet koulumestari Pietari Isaskarin kynsiin. Ajatella että hänen täytyisi nyt erota Hikustakin, jättää kaikki yhteiset huvit, jopa salaperäiset tupakoimismatkatkin, jotka juuri äsken oli alettu ja jotka siis viehättivät uutuudellansa. Väkisinkin pakkasi sitä ajatellessa itku kurkkuun. Navetan ylisille piiloutuneena veteli hän hiljaista itkua ja vannoi sen seasta:

»Mutta mie vuan en mää sen kouluun.»

Välillä pyyhkäsi hän hihalla nenänsä alukset ja jatkoi sitte:

»Ennen mään vaikka minne ... vaikka karkuun lähen ennen kun lähen kouluun.»

»Ööö ... ö-ööö ... ö-ö-ö-ö-öööö!» tulla jurasi taas päättäjäisiksi. Jäppis-suvun luonto alkoi hänessä nousta. Hän varustautui panemaan lujan kovaa vastaan. Aivan veressä oli hänellä halu säilyttää suvun vanha perintö ja maine: lukutaidottomuus. Nyt hänessä oli Jäppistä ihan kylliksi kerraksensa, eikä hän Manasse-nimeänsäkään nyt liian taipuvaisuuden kautta häpeään heittänyt.

* * * * *

Ja viimein kävi mieli niin umpimähkäiseksi, että hän aivan mitään selvää ajattelematta päätti jättää isänsä huoneen ainiaaksi. Vihaisena, itkun jälkinyyhkytykset kurkussa lähti hän nyt sieltä. Ei hän lähtenyt tuhlaajapojan tavoin, s. o. vieden perintöosuutensa mennessänsä. Ei. Hänellä ei ollut suolivyötäkään, vaan näpissänsä kannatti hän repaleisia housujansa. Kernaammin lähti hän isänsä luota samoin mielin kuin Kain kerran Herran edestä: synkkänä, kulkijaksi ja pakolaiseksi aikoen ja mielessä ainoastaan katkerat muistot.

Niin kävellä pullitteli hän metsätietä myöten, yhä vain isänsä majasta loitoten ja saapui jo eräälle tutulle aholle, joka oli kylän poikien yhteinen leikki- ja tappelukenttä.

Ja eikös nytkin siinä leikkinyt kolme poikaa, Atte, Mooses ja Sikko. Ne olivat tehneet pikku-kivistä kirkon, jossa oli korkea torni ja tornissa palikoista tehty risti. Riemastuneena huudahtihe Atte tulijalle:

»Voi, Manasse!... Tule, katso Manasse kun meillä on kirkon tapulj!»

Synkkänä lähestyi Manasse. Kotvan seisoi hän leikkitornin vieressä, katse siihen väännettynä ja mieli uhmaavana. Koko maailmalle hän oli nyt synkkä umpimähkään. Mooses kehui:

»Siullapa, Manasse, ei oo niin korkiita tapulii!»

Se ärsytti. Toisia poikia se taas riemastutti. Ilon ja ylpeyden vallassa hyppi Atte ja riemuitsi:

»Manasse!... Hih!... Hih!... Hih!»

Se tarttui toisiinkin. Kaikki kolme alkoi hyppiä riemuissansa ja kirkua:

»Manasse!... Hih... Ih!... Hih!... Manasse!»

Mutta nyt oli Manassen mitta täysi. Hän nykäsi tapulia varpaallansa ja tuossa tuokiossa oli se rauniona.

»Saakelj!» kirosi jo silloin viisivuotias Mooses.

»Mitäs sie hihkut!» puolustautui synkkä Manasse ja uhkasi:

»Vaikka oisj vielä isomp tapulj, niin senkii särkisin.»

»Säreppäs!» oli vastauhkaus.

»Sären kyllä!» uhitteli Manasse ja yltyi lisäämään:

»Ja kirkon tapulinii sären, niin mitäs osaat!»

»Säreppäs, tokko tohit!» kiivastuivat jo mielet. Se kiivaus nosti vain Manassessa Jäppisluontoa.

»Uhallakii sären!» uhkaili hän ja vannoi:

»Ja koulumestarin mökinkii kun sären, niin et maha mitään!»

Mielet alkoivat kuohahdella. Pieni, tanakka Mooses oli alkanut asetella kiviä uudelleen torniksi, mutta sitä ei Manasse nyt voinut sietää. Hän potkasi uuden rakenteen aivan hajallensa. Mooses kirosi perhana-sanalla ja yritti jo hyökätä käsiksi, mutta sai ainoastaan potkaistuksi, sillä Manasse torjui hyökkäyksen nyrkin iskulla ja uhkaili sen annettuansa:

»Ja vaikka sären ihan kaikki mitä vuan on ... talot ja mökit ja ihan kaikki, niin koitappas tokko uskallat lyyvä!»

Mutta toisetkin olivat jo valmiit. Kuului jo Manasseen tähdätty haukkumasana:

»Risahousu!»

»Ja sie ihe räkänenä!» vastasi Manasse, vetäen samalla sieramiensa sisustan näytteet takaisin piiloon. Itkussasuin jatkoi nyt Mooses haukkumista, sanoen surkealla äänellä:

»Beltsebuubin poika!»

Mutta sitä ei Manasse koskaan sietänyt. Kuin peto nousi hän nyt isänsä kunnian ja samalla koko Jäppis-suvun kunnian puolesta, sillä se nimi oli, kuten myöhemmin huomaamme, tullut isälle erehdyksessä ja oli suvun ainainen kiusan kappale. Vihaisesti väänsi Manasse jo silmää ja kun Mooses vielä lisäksi heristi kepillä, syöksyi hän sen niskaan ja alkoi murikoida.

* * * * *

Oikeastaan toiset katselivat tätä tappelua alussa syrjästä. Pikku Mooses piti puoliansa puremalla ja huutamalla. Manassella oli vielä housuista paha riesa: toisella kädellä täytyi niitä pidellä.

Mutta hyvästi hän antoi. Hän antoi täydestä sydämestä. Atte katseli kädet housuntaskussa, lämpeni ja innostui. Kerrankin kun Manasse antoi oikein nasevan nyrkiniskun, pääsi häneltä aivan ihastunut äännähdys:

»Voi saatana!»

Mutta silloin käänsikin Manasse vihansa huudahtajaan.

»Ja vaikka ihellesj annan, niin suat!» uhkaili hän Attea. Tämä vastasi ärsyttävästi:

»Annappas!»

»Annan kyllä!» menetti Manasse malttinsa, tarrasi kiini ja alkoi murikoida.

Mutta nytpäs sekaantui asiaan koko joukko. Kolmen miehen voimalla rynnistivät he. Siinä oli mylläkkää, huutoa, kiroilua. Vedettiin tukasta, itkettiin, haukuttiin. Viimein putosivat Manassen housut kinttuihin. Hän sotkeutui niihin, kaatui ja joutui piestäväksi.

Manasse-raukka! Kuin peto piti hän toki siinäkin pitkällänsä puoliansa. Sattumalta onnistui hän potkaisemaan Moosesta leukaan. Se alkoi huutaa, piteli suutansa, luullen sieltä verta tulevan ja loittoni tappelupaikalta. Nyt onnistui Manasse purasemaan Attea. Se kirosi ja hyppäsi ottamaan keppiä voidaksensa maksaa.

Mutta nyt pääsi Manasse polvillensa. Kiireesti nosti hän housut oikeaan asentoon ja ne näpissä alkoi hän painaa pakoon, minkä sai jaloista irti. Jälestä seurasi kivi- ja palikkasade ja haukkumasanojen tulva. Hengästyneenä pelastui hän metsän suojiin, pysähtyi ja uhkaili siinä:

»Kunhaan nyt tulisivat, niin eivätköhään näkis!»

Hän hillitsi vihaisia, voimakkaita nikahduksiansa ja jatkoi entistä synkempänä:

»Ja kunhaan mie hain Hikun avuks niin nähööt eivätkö sua selekääsä!»

Se toivo tyynnytti hiukan mieltä. Hän teki pajunkuoresta vyön, veti sillä housunsa kireälle ja lähti entistä tukevammin taivaltaa pullittelemaan polkua pitkin.

* * * * *

Hän käveli kauan. Viimein alkoi ilta hämärtyä. Öinen metsä häntä peloitti ja niinpä painuikin hän aivan tahtomattansa, kuin huomaamattansa isänsä huonetta kohti.

Mutta ei hän lähestynyt sitä taloa katuvin mielin. Päinvastoin. Turvaa hän vain sieltä haki yötä, pimeyttä ja kylmää vastaan. Huoneiden takana hän piilotteli ja mietti mihin kätkeytyä: navetan ylisillekö heinäläjään, vai riiheen olkien sekaan.

Mutta ei kumpikaan sopinut. Hän pelkäsi pimeässä yksinäisyyttä, varsinkin kun riihessä oli pidetty ruumista ja navetan ylisillä oli kerran kummitellut. Hän oli siis joutunut maailmalle lähdettyänsä ensiksi asuntopulaan.

Äkkiä välähti toki valo: Hän hiipi sikopahnaan. Siellähän oli hänen hyvä ystävänsä, talon iso sika, jota hän oli syötellyt, syyhytellyt, sitoutunut siihen toveruuden siteillä.

Ja miten hyvä ja lämmin siellä olikin. Pahnan permannolla oli polven korkeudelta puhtaita pehkuja. Sikakin tunsi hänet. Hyvillä mielin nousi se makuultansa ja tuli luo. Olihan se tottunut häneltä saamaan syyhytystä, joka on sian autuus. Sitä odotti se nytkin ja kun Manasse viivytteli, seisoi synkkänä, nykäsi se jo kärsällänsä pohkeesen ja pyysi, ääntäen:

»Yh!»

Mutta ei hievahda Manasse; kohtalolleen vain siinä suututteli. Sika nykäsi uudestaan ja pyysi:

»Yh ... yh!»

Silloin potkasi Manasse sitä kärsään ja äänsi ynseästi:

»Mää siitä, eläkä tongi jalakaa!»

Sika aivan oudostui moisesta. Eihän Manasse ollut koskaan sillä tavalla! Epätietoisena katsoi se häneen ja kyseli ystävällisesti syytä, äännellen:

»Yh ... yh ... yh?»

Silloin selkeni taas Manasselle oma asiansa. Hän vihastui ja uhitteli siallekin:

»Vaikka miten yhkä niin en mää kouluun!»

Ei ymmärtänyt sika. Päätänsä vaan punoi ja nähtyänsä, ettei asiasta tule sen parempaa selvää, heitti sen ja rupesi rauhallisena tonkimaan pehkuläjää. Sekin ärsytti Manassea ja hän vannoi sialle tosissaan, täydestä sydämestä:

»Ja vaikka miten tongi niin en luve... Vaikka koko pahna tongi nurin niin en sano iitä.»

Niin he väittelivät. Suurempaa toraa ei toki syntynyt, sillä sika oli kylläinen, kaikkeen tyytyväinen. Se myöntyi kaikkeen, ilmoittaen myöntymisensä alistuvalla:

»Yh, yh, yh!»

Viimein se saikin kyllänsä asiasta, kaivoi pehkuihin kuopan ja laskeutui siihen yömakuulle, aivan Manassen jalkojen viereen. Hetken seisoi vielä Manasse, mutta kun pahna alkoi pienetä, aleni hänen mielensä. Hän haki jo sian toveruutta; istahti sen viereen pehkuille, otti tikun ja alkoi sillä sikaa syyhytellä.

Sitä sian autuutta! Nyt aivan maatapannessa! Ei koskaan elämässä ollut se moista autuutta uneksinutkaan. Se käänsi kuvetta, kellisti vatsapuolensakin niin että jalat olivat pystyssä, nautti ja ilmaisi mielihyvänsä kiitollisilla:

»Yh, hyh, hyh, hyh!»

Niin jatkettiin pimeään asti. Vihdoin voitti uni Manassen ja hän kallistui siihen sian viereen öiseen lepoon.

* * * * *

Rauhallisena oli kotona sillä välin eletty iltaan asti. Sekä isä että äiti oli oikeastaan tyytyväinen, kun olivat selvinneet asiasta niin vähällä: tarvitsematta paljastaa omaa avuttomuuttansa. Ei liioin poikaa kaipailtu päiväsaikaan, sillä hänen matkoistansa ja elämästänsä ei yleensä suuria välitetty. Oltiinpa hyvilläänkin, jos tämä perillinen oli aina koko päiväkauden poissa. Säästyihän sillä ajalla ruoka, jota Manasse, kuten yleensä koko Jäppis-suku tarvitsi tavallista suuremmassa määrässä.

Mutta iltasella maatamenon aikana huomasi Anna Doroteea että talosta puuttui jotain. Vieläpä hän asiasta selvän otettuansa huomasi että puuttui juuri Manasse, hän jonka lukujen takia oli kulutettu miltei koko päivä. Mies toki arveli:

»Ka tottapahaan tuloo kun on kerran männä osannut!»

Mutta ei tullut poika. Yö pimeni. Jo oli alettu riisuuntua. Anna Doroteea hoikki ovelta mutta turhaan. Hän jo suututteli:

»Pahanhengen kakara!... Ei oo kuin yks vuan, mutta onpaan siitää ristii ja riesoo, jotta ei oo enee yön lepuu, ei päivän rauhoo!»

Lopulta joutuivatkin he ajattelemaan, että mihinkä poika nyt on yöksi jäänyt. Isä sitä ei tosin jaksanut järin selvästi ajatella, mutta oli toki päässä taas jotain tupakansavun tapaista ajatuksen pahaista.

Mutta vihdoinkin hoksasi vaimo. Se muisti asian, löi reiteensä ja huudahti:

»Pahanhengen elävä! Sehän niät uhkasj hypätä kaivoon, jos hänet pannaan sanomaan ii!»

Savu selkeni isänkin päässä, ei tosin tajuttavaksi, mutta toki sen verran, että hän aavisti tässä olevan ehkä vakavankin asian. Hän otti aivan silmälasinsa, pani ne lattialla seisten päähänsä, katsoi niiden läpi otsa kureessa ja sanoi kirkonmiehen vakavuudella:

»Sanoko se hyppeeväsä kaivoon?»

»No etkös sie nyt sitä ihe kuullut», ilmestyi vaimoon jo sitä doroteeaa: äkäistä, reimaa eukkoa. Mies katsoi nyt lasiensa alitse ja vahvisti:

»Taishaan se juukelj sanuu!»

Äiti alkoi jo hätääntyä. Olihan Manasse hänen ainoa poikansa. Hän jo ynseili matkien:

»Taishaan se sanuu!»

Hän touhusi ja kiihtyi. Nyt hän jo soimaili miestänsä tosin hillitysti riidellen.

»Kiusovaakii lasta sillä tavalla, jotta alakaa keskeltä kirjoo ... ja vielä iistä asti ... vaikka muut imeiset alakaat aasta!»

Kirkonmiehen pääsavut menivät aivan sekaisin. Entistä epäselvemmin näki hän lasiensa läpi ja koki selittää töhertää:

»Ka siinähään se on iikii ihan aan hännässä kieppumassa ja seistä tojottamassa, kuin mustalainen morsiimessa vieressä. Niin jotta ei nyt tuon väljmatkan tautta ois tarvinnut kaivoon hypätä!»

Mutta ynseä oli Anna Doroteea. Miestänsä matkien toraili vaimo:

»Yyy, siinä vielä! seistä tojottamassa!»

Hän viskasi kattilan korvoon likoomaan, että huttu pohjasta irtautuisi ja toraili:

»Oot ihekii niin tuhma kuin piätön ii uapisessa... Ja sittäkii vielä siinä puolustauvut, etkä yhtää häpii!»

* * * * *

Mutta emme ryhdy kuvailemaan asian yksityiskohtia. Puolisot olivat jo rientäneet kaivolle. Äiti hoikki sen syvyyteen ja isä tarkasti sitä syvyyttä silmälasiensa läpi, valittaen:

»Juukelin lasit kun eivät nyt näytä enee mitään!»

Eikä hän olisi voinut kaivosta nähdä mitään ilman lasejakaan sillä kaivo oli syvä. Vettäkin oli siinä nyt yli viisi syltä. Hätäytynyt äiti valitteli:

»Hukkusjhaan tuohon tuommoiseen syvyyteen jo ihe järven kalakii, suati tää nyt imeisen laps!»

Koettiin haroa ja tunnustella seipäällä, mutta eihän mikä seiväs ylettynyt semmoiseen syvyyteen. Taas antoi äiti tulla toraa:

»Rankaisoohan se jo Jumalakii kun sillä tavalla mänöö ronimaan ja haparoimaan sieltä keskeltä hänen sanoosa iitä ja muuta jiitä, eikä tyyvy siihen järjestykseen minkä Hiän on kerran uapiseesa pannut.»

Mies oli ihmeissänsä. Eivät enää silmälasitkaan näyttäneet herättävän vaimossa kunnioitusta. Hän koki toki puolustautua tenäten: