Part 1

MALVA

Kertomus

Kirj.

MAKSIM GORKI

Suomentanut Viljami Ventola

Helsingissä, Suomen Sos.-dem Nuorisoliiton kustannuksella, 1919.

Savon Kansan Kirjapaino Osakeyhtiö.

1.

Meri hymyi...

Lauhkean tuulen hellät hyväilyt synnyttivät meren pintaan hienon väreen, mihin auringon häikäisevä loiste heijastui kultaisena kimmeltäin kohti taivaan sineä. Taivaan ja meren väliseen avaruuteen kaikui laineitten ilakoiva loiske, kun ne viskautuivat hiekkasärkän matalaan rantaan. Tuo laineitten synnyttämä omituinen sävel auringon loisteessa päilyvän meren kera sulautui lakkaamattomaan ailahteluun, täynnä sopusointua ja elämäniloa. Aurinko onnellisena paistoi täydeltä terältään, ja meri puolestaan riemuitsi ollessaan tuon säteilyn kuvastimena.

Tuuli leppoisana viilsi meren mahtavaa, sileätä pintaa ja aurinko poltti sitä tulisäteillään; huoaten syvään se näihin hyväilyihin kyllääntyneenä hengitti tuohon tukahduttavaan ilmaan kirpeätä suolatuoksuaan. Vihreähköt laineet vyöryivät keltaiselle hiekalle jättäen jälelle valkean vaahtonsa, mikä sähisten suli kuumaan hiekkaan ja kastoi sen. Pitkähkö, kaita maakaistale muistutti rannalta mereen kaatunutta suurta jättiläistornia. Sen terävä huippu ulottui pitkälle kimmeltävän meren äärettömyyteen, kun taas perusta katosi kauas etäisyyteen sumun peittämään mannermaahan. Sieltä toi tuuli tullessaan ummehtuneen löyhkän, mikä tuntui selittämättömältä täällä puhtaan, aavan meren helmassa kirkkaan-sinisen taivaan alla.

Kalansuomujen peittämään hiekkaan pistetyt puiset paalut ja niihin ripustetut kalaverkot loivat omituisia varjokuvia maahan. Hiekalla makasi rinnakkain joukko suuria veneitä ja näiden joukossa yksi pieni vene. Näytti kuin rantaa huuhtovat laineet olisivat tahtoneet houkutella ne puoleensa.

Airot, köydet, pärekopat ja tynnörit olivat sikinsokin maakaistaleella ja keskellä kaikkea tätä sekasotkua kohosi pajunoksista, puunkaarnasta ja kaislasta rakennettu kalastaja-maja. Oksaisella tukilla oven edustalla näkyi saapaspari pohjat käännettyinä taivasta kohti. Ylinnä kohosi tanko ja sen päässä tuulessa liehuva punainen vaatekaistale.

Erään veneen varjossa makasi Vasili Legostew, kauppias Grebentschikoffin kalastamon vahti. Hän loikoili vatsallaan nojaten päänsä käsien varaan ja tähysteli tarkkaavaisena meren takaa etäältä häämöittävää rantaa. Kaukana merellä näkyi nimittäin pieni musta piste ja Vasili riemuitsi nähdessään sen yhä suurenevan ja lähestyvän.

Hän siristi silmänsä suojaksi auringon säteiltä ja meren kimaltelulta. Se oli Malva. Hän tulee, nauraa houkuttelevana, syleilee voimakkailla ja pehmeillä käsivarsillaan, suutelee ja lopuksi hän kertoo uutisia tuolta rannikolta niin äänekkäästi, että kalalokit pelosta lähtevät lentoon. Sitten keittävät he maukkaan kalakeiton, ottavat viinaryypyn, kierivät jutellen, hellästi toisiaan hyväillen rannan hiekassa ja pimeän tullen valmistavat he teetä itselleen, juovat sen maukkaitten leivosten kera mennen sitten levolle.

Tällaista on heillä joka sunnuntai ja pyhinä keskellä viikkoa. Varhain aamulla, päivänkoitteessa soutaa Vasili sitten tytön takaisin rantaan yli uinuvan veden. Malva istuu silloin uneliaana peräsimessä, hän puolestaan soutaa tyttöä katsellen. Tyttö onkin silloin tavallisesti erittäin hupaisa, hupaisa ja herttainen kuin kylläinen kissanpoikanen. Kenties vaipuu hän tällöin alas penkiltä veneen pohjalle, nukahtaa siihen keräksi kyyristyneenä. Niin käy tytölle usein...

Tänä päivänä ovat kalalokitkin kuumuuden uuvuttamat. Ne istuvat rivittäin rannan hiekalla avoimin suin ja laahustavin siivin tai keinuvat velttoina laineilla äänettöminä päästämättä ilmoille piileksivää petomaista rohkeuttaan.

Auringon tulikuumassa hyväilyssä kohottaa meri povensa, ja ilmassa leijaa hurmaava velttous... Vasilin silmissä näytti kun ei Malva olisikaan yksin veneessä. Olisikohan Serjoschka taaskin tuppautunut seuraan. Vasili kääntäikse raskaasti hiekalla, istuutui, varjosti kädellään silmiään ja rupesi suuttuneena katsomaan merelle päästäkseen selville veneessä olijoista. Malva istui peräsimessä. Soutaja soutaa kyllä voimakkaasti, vaan taitamattomasti -- se ei siis ollutkaan Serjoschka; olisipa hän vain matkassa, ei tarvitsisi Malvan istua peräsimessä.

"Ohoi", huusi Vasili tyytymättömänä.

Kalalokit rannalla pyrähtivät lentoon ja kuuntelivat.

"Ohoi, ohoi", kuului veneestä Malvan heleä ääni vastaavan.

"Kuka on seurassasi?"

Vastauksena kuului vain nauru.

"Kirottu nainen", sähisi Vasili itsekseen ja sylkäsi suuttuneena.

Hän oli utelias tietämään kuka tulokas mahtoikaan olla ja pyörittäessään itselleen tupakan tarkkaili hän väsymättä soutajan niskaa ja selkää veneen yhä lähestyessä. Sen keulassa kohisi vesi voimakkaista airojen liikkeistä, ja hiekka poltti vartijan paljaita jalkoja hänen siinä seistessään odottaen tyytymättömänä.

"Kuka on seurassasi", kysyi hän huomatessaan omituisen hymyn Malvan täyteläisillä kasvoilla.

"Odotahan, niin saat nähdä", vastasi hän nauraen.

Soutajakin kääntyi rantaan päin ja katsoi nauraen Vasilia.

Vartija rypisti silmäkulmiaan koettaessaan muistutella, kuka tämä niin tutulta näyttävä nuorukainen oli.

"Kisko lujemmin", komensi Malva.

Laineen harjalla viskautui vene puoliksi hiekalle, mihin se kallistui kyljelleen aallon vieriessä takaisin mereen. Soutaja hyppäsi maalle, meni Vasilin luo sanoen:

"Hyvää päivää, isä!"

"Jakow", virkkoi Vasili enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.

He syleilivät, suutelivat kolmasti toisiaan huulille ja poskille, jolloin Vasilin kasvoilla yhtaikaa kuvastui sekä hämmästystä että riemua.

"Siksipä minä katsoinkin niin tarkkaan tuloanne... ja sydämessä tuntui niin oudolta. Ah sinä -- miten olet tänne tullut? Mikä yllätys! Ja minä istuin ja katselin luullen Serjoschkaa tulijaksi. Ja sinä se olitkin!"

Toisella kädellään Vasili silitteli partaansa, toinen viittoili ilmaa. Oikeastaan tahtoi hän katsella Malvaa, mutta pojan hymyilevät silmät sen estivät ja sitäpaitsi häntä hämmästytti niiden omituinen kirkkaus. Tyytyväisyydentunne, jota hän tunsi omistaessaan noin reippaan ja kauniin pojan taisteli rakastetun tytön läsnäolon herättämän tunteen kanssa. Milloin seisoi hän toisella milloin taas toisella jalallaan ja teki pojalleen joukon kysymyksiä lainkaan odottamatta niihin vastausta. Hänen päänsä oli vallan sekasin, ja huonolle tuulelle joutui hän Malvan pilkatessa:

"Älä nyt noin hirveästi tanssi -- pelkästä ilosta! Vie hänet majaan ja tarjoa hänelle jotakin..."

Vasili kääntyi häntä katsomaan. Malvan huulilla leikki taaskin sama omituinen hymy kuin taannoin, ja vaikkakin tyttö oli yhtä täyteläisen raikas kuin ennenkin, tuntui hän nyt Vasilin mielestä toiselta, uudelta olennolta, miltei vieraalta. Malva suuntasi viheriät silmänsä vuoroin isään, vuoroin taas poikaan, samalla kun hän pienillä, valkeilla hampaillaan nakerteli arbuusin siemeniä. Jakow katseli myös hymyillen molempia. Syntyi hetkisen äänettömyys, mikä Vasilia tuskastutti.

"Tulen heti takaisin", sanoi äkkiä Vasili mennen majaa kohti. "Menkää pois auringolta... minä noudan vettä, niin keitämme kalakeiton. Tarjoonpa sinulle, Jakow, kalakeittoa, minkä veroista et ennen ole syönyt! Istukaa täällä niinkauan, tulen heti takaisin."

Hän otti maasta majan vierestä pienen kattilan ja katosi nopeasti verkkojen suojiin.

Malva ja Jakow menivät myöskin majaan.

"Niin, rakas poikani, nyt olen siis saattanut sinut isäsi luokse", sanoi Malva katsellen pojan uhkeata ulkomuotoa sivulta.

Jakow käänsi ruskeapartaisen päänsä ja sanoi säihkyvin silmin:

"Niin, täällä me nyt olemme... Miten kaunista täällä on... entä tuo meri sitten!"

"Se on mahtava... No, onko isä mielestäsi paljonkin vanhentunut?"

"Eipä juuri. Luulin häntä harmaahapsiseksi, vaan ei hänellä ole montakaan harmaata hiuskarvaa... ja muutenkin on hän voimakas..."

"Kauanko siitä onkaan, kun toisenne tapasitte?"

"Viitisen vuotta. Kun hän kotoa läksi, olin seitsentoistavuotias."

He astuivat majaan, missä ilma oli ummehtunut ja löyhkäsi suolakalalle. He istuutuivat. Jakow istuutui eräälle poikkisahatulle puupölkylle ja nurkkaan, mihin oli kasattu tyhjiä säkkejä viskautui Malva istumaan. Heidän välillään oli poikkisahattu tynnöri, jonka pohja oli pöytänä. Istuttuaan paikalleen katselivat he ääneti toisiaan.

"Sinä siis etsit työtä täältä", kysyi Malva.

"En oikeastaan vielä tiedä. Jos täällä sellaista tarjoutuu, jään tietenkin."

"Täällä kyllä aina on jotain saatavissa", lupasi Malva luottavasti yhä katsoen poikaa vihreillä, salaperäisesti kiiluvilla silmillään.

Jakow ei katsonut häntä, vaan kuivasi paidanhiallaan hikeä kasvoiltaan.

Äkkiä remahti tyttö nauruun.

"Äiti kotoa lähetti kai mukanasi joukon tehtäviä ja paljon terveisiä isälle?"

Jakow katseli häntä, rypisti silmäkulmiansa ja vastasi lyhyeen:

"Niinpä kylläkin... Entä sitten?"

"Ei mitään." Ja tyttö nauroi.

Hänen naurunsa ei näyttänyt miellyttävän Jakowia, päinvastoin se kiusasi poikaa. Hän käänsihe poispäin Malvasta koettaen muistutella äitinsä antamia tehtäviä.

Äiti oli saattanut poikansa kylän laitaan, siellä nojautunut aitaa vasten ja puhunut vilkuillen kuivilla silmillään:

"Sano isällesi Jaschka... Jumalan nimessä, sano isälle... äiti yksin on kotosalla, sano hänelle se... Nyt on viisi vuotta kulunut, ja yhä on hän yksin!... Äiti käy vanhaksi! Sano hänelle näin Jumalan tähden. Kohtapuoleen on äiti jo vanhus... hän on yksin, alati yksin, alituisessa työssä. Sano se hänelle, Herran nimeen..."

Ja sitten oli äiti hiljaa itkenyt, peittäen kasvonsa esiliinaan.

Sinä hetkenä ei Jakow säälinyt äitiään, mutta nyt se häneen koski... Hän katsoi Malvaa, rypisti ankarana kulmakarvojaan ja häntä halutti lausua tytölle katkeria sanoja.

"Kas niin, nyt olen taaskin täällä", sanoi Vasili tullessaan majaan. Toisessa kädessään oli hänellä elävä kala, toisessa piteli hän puukkoa.

Hän oli jo päässyt ensi hämmästyksestään, kätkenyt sen sydämensä pohjalle ja katseli nyt tyynenä ja tyytyväisenä nuoria; vain hänen liikkeissään saattoi huomata jonkunmoisen joustavuuden, mikä muulloin oli hänelle vierasta.

"Heti sytytettyäni tulen palamaan, tulen luoksenne ja sitten voimme jutella rauhassa ja sovussa. Sinä oletkin varttunut suureksi ja komeaksi, Jakow!"

Sen sanottuaan meni hän jälleen ulos. Malva yhä nakerteli hedelmiään ja katseli tarkkaavaisena poikaa, joka puolestaan koetti olla katsomatta tyttöön vaikkakin tunsi siihen suurta halua. Hän ajatteli:

"Täällä näköjään eletään hyvin ja huolettomasti... tyttö on niin täyteläinen ja hyvinvoipa ja isä myöskin."

Kun sitten äänettömyys rupesi häntä vaivaamaan, sanoi hän:

"Huomaan unohtaneeni eväspussini veneeseen, käyn sen noutamassa!"

Hän nousi verkkaan ja meni ulos majasta. Hänen mentyään tuli Vasili ja sanoi tuiman äkäisenä Malvalle:

"Miksi tulit tänne hänen seurassaan? Mitä hänelle sanon sinusta? Miten voin selittää sinun suhteesi minuun?"

"Minä vain tulin, siinä koko juttu", vastasi Malva lyhyeen.

"Ah, sinä olet kerrassaan ajattelematon tyttönen! Ehtimiseen sinä teet tyhmyyksiä; niistä ei ole vähääkään hyötyä. Mitä nyt teenkään? Näin päätäpahkaa saattaa sinut hänen kasvojensa eteen -- minullahan on kotona toinen vaimo, hänen äitinsä... Se pitäisi toki sinunkin ymmärtää!"

"Mitä tuossa on ymmärtämistä? Pelkäänkö minä ehkä häntä -- tai kenties sinua", sanoi tyttö sulkien halveksivasti vihreänhohteiset silmänsä. "Miten äsken teeskentelitkään hänen edessään! Kerrassaan naurettavaa!"

"Niin, sinä voit kylläkin nauraa... sinä! Vaan mitäpä minä nyt teen?"

"Tuota olisit ennemmin ajatellut!"

"Saatoinko edes aavistaa hänen saapuvan tänne noin äkkiarvaamatta?"

Hiekka narskui Jakowin askeleista ja he katkaisivat keskustelunsa. Jakow tuli majaan eväspussineen, viskasi sen nurkkaan ja loi Malvaan vihaisen silmäyksen.

Malva vain innokkaana pureskeli siemeniään kun Vasili istuutui pölkylle, ja hieroen polviaan puheli hämmästyneenä hymyillen:

"Vai niin, että oletkin tullut tänne!... Miten rupesitkaan sellaista suunnittelemaan?"

"Niin tuota... olemmehan sinulle kirjoittaneet..."

"En ole saanut mitään kirjettä... se on sitten varmaankin hävinnyt matkalla", sanoi Vasili suuttuneena. "Piru olkoon, juuri kun sellaista kipeimmin tarvitsee, silloin se häviää..."

"Sinä et edes aavista, millä kannalla asiat kotona ovat", kyseli Jakow katsellen epäillen isäänsä.

"Ei, kuinka voisin sellaista tietää? Enhän ole edes saanut kirjettännekään!"

Silloin kertoi Jakow isälleen hevosen kuolleen, että leipä kotona, oli syöty loppuun jo helmikuun alussa, sekä ettei ollut minkäänlaista mahdollisuutta työansioon. Ei heinäkään riittänyt, joten lehmä oli vähällä kuolla nälkään. Hädintuskin päästiin huhtikuuhun. Silloin päätettiin, että Jakow heti kynnön jälkeen lähtisi isän luo kolmeksi kuukaudeksi koettaakseen työllään ansaita jotain. Siitä olivat he kirjeessäkin maininneet... Sitten myivät he kolme lammasta, ostivat leipää ja heinää ja sitten oli Jakow lähtenyt matkalle.

"Vai niin, silläkö tavalla", virkahti Vasili. "Vai niin, hm... Vaan kuinka tuo kaikki on mahdollista?... Olenhan lähettänyt rahaa..."

"Paljonko sitä nyt oli? Tupaakin on vähän korjailtu... Marja on mennyt naimisiin... ja sitten ostin päälle päätteeksi auran. Ja onhan siitä kulunut kokonaista viisi vuotta!"

"Nii-in luonnollisestikin! Vai ei se riittänyt? Hm... Mutta keitto varmaankin kuohuu!" Hän nousi ja meni ulos.

Hän kumartui katselemaan tulta, minkä yllä kiehuva kattila riippui, kuori rasvan pois ja vaipui aatoksiin. Pojan kertomus ei tosin häneen sen syvemmin koskenut, päinvastoin sai se hänet suuttumaan vaimoonsa ja poikaansa. Miten paljon rahaa olikaan hän heille lähettänyt viitenä vuotena, ja sittenkään eivät pystyneet kunnolla taloa pystyssä pitämään! Ellei Malva olisi ollut läsnä, olisi poika todellakin saanut kuulla kunniansa. Ominpäin, isän suostumuksetta, oli hän lähtenyt kotoa -- siihen riitti hänen ymmärryksensä -- mutta taloa hän ei pystynyt hoitamaan. Ja tuo talo, jota ei Vasili mukavuudessaan edes viitsinyt ajatellakaan, tuntui nyt hänestä pohjattomalta kuilulta, mihin hän viiden vuoden aikana oli viskannut rahojansa; sillä ei ollut mitään merkitystä hänen elämässään. Hän huokasi syvään kauhalla hämmentäessään keittoa.

Auringonpaisteessa näytti tuo pieni tuli kalpealta ja mitättömältä. Ohut sininen sauhu laskeutui merelle kuin aaltoja vaimentaakseen. Vasili katseli sitä mietteissään ajatellen poikaansa, Malvaa ja sitäkin, ettei hän enää olisi yhtä vapaa kuin tähän saakka. Jakow jo kyllä aavisti, mikä Malva oli...

Ja Malva istui majassa hämmästyttäen poikaa rohkeilla silmäyksillään, joissa alituinen hymy leikki.

"Sinä olet kai jättänyt morsiamesi kylään", kysyi hän äkkiä katsellen Jakowia suoraan silmiin.

"Ehkäpä", vastasi hän vastenmielisesti sisimmässään tuntien suuttumusta tyttöön.

"Onko hän kauniskin", kysyi Malva näennäisesti välinpitämättömänä.

Jakow vaikeni.

"Miksi et vastaa? Onko hän minua kauniimpi tai eikö ole?"

Vasten tahtoaan katsoi hän tyttöön. Malvalla oli pyöreät, päivänpolttamat posket ja mehukkaat huulet avautuivat rohkeaan hymyyn. Ohut pusero mukautui hyvin ruumiin eri muotoihin, joten tytön pyöreät olkapäät ja korkea povi näkyivät edukseen. Mutta Jakow ei voinut sietää hänen salakavalasti välkkyviä, vihreitä, nauravia silmiään.

"Miksi noin puhut", sanoi hän rukoilevalla äänellä tietämättään huoaten, vaikka hän olikin päättänyt puhutella tyttöä vakavasti ja ankarasti.

"Mitenkä voisin muulla tavalla puhua", nauroi Malva vastaan.

"Ja sitten vielä naurat -- mille?"

"Nauran sinulle..."

"Mitä sinä oikeastaan minusta tahdot", kysyi hän huolestuneena ja katsoi alas välttääkseen tytön katseita.

Tyttö ei vastannut.

Jakow aavisti, missä suhteissa Malva oli isään ja se esti häntä vapaasti puhumasta. Tämä ajatus ei itse asiassa häntä hämmästyttänyt, sillä olihan hän kuullut kalastamoissa vietettävän vapaata elämää, eikä sitäpaitsi isäntapainen terve ja voimakas mies kauankaan voinut olla ilman vaimoa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliseltä olla tytön ja isän seurassa. Ja sitten ajatteli hän äitiään, katkeroitunutta ja väsähtänyttä naista, joka lakkaamatta työskenteli kotosalla...

"Kalakeitto on valmis", sanoi Vasili majaan tullessaan. "Ota esille lusikat, Malva!"

Jakow katsoi isäänsä ajatellen:

"Huomaa kyllä hänen täällä usein oleilevan, koskapa tietää missä yksin lusikatkin säilytetään!"

Malva haki esille lusikat sanoen menevänsä rantaan niitä pesemään; hänellä oli sitäpaitsi pullollinen viinaa siellä piilossa.

Isä ja poika seurasivat katseillaan tyttöä ja yksin jäätyään he istuivat hetkisen ääneti.

"Miten satuitkaan yhteen hänen kanssaan", kysyi Vasili.

"Hän oli konttorissa, kun sinua sieltä kyselin... ja silloin sanoi tyttö: Et tarvitse jalkasin kulkea hiekassa, saat kanssani soutaa veneessä. Minä näet myöskin lähden sinne! ja niin läksimme tänne."

"Niinkö, niin... Monasti olen miettinyt miten Jakow-poikani jaksaa."

Poika hymyili hyväntahtoisesti isälleen, mikä antoi Vasilille uutta rohkeutta. "No... mitä arvelet tytöstä?"

"Kyllä vaan... hyvin mukiinmenevä", vastasi Jakow epävarmana siristellen silmiään.

"Tätä ei itse pirukaan voinut auttaa, poikaseni", virkkoi Vasili käsiään hieroen. "Ensin kyllä koetin karttaa... se ei onnistunut! Tottumus, katsos... olenhan nainut mies, ja sitten paikkailee hän vaatteitani ja paljon muutakin... ja lukuunottamatta sitäkin... Ah niin! Naisväkeä ei voi välttää enempää kuin kuolemaakaan", sanoi hän lopettaen avomielisen selittelynsä.

"Mitäpä se minulle kuuluu", sanoi Jakow. "Oma asiasi... enhän ole tuomarisi."

Mutta itsekseen ajatteli hän: "Kaikkea vielä... hänen kaltaisensa ei paikkaile housujasi..."

"Ja sitten olen vasta viisiviidettä vuotta. Eikä hän paljoakaan minulle tuota kuluja, kun ei edes ole vaimonikaan", sanoi Vasili.

"Ei tietystikään", myönteli Jakow, mutta ajatteli: "Kyllä hän sittekin sinulta rahat peijaa."

Malva tuli samassa tuoden viinapullon ja muutaman vehnäleivän, ja he rupesivat kalakeittoaan syömään. Ääneti he söivät. Makeasti maiskuttaen imivät he kalaruodot ja sylkäsivät ne suustaan hiekalle oven viereen. Jakow söi ahnaasti; tämä huvitti Malvaa erinomaisesti, koskapa hän ystävällisesti hymyili nähdessään pojan levittävän päivän polttamat poskensa ja liikuttavan sukkelaan paksuja, kosteita huuliaan. Vasili taas söi vain hiukkasen, vaikkakin ahkerasti askarteli ruuan ääressä -- tämän teki hän voidakseen Jakowin ja Malvan huomaamatta punnita omaa suhdettaan heihin.

Laineitten ilakoivan ja hivelevän soiton katkaisi äkkiä kalalokkien petomaisen ilkamoiva rohkean voitokas kirkuna. Kuumuus oli nyt siedettävämpi ja majaan puhalsi tuon tuostakin viileä tuulenhenki raikkaalta mereltä.

Syötyään maukkaan kalakeiton ja nautittuaan muutaman ryypyn, rupesivat Jakowin silmät painumaan kiinni. Hän naureskeli vallan mielettömästi, nikotti, haukotteli ja katsoi Malvaan lakkaamatta; tämän johdosta Vasili katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan:

"Rupea tähän makuulle, kunnes tee joutuu... me kyllä sinut herätämme..."

"Sehän käy päinsä vallan hyvin...", myönsi Jakow ja heittäytyi pitkäkseen tyhjille säkeille. "Entä te... minne te menette? Ha-ha!"

Vasili hämmästyi tuota naurua, poistui nopeasti majasta, kun taas Malva puolestaan puri huulensa yhteen, rypisti silmäkulmiaan ja vastasi:

"Se ei sinulle kuulu, minne me menemme! Mikä oletkaan olevinasi? Parraton poikanulikka... et mitään muuta!" ja hänkin poistui.

"Sekö olen? O-o-dotahan vain", huusi Jakow hänen jälkeensä. "Ha-ha-ha! Minä sinulle vielä näytän, minä! Katsos vaan! Luulet kaikitenki olevasi oikea... neitsykäinen!"

Vielä hän jotain mutisi itsekseen, vaan nukahti sitten tyytyväisyyden ilme juopumuksesta hehkuvilla poskillaan.

Vasili pisti kolme seivästä hiekkaan, sitoi yhteen niitten yläpäät ja viskasi sitten vaatteen näiden yli. Tällä yksinkertaisella tavalla hankittuaan itselleen varjopaikan, ojentautui hän pitkäkseen käsivarret pään alla katsellen taivasta. Kun Malva tuli ja istuutui hiekalle hänen viereensä, käänsi hän kasvonsa tyttöön päin, jotta tämä huomaisi katkeran ja tyytymättömän ilmeen niissä.

"No, isäukko", sanoi Malva nauraen. "Etkö iloitse poikasi tulosta?"

"Hän nauraa suorastaan minulle... Ja tiedätkö miksi? Sinun tähtesi", virkkoi Vasili synkkänä.

"Soo-o? Minunko tähteni", toisti Malva muka ihmetellen.

"Niin juuri! Miksi sitten..."

"Voi sinua raukkaa! Miten silloin käynee? Enkö enää tulekaan luoksesi, mitä? No, silloinhan voin yhtä hyvin olla tulematta..."

"Mikä velho oletkaan", sanoi Vasili moittien. "Miten käyttäydyttekään, te molemmat nuoret! Hän nauraa ja sinä naurat myöskin... ja kumpainenkin olette kuitenkin maailmassa minua lähinnä. Ja mille te oikeastaan nauratte? Pahus vieköön!" -- Hän kääntyi tytöstä poispäin ja vaikeni.

Malva istui kädet ristissä polvien yli hiljaa keinutellen ruumistaan. Lakkaamatta katsoi hän kimmeltävää merta vihreillä silmillään voitokkaana hymyillen kauneutensa voimasta tietoisten naisten tapaan.

Purjevene kiiti yli meren suuren harmaasiipisen linnun tavoin. Se tuli etäiseltä rannalta ja pyrki kauas, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen tummansiniseen äärettömyyteen, houkutellen puoleensa juhlallisella äänettömyydellään.

"Miksi olet niin vaitelias", kysyi Vasili.

"Minä mietin", sanoi Malva.

"Mitä?"

"Oi, eipä juuri mitään...", hän liikutti silmäluomiaan ja jatkoi hetkisen jälkeen: "poikasi on kaunis."

"Mitä sinä hänestä tahdot", virkkoi Vasili mustasukkainen sävy äänessään.

"Se on minun asiani..."

"Kuulehan... varo itseäsi!" Hän loi tyttöön epäluuloisen, ankaran katseen. "Älä suunnittele minkäänlaisia tyhmyyksiä! Olen tosin kyllä tyyni, vaan älä minua ärsytä... kuuletko?"

Vasili puri yhteen hampaansa, puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi:

"Jo tänään tänne tullessasi huomasin sinulla olevan jotain pahaa mielessä. Tosin en vielä tiedä aikeitasi, mutta kyllä niistä saan selvän ja silloin on parasta että olet varuillasi! Sinun hymysi ei ole sama kuin ennen, ja sitten on vielä muutakin... Kyllä ymmärrän sinunlaisiakin ihmisiä, jos niikseen tulee..."

"Älä uhkaile, Vasja...", pyyteli hän välinpitämättömänä edes katsomatta mieheen.

"Siis älä edes yritäkään..."

"Vaan älä peloita!"

"Ruoskin sinut ruskeaksi ja siniseksi, ellet vaan pysy aisoissasi...", uhkasi suuttunut Vasili.

"Aijotko minua lyödä", kysyi uteliaana Malva kääntyen miehen puoleen.

"Niin, oletko sinä kenties joku kreivitär? Totta totisesti kuritan sinua..."

"Luulet kai minua vaimoksesi", kysyi Malva tyyneesti, ja odottamatta vastausta jatkoi: "Olet tottunut syyttä pieksämään vaimoasi, milloin on vain itseäsi huvittanut ja nyt luulet tekeväsi samoin minulle? Mutta ei! Minä olen vapaa. Olen oma herrani, enkä ketään pelkää. Mutta sinä sensijaan pelkäät omaa poikaasi: mitenkäs jo tänne tullessamme kääntelit ja vääntelit itseäsi hänen edessään! Kerrassaan häpeällistä! Ja sitten vielä uhkailet minua!"

Malva nakkasi halveksivasti niskojaan ja vaikeni. Hänen kylmät, ärtyisät sanansa yhä enemmän suututtivat Vasilia. Mutta toiselta puolen ei Malva milloinkaan ollut niin kaunis kuin juuri nyt ja vihan vimmassakin Vasili katsoi häneen ihastuksella.

"Kas vaan, kuinka oletkin ollaksesi...", sanoi hän.

"Sanon sinulle vieläkin yhden asian. Serjoschkalle olet kehunut, etten voi elää sinutta, yhtä vähän kuin leivättä tulen toimeen. Mutta siinäpä isket harhaan... Kenties en sinua rakasta ollenkaan enkä sinun tähtesi tänne tule... jos rakastankin vain tätä ihanaa paikkaa...", hänen kätensä piirti laajan ympyrän. "Ehkä pidänkin vain tästä autiosta tyhjyydestä... merestä ja taivaasta, ja siitä, että täällä tuntee olevansa kaukana pahoista ihmisistä. Minulle on yhdentekevää, oletko sinä edes täällä. Sinulle osoittama hellyyteni on vain korvauksena täällä olostani... Olisipa Serjoschka täällä, niin hänen luokseen tulisin; samoin tekisin jos olisi täällä oma poikasi. Parasta, ettei täällä olisi ketään, te olette minulle kaikki samantekeviä. Jospa vain tahdon, saan kyllä kauneudellani haluamani miehen... sinua paljoa paremman..."

"Vai niin, onko asia sillä kannalla", sähisi Vasili, raivoissaan tarttuen tyttöä kurkkuun. "Onko asia sillä kannalla?"