Part 4

"Miksikö sekaannun?... Sen piru yksin tietää... Siinä on näet tyttö, joka johonkin kykenee... hänessä on tarpeeksi pippuria... Minä hänestä suorastaan pidän... ja siksi tunnen sääliä..."

Vasili katsoi Serjoschkaa epäillen, vaikkakin tämän nauru ja puhe oli vilpitöntä, vailla minkäänlaisia aikeita Malvan suhteen. Siitä huolimatta sanoi hän kuitenkin:

"Niin, olisipa hän vain kunniallinen ja viaton nainen, niin voisihan tässä käydä sääliksi. Vaan nyt... tämä on hullunkurista!"

Serjoschka katsoi merellä liukuvaa purtta, mikä laajan puoliympyrän tehtyään taas käänsi kokkansa maata kohti. Hänen rokonarpiset kasvonsa ilmaisevat tällä kertaa hyvyyttä ja avomielisyyttä. Vasili tunsi lauhtuvansa miestä katsellessaan.

"Olet oikeassa... hän on kelpo tyttö... kuitenkin hänen luonteensa on kovin vaihteleva!... Mutta Jaschka... no, hän kyllä tulee saamaan ansaitun osansa! Millainen penikka mieheksi!"

"En tule toimeen hänen kanssaan... Hän haiskahtaa talonpojalta jo pitkän matkan päästä... ja sellaista en minä voi sietää", selitteli Serjoschka.

"Mielisteleekö hän tyttöä", kysyi Vasili hampaittensa välistä silitellen partaansa.

"Mielisteleekö hän tyttöä? Saatpa nähdä hänen tunkeutuvan välillenne", sanoi Serjoschka vakuuttavasti.

"Minä kyllä hänet opetan vielä!"

Yli meren syttyi ruusunpunainen sädekehä. Auringon ylempi reuna jo pilkisti esiin kullassa kimmeltävästä vedestä. Halki laineitten tyrskyn kuului purresta heikko huuto:

"Vetäkää-ää!"

"Ylös pojat! Hei! Vetäkää nuotta maihin", komenteli Serjoschka nousten.

Pian kiskoivat kaikki viisi nuottaa. Pitkä, jouseksi jännittynyt köysi ulottui merestä rannalle, ja kiinnitettyään vetohihnansa tähän, kiskoivat kalastajat tästä ponnistaen jaloillaan hiekkaan. Kuljettuaan näin kymmenen tai parikymmentä askelta siirrettiin vetohihna lähemmäksi, tartuttiin uudelleen ja kiskottiin taas nuottaa kohti rantaa.

Nuotan toisen pään kuljetti laineilla hyppelehtivä pursi rantaan; sen masto pisti tummana viivana esiin viskautuen sinne tänne tuulessa.

Aurinko kohosi merestä majesteetillisena ja loistavana.

"Jos näet Jakowin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni huomenna", pyyteli Vasili Serjoschkaa.

"Hyvä."

Pursi joutui jo rantaan, kalastajat nousivat siitä, ruveten puolestaan kiskomaan nuotan toista päätä. Molemmat ryhmät vähitellen lähestyivät toisiaan, ja nuotan merkkilastut keinuivat laineilla säännöllisessä puoliympyrässä.

4.

Myöhään samana iltana, kun kalastamon työläiset jo olivat syöneet illallisensa, istui Malva väsyneenä ja miettiväisenä nurinkäännetyn venehylkiön pohjalla katsellen jo hämärään verhoutunutta merta. Kaukana loisti palava tuli, ja Malva tiesi sen näkyvän Vasilin luota. Yksinäisenä, eksyneenä meren mustaan äärettömyyteen paloi tuli vuoroin kirkkaana, vuoroin taas sammuen kuin väsähtäneenä. Ja Malva kävi surulliseksi katsellessaan tuota pientä punaista valopilkettä, mikä hukuttautuneena äärettömyyteen heikkona tuikki aaltojen lakkaamattomassa, salaperäisessä kohinassa.

"Miksi täällä istut", kuului Serjoschkan ääni hänen takanaan.

"Mitä siitä tahdot", kysyi tyttö lyhyeen edes kääntymättä.

"Se olisi minusta hupaista tietää."

Katsellen tyttöä vaikeni Serjoschka, otti taskustaan tupakan, minkä sytytettyään hän hajareisin istuutui veneen pohjalle. Tuntien tytön olevan haluttoman puhumaan, sanoi hän ystävällisesti:

"Sinä olet kerrassaan oikukas naikkonen -- vuoroin pakenet kaikkia, kun taas toisinaan roikui miltei jokaisen kaulassa."

"Olenko riippunut sinunkin kaulassasi?" kysyi Malva välinpitämättömänä.

"Ei minun -- vaan Jaschkan."

"Käykö kateeksi?"

"Hm... puhukaamme avonaista, suoraa kieltä", ehdotti Serjoschka lyöden tyttöä olalle. Malva istui häneen sivuttain, eikä hän niinollen voinut tarkata tytön kasvoja tämän lyhyesti vastatessa:

"Puhu sinä."

"Oletko Vasilin hyljännyt, mitä?"

"Sitä en tiedä", vastasi tyttö hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Miksi sinä sitä kysyt?"

"Oo... vain huvikseni."

"Olen tällä hetkellä häneen suuttunut."

"Miksi niin?"

"Hän on minua lyönyt!"

"Mitä kuulen?... Onko hän!... Millainen hylkiö... hyi! ja sinä... sallit sellaista tapahtuvan! Ai, ai!"

Serjoschka oli vallan hämmästynyt kuulemastaan. Hän katsahti tyttöön pilkallisesti.

"Jos olisin tahtonut, ei hän sitä olisi uskaltanut tehdä", jatkoi Malva vihaisena.

"No, mikä sinua silloin riivasi?"

"En tahtonut."

"Silloin olet vallan pahasti rakastunut tuohon vanhaan kollikissaan", sanoi Serjoschka ivaten puhaltaissaan savua tupakastaan tyttöä kohti "Minkälaisia juttuja! ja minä luulin sinun olevan aivan toista maata..."

"En rakasta teistä ketään", sanoi hän taas välinpitämättömänä käsillään torjuen savun luotaan.

"Tuon varmasti valehtelet!"

"Miksikä valehtelisin", kysyi Malva ja äänestä päättäen saattoi Serjoschka ymmärtää tytön puhuvan totta.

"Vaan ellet häntä rakasta, miksi sallit itseäsi piestävän", kysyi hän vakavana.

"Tiedänkö minä sen? Miksi minua tässä kiusaat?"

"Tämäpä mutkallista", sanoi Serjoschka päätään puistaen.

Ja niin vaikenivat molemmat pitkäksi aikaa.

Yö joutui. Taivaalla verkkaan purjehtivat pilvet synnyttivät varjoja meren pintaan. Aallot kuohuivat. Vasilin luona palanut tuli oli jo sammunut, mutta yhä katsoi Malva sinne, la Serjoschka vuorostaan katseli tyttöä.

"Kuulehan", hän sanoi. "Tiedätkö mitä tahdot?"

"Jospa sen tietäisin", vastasi Malva hiljaa, syvästi huoaten.

"Siis et sitä tiedä? Se on paha", selitteli Serjoschka päättävästi. "Minä tiedän kyllä", ja surullisella äänenpainolla hän jatkoi: "vaan harvoinpa mitään tahdonkaan."

"Minä taas tahdon aina jotain", sanoi Malva miettiväisenä. "Vaan mitä -- sitä en tiedä. Toisinaan tahtoisin istahtaa veneeseen ja lähteä merelle. Kauas, kauas pois! Etten milloinkaan enää tarvitsisi nähdä ihmisiä. Toisinaan taas tahtoisin vääntää kaikki ihmiset nurinniskoin ja antaa niitten hyrrän tavoin tanssia ympärilläni. Silloin mielisin heitä katsella ja nauraa. Toisinaan säälin kaikkia ja eniten tietysti itseäni, taikka tahtoisin kaikki tappaa ja itseni viimeiseksi... jollakin kauhealla tavalla. Ja minä olen vihainen ja iloinen... Mutta ihmiset ovat kaikki kuin puusta veistettyjä."

"Mädäntyneitä he ovat", puuttui Serjoschka puheeseen matalalla äänellä. "Vaan sinua katsellessani huomaankin, ettet ole kissa etkä kala etkä lintu... Mutta hiukan tuota kaikkea piilee sinussa joka tapauksessa. Et ole toisten naisten kaltainen..."

"Jumalan kiitos", hymyili Malva.

Hiekkasärkkien takaa heidän vasemmalla puolellaan nousi kuu valaen hopeahohdettaan merelle ja heidän ylitseen. Suurena ja hiljaisena se sousi siniselle taivaanlaelle ja tähtien kirkkaus kalpeni ja heikentyi sen tasaisessa, uneksivassa loisteessa.

"Sinä ajattelet -- siinä koko juttu", sanoi Serjoschka päättävästi viskatessaan tupakkansa ilmaan. "Ja ken ajattelee... hän kyllästyy piankin elämään. Täytyy aina tehdä jotain, jotta ihmiset ympärillä joutuvat mukana liikkeeseen ja tuntevat elävänsä... Täytyy hyöriä elämässä, se muuten happanee... Kulkea sinne ja kulkea tänne, niin kauan kuin voimasi ovat tallella... silloin on hauskuutta ympärilläsi..."

Malva nauroi.

"Sinä olet oikeassa... Toisinaan ihmettelen, miltä tuntuisi jonakin kauniina yönä sytyttää tuleen nuo työläisasumukset -- ajatteles, minkälainen hälinä siitä syntyisi!"

"Niin, sellaista minäkin ymmärrän", virkkoi Serjoschka ihastuneena taputellen tyttöä olalle. "Tiedätkö... sanon sinulle jotakin... tahdotko olla osallisena johonkin oikein hupaisaan?"

"Missä sitten", kysyi Malva innostuneena.

"Se koskee Jaschkaa... oletko sytyttänyt hänessä oikein tulisen lemmenliekin?"

"Hän on vallan ilmitulessa", hymyili tyttö.

"No... usuttele yhteenotteluun isä ja poika! Kautta Jumalan, saisi sille nauraa itsensä kipeäksi! He iskevät yhteen kahden karhun lailla... Oleile edelleenkin ukon luona ja liehakoi samalla myöskin poikaa... Ja sitten päästämme ne yhteen... mitä sanot?"

Malva kääntyi hänen puoleensa tarkkaavasti katsoen rokonarpisia, iloisesti hymyileviä kasvoja. Kuun valossa eivät ne näyttäneet niin pilkullisilta kun päivällä auringon paisteessa. Niissä ei ollut jälkeäkään mistään ilkeämielisyydestä tai pahuudesta; vain hyvätuulisuus niissä loisti rohkean hymyn ohella ja jonkunmoinen vastauksen kaipuu.

"Mikset heistä pidä", kysyi Malva epäilevästi.

"Minäkö?... Vasilia vastaan ei ole minulla mitään muistuttamista... hän on kelpo mies. Mutta Jaschka sensijaan... hän on kerrassaan kehno. En näet voi pitää talonpojista -- ne ovat viheliäistä joukkoa! He teeskentelevät olevansa köyhiä, isättömiä ja äidittömiä -- ja silloin niille annetaan runsaasti leipää ja paljon muuta!... Heillähän on oma semstvonsa, mikä huoltaa kaikki heidän asiansa... Heillä on kartanonsa, maansa, karjansa... Olen palvellut maalla piirilääkärin kuskina ja jo silloin kyllästyin heihin... Ja senjälkeen olen kierrellyt miltei kaikkialla. Kun saapuu kylään pyytämään leipäpalasta, ovat he heti paikalla tulijan kimpussa! Ken olet sinä ja mitä haluat ja missä on passisi? Miten monasti eivätkö he ole minua lyöneet ja piesseet! Toisinaan epäiltiin minua hevosvarkaaksi, toisinaan pistettiin minut noin vaan ilman muuta vankilaan... He valittavat tekeytyen muka onnettomiksi, mutta itse asiassa ei ole heillä hätäpäivääkään -- heillähän on jotain, mihin voi turvautua, nimittäin maa. Mitä olenkaan minä heihin verrattuna?"

"Etkö sinä olekaan talonpoika", katkaisi Malva tarkkaavaisena kuunneltuaan miehen puhetulvaa.

"Olen porvarisukua", sanoi Serjoschka jonkunmoisella ylpeydellä, "porvarisukua Uglitschin kaupungista."

"Ja minä olen Pavlischin kaupungista", kertoili Malva miettiväisenä.

"Ei ole minulla ketään, joka minusta huolehtisi. Vaan talonpoikia... niillä piruilla ei ole hätää. Heillä on semstvonsa ja paljon muuta."

"Semstvo, mitä se on", kysyi Malva.

"Mitäkö se on? Pahus sen tietää, mitä se on! Se on perustettu yksin vain talonpoikia varten ja on heidän oma liittonsa. Viis siitä... puhukaamme mieluummin tuosta pienestä seikkailustamme... Sinähän järjestät pienen tappelun heidän välilleen, vai kuinka? Eihän se ole vaarallista -- pieksävät vain toisiaan jonkunverran... Ja minä puolestani sinua kyllä autan. Vasilihan on sinua lyönyt? No, silloinhan voi hänen oma poikansa puolestasi kuitata saamasi lyönnit."

"Sanotko niin", hymyili Malva. "Se ei todellakaan olisi hullumpaa."

"Ajattelehan vain... eikö olisi hauska nähdä kaksi ihmistä lyövän toisiltaan kylkiluut poikki sinun tähtesi? Vain pari sanaa sinun puoleltasi... liikuttelet kieltäsi kerran... tai kaksi... ja niin on kaikki valmista!"

Serjoschka puhui vielä kauan ihastuneena siitä, kuinka hauskaa olisi näytellä Malvan osaa tuossa komediassa. Hän samalla kertaa oli sekä leikillinen että vakava siitä puhuessaan ja ylpeili suuresti keksinnöstään.

"Ah, jospa olisin minä kaunis nainen! Silloin vasta kääntäisin maailman ylös-alasin", sanoi hän lopuksi tarttuen molemmilla käsillään päähänsä, puristi sitä, sulki silmänsä ja vaikeni.

Heidän erotessaan oli jo kuu korkealla taivaalla. Poistumalla he vain lisäsivät yön ihanuutta. Nyt oli enää jälellä vain tuo rajaton, majesteetillinen, kuun hopeassa kimmeltävä meri ja sininen tähtitaivas. Olihan siinä sentään muutama hiekkasärkkä, jokunen vaivainen pajupensas ja kaksi pitkää, likaista rakennusta muistuttaen paria suurta, karkeasti kokoonkyhättyä ruumisarkkua. Mutta tuo kaikki oli kuitenkin mitättömän pientä ja vähäpätöistä mahtavan meren rinnalla, ja tähdetkin taivaalla kiiluivat kylminä.

5.

Isä ja poika istuivat majassa toisiaan vastapäätä viinaa juoden. Viinan oli poika tuonut tullessaan, ettei isän luona istuminen kävisi liian ikäväksi ja myöskin sen kautta saattaakseen ukon lauhkeammalle tuulelle. Serjoschka oli näet Jakowille uskotellut isän olevan hänelle suutuksissaan Malvan tähden ja uhkaavan miltei piestä tytön kuoliaaksi. Malvakin muka tiesi tästä uhkauksesta, eikä niin ollen uskaltanut antautua Jakowille. Serjoschka puolestaan nauroi häijysti hänelle.

"Hän tulee sinulle maksamaan velkansa, usko pois -- kiskomaan korvat ulos päästäsi kokonaisen kyynärän pituisiksi. On parasta pysytellä hänen näkyvistään!"

Tuon punatukkaisen, vastenmielisen rentun pilkkapuheet saivat Jakowin katkerasti vihaamaan isäänsä. Ja Malva näytti yhä edelleen horjuvan sinne tänne, loi nuorukaiseen vuoroin kiihkeitä, vuoroin surumielisiä katseita, siten äärimmilleen kiihoittaen hänen kaipuunsa omistaa tyttö kokonaan... Ja hänkin lakkaamatta muistutteli isästä.

Ja nyt oli Jakow tullut isän luo ja hänestä tuntui, kuin olisi tämä kivenä hänen tiellään, mistä ei päässyt yli eikä ympäri. Vaan koskapa ei poika tuntenut Vasilia pelkäävänsä, katsoi hän varmana isänsä synkkiin, vihaisiin silmiin kuin tahtoen sanoa:

"Koske minuun, jos uskallat!"

He olivat jo juoneet kaksi lasillista puhumatta toisilleen muuta kuin parisen merkityksetöntä sanaa kalastajaelämästä. Silmä vasten silmää keskellä aavaa merta he siinä vielä istuivat kuin säästäen toisiltaan molemminpuolista katkeroitumista, vaikkakin hyvin tiesivät sen kohta liekehtivän ilmituleen ja nielevän heidät kitaansa.

Majan seinämän muodostavat peitteet liikkuivat tuulessa, puun kaarnat hankautuivat toisiinsa ja punainen vaate tangon päässä liehui ja paukkui. Kaikki nämä äänet olivat varovaisen hillityt, muistuttaen etäistä, epämääräistä, rukoilevaa kuisketta. Mutta meren aallot kuohuivat kuten aina -- vapaina ja tuskattomina.

"Yhäkö vielä Serjoschka juo", kysyi Vasili synkkänä.

"Kyllä vaan... joka ilta on hän juopunut", vastasi poika kaataen laseihin viinaa.

"Hän ei pysy pinnalla... Sellaista on tuo vapaa elämä... vailla minkäänlaista pakkoa. Sinäkin painut samaa tietä..."

Ei Jakowkaan pitänyt siitä miehestä, siksipä hän vastasikin lyhyeen:

"Hänen kaltaisekseen en kuitenkaan tule!"

"Etkö tule", kysyi Vasili rypistäen silmäluomiaan. "Minä kyllä tiedän, mitä puhun... Miten kauan oletkaan jo täällä ollut? Taitaa jo kolmas kuukausi olla menossa; pian saat täältä lähteä kotiin ja paljonko on sinulla rahaa mukanasi täältä?"

Mieletönnä nieli hän ryypyn, jonka poikansa vasta oli lasiin kaatanut, tarttui sitten partaansa, mistä kiskoi niin lujasti, että pää nytkähti.

"Niin lyhyessä ajassa on tuiki mahdotonta paljoakaan ansaita", vastasi Jakow rikkiviisaasti.

"Jos asia on niin, on sinun aivan turha täällä vetelehtiä... lähde taas matkalle."

Jakow nauroi hiljaa.

"Mitä siinä virnistelet", virkkoi Vasili uhkaavasti yhä enemmän katkeroituen poikansa tyyneydestä. "Isäsi sinulle puhuu ja sinä vain naurat! Varo vaan, ettet liian varhain rupea omintakeiseksi! Kyllä vielä pystyn pistämään sinulle suitset suuhun..."

Jakow kaasi itselleen ryypyn ja joi sen. Tällainen röyhkeä tapa etsiä riitaa oikeastaan haavoitti ja suututti häntä, mutta hilliten itsensä ei hän lausunut ajatuksiaan, koskapa isä vain olisi tästä enemmän ärsyyntynyt. Nyt häntä hiukan peloitti nuo vihaa leimuavat silmät.

Vaan kun Vasili näki poikansa juovan yksinään kaatamatta mitään hänen lasiinsa, suuttui hän vielä enemmän; tästä oli seurauksena, että hän lausui sanottavansa tyyneemmin ja terävämmin.

"Isäsi sinua kehoittaa lähtemään kotiin ja sinä vain naurat hänelle päin naamaa! Mutta kylläpä sinut pidän kurissa... Lauantaina pyydä saada palkkasi ja sitten... mars matkalle kotikylään! Ymmärrätkö?"

"En lähde", sanoi Jakow varmalla äänellä rohkeasti nostaen päänsä pystyyn, vaikkakin koko ruumis vapisi.

"Mitä kuulenkaan", ärjäsi Vasili nousten pystyyn ja nojautuen tynnöriin. "Puhunko sinulle vai enkö? Mitenkä uskallatkaan uhmata isääsi, penikka? Oletko kokonaan unohtanut voivani tehdä kanssasi mieleni mukaan? Oletko sen unohtanut?"

Hänen huulensa värähtivät oudosti ja kasvot vääntyivät tuskasta; kaksi verisuonta paisui ohimoilla.

"En ole mitään unohtanut...", vastasi Jakow puoliääneen isäänsä edes katsomatta, "mutta itse puolestasi saat muistaa..."

"Minua neuvomaan et sinä pysty! Isken sinut palasiksi..."

Jakow väistyi isänsä kättä, mikä suunnattiin hänen päähänsä ja tuntiessaan tästä raivostuvansa sanoi hän hampaitaan purren:

"Älä koske minuun... Emmehän ole enää kotikylässä."

"Vaiti! Kaikkialla olen isäsi."

"Täällä et voi saattaa minua kyläoikeuden piestäväksi -- koskapa täällä ei sellaista ole...", nauroi Jakow isälleen hitaasti nousten paikaltaan.

He seisoivat vastakkain. Verestävin silmin ja kädet nyrkissä ojentautui Vasili poikansa puoleen antaen hänen kasvoillaan tuntea kuuman, viinalle haisevan hengityksensä; Jakow kumartui taapäin seuraten synkin katsein isänsä pienimpiäkin liikkeitä valmiina torjumaan lyönnit ja näytti ulkonaisesti tyyneeltä, vaikkakin hiessä kylpi. Heidän välillään oli tynnöri, jota käytettiin pöytänä.

"Enkö pystyisi sinua pieksämään", kysyi Vasili ääni käheänä ja hän taivutti selkänsä kuin hyppyyn valmistautuva kissa.

"Täällä ovat kaikki tasa-arvoisia... Sinä olet työläinen kuten minäkin."

"Tuohan kuulostaa joltain uudelta!"

"Juuri niin on asia! Miksi hyökkäät kimppuuni? Luuletko kenties, etten mitään ymmärrä? Itsehän ensiksi olet..."

Vasili karjasi pahasti ja kohotti kätensä niin nopeasti, ettei Jakow ehtinyt väistää. Isku sattui päähän, hän horjahti ja katsoi raivostunutta isäänsä, joka taas kohotti kätensä.

"Varo itseäsi...", varoitti Jakow puistellen nyrkkejään.

"Kyllä minä sinut varotan..."

"Ole lyömättä, sanon minä!"

"Kas vaan sinua!... Tahdot opettaa isääsi?... isääsi?... Isääsi?..."

Huone kävi heille liian ahtaaksi, heidän jalkansa tarttuivat säkkeihin, he kompastuivat tynnöriin ja pölkkyyn, jota käytettiin istuimena.

Yhä nyrkeillään yrittäen torjua isänsä lyönnit Jakow hitaasti peräytyi kalpeana ja hiestyneenä, purren hampaansa yhteen ja silmät hehkuen kuin sudella. Isä häntä seurasi hurjasti huitoen käsillään ilmaa, sokeana, hurjana vihassaan ja tukka pystyssä päässä kuin raivoisan villisian.

"Annahan olla... lopeta... riittää jo täksi kertaa", sanoi Jakow uhkaavasti mennen ovesta ulos.

Isä juoksi kiljuen hänen perässään, mutta hänen iskunsa torjui poika nyrkeillään.

"Huomaathan itsekin, ettet kykene... katsos nyt", ärsytti Jakow tietäessään olevansa isäänsä notkeampi eikä niin ollen pelännyt.

"Odotahan vain... odotahan..."

Mutta Jakow hypähti syrjään ruveten juoksemaan rantaa kohti.

Vasili seurasi häntä pää kumarassa ja ojennetuin käsin, mutta kompastui ja kaatui eteenpäin. Hän nousi nopeasti polvilleen ja istuutui nojaten käsillään hiekkaan. Hän oli vallan väsynyt tappelusta ja ulvoi valittaen kostonhimossaan ja katkerassa tietoisuudessa omasta heikkoudestaan...

"Kirottu ole sinä", sanoi hän käheänä ojentaen kaulansa poikaansa kohti samassa sylkien vaahdon väriseviltä huuliltaan.

Jakow nojautui veneeseen katsoen terävästi isäänsä ja hieroi kädellään särkevää päätään. Toinen paidan hiha oli riekaleena vain muutaman langan varassa; kauluskin oli repaleinen ja valkea, hikinen rinta kiilsi auringossa kuin rasvattuna. Jakow tunsi nyt halveksivansa isäänsä; oikeastaan oli hän luullut miestä väkevämmäksikin ja kun hän nyt näki riitakumppaninsa istuvan tuossa hiekalla surkuteltavana ja pahasti lyötynä yhä nyrkeillään uhaten, hymyili hän väkevämmän ylimielisellä halveksivalla tavalla heikompaansa.

"Iskeköön salama sinuun! Ole kirottu... ikuisesti."

Vasili huusi tämän kirouksensa niin äänekkäästi, että Jakow vastenmielisesti loi katseen yli meren kalastamoa kohti kuin peläten tuon sairaan valitushuudon kuuluvan sinne saakka.

Mutta siellä näkyi vain aaltoileva meri ja aurinko. Silloin hän sylkäsi sivulle sanoen:

"Huuda sinä vaan! Se ei ketään vahingoita -- muuta kuin itseäsi... Mutta koska välimme on mennyt näin pitkälle, tahdon sinulle sanoa erään asian... saadaksemme yhdellä kertaa kaikki selväksi..."

"Vaiti!... Pois silmäini edestä... pois...", huusi Vasili.

"Kotiin kylään en palaa... jään tänne koko talveksi", sanoi Jakow lainkaan välittämättä isänsä huudoista, vaikkakin hän piti tarkkaan silmällä tämän liikkeitä. "Täällä on minulla parempi olla... niin tyhmä en ole, etten tuota ymmärtäisi. Täällä on työ kevyempää... ja olo kaikinpuolin vapaampaa... Kotona komentaisit minua mielinmäärin, mutta täällä... saitkos pitkännenän?"

Hän pisti isänsä kiusaksi peukalon sormiensa väliin ja nauroi ilkkuen; nauru ei ollut äänekästä mutta sittenkin Vasili tästä uudelleen raivostuneena kivahti pystyyn, tarttui airoon ja hyökkäsi ähkien poikaansa kohti:

"Noinko isällesi ilkkuilet? Omalle isällesi? Minä sinut tapan..."

Mutta kun hän raivonsa sokaisemana ehti veneen luo, oli Jakow jo kaukana siitä. Hän juoksi ja rikkinäinen paidanhiha liehui tuulessa.

Vasili viskasi airon hänen jälkeensä kuitenkaan osaamatta ja uudelleen tuntiessaan voimattomuutensa kaatui hän eteenpäin venettä kohti iskien kyntensä puuhun ja katsoi poikansa jälkeen tämän jo etäältä huutaessa:

"Sinun pitäisi hävetä! Harmaahapsisena tuolla lailla raivostua naisen tähden! Hyi! Ja kotiin minä en lähde... sitä en tee! Lähde itse sinne, sinä... täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä!"

"Tuki suusi, Jaschka", karjui Vasili lujalla äänellä. "Jaschka! Minä tapan sinut... Pois täältä! Pois!"

Nauraen oli jo Jakow poistunut kuulematta isänsä sanoja.

Tylsällä, mielettömällä katseella seurasi Vasili poikansa poistumista. Nyt oli hän käynyt lyhemmäksi... jalat olivat ikäänkuin uponneet hiekkaan... nyt ulettui jo hiekka keskiruumiiseen... hartioihin... päähän. Hän oli poissa. Hetkinen myöhemmin pisti pää jälleen esiin etäämpänä... sitten hartiat... ja lopuksi koko ruumis... Kuitenkin näytti hän nyt pienemmältä. Jakow kääntyy, katsoo ja huutaa jotain.

"Kirottu olet sinä! Kirottu! Kirottu!", vastaa Vasili poikansa huutoon. Tämä näytti viittaavan kädellään ja käveli eteenpäin... jälleen kadoten hiekkasärkän taa.

Vasili katseli vielä sinnepäin, kunnes tunsi selässään kipua epämukavasta asennostaan; hän näet makasi nojaten veneeseen polvet hiekassa. Väsyneenä hän nousi hoiperrellen jäsentensä kirvelevästä tuskasta. Vyö oli soljunut ylös kainaloon; kankein sormin hän sen irroitti, piti sen silmäinsä edessä ennenkuin viskasi sen luotaan. Sitten asteli hän majaa kohti, pysähtyi katselemaan muuatta syvennystä hiekassa, muisti juuri tähän kohtaan kompastuneensa ja ellei niin onnettomasti olisi käynyt, olisi hän varmaankin tavoittanut poikansa. Majassa oli kaikki sikin sokin. Vasili etsi silmillään viinapulloa, keksi sen säkkien keskeltä ja otti sen käteensä. Tulppa oli lujasti suulla ja viina oli kaikki tallella. Varovasti irroitti hän tulpan, asetti pullon suulleen aikoen juoda. Mutta lasi kalisi vasten hampaita ja viina valui suusta yli parran rinnalle. Ei sillä ollut entistä makua... oli kuin vettä...

Hän tunsi sydäntään ahdistavan, päänsä kävi raskaaksi ja selkää kirveli.

"Olen tullut vanhaksi...", hän ääneen puhui vaipuessaan hiekalle majan edustalle.

Hänen eteensä avautui meri -- suurena ja mahtavana, ijäti lainehtivana, täynnä voimaa ja kauneutta.

Aallot tapansa mukaan nauroivat mellastaen ja leikkiä lyöden. Vasili katsoi kauan yli veden ja mieleensä muistui poikansa harras toivomus:

"Ah, olisipa tämä kaikki maata! Ja lisäksi mustaa multaa! Ja siihen saisi pistää auransa!"

Polttavan tuskastuttava tunne valtasi talonpojan. Hän hieroi lujasti rintaansa, katsoi ympärilleen ja huokasi syvään. Pää painui alas ja selkä kävi köyryyn kuin raskaan taakan painamana. Kurkku kuristui kokoon kuin tukahtuessa. Vasili yskäsi saadakseen ilmaa ja kohti taivasta katsoen teki hän ristinmerkin. Tuskallinen ajatus valtasi hänet.

... Irtolaisnaisen tähden hän oli hyljännyt vaimonsa, jonka kanssa oli elänyt enemmän kuin viisitoista vuotta rehellisessä, molemminpuolisessa yhteistyössä, ja siksi rankaisi Jumala häntä poikansa uppiniskaisuudella. Niin on, Taivaallinen isä!

Poika oli häntä ivannut, armotta särkenyt sydämen palasiksi... kuolemakin oli liian pieni rangaistus sellaisesta rikoksesta! Ja miksi tämä kaikki? Kevytmielisen, epäsäännöllistä elämää viettävän naisen tähden... Oli suorastaan synti näin vanhan miehen antautua hänen pauloihinsa unohtaen vaimonsa ja poikansa...

Ja pyhässä vihassaan muistutti nyt Jumala häntä tästä lähettäen poikansa muodossa hänelle ansaitun rangaistuksen... Niin on, Jumala!