Part 5

Vasili istui kokoonkyyristyneenä tehden ristinmerkkejä ja räpäytti usein silmäluomiaan ajaakseen katsetta himmentävät kyyneleet tiehensä.

Aurinko painui mereen ja taivaalla sammui hiljalleen purppurainen iltarusko. Hiljaisesta etäisyydestä puhalsi lämmin tuuli talonpojan kyyneltyneille kasvoille. Syviin katumusmietteisiin vaipuneena hän siinä istui kunnes nukahti. Tämä tapahtui vasta aamun jo sarastaessa.

6.

Tuon riitapäivän jälkeisenä aamuna lähti Jakow muitten työläisten kera höyryn vetämällä purrella taimenen pyyntiin erääseen lahdelmaan, joka sijaitsi kolmenkymmenen virstan päässä. Viisi päivää myöhemmin palasi hän kalastamoon purjeveneellä -- hänet oli lähetetty muonitusta noutamaan. Hän tuli päivällisen aikaan, juuri kun työläiset lepäsivät päivällistä syötyään. Oli sietämättömän kuuma: hehkuva hiekka poltti jalkojen alla ja kalojen suomut ja ruodot pistivät niihin kuin neulat. Jakow asteli varovasti työläisasuntolain luo kiroten sitä, ettei ottanut saappaita jalkaansa. Hän oli liian laiska kääntyäkseen takaisin veneelle ja sitäpaitsi tahtoi hän saada jotain syödäkseen ja tavata Malvan. Merellä oleskellessaan oli hän usein kaiholla muistellut tyttöä. Ja nyt halusi Jakow saada kuulla, oliko hän tavannut isää ja mitä tämä oli sanonut... Ehkä oli hän tyttöä lyönyt? Ei olisi haitaksi, vaikkakin tyttö joskus saisi selkäänsä. Muuten pysyi hän liian ylpeänä ja julkeana...

Kalastamossa näytti kaikki autiolta ja tyhjältä. Akkunat asuntoloissa olivat avoinna ja nämä suuret puiset laatikotkin näyttivät menehtyvän kuumuudessa. Asuntolain takana olevassa konttorissa kuului muuan lapsi huutavan täyttä kurkkua. Erään tynnöriröykkiön takaa kuului kuiskaavia ääniä.

Jakow asteli nopeasti sinnepäin, sillä hän luuli sieltä kuulevansa Malvankin äänen. Mutta tultuaan perille ja luotuaan katseensa sen taakse, astui hän askeleen taaksepäin ja pysähtyi rypistäen otsansa.

Tynnörien varjossa makasi näet punatukkainen Serjoschka selällään kädet ristissä pään alla. Toisella puolella istui Jakowin isä, toisella Malva.

Jakow ihmetteli miksi isä täällä oli. Oliko hän jättänyt rauhallisen vartijatoimensa ja muuttanut tänne kalastamoon ollakseen Malvaa lähempänä ja pitääkseen häntä loitolla tytöstä? Oi, tuo vanha kettu! Ajattelehan, jospa äiti tietäisi hänen kujeistaan... Menisikö hän heidän luokseen, vai ei?

"Vai niin...", sanoi Serjoschka. "Olet siis tullut jättämään hyvästejä? No niin, lähde vain huoleti maata tonkimaan..."

Jakow säpsähti ja vilkkui iloisesti silmillään.

"Niin, minä lähden...", sanoi isä.

Silloin astui Jakow rohkeana esiin ja tervehti:

"Hyvää päivää, arvon herrasväki."

Isä katsoi vain vilaukselta häntä ja käänsi päänsä sivulle, Malva ei edes räpäyttänyt silmäluomiaankaan ja Serjoschka potkasi jalallaan sanoen matalalla äänellä:

"Kas, tässähän saapuu rakastettu poikamme Jaschka kotiin kaukaisilta mailta...", ja lisäsi sitten tavallisella äänellään: "Nylje häneltä nahka... kuten lampaalta turkki..."

Malva nauroi puhumatta sanaakaan.

"Miten täällä on kuuma", sanoi Jakow istuutuen heidän viereensä.

Vasili katsoi poikaansa vastenmielisesti.

"Olen sinua täällä odottanut aamusta saakka, Jakow. Tarkastaja sanoi minulle eilen että tulisit...", virkkoi hän.

Isän ääni tuntui nyt entistä hiljaisemmalta ja kasvojenkin ilme oli muuttunut.

"Olen täällä noutamassa ruokavaroja...", kertoi hän pyytäen Serjoschkalta tupakkaa savukkeen tekoon.

"Sinun varaltasi ei minun tupakkani ole, senkin pässinpää", sanoi Serjoschka itseään edes liikuttamatta.

"Minä lähden kotia, Jakow", sanoi Vasili painavasti sormellaan piirustellen hiekkaan.

"Miksi...", kysyi Jakow katsoen viattomasti isäänsä.

"No... ja sinä... jäätkö sinä?"

"Kyllä,... minä jään... Mitäpä me molemmat kotona tekisimme?"

"No... en sano mitään... Tee mielesi mukaan... ethän enää ole mikään lapsi. Mutta yksi asia tulee sinun muistaa... minä näet en kauan enää kestä. Elää voin vielä kauankin... mutta tehdä työtä... siinä suhteessa en tiedä kuinka tulee käymään... Olen näet tottumaton maatyöhön... Muista, että kotona on sinulla äiti."

Hän tuntui puhuvan vaikeasti -- sanat aivankuin takertuivat kurkkuun. Vapisevalla kädellään hän silitteli partaansa.

Malva häneen lakkaamatta katsoi. Serjoschka sulki toisen silmänsä; toinen tuli aivan pyöreäksi ja sillä hän katsoi Jakowia silmiin. Jakov, oli hyvin iloinen, mutta sitä salatakseen hän vaikeni ja katseli jalkojaan.

"Älä siis unohda äitiäsi, Jakow... Muista hänellä olevan vain sinut enää", sanoi Vasili.

"Entä sitten", sanoi Jakow kohottaen rintaansa. "Senhän kyllä tiedän."

"Hyvä on, jos sen tiedät", sanoi isä luoden poikaansa epäilevän katseen. "Sanonkin vain: älä unohda..."

"No..."

Vasili huokasi syvään. Pitkän tuokion vaikenivat kaikki neljä. Vihdoin sanoi Malva:

"Työkello kai heti soi."

"Niin, minä menen", selitti Vasili nousten. Kaikki toisetkin nousivat.

"Jää hyvästi, Sergei... Kun tulet Volga-alueelle, älä unohda meitä käydä tervehtimässä... Ja Simbirskan alueella, Maslon kylässä, Nikolo-Lykowskan piirissä..."

"Hyvä", sanoi Serjoschka puristaen vanhuksen ojennettua kättä, jota kauan piti omassa, luisessa, punakarvaisessa kourassaan samalla hymyillen katsoen tämän surullisiin, vakaviin kasvoihin.

"Lykovo-Nikolskoje on suuri kirkonkylä... Se on laajalti ympäristössä tunnettu ja me asumme siitä neljä virstaa", selitteli Vasili.

"Niin, niin... Minä kyllä tulen... jos sinnepäin joudun..."

"Hyvästi!"

"Hyvästi, rakas ystävä!"

"Hyvästi Malva", sanoi Vasili välinpitämättömällä äänellä tyttöön edes katsomatta.

Pitämättä lainkaan kiirettä pyyhki tyttö hialla huuliaan, asetti sitten valkeat kätensä vanhuksen olalle ja suuteli häntä äänettömänä ja vakavana kolme kertaa poskille ja suulle.

Vasili hämmästyi mutisten jotain käsittämätöntä. Jakow painoi alas päänsä salatakseen hymyilynsä, mutta Serjoschka oli puolestaan aivan välinpitämätön, katseli vain kohti taivasta ja -- haukotteli.

"Sinulle tulee kuuma kävellä", hän sanoi.

"Ei haittaa mitään... No hyvästi, Jakow!"

"Hyvästi!"

He seisoivat vastakkain tietämättä mitä tehdä. Tuo surullinen sana "hyvästi", mikä tänä hetkenä useasti ja kolkkona oli ilmassa kuulunut, herätti Jakowin povessa hellän tunteen isäänsä kohtaan, mutta hän ei tiennyt, miten saisi sen ilmaistuksi -- syleilisikö hän isäänsä kuten Halvakin, vain puristaisiko hänen kättään niinkuin Serjoschka? Vasili puolestaan tunsi tuon poikansa epäilyksen, mikä ilmeni asemasta ja kasvojen ilmeestä, itseään loukkaavan ja sitäpaitsi hänkin tunsi samallaista ujoutta Jakowia kohtaan. Malvan suutelot ja kohtaus hiekkasärkällä tuon tunteen hänessä herättivät.

"Niin... muistahan äitiäsi", sanoi Vasili lopuksi.

"Kyllä, kyllä, ole vain huoleti", virkkoi Jakow sydämellisesti hymyillen. "Kyllä minä..." Ja varmuudeksi nyökkäsi hän päällään.

"No... sitten ei ole muuta enää! Eläkää onnellisina ja olkoon Jumala kanssanne... älkää minusta pahaa ajatelko!... Kuulehan Serjoschka. kattilan olen kaivanut hiekkaan, vihreän veneen perän kohdalle."

"Mitä nyt enää kattilalla teemme", kysyi Jakow samassa.

"Hän on perinyt paikkani... tuolla hiekkasärkällä...", selitti Vasili.

Jakow katsoi kadehtien Serjoschkaa, loi sitten katseensa Malvaan ja painoi päänsä alas salatakseen riemunvälkkeen silmissään.

"Hyvästi veljet... nyt menen!"

Vasili kumarsi heille ja meni. Malva häntä seurasi.

"Seuraan sinua pienen matkan..."

Serjoschka ojentautui hiekalle ja tarttui Jakowin jalkaan, juuri kun tämä oli aikeessa seurata mukana.

"Ptruu! Minne matka?"

"Kas niin, päästä minut..." Jakow tahtoi riistäytyä irti.

Mutta Serjoschka tarttui hänen toiseenkin jalkaansa.

"Jää tänne luokseni sinä..."

"Mitä vehkeilyä se on?"

"Ei se mitään vehkeilyä ole... Istu tuohon!"

Jakow kiristi hampaitaan ja istuutui.

"Mitä minusta tahdot?"

"Odota! Ole hiljaa ja anna minun miettiä, niin saat sitten kuulla..."

Hän katsoi nuorukaiseen julkeilla silmillään ja Jakow mukautui...

Malva ja Vasili kulkivat hetkisen ääneti. Tyttö katsoi sivulta vanhuksen kasvoja ja hänen silmissään paloi outo loisto. Vasili katsoi eteensä ja vaikeni. Heidän askeleistaan vajosi hiekka, ja kulku oli hidasta.

"Vassja!"

"Mikä on?"

Vasili katsoi tyttöön, mutta kääntyi heti pois.

"Olen tahallani järjestänyt tämän epäsovun sinun ja poikasi välille. Voisitte ehkä elää yhdessä täällä riitelemättä", sanoi hän tyyneesti: hänen äänensä ei ilmaissut jälkeäkään mistään katumuksesta.

"Miksi sen teit", kysyi Vasili silmänräpäyksen vaiettuaan.

"En tiedä... Se nyt kävi niin!"

Nauraen tyttö kohotti olkapäitään.

"Mitä oletkaan saanut aikaan! Voi sinua!" Vasili nuhteli tyttöä ankaralla äänellä.

Malva vaikeni.

"Sinä turmelet minulta pojan, vallan pahasti hänet turmelet! Sinä, senkin velho... Et sinä edes Jumalaa pelkää... etkä edes tunne häpeääkään... mitä oikeastaan teetkään?"

"Mitä minun sitte pitää tehdä", kysyi hän. Kysymyksessä oli puoleksi katumusta, puoleksi suuttumusta.

"Mitäkö? Voi sinua!...", virkkoi Vasili tuntien vihan syttyvän sisimmässään.

Hän tunsi tuskallista halua lyödä tuota naista, syöstä hänet nurin hiekalle ja polkea häntä jalallaan, potkaista häntä saappaillaan rintaan ja kasvoihin. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi ympärilleen.

Tuolla tynnörien luona olivat Jakow ja Serjoschka ja he katsoivat yhä menijöitä.

"Mene tiehesi... mene! Voisin vaikka lyödä sinut kuoliaaksi..."

Hän pysähtyi syytäen joukon haukkumasanoja tyttöä vasten kasvoja. Hänen silmänsä verestivät, parta tutisi ja kätensä vastenmielisesti kopeloivat tytön tukkaa, mikä pilkisti esiin kaulahuivin alta.

Mutta Malva vain tyyneesti katsoi miestä vihreillä silmillään.

"Minun pitäisi tappaa sinut, senkin portto! Mutta odotahan... kyllä sinunkin hetkesi vielä tulee... aina joku kopauttaa kalloosi."

Tyttö hymyili, vaikeni hetkisen ja sanoi sitten syvään huoaten:

"Jo riittää... Hyvästi!"

Ja samassa hän kääntyi lähtien samaa tietä takaisin.

Vasili karjasi jotain hänen jälkeensä purren hampaitaan. Malva yritti paluumatkallaan astua Vasilin saappaitten jättämiin syviin jälkiin hiekassa, ja milloin tämä onnistui, silitti hän jalallaan huolellisesti jäljet. Niin asteli hän verkkaan takaisin tynnörien luo, missä Serjoschka otti hänet vastaan kysyen:

"No, oletko nyt saattanut Vasilin?"

Malva nyökkäsi myöntävästi päällään istuutuen kysyjän viereen. Jakow katseli tyttöä hellästi, hyväilevin katsein ja liikutti huuliaan kuin jotain kuiskatakseen, mutta sitä ei kukaan kuullut.

"Olet saattanut ja nyt häntä suret", kysyi Serjoschka uudelleen muistutellen laulun sanoja.

"Milloin lähdet tuonne kauas pois, hiekkasärkille", kysyi Malva puolestaan nyökäten päällään kohti merta.

"Tänä iltana."

"Minä seuraan mukanasi..."

"Hyvä!... Siitä olen mielissäni..."

"Minä seuraan myös mukana", sanoi Jakow päättävästi.

"Kuka sinua sinne on pyytänyt tulemaan", kysyi Serjoschka siristäen silmiään.

Särkyneen kellon rämisevä ääni kuului nyt -- se kutsui työhön. Lyöntien äänet ajoivat kiireesti toisiaan ilmassa kuin peläten tulevansa liian myöhään tai hukkuvansa aaltojen iloiseen loiskintaan.

"Malva kyllä pyytää minut", sanoi Jakow ja katsoi vaativana Malvaa.

"Minäkö? Mitäpä minä sinusta", tuumaili tyttö.

"Puhukaamme selvää kieltä, Jaschka...", sanoi Serjoschka röyhkeästi nousten seisaalleen. "Ellet anna hänen olla rauhassa, isken sinut palasiksi pitkin ja poikin. Jos vain sormellakaan häneen kosket, murskaan sinut kuin kärpäsen! Lyön sinua kalloon... ja niin ovat päiväsi luetut! Minä puolestani olen aina harrastanut yksinkertaista ja avomielistä menettelyä!"

Hänen kasvonsa ja koko olentonsa ja varsinkin nuo luiset kädet, mitkä uhkasivat Jakowin kurkkua, puhuivat epäilemättä puolestaan miten yksinkertaista hänestä tosiaankin oli ihmisen tappaminen.

Jakow astui askeleen taaksepäin ja sanoi pelokkaasti:

"Odotahan hetkinen! Itsehän Malva on..."

"Suu kiinni -- nyt on tarpeeksi siitä asiasta puhuttu! Mitä olet sinä oikeastaan miehiäsi? Sinulle ei kuulu, senkin koira, syödä lammas suihisi -- ole kiitollinen, jos eteesi viskataan luut jyrsittäväksi... No?... Mitä siinä töllistelet?"

Jakow katsoi Malvaa. Tytön vihreät silmät katsoivat häneen pilkallisesti, halveksivasti ja hän hiipi hellänä Serjoschkan puoleen; hiki virtasi Jakowin ohimoilla.

Molemmat he rinnakkain kulkivat hänen luotaan pois ja päästyään hiukan etäämmälle purskahtivat he raikkaaseen nauruun. Jakow painoi oikean jalkansa syvälle hiekkaan, jääden siihen asentoonsa kuin kivettyneenä seisomaan hehkuvin poskin ja raskaasti huokaavin rinnoin.

Kaukana etäisyydessä liikkui pieni tumma ihmisolento -- keltaisia, kuolleita hiekkalaineita: oikealla kimmelsi auringossa iloitseva mahtava meri ja vasemmalla ulottui synkkä, yksitoikkoinen, autio hiekkaerämaa loppumattomiin. Jakow katseli yksinäistä olentoa ja räpäytti silmiään, joissa loukkaantunut ylpeys taisteli taisteluaan ja hieroi lujasti rintaansa molemmilla käsillään...

Kalastamossa oli työ täydessä käynnissä.

Jakow kuuli Malvan syvän, heleän äänen lujaa huutavan:

"Kuka on ottanut puukkoni?..."

Laineet lauloivat, aurinko kimmelsi, meri hymyi...