Part 3

Ylhäällä katseli aurinko heitä hymyillen ja kalastamon akkunatkin hymyilivät kuvastaessaan nauravan auringon ensi säteilyä. Laineet loiskien ilakoivat näkymättömän voiman nostattamina ja kalalokit lensivät kirkuen ilmaan heidän päänsä ylitse, pelästyneinä siitä melusta, minkä nämä kaksi ihmistä saivat aikaan.

Vihdoinkin nousivat he väsyneinä, hengästyneinä ja yskien kylmästä kylvystä asettuen rannalle auringonpaisteessa lepäämään.

"Hyi", sylkäsi Jakow hymyillen happamalla naamallaan. "Kuinka vastenmielistä onkaan tuo vesi! Sitävarten sitä onkin niin paljon maailmassa!"

"Maailmassa onkin aina paljon sellaista, mikä on kehnoa ja alhaista... esimerkiksi juuri poikia... niitä on täällä aivan yllinkyllin", nauroi Malva kiertäen vettä tukastaan.

Hänen tukkansa oli tumma ja tuuhea ja kähärä.

"Siksikö sinäkin olet omaksesi valinnut vanhuksen", nauroi Jakow pilkallisesti tuupaten tyttöä kyynärpäällään kylkeen.

"Vanhukset ovatkin usein nuoria paremmat."

"Vaan jos kerran vanhus on hyvä, täytyy pojan olla sitä parempi."

"Soo! Missä olet tuolla tavalla oppinut kehuskelemaan?"

"Kotikylän tytöt ovat usein sanoneet, etten ole lainkaan hullumpi miehenä."

"Eivät tytöt sellaista ymmärrä! Kysyisivät minulta."

"Etkö sinä sitten olekaan tyttö?"

Malva katsoi terävästi pilkallisesti hymyilevään nuorukaiseen. Tullen äkkiä totiseksi, sanoi hän suuttuneena:

"Olen näet kerran saanut lapsen."

"Eipä juuri mikään kiitettävä asianhaara", sanoi Jakow yhä nauraen.

"Tyhmä nauta", virkkoi tyttö suuttuneena kääntäen hänelle selkänsä.

Jakow hämmästyi tuota puhetta, ja puristaen huulensa yhteen hän vaikeni.

Miltei puolisen tuntia olivat molemmat ääneti; he vain kääntelivät itseään auringossa kuivattaen saatteitaan.

Kaukana asuntoloissa -- noissa pitkissä likaisissa ladoissa kaltevine kattoineen -- heräsivät jo työläiset. Näin etäältä -- olihan välimatka noin puolitoista sataa syltä -- olivat he kaikki toistensa kaltaisia, repaleisia, ryysyisiä ja avojalkaisia. Heidän käheä äänensä kuului rantaan saakka; joku siellä vasaralla koputteli tyhjän tynnörin pohjaa -- se kuulosti rummunlyönniltä. Kaksi naista riiteli kimakalla, kirkuvalla äänellä, ja jossakin haukkui koira.

"Siellä jo herätään", sanoi Jakow. "Ja minä kun suunnittelin varhaista kaupunkiinlähtöä... nyt olen sinun seurassasi tuhlannut aikani."

"Minulta ei milloinkaan ole mitään hyvää odotettavissa", sanoi Malva puoliksi leikillä, puoliksi vakavana.

"Miksi minua aina tahdot peloitella", uteli Jakow ihmetyksen hymyily huulillaan.

"Saatpa itse kokea sen, kun isäsi sinut yllättää..."

Tuo isästä muistuttaminen Jakowia suututti.

"Isä? Entäpä sitten", sanoi hän raa'asti. "Mitä tekemistä on isällä siihen asiaan? En enää ole mikään lapsi. Mitäpä siis hänestä välitän? Enhän ole sokea... näen kyllä miten tässä maailmassa on elettävä. Eikä isä itsekään ole mikään pyhimys, hän näet ei kieltäydy mistään. Niin ollen ei ole paikallaan, että hän yrittää minultakaan kieltää..."

Malva katsoi nuorukaista halveksien, kysyen uteliaana:

"Mitä isäsi ei saa sinulta kieltää? Mitä aijotkaan tehdä?"

"Minäkö?" Hän pullisti poskensa ja kohotti rintansa kuin aikoen tehdä jonkun voimakokeen. "Minäkö? Minä voin tehdä paljonkin, minä! Raikas meri-ilma on näet yltäni tuulettanut kaiken ummehtuneen maalaispölyn."

"Sepä on käynyt nopeasti", huudahti Malva pilkallisesti.

"Niin on! Mitä sanoisitkaan, jos noin ykskaks sieppaisin sinut isältäni?"

"Ei, se ei liene mahdollista?"

"Luuletko kenties minun pelkäävän?"

"Mitä puhutkaan!"

"Kuulehan, sinä", virkkoi Jakow tuskallisesti, "älä minua ärsytä! Minä... odotahan vain!"

"Mitä odottaisin", kysyi Malva tyynesti.

"Et mitään."

Jakow kääntyi poispäin tytöstä itsetietoinen ilme kasvoillaan.

"Sinä olet ylpeä itsestäsi. Oletko nähnyt katsastusmiehen mustaa koirapenikkaa? Se on aivan kaltaisesi. Sekin jo etäältä haukahtaa uhaten purra, mutta lähemmäksi tultuaan pistää se häntänsä koipien väliin ja juoksee tiehensä."

"No, hyvähän jos niin olisi", virkkoi Jakow katkeroituneena. "Odotahan vain! Vielä saat nähdä minkälainen olen, sen varmasti saat!"

Mutta Malva vain nauroi hänelle vasten kasvoja.

Verkkaan astuen ja ruumistaan kahden puolen heiluttaen lähestyi pitkähkö, laiha pronssivärinen mies päässään kokonainen metsikkö tuuheata tulipunaista tukkaa. Vyöttämätön, punainen pumpulipaita oli halennut selästä miltei ylös kaulaan asti, ja etteivät hihat putoaisi kokonaan pois, olivat ne käärityt olkaan saakka. Housut olivat erisuuruisten reikien mallinäytteenä ja jalat olivat paljaat. Rokonarpisissa kasvoissa loistivat suuret, siniset silmät rohkeina, ja leveä, litteä nenä antoi kasvoille huolettoman leiman. Tultuaan heidän luokseen hän pysähtyi, rykäisi äänekkäästi, katsoi kysyvästi heihin ja irvisteli hullunkurisesti.

"Eilen Serjoschka joi itsensä pieneen humalaan ja tänään on hänen taskunsa kun pohjaton pärevasu... Lainaa minulle kaksikymmentä kopekkaa... takaisin niitä en aiokkaan maksaa." Jakow nauroi iloisena miehen sukkeluudelle ja Malvakin naurahti katsoessaan tuota risaista olentoa.

"Annahan jo hemmetissä! Vihkaisen teidät kahdellakymmenellä kopekalla... haluatteko?"

"Ah, senkin veitikka! Oletko olevinasi pappi muka", nauroi Jakow.

"Tyhmeliini! Olen palvellut portinvartijana eräässä pappilassa Uglitschin kuvernementissä... Anna tänne kaksikymmentä kopekkaa."

"En halua itseäni vihityttää", sanoi Jakow.

"Yhdentekevä; anna vain raha tähän käteen, niin olen kertomatta isällesi, että mielistelet hänen mielitiettyään", intti Serjoschka kielellään kastaen kuivia, halkinaisia huuliaan.

"Kieli vain huoleti, ei hän sinua kuitenkaan usko."

"Valehtelen niin taitavasti, että hän sen todeksi uskoo", uhkasi Serjoschka, "ja silloin hän sinua kurittaa oikein isän kädellä!"

"En pelkää", sanoi Jakow hymyillen.

"No silloin tulen itse sinne pieksämään", selitteli Serjoschka sulkien silmänsä.

Jakow ei mielellään olisi halunnut tuhlata rahojaan, mutta toiselta puolen oli aina varoitettu kenenkään antautumasta riitaan Serjoschkan kanssa: oli näet aina viisainta täyttää hänen pikkuoikkujaan. Paljoa hän ei koskaan pyytänytkään, vaan ellei sitäkään saanut, muisti hän kyllä valmistaa jonkun ilkeän kepposen työmaalla, tai sitten saattoi odottaa saavansa selkäsaunan ilman pienintäkään syytä. Jakow muisteli kaikkea tätä, huokasi ja pisti kätensä taskuun.

"Kas niin, sepä oikein tehty", sanoi Serjoschka mielissään ruveten pitkäkseen hiekalle Jakowin viereen. "Kuuntele aina minua, niin tulet viisaaksi. Ja sinä", hän kääntyi Malvan puoleen, "joko piankin aiot ruveta aviovaimokseni? Jouduhan sinä... en kauan enää odota."

"Sinähän et omista muuta kuin ryysyjä... parsi ensin riekaleesi ennenkuin sellaisesta voidaan puhua", vastasi Malva.

Serjoschka katseli arvostelevasti risojaan ja puisti päätään.

"Lainaahan minulle siksi aikaa hameesi niin kyllä paikkailen."

"Kuulkaahan miehen puhetta", nauroi Malva.

"Totta puhuen, anna se minulle... onhan sinulla joku vanha siksi aikaa?"

"Osta mieluummin rahoillasi housupari itsellesi", neuvoi Malva.

"Ei, parempi on ryypätä rahat suuhunsa!"

"Pidätkö sen parempana", naurahti Jakow pidellen kädessään noita kahtakymmentä kopekkaa.

"Tietystikin! Pappikin sanoi minulle, ettei ihmisen tule murehtia ruumistaan vaan sieluaan. Ja minun sieluni himoitsee viinaa, eikä housuja. Tänne rahat! Kas niin, nyt saadaan ryyppy murheeseen... Ja isällesi kielin sittenkin."

"Kieli vain!" Jakow ojenteli välinpitämättömänä kättänsä, ja katseli merkitsevästi Malvaan kosketellen häntä olkaan.

Serjoschka tämän huomasi, sylkäsi pitkään luvaten edelleen:

"Enkä myöskään unohda sinua kurittaa. Kunhan vaan saan riittävästi aikaa valmistan sinulle kelpo selkäsaunan!"

"Mutta mistä syystä", kysyi Jakow levottomana.

"Syyn tiedät kyllä... No, menemmekö piankin naimisiin", sanoi Serjoschka kääntyen Malvan puoleen.

"Kerrohan ensiksi mitä teemme ja mitä elämismahdollisuuksia meillä on, niin tuumin asiaa", vastasi tyttö vakavana.

Serjoschka siristi silmiään katsellen yli meren, kostutteli huuliaan kielellään ja sanoi:

"Emme tee suorastaan mitään... kierrämme vain maailmaa."

"Ja mistä saamme syötävää?"

"Kaikkea vielä...", Serjoschka kohautti olkapäitään, "sinä puhut samaan nuottiin kuin äitinikin. Miten ja mistä? Te naiset olette toki sietämättömät! Tiedänkö minä miten ja mistä? Nyt menen tästä ryypylle..."

Hän nousi ja meni: Malva hymyili oudon hellästi miehen jälkeen, mutta Jakowin silmissä paloi vihan liekki katseillaan seuratessaan poistuvan jälkiä.

"Kas vaan, miten hän komentelee", sanoi hän, kun Serjoschka oli ehtinyt kuulumattomiin. "Kotona kylässä tuollaisen suunsoittajan suu kyllä piankin tukittaisiin. Hänelle olisi annettu aimo selkäsauna ja niin olisi asia selvä. Mutta täällä ollaankin pelkureita..."

Malva katsoi häneen ja puhui hampaittensa välistä:

"Voi sinuas, penikka! Etkö käsitä, minkä arvoinen hän on?"

"Mitäpä käsittämätöntä tuossa! Tuollaisia suulaita miekkosia saa viidellä kopeekalla kokonaisen kantamuksen ja sellaisessa on niitä satakunta kappaletta!"

"Vai niin, sekö on mielestäsi hinta", virkkoi Malva pilkallisesti. "Ja hän... hän on ollut kaikkialla, kierrellyt koko maailmaa, eikä ketään pelkää."

"Ja ketä luulet minun sitten pelkäävän", kysyi Jakow rohkein mielin.

Malva ei vastannut, vaan seurasi miettivänä laineitten karkeloa, ne kun vyöryivät rantaan keinutellen raskasta purtta sinne-tänne. Masto viskautui puolelta toiselle ja peräpuoli vuoroin nousi ja laski synnyttäen kärsimättömän ja äreän loiskeen. Oli kuin tahtoisi pursi riistäytyä irti rannasta uidakseen vapaalle, laajalle ulapalle ja nyt suuttuneena riuhtoi sitä pidättävää köyttä.

"No, minkätähden et jo mene", kysyi Malva.

"Minne menisin", vastasi Jakow.

"Ajattelithan kaupunkiin lähtöä..."

"Sitä en enää ajattele."

"No, sitten lähdet isäsi luo."

"Entä sinä?"

"Minä?"

"Lähdetkö matkaan?"

"En..."

"Silloin en minäkään lähde."

"Aijotko koko pitkän päivän roikkua jälessäni", kysyi Malva tyyneesti.

"En lainkaan kaipaa sinun seuraasi...", vastasi Jakow loukkautuneena ja nousi mennäkseen. Mutta hän suuresti erehtyi sanoessaan ettei kaipaisi tyttöä. Hänen seurattaan oli nuorukaisella ikävä. Omituinen tunne hänessä heräsi tyttöä näin puhuteltuaan -- salainen tyytymättömyys ja vastenmielisyys isää kohtaan. Vielä eilen ei hän sellaista tuntenut, eikä tänäänkään ennen Malvan tapaamista. Ja nyt tuntui kuin olisi isä hänen tiellään, vaikkakin tämä oli tuolla etäällä merellä, paljailla silmillä miltei näkymättömällä maakaistaleella... Hän luuli lisäksi huomaavansa Malvankin isää pelkäävän. Ellei tyttö olisi pelännyt... olisi hän kyllä onnistunut solmimaan lähempiä suhteita. Nyt kulki hän kaivaten tyttöä, vaikkakaan hän ei aamulla tätä edes ajatellutkaan.

Ja hän asteli rannalla kuin unessakävijä, katsoi veltosti vastaantulevia ja vaihtoi heidän kanssaan korkeintaan pari kolme jokapäiväisintä sanaa.

Erään asumuksen varjossa istuu Serjoschka eräällä tynnörillä nappaillen balalaikaa ja laulaa hoilotellen:

"Oi herra poliisi! Kilttejä jos kaikki olisi ei teitä tarvittaisi... Viekää minut talteen hyvään että mieleni rauhan saisi -- etten lankeis ojaan syvään..."

Parisenkymmentä hänen kaltaistaan ryysyläistä seisoo ympärillä ja tuoksuvat -- kuten kaikki täällä kalastamossa -- kalalle ja suolalle. Neljä rumaa, likaista naista istuu hiekalla jonkun matkan päässä juoden teetä, minkä he kaatavat suuresta peltisestä astiasta. Ja tuossa on muuan näin varhain aamulla juopunut työmies: hän kierii hiekalla, yrittää nousta, mutta kaatuu taas. Jostakin kuuluu naisen itku ja valitus. Toisaalta kuuluu kuluneen hanurin rämisevä soitto... ja kaikkialla on kalansuomuja hiekassa.

Keskipäivän tienoilla etsi Jakow itselleen varjopaikan tyhjien tynnörien välissä, rupesi makuulle ja nukkui iltaan. Herättyään hän jälleen rupesi kulkemaan rannikolla ilman minkäänlaista päämäärää ja sydämessään kaihoten jotakin epämääräistä, tietämättä itsekään mitä...

Parisen tuntia näin kulettuaan kohtasi hän Malvan erään pajupensaikon siimeksessä etäällä kalastamosta. Tyttö makasi toisella kyljellään kädessään risanen kirja ja katsoi hymyillen tulijaa.

"Vai niin, täälläkö sinä olet", hän sanoi istuutuen Malvan viereen.

"Oletko jo kauankin minua etsinyt", kysyi tyttö voitonvarmana.

"Olenko sinua etsinyt", virkkoi Jakow samassa käsittäen asian todellakin niin olevan. Aamusta saakka oli hän tietämättään lakkaamatta etsinyt tyttöä. Mutta sittenkin puisti hän muka hämmästyneenä päätään.

"Osaatko lukea", kysyi Malva.

"Kyllähän juuri osaan, mutta huonoa se on... Olen näetkös kaikkityyni unohtanut."

"Minäkin luen huonosti... Koulussako olet taitosi oppinut?"

"Niin."

"Vaan minäpä olen itsekseni oppinut..."

"Todellako?"

"Niin... Olin keittäjättärenä eräällä asianajajalla Astrakanissa ja hänen poikansa opetti minut lukemaan."

"Mutta silloinhan et ominpäin olekaan opetellut...", tuumaili Jakow.

Malva katsoi häneen ja kysyi uudelleen:

"Miellyttävätkö sinua kirjat?"

"Minua? Eipä juuri... mitä hyötyä niistä on?"

"Minä niistä niin äärettömästi pidän... tämänkin kirjan olen itselleni kerjännyt katsastusmiehen vaimolta ja luen siinä..."

"Mistä siinä luetaan?"

"Alekseista... jumalanseuraajasta."

Malva kertoi haltioituneena miten tämä nuorukainen jätti rikkaat, ylhäiset vanhempansa hyljäten kaiken onnensa ja miten hän jälleen kotiin palattuaan köyhänä ja repaleisena eleli kuolemaansa saakka koirien parissa ilmaisematta itseään. Sitten hän kuiskaten kysyi Jakowilta:

"Miksi teki hän niin?"

"Kukapa sen tietää", vastasi Jakow välinpitämättömänä.

He istuivat hiekkasärkkien välissä, mitkä aallot ja tuuli oli rannalle kulettanut. Etäältä kalastamosta kuului hiljainen, epäselvä melu, ja aurinko meni mailleen kullaten hiekan purppurallaan. Miltei alastomat pajupensaan oksat liikahtivat tuskin huomattavasti vienossa iltatuulessa.

Malva vaikeni ja näytti kuuntelevan jotain.

"Miksi et tänään lähtenytkään tuonne kauas... hiekkasärkälle?"

"Mitäpä se sinulle kuuluu?"

Jakow taittoi pensaasta pajulehden ja rupesi pureksimaan sitä salaa katsellen tyttöä. Hän mietti miettimistään miten saisi sanottavansa sanotuksi.

"Kun olen yksin ja kaikki ympärilläni on hiljaista... silloin mielin itkeä... taikka laulaa. Mutta kauniita lauluja en osaa ja itkeä häpeän..."

Jakow kuunteli kyllä mielellään tuota hellää, sointuvaa ääntä, mutta sanojen sisältö oli hänestä yhdentekevää; hänen kaipuunsa sai vain kaikesta tästä varmemman muodon.

"Kuulehan sinä", alotteli Jakow tuskin kuuluvasti lähestyen tyttöä, mutta silti häneen katsomatta, "minulla on sinulle jotain sanottavaa... Olen nuori mies..."

"Ja sitäpaitsi tyhmä, voi miten tyhmä", virkkoi Malva vakuuttavasti puistaen päätään.

"Olkoonpa niinkin, että olen tyhmä", sanoi Jakow oudolla hehkulla. "Mutta tarvitaanko tässä sitten ymmärrystä? No hyvä, minä olen tyhmä. Tahdoinkin vain kysyä sinulta... haluatko ruveta vaimokseni..."

"Älä lainkaan kysy... en kuitenkaan tahdo..."

"Ja mikset?"

"Koska kerran en tahdo!"

"Älä puhele tyhmyyksiä...", ja Jakow hyväili varovasti tytön avointa olkaa. "Ajattelehan toki asiaa..."

"Korjaa luusi täältä, Jaschka", sanoi Malva koettaen vapautua hänen otteestaan. -- "Mene!"

Jakow nousi ja katsoi ympärilleen.

"No... jos niin on... minusta on se yhdentekevää! Täällä on kyllä toisia riittämään saakka tarjolla... Tai luulotteletko kenties olevasi toisia parempi?"

"Sinä olet vaivainen penikka", sanoi tyttö tyyneesti noustessaan ja puhdistaen hiekan vaatteistaan.

Ja he kulkivat yhdessä kalastamoon.

Matka kului hitaasti, koska jalat vajosivat hiekkaan. Jakow yritti joko hyvällä tai pahalla saada tyttöä suostumaan tuumiinsa ja sanoi pilkallisesti, ettei Malva ollut ainoa nainen kalastamossa eikä toisia naisia parempi. Malva hymyili kylmän tyyneesti ja osasi kyllä vastata samalla mitalla.

Kun he jo olivat ehtineet työläisasuntojen kohdalle, pysähtyi hän äkkiä ja tarttui tyttöä olkaan. "Tahallasi vain ärsyttelet minua! Miksi niin teet? Odotahan vain!"

"Anna minun olla rauhassa, sanon minä!"

Hän riistäytyi irti Jakowin otteesta ja kulki edelleen. Samassa tuli Serjoschka näkyviin asuntolan nurkan takaa ja sanoi uhkaavasti ravistaen takkuista, tulipunasta päätään:

"Vai niin, olette olleet ulkona kävelyllä? Vallan mainiota!"

"Menkää hiiteen kaikki järjestään", huusi Malva raivossaan.

Jakow pysähtyi Serjoschkan eteen ja katsoi tuimana häneen. Miehet seisoivat noin kymmenen askeleen päässä toisistaan. Serjoschkakin iski silmänsä vastustajaansa. Hetkisen siinä seisottuaan valmiina kahden villipedon tavoin iskemään yhteen, läksivät he vaieten kumpikin omalle taholleen.

Meri lepäili sileänä ja punertavana auringonlaskussa, yli kalastamon kuului outo, hiljainen hälinä... Muuan juopunut naisääni kuului laulavan muutamia katkonaisia sanoja:

"Tagarga, matagarga Matanischka, ystäväin. Olen juonut ja ryypiskellyt ja katkeruus on mielessäin!"

Harmaan ikävänä kaikui tämä hoilotus kautta suolalta ja kalalta tuoksuvan kalastamon armotta särkien laineitten hyväilevän säveleen, mikä ilmassa häilyi.

3.

Aamuruskon hellässä hohteessa uinui rauhaisa meri kuvastaen ylhäällä helmeileviä pilviä. Hiekkasärkällä uneliaat kalastajat lastasivat kalastusvehkeitä purteen. Se kävi vanhaan tapaan, äänettömästi ja nopeasti. Harmaa nuotta kiskottiin miehissä hiekan yli purteen ja asetettiin sen pohjalle.

Tapansa mukaan puolialastonna ja päähineettä seisoi Serjoschka purren perällä ja kiirehti miehiä käheällä, juopuneella äänellään. Tuuli leikki rikkinäisen paidan liepeissä ja punertavissa hiustukoissa.

"Vasili! Missä ovat vihreät airot", joku huutaen kysyi. Vasili, synkkänä kuin syksyinen päivä, kokosi nuottaa asettaen sen purren pohjalle. Serjoschka katseli miehen kumartunutta selkää ja kasteli kielellään huuliaan janonsa lievikkeeksi.

"Onko sinulla viinaa", hän kysyi.

"On", vastasi Vasili lyhyeen.

"Silloin en lähdekään matkalle... jään rannalle kiskomaan maaköyttä."

"Valmista", kuului hiekkasärkältä.

"Päästäkää irti", komenteli Serjoschka noustessaan purresta rannalle. "Lähtekäähän vain matkaan... minä jään tänne. Katsokaa eteenne... lähtekää niin eräälle, ettei nuotta sotkeudu... Ja laskekaa se tasaisesti, ettei synny solmuja... Päästäkää irti!"

Pursi työnnettiin vesille, kalastajat hyppäsivät siihen, tarttuivat airoihin nostaen ne ilmaan. He odottivat komentoa.

"Yksi!"

Yhtaikaa iskivät airot veteen ja pursi syöksyi eteenpäin yli laajan, kimmeltävän vedenpinnan.

"Kaksi", komensi perämies ja jättiläiskilpikonnan jalkojen tavoin nousivat airot purren sivuilla. "Yksi!... Kaksi!..."

Kuljettaakseen nuottaa maalta käsin oli viisi miestä jäänyt rannalle -- Serjoschka, Vasili ja kolme muuta. Yksi viimemainituista heittäysi pitkäkseen hiekalle sanoen:

"Minä rupean vielä levolle..."

Toisetkin kaksi seurasivat esimerkkiä ja pian makasi hiekalla kolme ryysyistä olentoa lankakeriksi kyyristyneinä.

"Miksi et sunnuntaina ollut täällä", kysyi Vasili Serjoschkalta, kun he seurasivat toisiaan majalle.

"Ei ollut aikaa tulla..."

"Olitko juovuksissa?"

"En. Pidin vain silmällä poikaasi ja hänen kälyään...", selitteli Serjoschka tyyneesti.

"Minkälaisia huolia viitsitkään itsellesi ottaa", hymähti Vasili väkinäisesti. "Eiväthän hekään enää pikkulapsia ole!"

"Asia on vielä pahempi... Toinen on suuri nauta ja toinen ilvehti ja..."

"Onko Malva ilvehtijä", kysyi Vasili ja hänen silmänsä liekehtivät vihaa.

"Onpa kylläkin..."

"Kauanko on hän sellainen ollut?"

"Sitä on hän ollut ikänsä. Hänellä näet on sielu, mikä ei sovi hänen ruumiiseensa, veli Vasja... Käsitätkö sitä?"

"Olen sen kylläkin käsittänyt... hänellä on kerrassaan kehno sielu."

Serjoschka katsahti häneen pilkallisesti virnistellen.

"Kehno! Voi teitä tyhmiä moukkia! Te ette ymmärrä niin rahtuistakaan tästä elämästä.. Jos naisella vain on pyöreä povi on teistä yhdentekevää onko hänellä luonnetta lainkaan... Mutta luonne on sittenkin ihmisen arvon määrä! Nainen _luonteeltaan_ on kuin suolaton leipä. Voiko sinua huvittaa kieletön balalaika? Tyhmä koira sinä!"

"Eilen ryypiskelit kaiketi tavallista tuimemmin, koskapa tuolla tavalla intoilet", sanoi Vasili pilkaten.

Mielellään olisi hän kysynyt, missä ja miten Serjoschka edellisenä päivänä oli yllättänyt nuorikot, mutta häpesi tehdä sitä. Tultuaan majaan kaatoi hän Serjoschkalle viinaa täysinäisen teelasin, salaa toivoen että mies tämän nautittuaan juopuisi ja kysymättä itsestään kertoisi kaikki.

Mutta Serjoschka tyhjensi lasin pohjaan, rykäsi, tuli mahdollisimman selvälle päälle ja istuutui oven suuhun haukotellen ja venytellen itseään.

"Juotuaan viinaa on kuin syttyisi tuli rinnassa", sanoi hän.

"Mutta kyllä sinä sitä juotkin", virkkoi Vasili hämmästyen sitä nopeutta, millä Serjoschka tyhjensi lasinsa.

"Sitä kyllä osaan...", hän nyökkäsi punatukkaista päätään, kuivasi käsillään viiksensä ja jatkoi rohkeaan ja ylimieliseen tapaan: "Sitä kyllä osaan, veli hyvä! Teen kaiken nopeaan ja asiallisesti. Ei mutkittelua -- suoraan asiaan käsiksi ja sillä hyvä! Minne ikinä joutunenkin on asianlaita sama! Maapallolta ei kuitenkaan joudu muuanne kuin -- maan poveen..."

"Olithan aikeessa lähteä Kaukaasiaan, vai kuinka", kysyi Vasili varovasti koettaen päästä päämääräänsä.

"Lähden minne ikinä minua vain haluttaa. Kun jotakin oikein vakavasti tahdon, teen yhtäkkiä päätöksen -- ja niin on kaikki valmista! joko silloin saan tahtoni perille ajetuksi taikka -- kuulan otsaani. Se on hyvin yksinkertaista!"

"Perin yksinkertaista! Niinhän elät, kuin olisit järkeä vailla..."

Serjoschka katsahti pilkallisesti Vasilia.

"Entä sinä, senkin viisastelija, miten monta kertaa olet saanut tuntea raippojen iskut kirvelevän selässäsi kyläoikeuden tuomioiden määrääminä?"

Vasili katsoi häneen ja vaikeni.

"Kylliksi usein, luullakseni... Onpa toiseltapuolen hyväkin, että viranomaiset piiskalla iskevät järkeä kalloonne... Voi sinuas mitä olet viisaudellasi saanut aikaan? Miten pitkälle sillä pääset? Ja mitä viisauksia lateletkaan? Vaan minä -- tyhmeliini -- minä käyn suoraan asiaan ja sillä hyvä. Ja loppujen lopuksi pääsen pitemmälle kuin sinä..."

"Niinpä kylläkin...", nauroi Vasili pilkallisesti. "Ehkäpä kerkiät aina Siperiaan saakka..."

"Hyi, aivanhan minua pelotat!"

Ja Serjoschka nauroi sydämellisesti.

Vasilia suututti se seikka, ettei mies juopunutkaan. Eikä hän ollut halukas tarjoomaan uutta lasillista, vaikkakin toiseltapuolen hyvin tiesi ettei Serjoschka selvänä mitään kertoisi. Silloin Serjoschka itse selvitteli pulman.

"Miksi et utele mitään Malvan suhteen?"

"Mitäpä minä hänestä", sanoi Vasili välinpitämättömänä salaa aavistaen jotain.

"Tyttöhän ei sunnuntaina ollut luonasi... Etkö edes ole utelias tietämään, missä hän tämän ajan on ollut... Tiedänhän sinun olevan mustasukkainen, senkin vanha saatana!"

"Sellaisista ihmisistä ei ole puutetta", sanoi Vasili halveksivalla liikkeellä.

"Sellaisia ihmisiä", matki Serjoschka. "Voi teitä tyhmiä moukkia! Jos teille tarjoo hunajaa tai tervaa, on se mielestänne samaa ruisvelliä..."

"Miksi häntä alati ylistelet? Oletko kenties tullut tänne meitä naittamaan? Sen seikan olen itse jo kauan sitten järjestänyt", sanoi Vasili.

Serjoschka katsoi mieheen, oli hetkisen vaiti ja laskien kätensä Vasilin olalle lausui hän painolla:

"Sen tiedän... Tiedän senkin, että tyttö on suhteissa sinuun... En ole sinua sen johdosta edes moittinutkaan -- se ei ollut tarpeen. Mutta nyt rupeaa poikasi Jaschka virittämään tytölle ansojaan -- kurita häntä oikein isän kouralla, kuuletko! Muuten teen sen itse puolestani... Sinä olet kunnon mies... vaikkakin toisinaan oikea _emäntä_... Sinun tiellesi en milloinkaan ole astunut, muista se!"

"Katsos vaan! Sinäkin näköjään Malvaa liehakoit, vai kuinka", kysyi Vasili synkkänä.

"Minä myöskin! Jospa sen tekisinkin... niin kylläpä hyvin yksinkertaisesti raivaisin teidät kaikki tieltäni -- ja sillä hyvä! Vaan mitä minä tytöstä?"

"Miksi siis sekaannut tähän asiaan", kysyi Vasili epäillen.

Tämä yksinkertainen kysymys näytti hämmästyttävän Serjoschkaa. Hän katseli suurin silmin Vasiliin ja purskahti nauruun.