Part 34

»No, mutta, Mummi, eukkoseni! Kuka olisi voinut uskoa saavansa nähdä Mummia tänään? Ja kuinka se vanha enkeli tänään jaksaa? Kas niin, tehän olette saanut pienokaisen syliinne. Ooh, sinä pikku vekkuli, sinä olet nyt Mummin sylissä! Miltäs tuntuu? Mitäs Caesarille kuuluu? Mitenkäs rouva Gorry tulee siellä toimeen? Katsokaas tuota — olettekos mokomaa nähnyt? Se avaa ensin toisen silmänsä saaduksensa selville, miltä elämä hänen ympärillään näyttää. Lapsi on viisas, tuu — tu tu — tuu! Ruokaa pöytään heti, Nancy, — ihme, millaisen nälän siellä kappelissa saa. Tuu — tuu! Kenenkä näköinen se nyt on, Mummi?»

»Kun minä asetan sen näin polvilleni, voin nähdä oman pikku Kirryni lapsena uudestaan», sanoi Mummi katsellen surullisesti pienokaiseen, jota hän hyssytteli toisella polvellansa, kunnes vihdoin kumartui suutelemaan sitä.

»Hän on siis mamunsa näköinen, niinkö?» hymyili Pete puhallellen lapseen ja kutittaen sen leuanalustaa leveällä etusormellansa.

»Mamu on mennyt tervehtimään vanhaa enoa — eikös olekin, sinä pikkuinen karitsa?»

Kuullessaan tätä Mummi alkoi keinuttaa sekä itseänsä että lasta ja viritti virren vapisevalla äänellänsä. Sitten Pete riisui takin ja käveli paitahihasillaan edestakaisin lattialla sill'aikaa, kun Nancy kattoi päivällispöytää, pitäen pitkää saarnaa siitä, miten onnellinen Kate oli siellä, minne oli mennyt.

»Siellä on ihan suurenmoista sen vanhan ukkelin kotona — niin suurenmoista, että on vaikea sitä uskoa. Se on oikea tuomarin palatsi. Sitä kannattaisi maksusta näyttää. Suunnattomasti syötävää, suunnattomasti juotavaa ja ovella poika, jonka ruskeassa takissa on valkeat napit. Oh, hitto soikoon — sitä kelpaa näyttää! Ja sitten ukko itse! Niin onnellista miestä saa etsiä — hänen nimensäkin on iloinen Joe. Saatte olla varmat, että hän kiertää Katen kanssa kaikki teatterit. No niin, mitä pahaa siinä sitten olisi, jos se kerran virkistää ihmistä? Vähän iloa ja huvitusta — sehän ei ketään vahingoita. Itse asiassa, Mummi, juuri sentähden emme tahtoneet ilmoittaa teille, minne Kate aikoi lähteä. Caesar olisi voinut ruveta estelemään. Hän osaa sen taidon, hän, hah, hah, ha, ha!»

Mummi katsahti Peteen, kun tämä nauroi ja ilo katosi naurajan leveiltä kasvoilta.

»Hm, hm!» kakisteli Pete kurkkuansa. »Ihme ja kumma, miten minun mieleni tekee savuja.» Ja astellen ohi päivällispöydän, johon höyryävät vadit oli kannettu, hän hiipi ulos talosta.

Seuraava vieras, joka Peteä tuli tervehtimään; oli Caesar. Hän ei virkkanut sanaakaan Katesta, eikä Petekään maininnut Joe-enon nimeä. Kohtaus oli lyhyt ja harvasanainen. Ross Christian oli valehdellut sanoessaan, että hänen isänsä oli lähettänyt hänet rahoja lainaamaan, totta sen sijaan oli, että Peter Christian oli hirveässä rahapulassa. Hän tahtoi lainata kuusituhatta puntaa ja vakuudeksi kiinnittää Ballawhainen. Oliko Petellä niin paljon lainata? Henkilökohtaisesti ei tarvinnut tavata, Caesar kyllä toimisi välittäjänä...

Pete tarvitsi vain hetkisen miettimisaikaa. Kyllä, hänellä oli tuo summa ja hän halusi sen lainata, Caesar katsoi Peteen ja Pete katsoi Caesariin. »Hän on kyllä kyhännyt kokoon nuo juttunsa», ajatteli Caesar, »mutta kyllä hän tietää, minne tyttö on mennyt, kuka hänet on häneltä vienyt. Hän aikoo kyliä jonakin päivänä potkaista sen roiston ulos omasta talostaan. Ja se on kyllä oikein, siinä ilmenee Herran oma tuomio.»

Mutta Peten ajatukset kulkivat aivan toiseen suuntaan »Vanhus ei elä niin kauan, että voisi lunastaa kiinnityksen, eikä se nuori lurjus koskaan edes halua koettaa sitä — jonakin päivänä saa kyllä Philip tilan omaksensa.»

II.

Kolme päivää Pete jatkoi samalla tavalla kuin oli alkanut ja luuli voivansa hillitä pahat kielet häntä ympäröivässä pienessä maailmassa, kun ne tahtoivat tahrata ja häväistä sitä suloista nimeä, jota hän kaikin voimin koetti säilyttää puhtaana. Mutta tiistai-aamuna hänen asemansa oli tullut sietämättömäksi. Keksien syyksi liikeasiat, huvimatkat — ja taivas ties mitä — hän alkoi tehdä retkiä saaren eri osiin. Hän kävi jokaisessa kylässä saaren pohjoisosassa, kierteli kaikki pitäjät, kiipesi jokaiselle kukkulalle, löysi tiensä kaukaisimpiinkin torppiin ja antautui keskusteluun jok'ikisen yksinäisen eukon kanssa. Monesti hän oli jalkeilla ennen päivän sarastusta, hiipi salaa, äänettömänä ja vilkuillen pitkin hiljaisia katuja kuin varas, kunnes tuli suurelle maantielle tai pelloille tai autiolle nummelle, jossa saattoi astella rohkeammin ja huolettomammin, hengittää keuhkoihinsa raitista ilmaa ja päästää rintansa raivoavan tuskan valloillensa.

Kaksi pitkää viikkoa hän käytti tähän hyödyttömään etsintään, koettaen koko ajan näyttää iloiselta ja onnelliselta kuin nuori poika — hän vihelteli, nauroi, laski leikkiä, hassutteli ja lörpötteli tyhmyyksiä, heitteli ruumistaan ja kieppui kuin kissanpoika. Mutta mihin hän menikin, kuinka varhain hän lähtikin liikkeelle hän ci koskaan lyönyt laimin palata kotiin kello seitsemäksi illalla. Silloin hän istui pestynä ja kammattuna paitahihasillaan, tohvelit jalassa ja piippua poltellen porttinsa edessä, kun postinkantaja kirjelaukkuineen kulki ohi.

»Hän kyllä kirjoittaa», hän vakuutti itsellensä. »Kun hän hieman vahvistuu, keventää hän varmasti mieltänsä ja kirjoittaa. 'Rakas, vanha Pete, anna minulle anteeksi, kun en ennen ole kirjoittanut —' juuri niin hän sanoo. Ah, se on ihan varmaa, niin hän tekee!»

Mutta päivä kului päivän jälkeen eikä kirjettä Katelta tullut. Kymmenen iltaa hän istui siinä portillansa vedellen piippuansa tyytyväisen näköisenä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta silmänsä lakkaamatta odottivat, milloin postinkantajan lakinlippa pistäisi näkyviin raatihuoneen nurkan takaa ja hän tarkkasi hänen varpaitaan, eivätkö ne kääntyisi vihdoinkin hänen porttiansa kohden — ja väänsi sitten syvästi huoaten ja hiljaa valittaen päänsä toisaalle.

Postinkantaja näki hänet ohikulkiessaan ja hänen pienet, teräksenharmaat silmänsä välähtivät petollisesti.

»Ei vieläkään mitään teille, kapteeni», hän vihdoin virkahti.

»Välipä tällä!» hymähti Pete puhaltaen suustaan mahtavan savupilven, »minä en hoidakaan asioitani kirjeenvaihdolla, herra Kelly.»

»No, tietysti ette, mutta kun eukko-kulta on poissa — — » alkoi postinkantaja.

»Oh, sitäkö te tarkoitatte?» sanoi Pete ilostuvin ilmein ja lisäsi sitten arvokkaasti kättänsä heilauttaen.

»Hän on aivan kuin miehensäkin, herra Kelly — hän ei erikoisesti välitä kirjeitten kyhäilemisestä.»

»Te odotatte kuitenkin muutamaa riviä, kapteeni — se nyt olisi aivan luonnollista.»

»Kaikki uutiset eivät ole hyviä uutisia — hän saa tehdä, kuten tahtoo.»

»Niin kyllä, puhutte aivan totta. Mutta kuitenkin saattaisipa maistua, jos saisi kirjeen — ei se ainakaan vahingoita, kapteeni — helppoahan on kirjoittaa ja ihana vastaanottaa, tiedättehän — siitä näkee, ettei vaimo ole poissaollessaan unohtanut miestään.»

»Herra Kelly! Herra Kelly!» äännähti Pete kädet silmillä, kämmenet ulospäin.

»Eikö tarvitse? En tahdo väitellä kanssanne. Hyvää yötä, kapteeni.»

»Hyvää yötä, Kelly», vastasi Pete.

Hän oli nauranut ja lörpötellyt, nostellut kulmiansa ja käsiänsä koettaen hullutellen ja vastaväittein osoittaa välinpitämättömyyttänsä, mutta sittenkin oli postinkantajan puhe sattunut arkaan kohtaan. »Ihmiset epäilevät», hän ajatteli, »he ovat alkaneet sepitellä juoruja.»

Se sai hänet kiroamaan, mutta sitten iski mieleen ajatus, joka herätti katkeraa harmia. »Philip vielä saa sen kuulla. He sanovat hänelle, ettei Kate ole kirjoittanut minulle, etten tiedä, missä hän on, että hän on jättänyt minut ja että hän on huono nainen.»

Hartaasti Pete toivoi, että Philip ajattelisi hyvää Katesta, mutta vieläkin hartaammin hän halusi, että Kate ajattelisi hyvää Philipistä. Muistojen salaperäisestä varjomaasta kohosi mieleen se kamala ilta, jolloin Kate oli jättänyt hänet, vaikka se tähän asti oli ollut unhotuksissa, ja tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Silloin Caesar oli maininnut jotakin Philipin ja Ross Christianin taistelusta. Philip ei ollut koskaan maininnut siitä — se oli hänen tapaistaan. Mutta kun pahat kielet viittaisivat Ross Christianiin ja kuiskuttaisivat ilkityöstä, hän tietäisi jo jotakin. Hän olisi valmistunut siihen, hän kuuntelisi ja uskoisi.

Vielä kaksi päivää Pete istui tämän uuden tuskansa vallassa, mutta piti kuitenkin samalla epätoivon vimmalla kiinni entisistä toiveistansa. »Hän kyllä kirjoittaa. Hän ei jätä minua tietämättömyyteen kauemmaksi.» Mutta kirjettä ei tullut ja kun hän toisen päivän iltana palasi portilta, oli hänellä suunnitelma valmis. Hänen täytyy kaiken uhallakin saada häväistysjutut vaiennetuksi. Kuinka suuresti vuotaisikaan verta hänen oma sydämensä, kuinka kauheasti raatelisikaan epätoivo, pelko ja epäilys hänen rintaansa, Philipin pitäisi kuitenkin lakkaamatta ajatella, että Kate on hyvä, puhdas ja uskollinen.

»Mene heti nukkumaan, Nancy», hän huudahti hoippuen kuin juopunut arkihuoneeseen. »Minulla on paljon työtä tänä iltana ja minä tahdon olla aivan yksin.»

»Herra hyvästi siunatkoon, mikä teidät nyt on saanut puhumaan nukkumaan menosta?» ihmetteli Nancy. »Kello on vasta seitsemän ja lapsi ollut nukkumassa vain tunnin! Ja Luoja tietää, millaista on työskennellä, kun ei ole ystävällisiä ihmisiä ympärillä.»

»Mene nyt vain, tyttöseni, sinä näytät ihan kuoleman väsyneeltä. Pienokainen antaa sulle ylenmäärin työtä. Mutta etkös ole kuullut sanottavan — uni on puoli ruokaa? Se on ihan totta ja siitä tulee myöskin kauniiksi. Menehän nyt vain. Sinä turmelet hienon hipiäsi aivan kokonaan — enkä minä sitten voi hankkia sinulle minkäänlaista miestä.»

Laskien leikkiä, mairitellen, imarrellen, houkutellen ja puoliksi pakottaen hän vihdoin sai hänet vuoteeseen. Jäätyään yksin hän katseli ympärilleen, kuunteli, sulki oven saliin ja keittiöön, pisti portaitten oven hakaan, veti eteisen oven ketjun paikoilleen, riisui kengät jaloistaan ja alkoi astella varpaillaan ympäri huonetta. Sitten hän puhalsi lampun sammuksiin, täytti sen ja sytytti uudestansa takan himmeässä valossa. Sen jälkeen hän asetti pöydän vakavasti paikoillensa, veti nojatuolin sen ääreen, otti nurkkakaapista kyniä, mustetta, imupaperia, paketin kirjepaperia ja kuoria, lakkatangon, tulitikkulaatikon, postimerkin, sanakirjan ja harjoitus vihon, johon Kate oli opettanut häntä kirjoittamaan. Kun kello löi yhdeksän, Pete hikoili pöydän ääressä kynä kädessä ja kieli pullottaen vasemmassa poskessa. Hetkisen kuluttua hän hätkähti kuullessaan jotakin kolinaa.

»Kuka siellä?» hän huusi jyrisevällä äänellä hypähtäen kauhuissaan seisoalleen kuin hänet olisi rikoksesta tavattu. Nancy se vain oli hiipinyt alas sillä tekosyyllä, että oli unohtanut lapsen pullon. Pete murahti jotakin kuin anteeksipyytäen, työnsi avatusta ovesta hänelle pullon ja komensi heti nukkumaan.

»Herra varjelkoon!» puheli Nancy ylös mennessänsä. »Onko mies alkanut tehdä väärää rahaa? Vai onko whisky tehnyt hänelle tepposet?»

Kahta tuntia myöhemmin Pete luuli näkevänsä kasvot akkunassa, sieppasi kepin kouraansa ja riuhtaisten ketjun ovesta syöksyi ulos. Siellä ei ollut ristinsielua; kaupunki nukkui, yö oli viileä, vain heikko tuulen henki leyhytteli puiden lehtiä. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä, ainoastaan meren aaltojen ikuinen kohina rannan hietikolla tuuditteli yön majesteettia.

Palattuaan takaisin huoneeseen, jossa hiillos iloisesti loimusi ja kattila pihisi haahlassaan, mutta muuten oli hiljaista ja rauhallista, hän jatkoi työtänsä ja pääsi vihdoin yön pimeimpinä tunteina ennen päivän sarastusta loppuun. Oikean käden sormet olivat silloin musteessa ensimmäiseen niveleen asti, kaulus auki, kaula paljaana, silmät punaiset, kasvojen suonet pullollaan ja sinertävät, otsalla suuret, kylmät hikikarpalot ja matto hänen tuolinsa ympärillä täynnä valkeita siruja kuin kuuropilvi olisi heittänyt mennessänsä suuria lumihiutaleita.

Hän laskeutui polvilleen, kokosi sirut ja poltti ne aivan kuin mies, joka tahtoo hävittää rikoksensa jäljet. Sitten hän asetti mustepullon, sanakirjan, imupaperin ja lakkatangon paikoillensa sulkien kaapin oven ja sen sijaan otti esille leipää, pöytäveitsen, konjakkipullon ja juomalasin. Tämän tehtyään hän heitti lapiollisen hiiliä lieteen, niin että ne kestäisivät palaa aamuun asti, nosti lampun pöydältä akkunalaudalle, että se heittäisi valoansa ulos pimeään yöhön, jos joku haparoisi eksyksissä, ja lopuksi hän irroitti ketjun ulko-ovesta, niin että yövaeltaja saattoi tulla sisään koputtamatta.

Tämän hän teki melkein tietämättään ja koneellisesti aivan kuin hänen tapansa olisi ollut sellainen. Sitten hän avasi yläkertaan johtavien portaitten oven ja kuunteli hetkisen siellä nukkuvien hengitystä ja vihdoin hän vetäytyi pimeään saliin, josta kauan tuijotteli maantielle, kunnes viimein painautui sohvalle nukkumaan.

Nyt se oli tehty! Peten suuri suunnitelma oli toteutumassa! Se suurenmoinen salaisuus, jota hän povessansa säilytti, oli nyt pantu paperille, suljettu kirjekuoreen, varmistettu lakalla, kuoressa oli osoite ja lopuksi koko kirje pistetty hänen povitaskuunsa.

Pete oli kirjoittanut kirjeen itsellensä.

III.

Seuraavana päivänä kuuluttaja huusi: »Suuri kokous — Man-saaren kalastajat kokoontuvat Zigzagiin Peelissä varhain huomenaamuna, kun kalastaja-alukset saapuvat satamaan — laaditaan vastalause satamaveroja vastaan.»

»Aivan kuin oli ajateltukin», mietti Pete painaen lujasti kädellensä takkinsa povitaskua. Kello viisi iltapäivällä hän lähti satamaan, jossa hänen Nickeynsä keinui ankkurissa, ja huudahti päällikölle: »Tahdottekos ottaa lisää miehistöä tänä iltana, herra Kemish?» jonka jälkeen hän hypähti laivankannelle ja alkoi auttaa saamaan alusta ulomma lahteen.

Heidän täytyi hinata sitä pitkin laiturin vierustaa, sillä vesi oli alhaalla eikä siellä ollut aallonmurtajaa. Vaikka olikin varhainen vuodenaika oli sillinkalastus täydessä käynnissä. Viisisataa alusta saaren kaikista osista oli matkalla sillimatalikoille. Ne olivat lounaaseen saaren eteläkärjestä. Ennenkuin Peten alus ehti sinne, olivat muut kalastajat jo kokoontuneet ja heidän aluksensa olivat kuin parvi vesilintuja, jotka päivän mailleen mennessä olivat kokoontuneet iltaansa viettämään.

Sinä iltana laskeutui aurinko punaisena ja vihaisena Mournen vuorten taakse; koillinen taivas oli musta ja uhkaava, näköpiiri oli epäselvä ja pirstoutunut, mutta tuuli oli tyyntynyt ja meri lepäsi peilikirkkaana.

»Käännä hieman ja laske ankkurit», huudahti Pete ja he käärivät kokoon purjeet ja asettuivat laivaston maanpuoleiseen reunaan lähelle Calf-saarta, jossa on vilkkumajakka. Alus käännettiin vastatuuleen, niin että mainingit sitä hiljaa keinuttivat; verkot heitettiin tyynenpuoleiselta reunalta, ankkuri laskettiin perältä ja kaaressa jäivät kohot kellumaan, kun alus lekotteli eteenpäin.

Myöhemmin syötiin illallinen, pumput olivat työssä, valot sytytettiin, lähetettiin pieni alus kirkkaille valoinensa kiertelemään edempänä merellä ja karkoittamaan pahoja henkiä, ja vihdoin laskeutui kaiken yli yö — pimeä yö, jolloin ei kuu kumottanut, eivätkä tähdet tuikkineet. Vaikka saari oli aivan lähellä, katosi se kuitenkin heidän silmiltänsä samoinkuin aivan, heidän vieressänsä olevat Kanan ja Kananpojan kalliot. Mies, jolla oli ensiksi tunnin kestävä vahtivuoro, asettui paikoilleen ja toiset painautuivat levolle.

Peten vuode oli kompassikaapin alla ja siitä lankesi valoa sinetöidylle kirjekuorelle, jonka hän veti esille povitaskustansa lukeaksensa osoitteen uudestaan ja yhä uudestaan. Se kuului:

»Kapteini Peatr Quilliam Jalavharju ramsey man-saari.»

Hän katseli sitä hellästi, sydämellisesti ja kaihoisasti kuitenkin erityisellä kunnioituksella, aivan kuin se olisi kätkenyt salatun aarteen, jonka todellista arvoa hän tuskin kykeni käsittämään. Puolihämärässä kajuutassa oli hiljaista, höyrykattila ruiskutti silloin tällöin torvestansa kuumaa vettä, tuli kattilan alla riittyi riittymistään, miehet hengittivät raskaasti näkymättömissä vuoteissansa ja aallot liputtivat keinuvan aluksen reunoissa.

»Mitähän Kate mahtaa sanoa, sen minä tahtoisin tietää! Jumala häntä siunatkoon!» hän mutisi ja vihdoin hänkin nukahti.

Kahta tuntia ennen verkkojen nostamista he kokivat pari verkkoa »koetteeksi», saivat runsaasti silliä ja ilmoittivat torven toitotuksella, että saalis oli erinomainen. Silloin alkoivat laivat edempää pimeydestä, josta niitä ei voinut nähdä, lamppuineen lekotella äänettöminä yhteenpäin, kunnes koko joukko oli kuin pieni kaupunki, joka oli kohonnut meren pimeydestä.

Kun aamun ensimmäiset airueet alkoivat sarastaa Calf-saaren kallioiden yli, heräsi tämä pieni kaupunki. Kuului ketjujen kitinää ja miesten riemukkaita huudahduksia, kun verkot vedettiin veneisiin raskaina ja täynnä meren valkoista viljaa. Kun saalis oli saatu ylös, laskeutuivat kaikki miehet aluksissansa polvilleen, kuten tapa oli tällaisissa tilaisuuksissa, kasvot peitettyinä hattuun, ja hypähtivät sitten ylös karjaisten — toiset ehkä kiroten, nostivat purjeet ja antoivat tuulen kiidättää heitä kotia kohden. Koillinen taivas oli käynyt yhä uhkaavammaksi ja meri vyöryi korkeissa laineissa.

»Nyt meidän on syötävä aamiaista», huudahti Pete pistäen päänsä ylös kajuutan aukosta ja kaikki paitsi perämies menivät alas. Siellä tarjottiin padallinen hyvälle tuoksuvaa kalaa ja joka mies söi silliä niin, että oli täysi kuin iiliäinen. Tämän yön saalis oli ollut tavattoman runsas. Muutamat alukset olivat reunoja myöten täynnä ja kaikilla oli kylliksi.

»Tulos on kerrassaan mainio, jos saamme nämä kunnollisesti kaupaksi», sanoi Pete.

»Kunpahan ensin pääsisimme kotiin», vastasi kapteeni ja samana hetkenä löi aalto veneen laitaan voimakkaasti kuin höyrymoukari ja tuuli vinkui mastojen huipuissa.

»Me laskemme Peeliin tänä aamuna, pojat», sanoi Pete suu täynnä.

»Peeliin?» huudahti kapteeni huuliansa nyrpistäen.

»Eihän siihen satamaan voi laskea, vaikka kävisi vain pienoinen vihuri saatikka sitten koillistuuli.»

»Minun täytyy mennä kalastajain kokoukseen», sanoi Pete äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Niin he käänsivät myrskyssä laivansa ja seurasivat kiitävää laivastoa, joka keinuili merenpinnalla aivankuin lokkiparvi tuulessa. Aallot jysähtelivät aluksen laitoihin ja roiskuivat miesten kasvoihin, kun he istuivat öljytakeissansa lastiaukon vieressä päästellen sillejä verkoista ja heitellen ne lastisäiliöön.

Mutta vaikein työ oli heillä edessä, kun he tulivat Peeliin. Vesi oli alhaalla; aallonmurtajaa ei ollut; sataman suu oli ahdas ja neljäsataa alusta koetti saada suojaa siinä. Siellä he toivoivat voivansa viedä maihin myöskin yön saaliin. Kauheasti oli sekasortoista touhua, huutoa, kirouksia ja taistelua, kun laivat tunkeutuivat toistensa väliin, ja vielä suuremmaksi melu yltyi, kun he koettivat saada veneensä kiinnitetyiksi paaluihin, joihin jo ennestään oli sidottu viisikymmentä alusta tai kun heidän täytyi ankkuroida linnan kallioitten viereen, jotka olivat hyvin jyrkät ja vaaralliset.

Peten onnistui kyllä päästä maihin, mutta hänen Nickeynsä ja puoli laivastoa kääntyi ympäri ja lähti kiertämään saarta. Kun hän hyppäsi maihin, riensi onneton satamamestari, joka oli huutanut ja karjunut melun aikana itsensä käheäksi, hänen luoksensa ja sanoi: »Jumalan tähden, kapteeni Quilliam, jos teillä on joku ystävä, joka voi auttaa meitä ja puhua meidän puolestamme, toimittakaa hänet kokoukseen kello seitsemän.»

»Niinhän minä ajattelin tehdäkin», sanoi Pete, mutta ennen sitä hänellä oli jotakin muuta toimitettavaa. Juuri tämän muun asian tähden hän oli tullut Peeliin eikä yksikään silmä saanut nähdä, kun hän sen suoritti. Hitaasti ja salaperäisesti, aivan kuin mies, joka suorittaa epäilyttävää tekoa ja kuitenkin koettaa näyttää viattomalta, hän hiipi kaupungin läpi — vanhan raatihuoneen taitse Linnakadulle ja vihdoin torille ja vinosti sen yli sille kadulle, jonka varrella ovat kaupungin parhaimmat talot ja useimmat liikkeet.

Hän pysähtyi muutaman talon edustalle, jonka akkunoista luukkuja ei oltu vielä avattu, vaikka ovi oli puoliksi auki ja aivan kuin uteliaisuudesta hän käännähti katsomaan taaksensa ja ympärillänsä. Siinä oli postitoimisto. Päästyään varmuuteen, ettei kukaan häntä nähnyt hän pisti vapisevan kätensä povitaskuunsa, veti sieltä esille kirjeen, piiloitti sen leveän kätensä suojaan ja pisti sen laatikkoon. Sitten hän kiireesti kääntyi, lähti tiehensä ja riensi kuin hengen edestä — niinkuin mies, joka pelkää takaa-ajajia — jyrkkää, kaltevaa katua, joka johti rantaan. Oli varhainen aamu; puoteja ei oltu vielä avattu; ainoastaan kalastajain majoista kohosi savu ilmaan; äänettömillä kaduilla kaikuivat hänen keveät askeleensa kivissä.

Mutta laivarannassa oli vilkasta liikettä ja touhua. Kalastajat suurissa saappaissansa ja liiveissänsä, öljytakkinsa käsivarsillansa ja nippu sillejä toisessa kädessä riensivät pois satamasta sitä kiemurtelevaa kalliopolkua, jonka nimi on Creg Malin. Se kulki lahdenperään, jossa lahti ja kallio muodostavat suljetun säkin aivan kuin kapean nuotanperän.

»Kalastajista he eivät vähääkään välitä — maanviljelijät ovat heille kaikki kaikessa», sanoi muuan.

»Olette aivan oikeassa», sanoi Pete, »ja voisipa sanoa, että muutamat meistä ovat siihen syypäät.»

»Kuinka niin?» kysyi joku.

»Sen voi helposti selittää», sanoi Pete. »Kun palasin Kimberleystä, tapasin vanhan kalastajan, te tunnette hänet, Billy — no ainakin te, Dan, hänet tunnette — Phil Nellyn Ramseystä. 'Kuinkas kalastus menestyy, Phil?' kysyin minä. Vastaukseksi hän hymähti ja kohautti olkapäitänsä, 'minä en ole enää kalastaja', hän virkahti. 'Minun vaimoni pitää yksityishotellia', hän selitti. 'Ja mitäs te itse teette?' kysyin minä. 'Hm! minä käyn joskus kävelemässä', hän vastasi ja hitto vie, ellei hänellä ollut kovat kaulassa ja keppi kädessä — hän näytti aikovan antaa palttua koko saarelle.»

Peten puhuessa oli joukko miehiä kokoontunut hänen ympärilleen. »Se ei kuitenkaan ole kaikista pahinta», jatkoi Pete. »Toissapäivänä minä juoksin pahki Tom Hommyyn. — Tehän tunnette Tom Hommyn? Tottakai tunnette sen pienen, kuuron ukkelin, joka asuu lähellä Ballurea. Hän loikoi kalliolla lähellä kapakkaa eikä näyttänyt olevan köyhä eikä kipeä. 'Miksi te ette ole kalastamassa, Tom?' kysäsin minä. 'Mitäs varten minä tässä lähtisin kastelemaan itteän, kun lapset ansaittevat paljo enemmän maajalassa?' hymähti se juopunut roikale. 'Ja ovatko nuo teidän poikianne ja tyttöjänne, jotka heittävät kuperkeikkaa tuon vaunuissa istuvan matkailijan huviksi?' kysyin minä. 'Ovat niin', hän kehui, 'ja he hypellessään ansaitsevat päivässä enemmän kuin heidän isänsä viikossa sillin kalastuksella.'»

»Sen minä hyvin uskon», myönsi joku. »Mies saattaa olla oikeassa», lisäsi toinen, ja kiukutteleva ääni heidän takanansa sanoi: »Hitto soikoon, miten saari on tullut kelvottomaksi sen jälkeen kun sinne on tullut niin paljon vieraita.»

»Tukkikaa kitanne siinä, älkääkä häväiskö man-saarelaisten nimeä», mörähti Pete yli olkansa takana seisovalle. »Jos maanviljelys ei lyö leiville ja kalastus menee päin hiiteen, niin tahtoisinpa tietää, mitä meidän vanhasta saarestamme tulee. Siitä tulee laiskojen kapakoitsijoiden ja juopottelevien ajurien kotipaikka. Silloin ei kannata kutsua saarta Man-saareksi vaan Manchesteriksi.»

Viimeistä lausetta seurasi mahtava hyväksymishuuto. Seuraavana hetkenä oli saavutettu kiemurtelevan tien korkein kohta ja lähimmät miehet kohottivat Peten ilmaan ja kehoittivat häntä jatkamaan. Viidetsadat kasvot katselivat häneen alapuolelta ja kuuma hengitys kohosi höyrynä viileään aamuilmaan. Auringon nousua oli seurannut savumainen usma, joka riippui kuin katos heidän päittensä päällä. Kallioitten yläpuolella kirkuivat vesilinnut ja valkeat aallot löivät voimakkaasti rantaa vasten.