Part 2

Vasili rutisti pahasti tyttöä, joka ei puolustautunut, vaikkakin kasvot punottivat ja silmiä veresti. Malva vain asetti molemmat kätensä Vasilin kurkkua kuristaville käsille ja katsoi miestä lakkaamatta silmiin.

"Vai niin, tuollaistako kannat sisimmässäsi", huusi hän yhä raivostuen. "Etkö ole mitään sanonut, senkin rutka... Olet minua vain syleillyt... suudellut... Minä kyllä sinut opetan!"

Hän painoi tytön maata vasten ja voimakkaalla kädellään löi hän kerran, löi toisenkin iskun niskaan. Hän suorastaan nautti, kun kätensä sattui tytön täyteläiseen, pyöreään kaulaan.

"Kas niin! Mitä on sinulla sanottavaa, senkin kyykäärme", kysyi hän, voitonriemuisena viskaten tytön luotaan.

Malva kaatui selälleen hiljaisena ja tyyneenä päästämättä ainoatakaan huokausta ja hän oli vieläkin yhtä kaunis, vaikka kasvot olivat käyneet punottaviksi. Tyttö katseli silmäkulmiensa alitse ja hänen vihreissä silmissään hehkui viha. Vaan Vasili ei tätä huomannut, ja kun hän hengästyneenä ja tyytyväisenä vihansa purkautumisesta voitonvarmana kääntyi Malvan puoleen, hymyili hän.

Ensin Malvan täyteläiset huulet omituisesti värisivät, sitten kiiluivat silmät, posket tulivat kuopalle ja hän ratkesi nauruun. Vasili katsoi hämmästyneenä, mutta tyttö yhä nauroi äänekkäästi ja tyytyväisenä kuin ei olisi häntä ollenkaan lyöty.

"Itse paholainenko sinua riivaa", huusi hän pelokkaana tuimasti tarttuen tytön käteen.

"Vaska... Oletko minua lyönyt", kysyi hän kuiskaten.

"Olenpa tietenkin, kuka muuten?"

Hän katsoi tyttöön ymmärtämättä suorastaan mitään eikä tiennyt, mitä tehdä. Löisikö hän vielä kerran? Mutta hänen vihansa oli jo talttunut eikä hän siksi enää voinut kohottaa kättään tyttöä lyödäkseen.

"Rakastatko minua", kysyi Malva uudelleen ja hänen kuiskiva äänensä sai Vasilin veren kuohumaan.

"Kas niin... nyt riittää jo tällä kertaa", sanoi hän äreänä. "Enemmän olisit vielä sietänyt!"

"Vaska! Ja minä kun luulin, ettet minua enää rakastaisi; ajattelin... nyt on hän saanut poikansa luokseen, nyt on minun poistuttava tämän tieltä..."

Ja Malva yhä nauroi tuota avomielistä nauruaan.

"Hupakko", sanoi Vasili hymyillen vasten tahtoaan. "Poikani... onko hänellä oikeus lukea minulle lakia?"

Vasili häpesi tyttöä ja tunsi sääliä häntä kohtaan, mutta samalla muisti hän tytön sanat ja sanoi vihaisena:

"Pojallani ei ole mitään sanomista tähän asiaan... Ja lyönneistä saat syyttää itseäsi, miksi minua kiusasit?"

"Tein sen tahallani, koska tahdoin sinua koetella": ja hellästi hymyillen koetti hän lähennellä Vasilia.

Salaa katsellen majaa kohti syleili hän Malvaa.

"Koetella, niin! Mitäpä koettelemista tässä on? Tuon siitä sitten sait."

"Ei haittaa", sanoi Malva tyyneesti puoleksi sulkien silmänsä. "En ole suuttunut! Rakkaudestahan minua löit! Ja minä sen kyllä sinulle palkitsen..."

Hän tarkkaili Vasilia, ojentautui ja toisti matalalla äänellä:

"Oh, minä kyllä sen sinulle palkitsen!"

Vasili luuli tämän lauseen sisältävän jonkun viehättävän lupauksen ja kysyi siksi tyytyväisyydestä hymyillen:

"Miten sen palkitset?"

"Sen saat nähdä", sanoi Malva rauhallisesti. Hän sanoi sanottavansa näennäisen tyyneesti, mutta huulensa värähtelivät.

"Oi rakkaani", virkkoi Vasili, puristaen lujasti tyttöä rintaansa vasten. "Tiedätkö, tuon kohtauksen jälkeen olet käynyt minulle vielä rakkaammaksi! Niin todellakin! Olet tullut minua lähemmäksi... tai miten sanoisinkaan?"

Kalalokit lensivät heidän ylitseen. Hyväilevät tuulahdukset heittivät aallot kauas rannalle miltei heidän jaloilleen, ja meren loppumaton hymy vaikutti tyynnyttävästi mieliin.

"Niin, tämä on omituista", sanoi Vasili hengittäen syvään, ja ajatuksissaan hyväillen luokseen hiipivää tyttöä. "Ja miten ihmeellisen taitavasti onkaan kaikki täällä maailmassa järjestetty -- mikä on syntiä, se on ihanaa. Sinä et tuollaista lainkaan ymmärrä... mutta kun joskus ajattelen elämää, tulen oikein ikävälle tuulelle. Varsinkin unettomina öinä. Edessään näkee meren, yllään taivaan ja yltympäri on kaikki pimeätä ja synkkää... ja minä olen täällä ypöyksin. Silloin tunnen itseni mitättömän pieneksi, tunnen kuin maa vajoaisi jalkojeni alla, eikä olisi ketään täällä paitsi minä. Jos edes sinä olisit silloin täällä, olisi meitä toki kaksi..."

Malva lepäsi suljetuin silmin hänen polvillaan ja vaikeni. Vasilin karkeat ja ahavoittuneet kasvot kumartuivat hänen ylitseen, ja suuri, auringon paahtama parta kosketteli tytön kaulaa. Malva ei edes liikahtanut, vain povi säännöllisesti nousi. Vasilin katse harhaili milloin merellä, milloin se taas unohtui katsomaan immen povea, mikä oli häntä tässä niin lähellä. Ja hän puhui, miten ikävää oli yksin elää ja miten tuskallisia olivat unettomat yöt synkkine ongelmoineen. Sitten suuteli hän tyttöä suulle hartaasti ja äänekkäästi kuin olisi hän syönyt kuumaa puuroa.

Täällä oleilivat he kolmisen tuntia, ja kun aurinko rupesi painumaan meren puoleen, sanoi Vasili tyytymättömänä:

"Nyt on minun mentävä teetä keittämään... Kai vieraammekin kohta herää."

Malva vetäytyi syrjään kuin laiska, auringossa makaava kissa, ja Vasili lähti vastahakoisena majalle. Tyttö kohotti velttona silmäluomiaan, ja katsellen miehen jälkeen huokasi hän kuin vapautuneena ylen raskaasta taakasta.

Vielä vierähti tunti ja niin istuivat kaikki kolme höyryävän teekattilan luona teetä juoden ja rupatellen.

Aurinko jo kultasi meren iltaruskon lumoaviin väreihin, ja viheriät aallot kimmelsivät purppurassa ja ruusunpunaisina. Teetä juodessaan valkeasta savimaljasta kyseli Vasili pojaltaan kylän kuulumisia, samalla kertoen omia muistelmiaan. Malva kuunteli heidän varovaista keskusteluaan ottamatta lainkaan siihen osaa.

"Miten he oikeastaan kotona voivat?"

"Oh, eihän siellä ainakaan liikoja herkutella...", vastasi Jakow.

"Me talonpojat emme saakaan olla niin ylen vaativia. Pieni tupapahanen ja riittävästi leipää... ja sitten juhlapäivinä ryyppy. Siinä kaikki. Vaan ei edes sitäkään ole meillä. Olisinko minä lähtenyt tänne, jos talossa olisi ollut tarpeeksi ruokaa? Kotonahan on oma herransa... aivan toisten veroinen... vaan täällä olen toisen renkinä."

"Vaan sensijaan saa täällä syödä tarpeekseen, ja työkin on kevyempää."

"No, eipähän sitä juuri saata sanoa! Toisinaan sattuu saamaan säryn ruumiiseensa kuin aimo selkäsaunan jälkeen... ja sitten tehdään täällä työ vieraalle, vaan kotona itselleen."

"Mutta täällä ansaitsee enemmän", sanoi Jakow tyyneesti.

Sisimmässään oli Vasili poikansa kanssa samaa mieltä, sillä maalla on elämä ja työ raskaampaa kuin täällä, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta jostakin syystä ei hän tahtonut tätä pojalleen ilmaista. Siksi sanoi hän ankarasti:

"Oletko kenties laskenut, mitä täällä ansaitsee? Maalla veliseni..."

"... on pimeätä ja ahdasta kuin maakuopassa ikään", sanoi hymyillen Malva. "Erittäinkin naisten elämä siellä... ei muuta kuin kyyneleitä."

"Naisten elämä on kaikkialla yhtä kurjaa... ja maailma on kaikkialla kaltaisensa, samoinkuin aurinkokin", sanoi Vasili synkkänä katsellen Malvaa.

"Se ei ole totta", sanoi Malva vilkastuen. "Maalla on minun mentävä miehelään, jos sitten tahdon tai en. Ja naimisissa oleva nainen on ikipäiviksi orjatar, hänen täytyy rouhia heinät, kehrätä, hoitaa elukat ja synnyttää lapsia. Mitä on sellaisella naisella jälellä itsestään? Ei muuta kuin miehen lyönnit ja haukkumasanat..."

"Onhan sitä sentään muutakin", puuttui Vasili sanomaan.

"... ja täällä en kuulu kenellekään", jatkoi Malva välittämättä miehen puheesta. "Täällä olen vapaa kuin ilmassa lentävä kalalokki! Lennän kulloinkin minne vain haluan! Ei kukaan voi minua estää sitä tekemästä. Kukaan ei edes uskalla minuun koskea!"

"Mutta jospa sinuun sittenkin uskaltaa koskea", kysyi Vasili hymyillen kuin tahtoen jostain muistuttaa.

"No... silloin osaan sen kyllä kostaa", sanoi hän hiljaa, ja loisto sammui silmistä.

Vasili hymyili ylpeästi.

"Oi sinua... yksinkertainen olet kaikessa ylpeydessäsi! Tuo kaikki on vaan turhaa jaaritusta! Maalla on nainen ihminen, tarpeellinen elämässä... täällä on hän vain huvina..."

Ja hetken kuluttua lisäsi hän: "Vietelläkseen syntiin..."

Kun keskustelu oli päättynyt, sanoi Jakow huoaten:

"On kuin olisi tämä meri ääretön."

Kaikki katselivat ääneti vesierämaata edessään.

"Olisipa tämä kaikki maata", virkkoi Jakow, ja hänen kätensä piirsi laajan ympyrän, "ja vielä pelkkää mustaa multaa! Ja saisi sen sitten auralla kyntää!"

"Sehän jotain olisi", nauroi Vasili hyvätuulisena katsellen poikaansa, jonka posket punottivat tuosta voimakkaasti lausutusta toiveesta. Häntä miellytti poikansa sanoissa ilmennyt talonpojan isiltä peritty rakkaus omaan maatilkkaan ja hän ajatteli tämän rakkauden ehkä piankin vastustamattomasti voittavan Jakowin puolelleen pois vapaan kalastajaelämän viettelyksistä. Silloin hän jälleen jäisi yksin Malvan seuraan, ja elämä kulkisi vanhaa latuaan.

"Siinä olet oikeassa, Jakow! Noin on talonpojan ajateltava! juuri maa tekee talonpojan voimakkaaksi; siinä pysyessään hän elää; jos hän sen jättää, on hän mennyttä miestä. Talonpoika maata vailla on kun juureton puu -- hän tosin kelpaa työhön, vaan ei sillä kauan elä; hän suorastaan mätänee. Eikä hän enää ole niin kaunis kun seisoessaan omassa metsässään; hän on oksaton, vailla kuorta, eikä hänestä juuri mihinkään ole! Kerrassaan mainiosti sanoit äsken, Jakow."

Meri otti auringon helmaansa tervehtien tulokasta leikkiväin laineitten ihanin sävelin, mikä sulautui sen viimeisiin kullassa kimmeltäviin säteihin. Tuo jumalainen, eloa ja valoa pulppuava lähde jätti nyt tällä loistavalla värikokoomuksellaan jäähyväisensä merelle herättääkseen välkkyvän aamuruskon ensi huomenellaan jonkun etäisyydessä uinuvan maan kaukana kolmesta ihmisolennosta, jotka tätä näkyä katseillaan seurasivat.

"On kuin sydän minussa sulaisi katsoessani auringonlaskua... kautta Jumalani... niin on todellakin asia", sanoi Vasili, kääntyen Malvan puoleen.

Tyttö vaikeni. Jakowin siniset silmät hymyilivät harhaillessaan meren laajalla lakeudella. Kaikki kolme katselivat kauan mietteissään sinne, minne päivän viimeiset säteet sulautuivat sammuen. Heidän edessään hehkuivat hiilet teekattilan alla. Heidän takanaan levitti jo yö varjonsa taivaalle. Keltainen hiekka tummeni, kalalokit olivat poissa -- heidän ympärillään muuttui kaikki niin hiljaiseksi, vienon uneksivaksi. Eivätkä nuo hiekkarantaa huuhtovat laineetkaan enää olleet niin vilkkaat ja eloisat kuin sydänpäivällä.

"Miksi tässä enää istun", sanoi Malva. "Minun on lähdettävä."

Vasili hätkähti ja katsoi poikaansa.

"Mihin sinulla on niin kiirettä", mutisi hän tyytymättömänä. "Odotahan, kohta nousee kuu."

"Miksi minä kuun nousua odottaisin? Enhän pelkää... eikähän ole ensimäinen kerta kun täältä keskiyöllä poistun!"

Jakow katsoi isäänsä ja sulki silmänsä salatakseen niissä leikkivän hymyn; sitten katsoi hän Malvaan ja kohtasi tytön katseen, mikä teki vastenmielisen vaikutuksen häneen.

"No, lähde sitten", sanoi Vasili tyytymättömänä.

Malva nousi, jätti hyvästi ja asteli verkkaan rantaa pitkin, missä laineet hyväili hänen jalkojaan kuin tahtoen leikkiä lyödä. Taivaalla kimmelsivät tähdet -- taivaan kultakukat. Vasili ja hänen poikansa seurasivat katseillaan Malvan vaalean puseron katoamista hämärään.

"Ystävä parhain, lohtuni mun, käy luokseni, sylihis' sulje!"

lauloi Malva kovalla äänellä.

Vasilista tuntui kuin olisi tyttö pysähtynyt ja odottaisi jotain. Hän sylkäsi katkerana ja mietti:

"Tuon tekee hän tahallaan... vain minua kiusatakseen, tuo kirottu velho!"

"Kas vaan! Hän vielä laulaa", hymyili Jakow.

Heidän silmissään oli tyttö vain enää harmaa pilkku pimeydessä.

"Sua mun mieleni yhä kaipaa, tunne, kuin rajuna syömmein lyö!"

kaikui Malvan ääni meren yli.

"Ei... mutta kuulkaahan toki", virkkoi Jakow, koko ruumiillaan kumartuen sinnepäin, "mistä nuo kiehtovat sanat kuuluivat?"

"Et siis ole kyennyt tyydyttävästi järjestämään maataloutta siellä kotona", kuului Vasilin matala, äreä ääni. Jakow katsoi hämmästyneenä isäänsä vaipuen sitten entiseen asentoonsa.

Etäällä aaltojen takaa kuului heidän korviinsa katkonaisia sanoja Malvan kutsuvasta laulusta:

"Oi rakasta ... aarteeni kallis, ... yksin ... tummassa yössä!"

"Miten täällä on tukahduttavaa", virkkoi Vasili levottomana viskautuen edestakaisin hiekalla. "Nyt on jo yö, ja kuitenkin on helle yhtä polttava! Kirottu paikka tämä."

"Hiekka sen vaikuttaa -- se näet päivällä kuumenee", sanoi Jakow kääntyen poispäin ja vaikeni.

"Mikä sinun on? Nauratko?" Isän ääni oli äreä.

"Minäkö", vastasi Jakow viattomana. "Millekä nauraisin?"

"Niin, ei minustakaan ole tässä minkäänlaista naurun syytä."

Ja niin vaikenivat molemmat.

Aaltojen loiskeen lomassa kuului yhä hiljainen, huokaava, hyväilevän kutsuva sävel.

2.

Kaksi viikkoa oli kulunut ja taas oli sunnuntai. Vasili Legostew makasi jälleen rantahiekalla majansa vieressä ja katseli merelle odottaen Malvaa. Autio meri hymyili leikkien sen pintaan kuvastuvan auringon kera ja tuhansia laineita syntyi, vyöryen rannalla peittäen sen valkealla vaahdollaan taas uudelleen sulautuen meren helmaan. Kaikki oli ennallaan kuin neljätoista päivää sitten. Ainoa ero siinä, että Vasili nyt rauhattomana odotti rakastajatartaan. Viime sunnuntaina ei hän lainkaan saapunut, mutta tänään oli hän varmastikin tuleva. Eikä hän Malvan tuloa oikeastaan epäillytkään, kunhan vain mahdollisimman pian saisi tytön näkyviinsä. Jakow ei heitä tällä kertaa häiritsisi -- kaksi päivää sitten oli hän muitten työläisten seurassa käynyt nuottaa vetämässä ja silloin sanonut sunnuntaiaamuna lähtevänsä kaupunkiin liinapaitojen ostoon. Hän oli saanut työtä kalastamoissa viidentoista ruplan kuukausipalkalla, ollut jo muutaman kerran ulkona kalassakin ja näytti nyt reippaalta ja iloiselta. Toisten tavoin tuoksui Jakowkin suolakalalle ollen yhtä likainen ja ryysyinen kuin toverinsakin. Vasili huokasi syvään ajatellessaan poikaansa.

"Jospa hän vain jäisi sellaiseksi kuin on... mutta, hän kyllä turmeltuu toisten kaltaiseksi ja silloin hän ei ehkä enää haluakaan kotiin... Silloin on minun lähdettävä sinne."

Paitsi kalalokkeja ei merellä näkynyt mitään muuta. Missä hiekkainen rantasärkkä erotti meren taivaasta, liikkui kylläkin pieniä, mustia pisteitä edestakaisin, mutta mitään venettä ei näkynyt tulevaksi, vaikkakin jo oli keskipäivä ja auringonsäteet miltei kohtisuoraan pistivät mereen. Tähän aikaan oli Malva jo tavallisesti ollut perillä.

Kaksi lokkia tappeli keskenään ilmassa niin että höyhenet pyörähteli ympärillä. Niitten vihlovan raivokas kirkuna särkee armotta laineitten ilakoivan laulun, mikä sointuu loistavan taivaan juhlalliseen hiljaisuuteen ja auringonsäteitten karkeloon meren pinnalla. Lokit putoavat ilmasta mereen yhä tapellen ja kirkuvat tuskasta ja raivosta, minkä jälkeen taas kohoutuvat ilmaan hurjina toisiaan ajaen... Eivätkä näiden lukuisat toverit lainkaan ole huomaavinaan tätä katkeraa taistelua, ne vain ahneesti iskevät kaloja viheriässä, kuultavassa vedessä.

Vasili katsoo lintuja tullen surumieliseksi. Miksi tappelevat ne? Eikö ole meressä kaloja tarpeeksi? Näin tärvelevät ihmisetkin elämän toisiltaan. Jos valitset itsellesi maapalasen, yrittää toinen sen heti riistää -- miksi? Onhan maailmassa toki toisia paloja -- miksi siis riistää toiselta hänen jo omistamansa? Toisinaan syttyy rämä kateellinen kamppailu naisen tähden -- yhdellä on vaimo, minkä toinen häneltä ottaa suostutellen puolelleen. Miksi -- eikö siis ole maailmassa riittämään asti joutilaita naisia, kenellekään kuulumattomia? Kaikki tällainen on perin typerää ja aikaansaa sekaannusta.

Meri jäi yhä tyhjäksi ja autioksi. Tuota tutunomaista mustaa pistettä tuolla etäisellä rannalla ei näkynytkään.

"Hän ei tule", sanoi Vasili ääneen. "No, samantekevä! Mitä viitsinkään kuvitella?"

Ja hän sylkäsi halveksivasti rantaan päin.. Meri hymyi.

Vasili nousi mennen majaan keittääkseen itselleen päivällisen, mutta silloin juolahtikin hänen mieleensä ettei hänen ollutkaan nälkä ja niin tuli hän entiselle paikalleen ruveten siihen pitkäkseen. "Tulisipa edes Serjoschka tänne", ajatteli hän ja rupesi tuumimaan tätä. "Hän on tosin sellainen myrkkysieni. Hän pilkkaa kaikkia ihmisiä antaen heidän maistaa kouriensa kovuutta. Reipas ja voimakas on hän, osaa lukea ja kirjoittaa, on sitäpaitsi ollut monessa eri paikassa -- mutta juo aivan hurjasti. Hänen seurassaan on hupaista. Naisväki on häneen kerrassaan hullaantunut ja vaikkakaan ei hän täällä ole pitkää aikaa ollut, juoksevat he kaikki hänen perässään. Kaikki, lukuunottamatta Malvaa -- hän pysytteleikse etäällä miehestä. Hän vaan ei tule, tuo kirottu tyttö! Ehkä on hän suutuksissaan tuosta selkäsaunasta? Mutta oliko siinä jotain uutta tytölle? Eiväthän toiset vaan lie pistäneet sormiaan peliin! Ja oppiahan tyttö tarvitsi..."

Vasili ajatteli vuoroin poikaansa, vuoroin taas Serjoschkaa, vaan eniten kuitenkin Malvaa ja kääntyi odottaen yhä. Hänen levoton mielialansa muuttui huomaamatta salaiseksi epäluuloksi, jota hän ei kuitenkaan millään tahtonut tunnustaa edes omalle itselleen. Niin teki hän iltamyöhään: toisinaan hän nousi kävellen edestakaisin rannalla, toisinaan hän taas rupesi pitkäkseen hiekalle. Meri rupesi jo pimenemään, mutta hän yhä katsoi kauas etäisyyteen ja odotti veneen näkymistä.

Mutta Malva ei sinä päivänä tullut.

Mennessään levolle Vasili epätoivoissaan kirosi tämän toimensa, mikä hänet esti lähtemästä tuonne rannalle, ja ennen nukahtamistaan hypähti hän usein jaloilleen -- puoliunessa kuuli hän etäiset aironlyönnit. Silloin hän käsillään varjosti silmiään katsoen yli pimeän meren. Rannalla kalastamojen luona paloi kyllä kahdetkin valkeat, mutta merellä ei vaan ketään näkynyt.

"Odotahan vain, senkin kirottu velho", uhkaili Vasili -- ja vaipui raskaaseen uneen.

Rannalla oli sillävälin sattunut seuraavat tapahtumat.

Jakow nousi varhain aamulla, ennenkuin aurinko vielä kuumana poltti ja kun vielä mereltä tuulahti raikkaasti. Hän meni asuntolasta meren rannalle peseytymään ja tultuaan sinne huomasi hän Malvan. Tyttö istui rannassa olevan suuren veneen peräpuolessa paljaat jalat riippuen laidan yli ja suori märkiä hiuksiaan.

Jakow pysähtyi katselemaan häntä uteliain katsein.

Pusero oli avattu rinnuksista, ja oli solunut alas toiselta olalta, mikä loisti niin valkeana että siihen suorastaan teki mieli hampaillaan purra. Laineet keinuttelivat venettä, ja Malva nousi vuoroin korkealle yli merenpinnan, vuoroin vaipui hän taas niin syvään, että paljaat jalat miltei vettä tapailivat.

"Oletko kylpenyt", huusi Jakow tytölle.

Malva kääntyi päin, vilkaisi jalkojaan ja ruveten jälleen suorimaan tukkaansa vastasi hän:

"Olen kuin olenkin kylpenyt... Miksi niin varhain olet jalkeilla?"

"Varhaisempihan sinä olet."

"Olenko minä esikuvasi?"

Jakow vaikeni.

"Jos minun laillani tahdot elää, on sinun vaikeata pysytellä pystyssä", sanoi hän.

"Soo-o? Vallanhan säikähdytät minut", hymyili Jakow kumartuen rannalle peseytymään.

Hän otti vettä kouraansa ja virutteli kasvojaan ähkien ja puhkuen, sillä sen kylmyys kirveli. Sitten kuivasi hän itsensä paitansa helmalla ja kysyi Malvalta:

"Miksi minua aina tahdot pelottaa?"

"Ja miksi sinä aina mulkoilet minuun?"

Jakow ei oikeastaan ollut varma siitä, oliko hän katsellut Malvaa enemmän kuin toisiakaan kalastamon tyttöjä, vaan yhtäkaikki sanoi hän.

"Siksi kun olet niin soma, että tekisi mieleni syödä sinut!"

"Jos isäsi vain saa vihiäkään vehkeistäsi, niin kyllä saat kuulla kunniasi!"

Tyttö katsoi häntä silmiin omituisen kiehtovasti.

Jakow vain nauroi ja kapusi purteen. Hän ei oikeastaan käsittänyt Malvan sanojen tarkoitusta, mutta koska tyttö tuolla tavalla puhui, oli hän varmaankin liiaksi liehakoinut. Ja poika tunsi olevansa iloinen ja reipas tietämättä siihen syytä.

"Mitäpä se isälle kuuluu", sanoi hän mennessään kannen yli tytön luo. "Onko hän kenties lunastanut sinut omakseen?"

Hän istuutui Malvan viereen lakkaamatta katsellen tämän valkeata olkaa, puolialastonta rintaa ja koko tuota merelle tuoksuvaa tervettä, voimakasta olentoa.

"Mikä valkea kala oletkaan", virkkoi hän haltioituneena tarkkaan tyttöä katseltuaan.

"En ainakaan sinulle mikään", selitteli Malva lyhyeen edes katsomatta puhuttelijaan ja järjestämättä pukuaan.

Jakow huokasi.

Heidän eteensä avautui ääretön meri aamuauringon loisteessa. Tuulen hellän hyväilyn synnyttämät pienet, vallattomat laineet läikkyivät hiljaa purren kupeeseen. Maakaistale kaukana merellä näytti vain ohuelta viirulta. Siellä kohoutui tanko heikkona viivana kohti taivaan sinistä taustaa, ja saattoi nähdä sen huipussa punaisen vaatteen tuulessa liehuvan.

"Niin poikaseni", sanoi Malva katsomatta Jakowiin, "soma olen kylläkin, vaan ei siitä sinulle ole iloa. Kukaan ei myöskään ole minua ostanut, eikä isälläsikään ole mitään valtaa ylitseni. Elän vain itselleni. Vaan minua älä liehakoi, en näet tahdo olla sinun ja Vasilin välillä... En halua rakentaa epäsopua enkä riitaa... ymmärrätkö?"

"Mitä olenkaan sitten tehnyt", kysyi Jakow kummastellen. "Enhän sinuun edes koske... istun vain tässä!"

"Et uskallakaan minuun koskea", sanoi Malva.

Hän sanoi tuon niin halveksivasti, että Jakow tunsi itseään loukatuksi sekä miehenä että ihmisenä. Vastustamaton taisteluhalu, miltei vihanvimma valtasi hänet ja silmät hehkuivat tulena.

"Niinkö! Enkö muka uskaltaisi", virkkoi hän siirtyen tyttöä lähemmäksi.

"Et... et vaan uskalla!"

"Soo-o? Jos sittenkin uskallan?"

"Koetahan vain!"

"Mitä siitä seuraa?"

"Silloin saat sellaisen korvatillikan, että keikahdat mereen."

"Lyöppäs vaan!"

"Koskehan vain minuun!"

Jakow katsoi tyttöön säihkyvin silmin, pistäen äkkiä käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi lujasti rintaa ja selkää. Kosketus Malvan lämpöiseen, jänterään vartaloon tulistutti hänet yhä enemmän ja kurkussa tuntui jotain ahdistavaa.

"Kas niin! Nyt lyöt minua! Täytä uhkauksesi!"

"Päästä minut, Jaschka", sanoi Malva tyyneesti, yrittäen vapautua nuorukaisen tulisesta otteesta.

"Sinunhan oli määrä lyödä minua korvalle."

"Päästä minut. Muuten käy sinulle hullusti!"

"Et minua säikytä! Mesimarjani, sinä!"

Hän puristi tytön itseänsä vasten ja imeytyi paksuilla huulillaan tytön punottavaan poskeen.

Malva naurahti houkuttelevana, tarttui lujasti Jakowin käsiin ja kumartui voimakkaasti eteenpäin ruumiinsa koko painolla. Lujasti toisiinsa kiintyneinä putosivat molemmat mereen kadoten korkealle räiskyviin kuohuihin. Hetkisen kuluttua ilmestyi pinnalle Jakowin märkä pää kauhun ilme kasvoilla ja aivan hänen vieressään sukeltautui Malva esiin kalalokin lailla. Jakow huitoi epätoivoisena käsillään vedessä, kirkui ja ulisi, kun taas Malva ääneensä nauraen uiden kiersi hänet, pirskotellen vettä pojan kasvoille ja sukelsi veteen säästyäkseen pitkien käsivarsien otteesta.

"Tuhat tulimmaista", huokui Jakow. "Minä uppoan. Jo riittää... Kautta Jumalan... minä hukun! Vesi on niin... suolaista!... Ah, sinä senkin... Minä uppoan, kuuletko!"

Malva jätti uhrinsa vihdoinkin rauhaan ja ui rantaan voimakkain liikkein. Siellä hän notkeana nousi purteen, asettui peräpuolelle, mistä nauraen katsoi purtta kohti hätäisesti uivaa Jakowia. Märät vaatteet sulautuivat tiiviisti ihoon kuvastaen ruumiin eri muodot polvesta ylös kaulaan ja Jakow, joka vihdoinkin oli päässyt purren luo ja piteli toisella kädellään kiinni sen laidasta, katsoi ahnein katsein tätä märkää, miltei alastonta naista tämän siinä avomielisesti nauraessa.

"No, yritähän kömpiä kuiville senkin valaskala", sanoi tyttö ruveten polvilleen ja ojentaessaan toisen kätensä Jakowille toisella kädellään pidellen kiinni purren laidasta.

Jakow tarttui Malvan ojennettuun käteen ja huusi mielissään:

"Odotahan niin saat nähdä! Minä sinut kylvetän, minä!"

Hän kiskoi tytön puoleensa seisten vedessä hartioihin saakka; laineet huuhtoivat yli pään murskautuen purren laitaan ja viskaten vesipisaroita Malvan kasvoille. Tyttö ummisti silmänsä ja nauroi, äkkiä hän huudahti, hypähti veteen, missä hän ruumiinsa painolla kaasi Jakowin kumoon.

Ja taas uudistui sama hurja leikki; kuin kaksi suurta kalaa he sukelsivat vihreässä vedessä ähkien ja puhkien ja pärskytellen vettä toistensa päälle.