Part 36

Pete pisti pakettinsa postiin yhtä salaa kuin kirjeensäkin ja jo samana iltana lähti Port St. Marystä mennäksensä takaisin Douglasiin. Tie vilisi täynnä vaunuja, joissa iloiset huvimatkailijat palasivat Port Erinistä. Näillä iloisilla olennoilla oli yllään samat vaatteet, jotka aamupäivän sateessa olivat kastuneet ja kengät olivat läpimärät, niin että he värisivät viileässä yöilmassa, mutta siitä he eivät olleet tietääkseenkään. He lauloivat, nauroivat ja söivät appelsiinejä, pysähtyivät ravintolain edessä ja tilasivat olutta, ja pullot kulkivat kädestä käteen. Omalla tavallansa he olivat iloista ja huoletonta joukkoa. Joskus sekaantui etumaisista vaunuista tuleva »Sotapoikien» sävel surulliseen »Molly ja minä ja lapsi», lauluun, jota vedettiin jälkimmäisissä vaunuissa. Hoilaten he kulkivat Castletownin läpi, huutelivat vähemmän mairittelevia sanoja linnan vartijaväelle ja kun tuli ilta ja pimeä, he nukahtivat — miesten pää tavallisesti naisten rintaa vasten. Silloin kuului vain hevosten kavioiden louske kivisellä tiellä ja ajajien piiskan siiman viuhuna, joka säesti nukkujain äänekästä kuorsausta.

Douglas näytti uivan valomeressä, kun he laskivat sinne mäkirinnettä maaseudulta johtavaa tietä. Pitkät valorivit osoittivat ristiin rastiin kulkevia katuja leviten laajemmiksi valoaukeamiksi toreilla ja markkinapaikoilla, aivan kuin kulovalkea leviää kanervikkokankailla. Nukkujat heräsivät ja pudistelivat unen pöpperön jäsenistänsä. »Mennäänkö linnalle yöksi?» kysäisi muuan. »Niin, mitäs arvelette?» lisäsi toinen, ja kaikki remahtivat nauruun, niin hassuilta nuo kysymykset kuuluivat.

»Minä jään tänne», ajatteli Pete. »Douglasista minä en ole häntä vielä etsinytkään.»

Ajaja tarjosi hänelle asuntoa äitinsä luona. Hänellä oli matkailijakoti Kirkkokadun varrella ja sieltä oli näköala kirkkotarhaan. Kun Pete joutui niin lähelle Athol-katua, hän ajatteli, että oli hauska tarkastella Philipin asuntoa ulkoapäin. Helposti hän löysikin talon, vaikka oli pimeä. Se oli talorivissä, jonka kaikki talot oli koristettu messinkisillä nimikilvillä ja jokaisessa oli nimen alla sana: Asianajaja. Philipin talon kilpi oli pienempi kuin muiden ja siitä saattoi heikossa valossa vaikeasti lukea nimen. Se kuului — _Tuomari Christian_.

Tavattuaan nämä sanat Pete hiipi tiehensä. Tämä oli maailman viimeisin talo, johon hän olisi tahtonut mennä vierailulle. Hän melkein pelkäsi näyttäytyä koko tässä kaupungissa. Philip saattaisi ajatella, että hän oli tullut Douglasiin etsimään Katea.

Pete harhaili pitkin sivukatuja Postitorin, Heywood Lanen ja Fancy-kadun kautta, kunnes vihdoin joutui meren rannalle. Kesäyön elämä oli vilkkaimmillaan ja juhliva kaupunki näytti kokonaan antautuneen huvien pyörteeseen. Pengermien portaat olivat tungokseen asti täynnä ilakoivaa väkeä; kiertävät valokuvaajat näppäilivät kuviansa katukäytävillä; valaistujen huoneitten avonaisista akkunoista pisti ulos tummia päitä; taloissa soitettiin pianoa, siellä täällä ulkona kaduilla näppäiltiin harppuja, kellojansa soitellen jyrisivät katuvaunut edestakaisin lahden ympäri; keskeymätön ihmisjono vaelsi edestakaisin katuja pitkin ja merestä vuoren korkeimmalle huipulle kaareutui hevosenkengän muotoisena kaupunki, loistaen, säteillen ja leimahdellen aivan kuin suunnaton aarniometsä olisi palanut.

Peten mieleen muistui vaatimaton, puolivalaistu ja ikävä kaupunki saaren pohjoisosassa; hän muisti harmaita taloja yksinäisten kukkuloitten juurella, joitten välitse virtasi joki matalan sillan alatse ja hän ajatteli: »Hän mahtoi varmaankin väsyä kaikkeen siihen, se pikku raukka!»

Hän katsoi jokaista vastaantulevaa naista suoraan kasvoihin, kiihkeästi himoten nähdä edes vilahdukselta ne armaat kasvot, joita hän pelkäsi tavata. Hän ei saanut niitä nähdä ja hän harhaili kuin levoton sielu edestakaisin, kunnes ihmisvirta oli kuljettanut hänet lahden rannalle, sille paikalle, jota yleisesti kutsutaan Linnaksi.

Siellä oli suuri tanssipaikka puistossa, rakennettu kuin kasvihuone. Alakerta oli laitettu niitä varten, jotka halusivat tanssia ja parvekkeet niille, jotka olivat tulleet sinne vain katselemaan. Paikallansa istuen ja tuijotellen reunustan yli, Pete katseli joka ihmisen kasvoja tuolla alhaalla. Kolmetuhatta nuorta miestä ja nuorta naista siellä tanssi, miehet flanellipuvuissa ja kirjavissa kaulaliinoissa ja naiset puettuina keveihin musliinipukuihin ja olkihattuihin. Silloin tällöin lasikaton valo muutti väriä, milloin se oli punainen tai sininen, milloin taas keltainen. Tanssijain askelten töminä, torvien raikuna, suuren rummun jyminä ja maahan lyötyjen hirsien päälle rakennetun salin huojunta huumasi häntä niin, että hän luuli olevansa taistelutantereella, jossa musiikki säesti ihmisten kuolinvalitusta.

»Hän väsyi ja ikävystyi, pikku raukka; Jumala tietää, ettei hän enempää jaksanut.»

Hänen silmänsä sumenivat ja päätänsä pyörrytti, kun hänen huomiotansa veti takaapäin tuleva hajuvesien miellyttävä tuoksu ja suloinen ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Etsittekö te jotakin täältä?»

Hän käännähti ympäri ja katsahti puhujaan. Se oli nuori tyttö, jonka kauniit kasvot olivat paksun puuterin peitossa. Hän ei voinut suuttua tuolle pikku raukalle, olihan tuo niin nuori ja hymyileväinen.

»Etsin», hän sanoi, »minä todellakin katselin jotakin», ja sitten hän koetti karkoittaa hänet luotansa.

»Te ehkä etsitte Maudieta, ystävä hyvä? Oletteko te se nuori mies Dublinista?»

»Jättäkää minut, tyttöseni, jättäkää minut rauhaan», sanoi Pete taputtaen hänen kättänsä ja kääntyen ympäri.

Tyttö katsoi häntä jonkinlaisella säälillä ja kumartui sitten aivan häneen kiinni sanoen: »Noin kaunis poika kuin te ei saisi surra itseänsä rumaksi. Onhan kauniita tyttöjä kylliksi olemassa.»

Hän katsahti noihin kauniisiin kasvoihin taaskin ja pienokaisen merkitsevä ilme alkoi muuttua toiseksi.

»Oletteko te Man-saaren tyttöjä, ettekös olekin?»

Salaman välähdyksenä katosi hymy tytön kasvoilta.

»Kuinka te sen tiedätte? Ette suinkaan voi tuntea sitä minun puheistani, vai voitteko?» ja pikku olento näytti häpeävän.

Pete otti hänen hienolla käsineellä puristetut sormensa suureen kouraansa.

»Te olette siis minun kotiseutuni naisia?» hän sanoi. »Kuinka vanha te olette?»

Maalatut huulet alkoivat vavista. »Elonkorjuun aikana täytän kuusitoista», vastasi tyttö.

»Oi, Jumala!» huudahti Pete.

Maalatut silmänluomet alkoivat rävähdellä; tyttö alkoi itkeä. »Ei se ollut minun syyni. Hän oli huvimatkailija täällä ja asui minun äitini luona Ballaughissa, mutta sitten hän jätti minut.»

Pete otti kultarahan liivinsä taskusta ja pisti sen tytön käteen.

»Menkää kotiinne täksi yöksi, pikku ystäväni», hän kuiskasi ja hoippui sitten kiireesti ulos tästä pesästä.

»Ei täällä!» päätti Pete sydämessänsä, »Ei täällä — minä voin Jumalan ja ihmisten edessä vannoa, ettei hän ole täällä.»

Tämä lopetti hänen etsintänsä. Hän päätti mennäkin kotiin vielä samana yönä ja siksi hän palasi asunnolleen maksamaan vuokransa. Kääntyessään Athol-kadulle Pete oli joutua komeitten ajopelien alle, joissa istui kuskipenkillä kaksi komeasti puettua miestä ja takana yksi. »Kuvernöörin vaunut», sanoi joku. Seuraavana hetkenä ne pysähtyivät Philipin ovelle, mies vaunuista laskeutui alas ja vaunut vierivät kevyesti tiehensä. »Siinä oli nuori tuomari», sanoi muuan tyttö toverilleen heidän sipsuttaessaan Peten ohi.

Petestä oli näyttänyt tuo pitkä, tumma vartalo taipuneelta ja heikolta, kun mies asteli raskaasti portaita ylös. »Toden totta», hän ajatteli, »tässä maailmassa ei saada mitään maksamatta siitä kallista hintaa.»

Kello oli kolme aamuyöstä, kun Pete saapui Ramseyhin. Jalavaharju oli pimeä ja äänetön. Hän sai koputtaa uudestaan ja yhä uudestaan, ennekuin Nancy heräsi. »Jos nyt minun sijallani olisi ollut Kate!» hän ajatteli ja uusi pelko valtasi hänen olentonsa. Hänen onneton rakastettunsa, hänen kadonnut lampaansa, saattaisiko hän koputtaa kahta kertaa. Missä oli hän tänä yönä?

Pete oli kuvitellut voivansa tarjota hänelle onnea ja runsaasti maallista hyvyyttä — oliko hän nyt joutunut köyhyyteen ja epätoivoon? Koko maailma oli vaipunut uneen — nukkuiko hänkin nyt? Hänen toivonsa tuntui vähenevän pala palalta. Hänen suuri luottamuksensa häipyi kuin tuhka tuuleen. »Herra Jumala, älä hylkää minua, Herrani ja Mestarini, vahvista minua! Minun onneton eksynyt lemmittyni, missä on hän nyt? Minkälaisessa tilassa hän on? Saanko minä enää milloinkaan hänen kasvojansa nähdä.»

Jokin kylmä kosketti silloin hänen kättänsä. Siinä oli hänen koiransa. Kertaakaan haukahtamatta se oli asettanut kuononsa Peten käteen »Mitä, Tuomari, kas vain sinä vanha ystävä!» Lepakkomaiset korvat olivat pystyssä — Pete tunsi sen — katkaistu hännän tynkä liehui kiihkeästi ja vanha koeteltu ystävä tuntui lohduttavan Peteä, olihan se kulkenut hänen mukanansa maailman toisesta äärestä tänne.

Nancy päästi varmuusketjun auki ovesta, avasi sitä tuuman verran, kohotti kynttilän päänsä päälle ja pilkisti ulos. »Herra hyvästi siunatkoon, onko se itse isäntä? Mitenkä te pääsitte kotiin?»

»Apostolin kyydillä», vastasi Pete ja hän nauroi ja laski leikkiä pitkästä yöllisestä jalkamatkastansa.

Seuraavana aamuna, kun Nancy toi lasta alakertaan, Pete oli ahkerassa työssä irroittaen ketjua ovesta. »Tämä on kauhean vanhanaikainen tämä ketju, tämä täytyy ottaa kokonansa pois, ymmärräthän.»

»Mutta mitäs te panette siihen sijalle», tiedusteli Nancy.

»Sittenpähän näet», myhäili Pete.

Kello oli seitsemän sinä iltana Pete istui portillansa tupakoimassa, kun varas-Kelly toi hänelle ruskeaan paperiin käärityn paketin. »Teille on tullut paketti, herra Quilliam», sanoi postinkantaja, kuten ainakin mies, joka tietää enemmän kuin saisi tietää.

Pete räväytti silmiänsä ja koetti näyttää mahdollisimman hämmästyneeltä. »Älkäähän vain!» hän ihmetteli.

»Tuon kyllä, jos tuo on teidän nimenne», alkoi postinkantaja osoittaen päällekirjoituksen Peten luettavaksi.

Pete tutki sitä tarkasti. »'Kapten peatr Quilliam', se on kyllä oikein, 'Jalavaharju' — niinpähän on, se on aivan oikein», hän sanoi ottaen hyvin varovasti paketin käteensä. Sitten hän päästi pitkän »a-h-a-a!» hän sulki siimansa ja nyökytti päätänsä. »Nyt minä tiedän — siinä on lahja äidiltä pienokaiselle. On kerrassaan ihme, miten paljon nainen ajattelee lastansa, kun hän on äiti, herra Kelly.»

Postinkantaja nauraa kikatti, osoitti peukaloa olkansa yli merelle ja sanoi: »Minkäs tähden te ette milloinkaan hänelle kirjoita.»

»Kuinka niin?» huudahti Pete terävästi, pingottaen sormissansa paketin nuoraa.

»Miksi te ette kirjoita hänelle ja kerro mitenkä pienokainen jaksaa, sitä minä vain sanoin.»

Pete katsoi postinkantajaan aivankuin tuo ajatus olisi hänelle taivaasta lähetetty.

»Minun pääni täytyy olla varmaankin kova kuin piikivi», herra Kelly. »Tiedättekö, kertaakaan tuo ajatus ei ole johtunut minun mieleeni. Minä olen kuin Goljat, kun hän sai pienen Davidin kiven otsaansa — tuollaiset asiat eivät koskaan johdu minun mieleeni.»

»Tehkää se kuitenkin, herra Quilliam», neuvoi postin kantaja lähtien matkaansa.

»Sen minä teen, sen minä teen», ihasteli Pete ja sitten hän harpaten riensi taloon.

»Tuopas tänne sakset, Nancy», hän huudahti heittäen paketin pöydälle.

»No, voi minun päiviäni, paketti», huudahti Nancy.

»Helppo on myöskin arvata, mistä se tulee. Katsopas tuota solmua, tyttöseni», sanoi Pete iskien merkitsevästi silmää.

»Mitähän ihmettä siinä lienee, Pete?» arvaili Nancy.

»Sitä minäkin ihmettelen!» sanoi Pete. »Paperia siinä nyt ainakin on kylliksi ympärillä. Ehkä kirje? No, sen nyt ehtii kyllä lukea myöhemminkin», hän sanoi välinpitämättömästi ja sitten vedettiin paketista esille punainen hilkka.

»Herra häntä siunatkoon! Mutta mikä tällainen esine on?» hän lisäsi riiputtaen hattua nauharuusujen liittymäkohdasta.

Nancy päästi hätähuudon, otti hilkan hänen kädestänsä ja alkoi torua: »Nuo miehet ne ovat sitten koko laitoksia, ne turmelevat kaikki, vaikka saisivat käsiinsä enkelin siivet.»

Sitten hän nosti lapsen ylös kätkyestä, sitoi hilkan sen pieneen, pyöreään päähän ja aivan huusi ihastuksesta.

»Tuenhan minä saatoinkin arvata, voitteko te ymmärtää sitä?» hän kehuskeli. »Minä arvasin sen, uskokaa tai älkää.» 'Kun Kirry ensi kerran kirjoittaa, hän varmasti lähettää pienokaiselle jotakin', minä ajattelin, ja katsokaapas tuota — tuossa se on.»

»Joskus johtuu tuollaiset enteet mieleen, Nancy», sanoi Pete. »Se ei ole ollenkaan ihmeellistä.»

Lapsi pyristeli ja jokelteli, mutta enempi kuin korea päähineensä, sitä näytti viehättävän paljaat varpaansa.

»Mutta millainen olette te itse, Pete — te menette Peeliin ja Douglasiin enkä tiedä minne — eikä teidän mieleenne ole koskaan juolahtanut tuoda jotakin pienokaiselle ja te olette kuullut kuitenkin meidän keskustelevan, että meidän pitäisi laittaa pienokaiselle lyhyet hameet ja muut.»

Pete painoi päänsä alas ja näytti häpeävän.

»Tuota no — tietysti tuota — minä en ole koskaan tullut tuota ajatelleeksi — se on ihan totta», hän änkytti.

VII.

Pete riensi ulos ostaaksensa arkin kirjepaperia ja kirjekuoren, kynän ja postimerkin. Hänellä oli runsas varasto näitä kaikkia kotona, mutta ne eivät nyt kelvanneet hänen tarkoitukseensa. Hän meni niin moneen puotiin kuin mahdollista ja viittaili joka puolella, mihin hän aikoi näitä tavaroita käyttää. Lopuksi hän meni parturin liikkeeseen torin varrella ja sanoi: »Tahtoisitteko kirjoittaa minulle päällekirjoituksen, Jonaique?»

»Teen sen aivan mielelläni», sanoi parturi pyyhkäisten tuolissa istuvan postinkantajan toisen posken kuivaksi jättäen toisen posken vaahtoon, ja tarttui kynään. »Rouva Peter Quilliam, Scotland Road, Liverpool, pantava kunnioitetun herra Joseph Quilliamin postiin», saneli Pete.

»Mikä numero, kapteeni», kysäisi Jonaique.

»Numero?» virkahti Pete hämmästyneenä. »Mikäs ihme sen numero nyt olikaan? Ah», hän huudahti saaden äkillisen päähänpiston. »Viisisataa viisitoista.»

»Viisisataa — sanoitteko viisi?» sanoi postinkantaja kääntäen poskensa Peteen päin.

»Viisi», sanoi Pete mahtipontisesti. »Niin, ne asuvat melkein kadun päässä.»

»Jos te niin sanotte, kapteeni», sanoi parturi ja kirjoitti »515».

Pete palasi kotiin postimerkkeineen ja valmiiksi kirjoitettu kuori kädessänsä. »Puhdista nyt sukkelaan pöytä», hän huudahti. »Minun täytyy kirjoittaa kirje Kirrylle. Sanonko minä hänelle sinun terveisesi, Nancy?»

Yskähdeltyään ja hymähdeltyään pitkän aikaa ja suoritettuaan tärkeitä valmistuksia Pete istahti pöydän ääreen edessään kirjoitusarkki, mutta silloin avattiin ovi ja Philip astui sisään. Hänen kasvonsa olivat uurteiset ja kalpeat; hänen silmänsä paloivat kuin sisäinen tuli olisi niistä hohtanut.

»Minä olen tullut varoittamaan sinua», hän sanoi, »sinä olet suuressa vaarassa. Sinun täytyy estää se suunniteltu mielenosoitus.»

»Istuhan toki, ystäväni, istu», sanoi Pete.

Philip ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän kulki edestakaisin lyhyin, hermostunein ja äänettömin askelin. »Kuvernööri kutsui minut luoksensa eilen illalla ja oli suunniltansa raivosta. 'Herra Tuomari', hän sanoi, 'minulle on sanottu, että aiotaan häiritä lakien julkaisutilaisuutta Tynwaldissa — oletteko te kuullut mitään siitä?' Minä sanoin: 'olen, minä olen kuullut, että kalastajat ovat pitäneet kokouksen Peelissä.' 'He puhuvat oikeuksistansa', kiivasteli hän. 'Minä tahdon opettaa heille oikeutta, jonka he näyttävät kokonaan unohtaneen oikeutta, joka kuvernöörillä on ja antaa hänelle vallan ampua kaikki sellaiset, jotka aikovat häiritä eduskuntaa, ilman tutkintoa ja tuomiota.' 'Tuo on hyvin vanha säädös, teidän ylhäisyytenne', sanoin minä, 'se polveutuu siltä ajalta, jolloin vallitsi suurempi laittomuus kuin meidän päivinä. Sitä ette suinkaan tahtone käyttää.' 'Minäkö en tahtoisi?' hän kivahti. 'Kuunnelkaa, minä tahdon sanoa teille, mitä nyt jo olen tehnyt. Minä olen komentanut sotajoukon osaston Castletownista Tynwaldin vuorelle istuntopäiväksi. Joka miehellä — niitä on kolmesataa — tulee olla kaksikymmentä kovaa patruunaa mukana. Silloin, jos ne lurjukset aikovat koettaa keskeyttää oikeuden istuntoa, minun tarvitsee nostaa vain käteni — ja — heidät lyödään maahan kuin heinä.' 'Sitä te ette voi tarkoittaa', sanoin minä ja koetin ottaa hänen suuren uhkauksensa niin kevyesti kuin mahdollista. 'Arvostelkaa itse — katsokaa', ja hän näytti minulle muutaman paperin. Siinä hän oli määrännyt lähetettäväksi sairasvaunut ja tohtoreita Douglasista siksi päiväksi Tynwaldiin.»

»Sittenhän me olemme saaneet sen vanhanpojan ymmärtämään, että me tarkoitamme täyttä totta», ihasteli Pete.

»'Jos te tiedätte jonkun johtajista, herra Tuomari', hän sanoi katsoen minua terävästi suoraan silmiin — joku on varmaankin ollut hänen luonansa — juoruja ja kielilakkareitahan on joka paikassa.»

»Sellainenhan on maailman meno», myönsi Pete.

»'Niin sanokaa hänelle', hän jatkoi, 'etten minä mielelläni tahdo lopettaa kenenkään elämää — enkä lähettää ketään vankeuteen ja kuritushuonetyöhön.' Hyödytöntä oli puhua häntä vastaan. Mies oli hullu, mutta hän tarkoitti täyttä totta. Hänen suunnitelmansa oli järjetön — ihan järjetön — mutta hänellä on kuitenkin näennäinen, laillinen oikeus. Siksipä pyydän sinua Pete, Jumalan nimessä, estämään tuon onnettomuuden. Tee loppu koko jutusta niin pian kuin voit... Kysymys on elämästä tai kuolemasta. Jos sinä panet minun asialleni mitään arvoa, tee nyt, niinkuin minä sinun neuvon. Jumala tietää, mille puolelle minun itse tulisi asettua, jos kuvernööri tekee, kuten hän uhkaa. Tee loppu tuosta hommasta, minä olen ajatellut sitä, enkä ole saanut rahtuakaan unta silmiini.»

Pete oli koko ujon istunut pöydän ääressä pureskellut hanhensulkakynää, ja nyt hän kohotti päänsä ja katsoi varmana ja rohkeasti hymyillen Philipin kalpeita, kuihtuneita kasvoja.

»Olet hyvin ystävällinen, Phil... meillä on oikeus tulla sinne, vai eikö meillä ole?»

»Onhan teillä oikeus, luonnollisesti, mutta —»

»Sitten, niin totta kuin elän, me tulemme», sanoi Pete heittäen kynän kädestänsä ja iskien nyrkkinsä pöytään.

»Rangaistus kohtaa sinua, Pete — sinua. Sinä juuri olet se mies, joka joudut kärsimään — sinä kaikista ensiksi — sinä yksin.»

Pete hymyili taaskin. »Se nyt en samantekevä. — Minä olen kuitenkin horjumaton. Minä olen aivan kuin Danny-Clae, lampaanvaras, kuolinvuoteellaan. 'Minä astun nyt ikuisen tuomarin eteen — mitä minun on tehtävä?' valitti Dan. 'Antakaa takaisin kaikki, mitä te olette varastanut', neuvoi pappi. 'Minä ajattaen kuitenkin vielä vähän', sanoi se vanha roisto. Varkaat ovat nyt toisella puolella, mutta olkoonpa sen asian laita nyt kuinka tahansa. Seurauksella saattaa oka oikeudenkäynti, kuolema ja mitä vain, mutta sittenkin saavat asia: mennä niinkuin menevät, poikaseni.»

Philipin silmät harhailivat lattiassa. »Sinä et sitten aio muuttaa suunnitelmaasi niidenkään asiain vuoksi jotka minä olen sinulle sanonut?»

»Muutan kyllä», sanoi Pete. »Yhdessä suhteessa minä ne kuitenkin muutan. Sinun ei tarvitse sekaantua tähän juttuun minä itse tahdon puhua kalastajain puolesta. Oh, minä osaan puhua, kun minä vähän kimmastun. Minä panen käteni rinnan päälle ristiin ja sanon: 'Teidän Ylhäisyytenne', sanon minä, 'te ette voi tehdä sitä, ettekä te uskalla sitä yrittääkään — koska se ei olisi oikein.' Mutta jätetään nämä, turhaa me tässä näistä puhumme. Katsopas tänne — katsohan tänne, ystäväni! Kate ei ole unohtanut pienokaistansa, kuten saat nähdä», ja tehden kädellänsä suurekkaan eleen Pete osoitti punaista hilkkaa. Se oli asetettu uunin hyllyllä koristeena seisovan porsliinikoiran selkään ja Peten kirjoittama paperiarkki oli kiinnitetty neulalla nauhaan.

Philip tunsi hilkan. Se oli sama, jonka hän itse oli tuonut kumminlahjaksi tytölle. Hänen silmänsä sumenivat, suupielensä nytkähtelivät ja suonet hänen otsallansa pullistuivat.

»Vai niin, vai hän sen on lähettänyt», hän virkahti.

»Kuulepas tätä», sanoi Pete irroittaen paperin nauhasta ja lukien merkitsevällä äänenpainolla: _Pikku Katherinelle hänen rakastavalta äidillänsä... pappa ei saa ikävöidä... Sano terveisiä kaikille ystäville, jotka minua muistavat... erittäinkin kunnioittavat terveiseni tuomarille, ellei hän ole minua unohtanut._» Välinpitämättömästi hän heitti tämän jälkeen paperin tuleen. »Ah, mitäpä väliä tuollaisella kirjelappusella on», hän hymähti, kun paperi leimahti liekkiin.

Philipin verestävät silmät näyttivät tahtovan pullistua ulos päästä.

»Nancy on aivan oikeassa — kukaan mies ei koskaan olisi tullut tuollaista ajatelleeksi — vai luuletko, että olisi?» hän puheli katsellen ylpeästi Philipistä hilkkaan ja hilkasta takaisin Philipiin.

Philip ei vastannut. Jokin tuntui tahtovan kuristaa hänet.

»Mutta kun nainen matkustaa pois kodistansa, hän jättää silmäteränsä jälkeensä, kuten voitaisiin sanoa. »Mitä minä ostaisin niille, jotka ovat kotona?» hän miettii ja silloin hän keksii lämpimiä, kauniita esineitä pienokaiselle. Oh, naiset ovat ihania, Philip. Ne ovat kerrassaan puhtainta kultaa, Jumala heitä siunatkoon!»

Philipistä tuntui, että hänen pitäisi syöksyä tuskasta ulvoen ulos tästä talosta. Hetkisen hän seisoi Peten edessä aivan kuin olisi tahtonut sanoa hänelle jotakin ja kääntyi sitten mennäkseen.

»Etkö tahdo jäädä tänne yöksi? Aiotko palata vielä takaisin Douglasiin? Ehkäpä sinä kuitenkin tahdot sitä ennen kirjoittaa minulle yhden kirjeen?»

Philip nyökkäsi päätään ja kääntyi sekä istahti hampaat yhteen purtuina pöydän ääreen siepaten kynän käteensä.

»Mitä minun on kirjoitettava?» hän kysyi.

»Pitääkö minun sanella se sinulle, Phil? Pitääkö? No, jos sinä niin tahdot, niin — —» Pete täytti liivinsä taskusta piippunsa ja alkoi sanella: »Rakastettu vaimo!»

Tahdoton huudahdus pääsi Philipiltä.

»Parastahan on tietysti alkaa, kuten tavallista, ymmärräthän. 'Rakastettu vaimo', sanoi Pete uudestansa.

Philip ponnisti kaikki voimansa saadaksensa sanat paperille. Hänen kätensä tuntui kylmältä ja hän värisi sydänjuuria myöten. Pete sytytti piippunsa ja asteli edestakaisin sanelussaan kirjettään. Nancy istui neule kädessä kätkyen ääressä heiluttaen sitä toisella jalallaan.

»Mieluista oli saada sinun tervetullut kirjeesi, lemmittyni, ja hilkka pienokaiselle — —»

»Jatka», sanoi Philip välinpitämättömästi.

»Joko sinä olet sen kirjoittanut, Philip? Sinäpä vasta osaat käytellä kynää!... Jos sinä näkisit pienokaisen, kun hilkka on sen päässä, sinä nauraisit katketaksesi. Se on aivan kirkon akkunassa olevan Johannes Kastajan näköinen — —»

Pete vaikeni; Philip nosti kynänsä koholle ja odotti.

»Joko se taas on valmis? Sehän, toden totta on sinulle kuin leikintekoa... 'Olin iloinen kuullessani, että sinulla on niin hauskaa ja mukavaa siellä Joe-enon ja Joney-tädin luona. Sano sille vanhalle parille minun lämpimät, kunnioittavat terveiseni. Me voimme kerrassaan mainiosti ja minä olen iloinen kuin kolmen markan hevonen. Joskus Mummilla on hiukan ikävä ja Nancy myöskin valittaa, mutta minä sanon heille, että sinä tulet kotiin ainakin heidän hautajaisiinsa, ja niin he saavat hyvän tuulensa takaisin'.»

»Älkää viitsikö kirjoittaa kaikkia noita lörpötyksiä ja valeita, teidän kunnianarvoisuutenne», kuohahti Nancy.

»Vaiti, tyttöseni! Mitä pahaa siinä on? Ei suinkaan se nyt mitään haittaa, jos koettaa ilostuttaa toisen mieltä, kun hän on poissa kotoa, vai mitä sinä sanot, Philip?» ja Pete vahvisti tätä vetoamistansa nyhkäisemällä häntä kyynärpäällänsä.

Philip ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Tyhmistyneenä hän tuijotteli vain paperiinsa. Pete tupsautteli piipustansa savua ja jatkoi:

»'Caesar on sama kuin ennenkin, istuu lakkaamatta Raamattunsa ääressä etsien pieniä saarnatekstejänsä. Tuomari pistäytyy silloin tällöin meitä katsomassa, eikä suinkaan ole sinua unohtanut. Päinvastoin hän lakkaamatta ajattelee sinua ja toivoo, että sinulle olisi ollut terveellistä olla vähän aikaa poissa kotoa'... Sanelenko liian sukkelaan? Aha, jopas viimeinkin sinut voitin, vai mitä?»

Kylmä hiki oli kohonnut Philipin otsalle ja kun hän nosti silmänsä paperista, oli katse kuin haavoitetun koiran.

»Pitääkö minun — täytyykö minun kirjoittaa tämäkin?» kysyi Philip avuttomana.