Part 15

Philip koetti selitellä itsellensä, että tuo nyt oli vain tyttömäistä kuvittelua, mutta Katen luja vakaumus hävetti häntä. Kate pisti kosteat sormensa taas hänen käteensä. He olivat joutuneet aivan hylätyn mökkirähjän luo ja Kate hiipi yhä likemmäksi ja likemmäksi häntä. Yökkö suhahti ihan heidän päidensä päällitse ja Katelta pääsi lyhyt huudahdus. Sitten kiiti kissa säikähtäneenä karviaismarjapensaan alta ja Kate huudahti taas. Hänen hengityksensä kävi säännöttömäksi. Philip tunsi hänen hajanneitten hiustensa tuoksun. Tuska ja ihastus taistelivat hänen povessansa. Sydän sykki rajusti ja silmiä poltti.

»Hän on oikeassa», ajatteli Philip. »Rakkaus on suurin kaikista. Se on elämän kruunu. Onko minun luovuttava siitä ja vaihdettava se maallisen menestyksen viheliäiseen hedelmään? Ajattele sitä tuomaria! Elää vaimotta ja lapsitta erakkona ja kuolee yksin eikä kukaan sure eikä kaipaa. Mitä pahuutta sinä, poika, mielessäsi haudot? Isäsi on kuollut, sinä et voi tuottaa hänelle iloa etkä mielipahaa. Tuo tyttö elää. Hän rakastaa sinua. Rakasta häntä. Sanokoot sitten maailman kerskuvat viisaat, mitä ikinä tahtovat.»

Kate oli vetänyt kätensä hänen kädestään ja hiipi keveästi puolipimeässä hänestä eroon ja hävisi kuin päivänsäde.

»Kate!» huudahti Philip.

Hän kuuli tytön naurun, hän kuuli unettavan surinan kuilusta ja hengitti ruusujen huumaavaa tuoksua.

»Mutta tämä on hulluutta», hän ajatteli. »Nämä ovat vain hetken houreita. Antaudu niille ja olet iäksi mennyttä miestä. Tuo tyttö on tullut minun ja elämäni päämäärän väliin. Hän estää minua täyttämästä lupaustani, työtäni — minun tulisi jättää kaikki. Hän on johtanut minut kiusaukseen ja minä olen taipuvainen kuin vesi.»

»Kate!»

Tyttö ei vastannut.

»Tulkaa heti tänne, Kate. Minulla on jotakin sanottavaa teille.»

»Maistakaa!» huudahti Kate puikahtaen esille ja ojentaen omenan hänen huulillensa. Hän oli löytänyt sen tästä hylätystä puutarhasta.

»Kuunnelkaa! Minä jätän Ramseyn ainiaaksi — en aio hankina mitään toimia saaren pohjoisosissa — pysähdyn Douglasiin — siellä on parhain tilaisuus työskennellä, näettehän — pahinta kaikista on — me emme tapaa pian toisiamme — ei kovin pian, ymmärrättehän — ei vuosiin, ehkei — —»

Hän alkoi sammaltaa ja jatkoi sitten änkyttäen ja työntäen sanat esille ja vavisten kuullessaan omaa ääntänsä.

»Philip, te ette saa mennä!» huudahti Kate.

»Itsellänikin on ikävä, Kate, hyvin ikävä. Minä tulen aina lämmöllä — ellen sanoisi hellyydellä — muistamaan meidän onnellisia nuoruutemme päiviä yhdessä.»

»Philip, Philip, te ette saa mennä — te ette voi mennä — ettekä te mene!»

Philip näki hänen rintansa aaltoilevan väljän, punaisen puseron alla. Kate tarttui hänen käteensä ja veti siitä.

»Ettekö te tahdo sääliä minua? Tahdotteko saada minut kuollakseni häpeämään? Täytyykö minun sanoa teille? Ellette te tahdo puhua, minä puhun. Te ette voi jättää minua, koska — koska — mitä minä välitän? — koska minä rakastan sinua!»

»Älkää sanoko niin, Kate!»

»Minä rakastan sinua, Philip — minä rakastan sinua — minä rakastan sinua!»

»Jospa Jumala olisi estänyt, etten minä olisi syntynytkään!»

»Mutta minä näytän sinulle, miten ihanaa on elää. Ota minut, ota minut — minä olen sinun!»

Hänen kohotetut kasvonsa näyttivät salamoivan. Philip horjui kuin häntä olisi pyörryttänyt. Kauheata oli tyttöä katsella. Hän taisteli yhä. »Vaikka olemmekin erossa, me muistamme toisiamme, Kate.»

»Minä en tahdo muistella. Minä tahdon pitää sinut luonani.»

»Meidän sydämemme ovat aina toistensa luona.»

»Tule luokseni sitten, Philip, tule luokseni!»

»Meidän sydämemme puhtain — meidän sielumme — —»

»Mutta minä tahdon sinut itsesi! Tahdotko sinä taas saada tyttöparan häpeämään? Minä tahdon sinut, Philip! Minä tahdon sinun silmäsi, että joka päivä saan katsella niihin; ja tukkasi, että saan hyväillä sitä kädelläni; ja huulesi — minkä minä sille voin? — niin, sinun huulesi, että saan suudella niitä uudestaan ja uudestaan!»

»Kate! Kate! Käännä silmäsi toisaalle. Älä katso minuun noin!» Kate taisteli elämänsä puolesta. Hänen tuli voittaa nyt tai ei koskaan.

»Ellet sinä tahdo tulla minun luokseni, minä tulen sinun luoksesi!» hän huudahti ja riensi hänen rinnallensa, ja kaikki tuntui menevän sekaisin, koison marjat koskettivat Philipin otsaan ja kuu ja tähdet sammuivat.

»Rakkaani! Lemmikkini! Oma tyttöni!»

»Ethän sinä tahdo nyt lähteä?» nyyhkytti Kate.

»Jumala minulle anteeksi suokoon, minä en voi.»

»Suutele minua. Minä tunnen sydämesi sykkivän. Sinä olet minun — minun — minun! Sano, ettet nyt tahdo lähteä!»

»Jumala meille molemmille anteeksi suokoon!»

»Suutele minua vielä, Philip! Älä halveksi minua, että minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni!»

Hän itki ja nauroi ja sydämen sykintä tuntui kurkkuun asti. Seuraavana hetkenä hän oli kiskaissut itsensä irti hänen sylistänsä ja kadonnut.

»Kate! Kate!»

Katen ääni kuului autiosta hökkelistä.

»Philip!»

* * * * *

Kun turmeltumaton nainen menettää kunniansa, lieneeköhän siihen syynä, että hän lankeaa hetken hurmioon, antaa vallan intohimoillensa ja heittäytyy vaistojensa valtaan? Ei. Hän joutuu ihanimman, hellimmän, kaikista pyhimmän ja säälittävimmän inhimillisen erehdyksen valtaan — hän antautuu rakastamalleen miehelle ja luulee sen kautta sitovansa tuon miehen itseensä iäksi. Tämä juuri on melkein kaikkien niiden hyvien naisten viettelijä, jotka ovat tulleet vietellyiksi. Tässä on alku ja niiden tuhansien armottomien juttujen juuri, jotka kertovat miehen synnistä ja naisen heikkoudesta. Mutta voi! — vain nainen tulee sidotuksi. Miehen halu vetää häntä eroon. Naisen täytyy taistella tätä halua vastaan, muuten hän on hukassa. Juuri siinä on vanha julma, luonnon asettama ero miehen ja naisen välillä — ikuinen erehdys, ikuinen murhenäytelmä.

XXIV.

Man-saaren haltija oli oikuillensa uskollisena peittänyt saarensa ja ympäröivän meren sinä päivänä sakealla sumulla, ja pyrkiessään tämän näkymättömän sumun läpi eräs höyrylaiva matkallaan Liverpooliin oli kääntynyt muutamia penikulmia oikealta reitiltä pohjoiseen, jolloin sumusireeni päästeli kamalia ääniänsä. Ne olivat samanlaisia, joita Lucifer varmaankin käyttää kutsuessaan legiooniansa kaaoksesta.

Silloin jokin siivekäs olio äkkiä tunkeutui sumun läpi laivalle ja istahti lepäämään salonkiin johtavain portaitten nuoralle, jolloin joku matkustajista tunsi sen.

»Toden totta! Sehän on lintu, varpunen!» huudahti hän.

Samana hetkenä kuului tuulen tohinaa, sumu hälveni ja jokin suurenmoinen ja hämmästyttävä kuin peikkokallio kohosi näköpiiriin.

»Sehän on Man-saari», huudahti matkustaja uudestansa, mutta muut väittivät vastaan. »Tuo on Calf-saari, sen sanon teille, pojat. Totta kai minä sen tiedän.» Ja heti paikalla peräsin käännettiin.

Matkustaja, suurikasvuinen nuorukainen, jonka päivettyneillä kasvoilla huomasi oudon kalpeuden, asteli kuumeen tapaisella kiihkolla edestakaisin laivan kannella. Joskus hän päästi omituisen ilonhuudahduksen, toisinaan taas nauroi käheästi ja lopuksi kuului jonkinlainen koriseva ääni, niinkuin hän olisi nyyhkyttänyt.

»Ettekö voi viedä minua maihin, kapteeni?»

»Ikävä kyllä, en voi, herra, me olemme nyt jo myöhästyneet.»

Hänellä oli koira mukanansa. Se oli pieni, ruma elukka, jonka hän otti syliinsä ja hyväili hellästi antaen sille mitä kummallisimpia lempinimiä ja osoittaen kiihkeästi rakkauttansa. Sitten hän meni hyttiinsä, jossa asusti ja avasi pienen laatikon, josta otti esille muutamia kirjeitä. Yksitellen hän vei ne lähemmäksi akkunaa voidaksensa ne lukea. Hän oli lukenut ne ennenkin ja osasi ne ulkoa, mutta sittenkin hän kuljetti paksua etusormeansa riviltä riville ja tavasi jokaisen sanan. Tätä tehdessään hän nauroi ääneen, itki välillä ja nauroi taaskin. »Hän, mun tyttöni, on terve ja onnellinen ja ihastuttavan kaunis ja vaikka hän ei kirjoita, älä kuitenkaan luule, että hän unohtaisi sinut.»

»Jumala siunatkoon tyttöäni ja ystävääni myöskin. Jumala siunatkoon heitä molempia!»

Hän meni kannelle taaskin, sillä hän ei voinut pysyä kauan paikoillansa. Nyt puhalsi raikas tuuli ja hän täytti keuhkonsa ja puhalteli ja huohotti. Saari häipyi vähitellen näköpiirin taakse, hopeaiseen valojuovaan. Muuan koneenkäyttäjä ja lämmittäjä nojasivat reunustaa vastaan jäähdyttelemässä.

»Nyt kai herra on hyvin onnellinen, vai mitä?»

»Onnellinen, kuten poikanen hiekkakuopalla, mutta minulla on nälkä kuin sudella. Aamiaiselle, sanotte te? Niin kyllä, mutta sydän tahtoo myöskin osansa ja minun sydämeni on nähnyt nälkää viisi vuotta ja vähän yli. Näettehän tuon saaren tuolla, joka lekottaa kuin uinaileva vesilintu veden pinnalla? Se näyttää kuin se tahtoisi sukeltaa syvyyksiin, eikö totta? Se on minun kotini, minun kotimaani, kuten sanotaan, eikä ole kulunut kuin kolme viikkoa siitä kuin luulin, etten enää milloinkaan saisi nähdä sitä kumisevan vanhaa ruhjua; mutta Jumala on hyvä, ja kuten näette, minä sittenkin tulen mieheksi uudestansa. Minä itse olen mansaarelainen ja minulla on manilainen immyt, joka odottaa minua tuolla. Hän saa vain vanhan rahjun korjatakseen, kuten sanotaan, mutta siitä huolimatta hän on niin iloinen, ettette ole sen vertaa nähneet. Ei ole viisasta yllättää naisia tällä tavalla — ne kun ovat niin hentoja olentoja — ja minä aionkin sähköttää hänelle heti päästyäni koneitten lähettyville. Saispa nähdä sitä iloa, jolla hän ottaa vastaan sähkösanomapojan! Hän saa kuusipenceä juomarahaksi ja kirnupiimää niin paljon kuin juoda jaksaa. Ne ovat aina nuo naiset sellaisia heikkoja astioita — ne eivät kestä iloisia uutisia — ei sellaisiakaan, että joku saapuu kotiin — vaikkei tuo ole paljon arvoinen — naiset aina itkevät ja poraavat — ne eivät voi sitä auttaa. No, ymmärrätte kai, että he ovat helläsydämisempiä kuin me, ja kun nyt joku on ollut viisi vuotta... Siinä se nyt on — vauhti kuin kilpakiistassa! Saari painuu mereen, vai pettävätkö vain minun silmäni, jotka ovat heikontuneet sen jälkeen, kun minä sain tuon luodin. Ah, kuinka Jumala sittenkin on rajattoman hyvä!»

Ääni katkesi ja hän vaikeni äkkiä. Konemiehet palasivat töihinsä, ja matkustaja hoippui hyttiinsä.

»Jos kukaan milloinkaan on noussut kuolleista, on tuo mies», puhelivat miehet mennessänsä.

Kolmas osa.

MIES JA NAINEN.

I.

Philip oli voiteltu, sen hän tiesi, mutta hän ei ollut surullinen eikä masentunut sen vuoksi. Luonnotonta olisi ollut vastustaa Katen rajatonta hellyyttä ja antaumusta. Siksi Philip tunsi, ettei hän ollut menetellyt väärin, ei katunut eikä hävennyt. Mutta päästyään Ballureen hän ei mennyt tapansa mukaan Nan-tädin huoneeseen, vaikka siellä paloi tuli ja hän kuuli tädin ompelevan. Hän hiipi yläkertaan omaan huoneeseensa ja istahti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen ensimmäinen rakkauskirjeensä.

»Minä lasken päiviä, tunteja ja minuutteja, kunnes taas saan tavata sinut, lemmittyni, ja lakkaamatta kyselen itseltäni, eikö hetki pian lyö. Kun meidän kuitenkin täytyy olla niin kauan erossa, meidän on mietittävä keino, miten voimme siitä huolimatta olla yhdessä. Kuule! — Minä kuiskaan salaisuuden korvaasi. Huomeniltana ja joka ilta sinun tulee syödä illallisesi kello kahdeksan täsmälleen. Minä teen samoin, ja silloin me syömme illallista yhdessä, sinä pikku vaimoni, vaikka kaksikymmentä penikulmaa on meidän välillämme. Jos joku pyytää minua illalliselle kanssaan, kieltäydyn, että saan olla sinun kanssasi. 'Minä olen luvannut eräälle ystävälle', vastaan vain ja istahdan sitten yksin omaan huoneeseeni ja silloin sinä olet minun luonani.»

Ilosta väristen hän kirjoitti tämän kirjeen Katelle, vaikkei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun hän oli hänen luotaan lähtenyt, ja meni viemään sen postiin. Hän oli menossa takaisin yläkertaan varpaisillansa pää käännettynä sivulle, kun sinisestä kamarista kuului Nan-tädin ääni: »Philip!»

Hän kääntyi hämillänsä ja outo tunne valtasi hänet, niinkuin hän olisi ollut alasti. Mutta Nan-täti ei katsonut häneen. Hän ompeli lammasta kanavakankaalle ja kurottui eteenpäin ottaaksensa muutamasta laatikosta jotakin ja antaaksensa hänelle. Se oli pienoiskuva joka esitti lapsen päätä — poikaa, jolla oli pitkät vaaleat kutrit kuten tytöllä ja kasvot kuin päivänpaiste.

»Onko tämä minun isäni, täti?»

»On; eräs ranskalainen maalari, joka oli tullut Thurlotista, maalasi sen isoisäsi tilauksesta.»

Philip pani sen pöydälle. Enemmän kuin ennen hän oli vakuutettu siitä, että Nan-täti oli kuullut jotakin. Sellaiset olivat hänen hellät tapansa varoittaa häntä. Hän ei voinut siitä pahastua.

»Minä olen väsynyt tänä iltana, täti, ja sinäkin näytät uniselta. Taas sinä olet istunut ja odottanut minua. Kuule, siitä sinun tulee luopua. Sitäpaitsi, se kahlehtii toisen vapautta.»

»Ei se mitään. Sinähän sanoit, että tulisit kotiin käytyäsi tuomariparan luona, ja niin — —»

»Hän on kurjassa kunnossa, tätiseni. Juo — näkee menninkäisiä — sellainen hylky! Hyvää yötä, täti!»

»Luitko sinä ne kirjeet, lemmikkini?»

»Oh, tietysti, isäni kirjeet. Luin, kyllä minä ne luin. Hyvää yötä.»

»Eivätkö ne ole kovin kauniita? Eivätkö ne ole täynnä innostusta ja kunnianhimoa? Mutta isäparkasi! Kuinka pian hävisikään valo hänen tieltään! Hän ci kuitenkaan koskaan valittanut. Oi, ei, ei koskaan! Päinvastoin hän usein nauroi ja laski leikkiä meidän unelmistamme ja pilvilinnoistamme. 'Sinun täytyy suunnitella ja rakentaa yksin, Nannie, ja niin sinä saat myöskin yksin nauttia niistä.' Vieläpä kuolinvuoteellaankin hän saattoi jutella noin. Mutta joskus hän muuttui kovin vakavaksi ja sanoi: 'Anna pikku Philipille osa onnestani ja unelmistasi. Hän ansaitsee sen paremmin kuin minä.' 'Oi, Jumala', sanoi hän kerran, 'salli minun ajatella, kun minä olen siellä, että kaikki se, minkä minä elämässä menetin, tulee poikani osaksi. Minä jäin laaksoihin, mutta hän, hän pääsee kukkuloille. Tyynny rauhaan, levoton sydän, lepää rauhassa ja nuku nurmen alla'.»

Philip tunsi olevansa kuin lintu, joka on joutunut vangiksi verkkoon.

»Minun isäni, täti hyvä, oli runoilija, joka koetti elää, kuten maailman mies. Siinä oli hänen elämänsä suurin onnettomuus, jos ajattelet asiaa oikein.»

Nan-täti kohotti katseensa vieden kädellänsä neulansa kuvion yli ja sanoi värähtelevällä äänellä: »Isäsi elämän todellinen onnettomuus, Philip, oli hänen rakkautensa — se, mitä sanotaan rakkaudeksi. Mutta rakkaus ei ole sitä. Rakkaus tuo tullessaan rauhaa, hyveitä, jaloa elämää — tuo on vain hulluutta ja sokeutta, ja kun ihmiset siitä heräävät, he vapautuvat kuin painajaisesta. Siitä puhutaan kuin pyhästä asiasta — se on kuitenkin saastaisuutta. Sen ylistykseksi on kirjoja kirjoitettu — sellaiset kirjat minä tahtoisin polttaa. Kun mies on joutunut sen pauloihin, hän on kuin sokea, joka on eksynyt taluttajastaan ja hoipertelee kuilua kohden. Naiset ovat sellaiselle yhtä alttiita. Niin, niin, hyvät naiset yhtä hyvin kuin hyvät miehetkin. Minä olen nähnyt heidän joutuvan kiusaukseen — —»

Philip oli nyt varma asiasta. Joku oli pitänyt Sulbyssä häntä silmällä. Hän suuttui ja hänen vihansa purkautui Nan-tätiin sanatulvana. »Olet väärässä, täti, ihan väärässä. Rakkaus on ainoa, jonka vuoksi kannattaa elää. Se on kauneutta, se on runoutta. Sano sitä intohimoksi, jos tahdot — mitä olisi maailma ilman sitä? Se olisi erämaa, jossa jokainen ihmissydän on tyhjä ja yksinäinen kuin autio saari, paikka ilman lapsia, ilman iloa ja riemua, ilman naurua. Ei, ei! Rakkaus on taivaan lahja ja me menettelemme väärin koettaessamme hävittää sen elämästämme. Me emme voi sitä tehdä ja me saamme rangaistuksen ylpeydestämme ja uhkamielisyydestämme. Meidän pitäisi tyytyä jättämään kohtalon määrättäväksi, tuleeko meistä suuria vai pieniä miehiä, meille pitäisi olla kylliksi, kunhan tulisimme hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Ja suurin onni elämässä on rakkaus. Taivaan pitäisi voida tehdä ihmeitä muovataksensa meitä sellaisiksi, että voisimme olla onnellisia ilman sitä. Mutta taivas ei tee sellaisia ihmeitä, koska taivaan suurin ihme on juuri rakkaus itse.»

Neula tärisi Nan-tädin kädessä ja hänen huulensa värähtelivät.

»Sinä olet vielä nuori, Philip», hän sammalsi, »mutta minä olen vanha ja minä olen nähnyt, millaisia hedelmiä kypsyy siitä humaltumisesta, mitä sinä sanot intohimoksi. Oi, mitä olenkaan nähnyt! Se murskaa elämän, hävittää tulevaisuuden toiveet, hajoittaa kodit, nostaa isän poikaa ja veljen veljeä vastaan — —»

Philip ei tahtonut jäädä alakynteen. Hän astui kiivaasti edestakaisin huoneessa ja keskeytti: »Taas sinä olet väärässä, täti. Sinä aina erehdyt tässä asiassa, koska sinä yksityisestä tapauksesta teet yleisiä johtopäätöksiä — sinä ajattelet lakkaamatta vain minun isääni. Mitä sinä sanot isäni lankeemukseksi, olikin vain hänen kohtalonsa. Hän oli sen ansainnut. Jos hän olisi ollut kelvollinen siihen korkeaan asemaan, johon pyrki — jos hän olisi ollut kelvollinen tuomariksi, hän olisi siksi päässyt eikä olisi painunut alas. Että hän lankesi, on todistus siitä, ettei hän ollut kelvollinen. Jumala ei ollut tarkoittanut häntä siihen tehtävään. Minun isäni taipumukset eivät olleet vakavan ja yksitoikkoisen virkamiehen, vaan häntä elähdytti runoilijan kunnianhimo. Jos hänen kova onnensa olisi tehnyt hänestä tuomarin, hän pian olisi itse ymmärtänyt, ettei hän siksi sopinut, koko saari olisi sen huomannut ja sinä itse, täti hyvä, olisit suruksesi saanut sen selville ja koko maailma olisi huomannut erehtyneensä. Runoilijana hänestä ehkä olisi tullut suuri mies, tuomarina hän olisi herättänyt naurua ja ivaa — hän itse olisi ollut petturi ja kerskuri, joka olisi oikeudelle tuottanut häpeätä.»

Nan-täti nousi seisoalleen. Kauhistus kuvastui hänen rakastettavilla vanhoilla kasvoillansa ja jokin helähti pudotessaan lattialle.

»Oi, Philip, Philip, jos minun täytyisi ajatella, että sinä laukeaisit samaan erehdykseen — —»

Mutta Philip ei antanut hänelle aikaa lopettaa. Hän pyyhkäisi otsalle-langenneet hiuksensa taakse ja hyökkäsi ulos huoneesta.

Päästyään yksin hän alkoi tutkistella itseänsä. Oliko todellakin hän itse saattanut puhua noin? Vieläpä omasta isästänsä? Ja Nan-tädillensä! Hän huomasi, kuinka asia oli: hän oli puhunut isästään ja ajatellut koko ajan itseänsä; hän oli koettanut puolustaa itseänsä, vahvistaa ja terästää mieltänsä. Mutta niin tehdessään hän oli hävittänyt pyhän muiston, jota oli koko elämänsä ajan kunnioittaen mielessään säilyttänyt ja samalla hän oli häväissyt Nan-tädin nuoruuden unelman.

Omantunnontuskissa hän laahusti alakertaan huudellen murtuneella äänellä: »Täti! Täti!»

Mutta huone oli tyhjä, lamppu oli sammutettu ja käsityö heitetty sivulle. Jokin rasahti hänen jaloissansa ja hän kumartui ja otti sen ylös. Se oli hänen isänsä kuva, joka oli haljennut kahteen osaan. Tapaus kauhisti häntä ja hän värisi. Hänestä tuntui kuin hän olisi tallannut isänsä kasvoja. Pistäen särkyneet palat taskuunsa hän hoippui huoneesta kuin rikollinen ja hiipi hiljaa pimeässä vuoteeseensa.

Mutta seuraava aamu toi hänelle palkkion yön tuskista — hän sai Katelta kirjeen.

»Vihdoinkin on talkoojuhla ohi ja minä saan olla yksin omine ajatuksineni. Sinun lähdettyäsi he lauloivat. »Kuningas lempii morsiantaan ja minä teen kuin hän, ja minä teen kuin hän.» Mutta täällä todellakaan ei ole tapahtunut kerrassaan mitään kertomisen arvoista. Hyvää yötä! Minä menen nukkumaan vietyäni tämän kirjeen sillankorvaan. Parin tunnin kuluttua saan nähdä sinut unissani, ellen valvo sinua ajatellen. Niin tavallisesti teen. Hyvää yötä, kallis mieheni ja herrani! Sinähän ilmoitat minulle, mitä on paras tehdä. Sinun vaikeutesi minua hirveästi peloittaa. Ymmärräthän, rakkaani, me kaksi aiomme tehdä jotakin aivan tavatonta. Hyvää yötä! Minä kohotan pääni, jotta voit suudella minua vielä kerran silmiin ja minä suutelen kahdesti sinua.»

Ja sitten seurasi tyhjiä sulkumerkkejä ( ), joihin Kate oli painanut huulensa, toivoen että Philip ottaisi siitä vastaan hänen suudelmansa.

II.

Kun Philip sinä aamuna aikoi mennä asuntoonsa Douglasissa, hän tapasi kuvernöörin talosta tulleen sanantuojan, joka vakavasti keskusteli hänen palvelijansa kanssa. Hänen Ylhäisyytensä pyysi häntä heti saapumaan Onchaniin ja syömään siellä päivällistä hänen Ylhäisyytensä kanssa.

Kuvernöörin vaunut odottivat ovella ja Philip astui niihin. Nyt hän ei ollut ollenkaan kiihoittunut ja kun hän muisti, miten innostunut hän oli ollut saadessaan kuvernöörin terveiset edellisellä kerralla, hän hymyili. Ennen lähtöään hän ei unohtanut määrätä, että illallisen tuli olla valmiina täsmälleen kello kahdeksan.

Hän tapasi kuvernöörin yhtä kohteliaana ja puheliaana kuin tavallisesti. Hänen huoneensa seinillä oli komeita kuvia edellisistä kuvernööreistä, pitsikalvostimineen ja röyhelöineen, sekä suurenmoinen kuningas Yrjön kuva.

»Olette kai kuullut, että saaren pohjoisosien tuomari on kuollut», hän sanoi.

»Onko hän kuollut?» kysyi Philip. »Minä näin hänet eilen kello yhden aikaan.»

»Hän kuoli kello kahdelta», tiesi kuvernööri.

»Miesparka, miesparka!» huokasi Philip.

Siinä kaikki. Ei räpähtänyt silmäluomi, ei värähtänyt huuli.

»Te kai tiedätte, että hallitus täyttää tällaiset virat?» kysyi kuvernööri. »Hakemukset lähetetään sisäasiainministeriöön, mutta on luultavaa, että minun mieltäni kysytään, ennenkuin nimitys tapahtuu. Silloin ehkä voin auttaa omaa ehdokastani.»

Philipin ilme ei vähääkään muuttunut ja heittäen toisen polvensa toisen yli kuvernööri jatkoi hymyillen: »Niin ainakin näyttävät teidän asianajaja-toverinne asian käsittävän. He nyt jo kiertävät minua kuin ampiaiset liimapannua. Epäilemättä te pian liitytte heihin.»

Philip teki torjuvan eleen, ja kuvernööri heilautti kättänsä jatkaen hymyillen: »Oh, minä en suinkaan moiti teitä! Nuorilla on aina kunnianhimoa. On luonnollista, että he tahtovat päästä eteenpäin elämässä. Mitä teihin tulee, sallikaa minun sanoa, että teillä on erikoinen syy ja kannustin, sillä epäilemättä tahdotte saavuttaa sen aseman, joka teidän suvullenne ammoisista ajoista täällä on ollut, mutta jonka se sittemmin menetti isänne erehdyksen ja onnettomuuden vuoksi.»

Philip kumarsi totisena, mutta ei virkkanut sanaakaan.

»Epäilemättä», virkkoi kuvernööri, »tämä tosi-asia puhuu teidän puolestanne. Suurin syy teitä vastaan on teidän nuoruutenne. Kuinkas onkaan, ettekö te ole kahdenkymmenen kahdeksan?»

»Kahdenkymmenen kuuden», sanoi Philip.

»Ei enempää? Vain kaksikymmentä kuusi? Ja miten menestyksellinen teidän elämänne tähän asti lienee ollut — vaikka minun pitäisi sanoa sitä loistavaksikin — teillä ei kuitenkaan ole vielä elämässä vakaantunutta asemaa.»

Philip kysyi, tarkoittiko hänen Ylhäisyytensä sitä, ettei hän ollut vielä naimisissa.

»Ja vaikkapa tarkoitankin», vastasi kuvernööri teeskennellyn ankarasti, »ja vaikkapa teenkin niin, älkää naurako, nuori mies. Te epäilemättä tiedätte, millaisia vaatimuksia ihmisillä on tällä pienellä vanhanaikaisella saarella. Katsokaahan nyt. Tämä viimeinen tuomari antoi ihmisille esimerkin, jota olisi vaarallista toistaa. Jos se uudistuisi ei siitä suinkaan moitittaisi sisäasiainministeriä, vaan olisi se aivan toinen mies. Tuomari Mylrean velvollisuus oli rankaista juopottelurikokset, ja hän oli itse juoppo. Hänen tuli tuomita irstaisuuden harjoittajat ja hän oli itse irstas.»

Philip ei voinut hillitä itseänsä — hän naurahti hiukan.

»Todellakaan», sanoi kuvernööri kiireesti, »teidän ei tarvitse langeta samanlaiseen kurjuuteen kuin hän, mutta te ette minun mielestäni ole kaikista sopivin ehdokas, ennenkuin olette hankkinut itsellenne sellaisen aseman, jossa ei ole enää samanlaisia eksytyksen vaaroja. 'Ole varoillasi Christianien suhteen', sanoi suuri Derby pojallensa ja suokaa anteeksi, että minä uudistan tämän varoituksen miehelle, joka itse on Christian.»

Philipin kasvoille kohosi voimakas puna. Tällaisenakin hetkenä hän tunsi raivostuvansa, että hänen isänsä hairahdusta saatettiin noin karkeasti vetää esille.

»Te tarkoitatte», hän sanoi, »että meillä on taipumusta solmia avioliittomme epäviisaasti.»

»Niin, sitä tarkoitan», myönsi kuvernööri.

»Sitä on vaikea sanoa», huomautti Philip lyöden keveästi näppiänsä, ja kuvernööri rypisti kulmiansa — ja rokonarvet ilmestyivät selvemmin esille.